Part 5

No niin, se tyttö oli komea, kookas jäljennös venäläisestä kreivittärestä vampyyrin tyyppiä. Ja hänellä oli musta tukka, mustat silmät ja jokin oikein kiihkeä antibolshevistinen ilme pitkiä antiikkisia korvarenkaita kohti. Ja Dorothy sanoo, että hänelle täytyi antaa tunnustusta, koska hän melkein oli ratkaissut kysymyksen, kuinka voi näyttää hyvin siistityltä käyttämättä vettä. Ja mihin tahansa hän menikin, täytyi ihmisten väkisinkin katsella häntä ja kysellä toisiltaan, kuka hän oli.

Ja mikä vielä harvinaisempaa, hänellä oli paljon aivoja, sillä hän saattoi puhua tuntikausia melkein mistä aiheesta tahansa. Mutta parasta, mitä hän taisi ja osasi, oli haasteleminen herrasmiesten kanssa "lemmestä". Tarkoitan, yhden herrasmiehen kanssa kerrallaan. Ja hän saattoi tosiaan olla yhtä puhelias "lemmestä" haastellessaan kuin tyttö siinä suuressa romaanissa, jonka nimi on "Vihreä hattu".

No, tietysti hän oli vallan liiankin dramaattinen päästäkseen koomilliseen teatteriin, mutta hän ei voinut esiintyä dramaattisessa draamassa, kun hänellä oli kovin tuntuva eurooppalainen murre. Mutta heti kun hän oppisi puhumaan amerikkalaisemmin, näyttäisi hän tulkinnallaan meille amerikkalaisille, mitä herra Strindbergin kaltaiset suuret kirjailijat tarkoittivat. Ja hän saattoi tuskin odottaa päästäkseen koomilliseen teatteriin ja tavatakseen siellä varakkaita kaupanvälittäjiä, jotka ovat ihastuneet taiteeseen ja rahoittaisivat hänen oman seurueensa.

Eipä ihme, että hän koko pyöreän pöydän mielestä oli jumalallinen. Ja Peter Hood, joka hänet keksi, ei näkynyt koskaan voivan päästä siitä lumouksesta irti. Sillä heti ensi iltana, kun hän tytön tapasi, hän toi hänet erääseen niistä kirjallisista illatsuista, joissa Algonquinin kirjailijat, vaivattuaan kaiken päivää aivojaan ollakseen huvittavia, edelleen vaivaavat aivojaan kaiken yötä keksimällä niinsanottuja sana-arvoituksia, koska he eivät koskaan näy istahtavan lepäämään.

Ja sitten erään sellaisen huvittavan sana-arvoituksen keskellä muuan niistä suurista kirjailijoista, joka oli sen keksinyt, innostui menestyksestään ja pudotti palavan kynttilän yhteen niistä näppäristä paperilakeista, joita saadaan makeislaatikoista. Silloin paperilakit syttyivät tuleen, ja jokaisen täytyi rynnätä ulos pakokauhun vallassa. Mutta kun he kaikki olivat päässeet ulos kadulle ja laskivat lukumääräänsä, huomasivat he, että yksi joukosta oli poissa. Ja lopuksi he saivat selville, että se oli se venäläinen kreivitär, ja Peter Hood päätti, että niin kauan kuin hän oli hänen saattajanaan, täytyi hänen todella tehdä jotakin pelastaakseen hänen henkensä. Ja kun hän palasi palavaan rakennukseen ja saapui siihen huoneeseen, jossa tuli oli irti, istui kreivitär siellä nojatuolissa tuijottaen haaveillen valheeseen ja lausuen ihan selvällä äänellä: "Eivätkö liekit olekin ihania?"

No, kun Peter Hood kuuli hänen sanovan sellaista sellaisella hetkellä, niin hän tiesi, ettei hän ollut muiden kauniiden tyttöjen kaltainen. Sillä hänellä oli niiden lisäksi sielu. Ja hän seisoi siinä häikäistyneenä ja katseli kreivittäreen. Mutta pian olivat kaikki paperilakit hiiltyneet ja tuli sammunut. No, siitä hetkestä asti he kaikki käsittivät, että kreivitär oli nero. Hän oli siis tyttö, josta koko pyöreä pöytä haaveili siihen aikaan, kun Dorothy saapui Algonquiniin. Ja he kaikki yrittelivät sopia herra Ziegfieldin kanssa siitä, että hän ottaisi tytön puheilleen, mutta herra Ziegfield näkyi aina olevan poissa. Mikä ihme siis, että he nauroivat Dorothyn kaltaiselle tytölle?

Sitten seuraavana aamuna Dorothy soitti Charlie Breenen välittäjäystävälle, ilmoittaen, että hänellä oli suosituskirje hänelle. Ja haastellessaan Dorothyn kanssa puhelimitse tämä oli enemmän kuin iloinen, koska ei ole mitään, mistä pörssivälittäjä todella niin riemuitsee kuin saada hankituksi tytölle puheillepääsy herra Ziegfieldin luo. Ja hän sanoi, että hän tulisi heti noutamaan Dorothyn Ritziin puoliselle. Mutta kun hän tapasi Dorothyn Algonquinin seurustelusalissa, katsoi hän häneen katsomistaan, ja alkoi todella menettää mielenkiintoaan. Sillä nyttemmin oli Dorothy keksinyt Bloomingdalesin liikkeen jalokivimukailuosaston, ja hänen ulkonäkönsä oli tavallista epätavallisempi. Niinpä hän lopuksi veikin hänet taiteelliseen teehuoneeseen, jossa hänen pukeutumistapaansa ei kiinnitettäisi huomiota.

Mutta Dorothy ei osaa säilyttää välittäjän harrastusta. Sillä Dorothy haluaa kai aina välittäjää naurattaa, mikä jo itsessään on kohtalokasta. Tarkoitan, että ainoa tilaisuus, jossa pörssivälittäjät todella haluavat nauraa, on teatterinäytöksien aikana tai milloin he arvopaperipörssissä kertoilevat toisilleen kaksimielisiä kaskuja. Sillä kun pörssivälittäjä tapaa tytön, haluaa hän aina olla vakavampi ja antaa hänelle hyviä neuvoja.

Ensi työkseen välittäjä siis selitti Dorothylle, että New York oli kovin kovin jumalaton paikka. Mutta sensijaan että Dorothy olisi kunnioittavasti kuunnellut, kysyi hän, voisiko herra pörssimies antaa hänelle muutamia hyviä osoitteita. Ja se saattoi keskustelun kokonaan pysähdyksiin. Mutta vihdoin välittäjä unohti hänen erehdyksensä ja kävi myötävätuntoisemmaksi. Ja sitten hän sanoi Dorothylle, että tämän tulisi olla kovin, kovin varuillaan, keitä herrasmiehiä hän tapaisi, ja sitä ennen aina ensin kysyä häneltä. Silloin Dorothy sanoi hänelle, että ainoa, joka oli häntä kiikutellut, oli Algonquinin hissipoika, mutta että hän, jos välittäjällä oli jotakin tuota hissipoikaa vastaan, alkaisi käyttää portaitakin. Nyt mies alkoi tuntea olonsa perin tuskalliseksi tytön kanssa, joka ei mitään kunnioittanut. Mutta vihdoin hän keskittyi ystävyyteensä Charlie Breeneä kohtaan ja lupasi yrittää auttaa Dorothya.

Mutta sitten tulikin ilmi, että tämän pörssivälittäjän ainoa, todellinen tuttavuus herra Ziegfieldin kanssa oli se, että sekä hän että herra Ziegfield käyttivät samaa lakimiestä. Niin hän kutsui Dorothyn ja lakimiehen päivälliselle, ja he ajoivat Arrow Headiin. Ja tämä lakimies katsasti Dorothyn päivällisen ajalla ja sanoi hänelle sitten, että hän vastikään oli suositellut herra Ziegfieldille trokaria, jonka skotlantilainen whiskey osoittausi pelkäksi puuspriiksi, joten hänen suosituksistaan ei olisi kenellekään tytölle mitään hyötyä. Niin ollen asia raukesi.

No, vihdoin Dorothy saavutti sen ajankohdan, jolloin hänen rahansa loppuivat. Mutta Dorothyn köyhyys näkyy olevan siinä, ettei hän vaivaa päätänsä sillä, miten laskut suoritetaan, joten hän vain jatkoi entiseen tapaansa, kuluttaen enimmän aikansa Algonquin-hotellin eteisessä ja tullen yhä tuttavallisemmaksi hissipojan kanssa. Ja jokainen, joka meni hissiin tai tuli hissistä, pysähtyi aina kysymään Dorothyltä: "No neiti Shaw, milloin te menette toimeenne herra Ziegfieldin luo?" kunnes Dorothy lopulta alkoi ihan tuskastua ja senvuoksi eräänä aamuna käveli herra Ziegfieldin toimistoon New Amsterdam Theatreen, teki itsensä tuttavaksi juoksupojan kanssa ja kysyi, voisiko _hän_ hankkia pääsyn herra Ziegfieldin luo. No, juoksupoika käski Dorothyn odottaa, kunnes hän käväisi herra Ziegfieldin toimistossa. Ja vihdoin Dorothy huomasi oven raottuvan. Lopuksi rako hävisi, mutta juoksupoika tuli jälleen ulos ja sanoi Dorothylle, että tällä oli lupa astua sisälle. Ja niin Dorothy sitten tuli tavanneeksi herra Ziegfieldin.

Se, mitä nyt tapahtui Dorothylle, näyttää melkein ihmeeltä. Sillä herra Ziegfield sai hänet esiintymään vallan hyvässä valossa, tarkasti hänet kiireestä kantapäähän, poltteli sikaariaan ja poltteli sikaariaan, ja kirjoitti vihdoin määräyksen herra Jean Buckille, että tämä antaisi tytölle toimen, ja käski Dorothyn saapua maanantaina harjoituksiin.

Mutta se ei sittenkään ollut niin suuri ihme, vaan pikemmin herra Ziegfieldin neron leimahdus. Sillä herra Ziegfield kykenee näkemään kaikki tytön huonot puolet ja poimimaan esille hyvät. Ja Dorothy sanoo, että melkein kaikkia koomillisten teatterien tyttöjä on oikeastaan jokainen New Yorkin pörssimies esittänyt ennenkuin herra Ziegfield on heidät "kirkastanut". Sillä kun tuollaiset pörssimiehet joutuvat toimimaan omin päin, tekevät he melkein aina virheen ja valitsevat jonkun rikkiviisaan, vallan hyvin puetun tytön ja ihmettelevät sitten, mikä häntä vaivaa. Sillä tuskin kellään välittäjällä näkyy olevan kyllin sielutieteellisyyttä käsittääkseen, että hänen unelmiensa _tosi-ihanteena_ on joku pikkukaupungin kaunotar, jonka ympärille hän kuusitoistavuotiaana kutoi romaanin. Mutta herra Ziegfield tuntee koko sielutieteen, ja _sitä_ lajia _hän_ valitsee. Ja Dorothy sanoo, että melkein kaikki, mitä herra Ziegfield tekee heidät "kirkastaakseen", on panna heidät kampaamaan heinät pois tukastaan ja jättämään tärkkelyksen pois liinavaatteistaan.

Ja mitä heidän kävelypukuihinsa tulee, sanoo Dorothy, että herra Ziegfield mieluummin näkee tytön saavan mallinsa Kentuckyn Pariisista kuin Ranskan Pariisista. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra Ziegfield, että pilkullinen sveitsiläinen kangas on paljoa heleämpää ja halutumpaa kuin konsaan Kiinan kreppi. Ja seurauksena on, että joukko teatterityttöjä loma-aikoinaan ei muistuta mitään niin paljoa kuin pienen kaupungin sunnuntaikoulua retkeilyllä.

Ja tosiaan on ajan tuhlausta hankkia suosituskirjeitä herra Ziegfieldille esitettäviksi, koska hän saa niitä enemmän kuin kaksikymmentätuhatta joka vuosi, ja Dorothy sanoo, että yhteisvalokuva kaikista kahdestakymmenestätuhannesta päälletysten ei edes kävisi sekavaksi, sillä tositeossa ne kaikki kuuluvat sanasta sanaan näin:

"Hyvä herra Ziegfield, täten pyydän suositella neiti X. X:ää, johon minulla ei ole muuta harrastusta kuin että haluan auttaa nuorta eteenpäin pyrkivää tyttöstä, jotta hän voisi tukea omaisiaan." Mutta Dorothy sanoo, että kun herra Ziegfield saa moisen kirjeen, merkitsee se tavallisesti, että nuori tyttönen saapuu loistoautolla ja että hänet jo on herra Bendelin tai herra Tappén avulla "kirkastettu" siihen määrin, että hän on menettänyt kaiken omaperäisyytensä. Ja Dorothy sanoo, että herra Ziegfieldin paraat tytöt kävelevät 42. kadulla omilla jaloillaan juuri niinkuin hänkin käveli.

Kun Dorothy sitten oli saanut toimensa, palasi hän Algonquinhotelliin, tavaten sen seurusteluhuoneessa herra Hoodin, joka oli sen venäläisen kreivittären keksinyt. Sitten hän tuli tapansa mukaan ja sanoi Dorothylle: "No, neiti Shaw, milloin alatte harjoituksenne herra Ziegfieldin luona?" Ja kun Dorothy vastasi: "Maanantaina", ei hän ollut uskoa korviaan. Ja sitten Dorothy näytti herra Ziegfieldin kirjelapun herra Buckille, joka siitä melkein kaatui kuolleena maahan. Ja kun uutinen levisi seurustelusalissa, niin kaikki melkein kaatuivat kuolleina maahan. Mutta kun venäläinen kreivitär siitä kuuli, niin hän _tosiaan_ melkein kaatui kuoliaaksi. Sillä hän oli kuluttanut melkein kahdeksan viikkoa herra Ziegfieldin toimistossa, tyrkytellen kymmentä suosituskirjettä, eikä ollut koskaan vielä päässyt edes juoksupojan sivuitse.

Mutta Dorothy kuuli myöhemmin, että milloin vain joku lähettää herra Ziegfieldille jonkun älyllisen tytön, luo hän siihen ensin varsin pitkän silmäyksen ovenraosta. Ja jos tyttö lisäksi sattuu olemaan vampyyri tyyppiä, niin he tuskin koskaan henkilökohtaisesti tapaavat toisiaan. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra Ziegfield, ettei vampyyrityypikäs tyttö tosiaan koskaan miksikään kehity. Eikä koko hänen teatterissaan ole ikinä ollut vampyyrityyppiä koskaan. Tarkoitan, ettei edes kuuluisa Dolores, joka oli perin silmäänpistävä näyte kauniista pitkästä brynetistä, ollut mikään vampyyrityyppi, vaan todellakin "madonna".

Ja kävi niin, että se venäläinen kreivitär ei kaikella temppuramentillaan ja kaikilla aivoillaan koskaan päässyt yhtään mihinkään. Sillä herra Ziegfield tietää, että vaikka sentyyppinen tyttö saattaakin kiinnostaa kirjallisia herrasmiehiä, niin pörssikeinottelijain laita on ihan päinvastoin. Tarkoitan, ettei kukaan välittäjä tosiaan koskaan tunne oloaan kotoiseksi tytön kanssa, joka haluaa haastella niin vaarallisesta asiasta kuin lemmestä. Ja tytöt, jotka _haastelevat_ "lemmestä", ovat yleensä etupäässä siitä kuuluisia, että herrasmiehet yrittävät heitä välttää.

Ja kaikki asioiden käänteet vain osoittivat, että herra Ziegfield on aina oikeassa. Sillä sittenkin on Dorothystä tullut yksi kuuluisimpia tyttöjä kaikista vioistaan huolimatta, kun taas venäläinen kreivitär lopultakin esiintyy vain yhtenä niistä ylimääräisistä tytöistä, joita teatterin johto tarvitsee jossakin unkarilaista rahvaan elämää kuvittelevassa talonpoikaisnäytelmässä.

No, kun Charlie Breenen välittäjäystävä kuuli, että Dorothy harjoitteli osaa koomillisessa teatterissa, niin hän melkein ällistyi typerryksiin. Mutta siitä toivuttuaan hän alkoi tajuta, että Dorothy sittenkin oli aika veikeä. Ja Dorothy tosiaan alkoi tulla veikeämmäksikin, sillä ennen pitkää Dorothy käsitti, että jotakin oli vinossa jossakin. Siksipä hän antoi kaikki jalokivimukailunsa ja punaisen satiinipukunsa kamarineidolle ja osti itselleen täysivärisen vaaleanpunaisen puuvillapuvun Kuudennelta Avenuelta ja alkoi lopulta näyttää ihan samanlaiselta kuin muutkin sen teatterin tytöt. Ja sitten Charlie Breenen välittäjäystävä ryhtyi lähettelemään sähkösanomia Charlielle Kaliforniaan, kerskuen toimittaneensa Dorothyn teatteriin. Mutta se näkyi oikein kiukustuttaneen niiden saajaa, koska Charlie sähkötti hänelle vallan sarkastikkaasti tähän tapaan:

"Sinä närkästytät minua. Anna kunnia sille, kelle kunnia kuuluu. Kuka hänet keksi?" Charlie Breene" No sitten Charlie alkoi lähetellä Dorothylle sähkösanomia joka päivä, onnitellen itseään siitä, että oli hänet keksinyt. Ja hänen kuului täytyvän viipyä Kaliforniassa polo-pelin vuoksi, ja lopuksi hän voitti kansainvälisessä polo-kilpailussa, mutta hän sähkötti Dorothylle, että hänen elämänsä ylpein päivä olisi, kun hän New Yorkiin päästyään pitäisi kutsut sen kunniaksi, että oli löytänyt tytön, joka kelpasi koomilliseen teatteriin.

Ja sillä välin kun Charlie jännitti jokaisen hermonsa rientääkseen New Yorkiin, harjoitteli Dorothy osiaan teatterissa. Ja ensimmäinen, mihin hän ryhtyi, oli valita itselleen tyttötoveri. Mutta sensijaan että olisi solminnut tuttavuuksia kuuluisien tyttöjen kanssa, jotka liikkuivat seurapiireissä, kuten esimerkiksi Peggy Hopkins, alkoi Dorothy tietenkin katsella pitemmälle.

No, siinä teatterissa on tositeossa melkein aina kahdeksantoista tanssijatarta, jotka ovat englantilainen paletti; se ei ole merkillinen mistään muusta kuin kovasta työstä. Eivätkä he koskaan käy ulkona seurapiireissä, koska heidän täytyy harjoitella kaiken aikaa aivan kuin sotamiesten. Ja tuloksena on, että he näyttämöllä ja sen ulkopuolella ovat ihan kuin yksi ainoa tyttö. Kun Dorothy siis etsiskeli tyttötoveria, niin _se_ oli, mitä hän löysi.

Tarkoitan, ettei Dorothy valinnut ainoastaan yhtä tanssityttöä. Ja minusta tosiaan tuntuu kovin epähienolta kävellä New Yorkin kaduilla kokonainen englantilainen paletti hännässä, kun hän aivan yhtä hyvin olisi voinut ajaa loistoautossa jonkun tytön kanssa, jolla on tulevaisuus. Mutta Dorothy sanoo, että yksi palettitanssijatar ei koskaan mene ulos kaipaamatta niitä muita seitsemäätoista. Ja ainoa syy valintaansa, minkä Dorothy saattoi tietää, oli se, ettei hän ikinä ollut kuullut englantilaisten tyttöjen niin hyvin puhuvan. Niinpä hän kuunteli tätä englantilaista palettia tuntikausia perätysten eikä koskaan lakannut ihmettelemästä.

No, eräänä aamuna Charlie Breene lopuksikin saapui New Yorkiin. Sitten hän vei Dorothyn puoliselle, ja sitten hänen täytyi rientää heidän maakartanolleen isänsä luo, joka oli kovin, kovin huonona keuhkotulehduksessa. Mutta hän pyysi Dorothylta anteeksi ja lupasi palata kello kymmeneltä illalla saattaakseen hänet kutsuihin, jotka oli hänen kunniakseen järjestetty.

Mutta harjoitusten päätyttyä ei Dorothy mennyt huoneeseensa levähtääkseen ennen kutsuja, vaan otti autopussin kahdeksantoista tyttö toverinsa kanssa ja lähti Coney Islandiin. Ja siellä hänellä oli niin hauskaa käydessään kaikissa sirkushuveissa, että hän unohti katsoa kelloa. Ja hän palasi vasta kahdentoista jälkeen hotelliin, jonka seurustelutuvassa Charlie Breene oli odotellut kaksi tuntia ja hermostunut siihen määrin, että oli vähällä kirkua. Ja lopuksi hän saattoi Dorothyn hienoon illatsuun, joka oli täynnä kaupanvälittäjiä ja veikeitä tyttöjä iltapuvuissa, ja hänellä itsellään oli isot reiät sukissaan, kun oli liukunut alas "paholaisen luisua" pitkin ja nyrjähdyttänyt lanteensakin melkein ihan sijoiltaan.

Yhdeksäs luku

No, Dorothy aloitti toimintansa koomillisessa teatterissa, ja Charlie Breene rakastui tavallista hurjemmin. Niinpä hän eräänä iltana otti Dorothyn pitkälle ajelulle Keskuspuiston ympäri suljetussa autossa ja kysyi, mitä hän nyt halusi tehdä. Mutta Dorothy ei kuulu halunneen tehdä mitään muuta kuin päästä ulos autosta, koska Dorothy kuuluu temppuramentiltaan siihen viileään tyyppiin, jonka mielestä kaksikin henkilöä usein on ihmisjoukko. Mutta Dorothy ei tahtonut loukata Charlien tunteita, minkä vuoksi hän turvautui pieneen hätävaleeseen. Tarkoitan, että hän sanoi olevansa vallan kiihkeä katolinen eikä voinut tehdä mitään, mikä olisi voinut saada katolisen papin kohottamaan kulmiaan rippituolissa.

Ja kun Charlie sai tietää, ettei Dorothy ollut ainoastaan puhdas, vaan uskonnollinenkin, niin hänen rakkautensa muuttui kunnioittavaksi ja hänen ajatuksensa alkoivat miettiä avioliittoa. Hän meni siis äitinsä luo ja haasteli varsin pitkälti avioliittokysymyksestä ja siitä ihmeellisestä tytöstä, joka oli sattunut hänen elämänsä polulle.

Ja Charlie Breenen äiti kuului aina hartaasti toivoneen, että hän menisi naimisiin, vakaantuisi ja juopottelisi omassa kodissaan eikä yökerhoissa, missä jokainen näki hänen häpäisevän perheen vanhaa nimeä. Mutta rouva Breenen ja Charlien valinta ei koskaan näkynyt osuvan samaan tyttöön. Sillä rouva Breene antoi etusijan tytölle nimeltä Muriel Devanant, jonka esivanhemmat olivat liikkuneet samoissa seurapiireissä kuin heidänkin. Ja Murielista olisi tullut ihanteellinen vaimo, koska hän ei välittänyt nuorukaisista, vaan vietti kaiken aikansa tyttötoveriensa seurassa. Mutta _minä_ luulen sittenkin, että Murielilla tosiaan oli hiukan tunteita nuorukaisia kohtaan lopultakin, koska hänen valitsemansa tyttötoverit aina muistuttivat poikia mahdollisimman paljon. Hän oli kuitenkin halukas jännittämään hermojaan ja menemään naimisiin Charlien kanssa tämän rahojen vuoksi.

Mutta pääsyy, miksi rouva Breene halusi Murielia miniäkseen, oli se, että tämä seurapiireissä aina osasi menetellä oikein oikealla ajalla. Mutta Charlie selitti äidilleen, että oikea menettely oikealla ajalla seurapiireissä oli nautintorikasta vain siinä tapauksessa, että siitä nautti. Mutta jollei nauttinut, oli se vain tyhjää pettävää varjoa, minkä vuoksi hän mieluummin nai Dorothyn kaltaisen tytön. Ja vihdoin rouva Breene tuli kovin makoiseksi ja sanoi Charlielle, että hänen hartain toivonsa olikin, että tämä naisi sydämensä valitun. Hän käski siis pojan ensin tuoda Dorothyn kotiin antaakseen koko perheelle tilaisuuden häneen tutustua.

Sillä vaikka rouva Breene onkin perin aristoraattinen, kuuluu hän mielipiteiltään olevan varsin vapaamielinen niin varakkaaksi rouvaksi. Ja hän haluaa aina kutsua jonkun kotiinsa, mikäli tämä jotakin _hommailee_, ja saatuaan hänet sinne koettaa aina saada vieraansa tuntemaan itsensä melkein yhtä tärkeäksi kuin hienoston ihmiset, joiden ei _tarvitse_ tehdä mitään ollakseen huomattavia.

Ja milloin vain Charlie rakastui silmittömästi johonkuhun teatterin uuteen tyttöön, halusi rouva Breene aina, että hän toisi neitosen kotiin. Ja kun hän sai hänet sinne, oli hän hyvin, hyvin herttainen ja johti hänet keskusteluun kirjallisuudesta ja musiikista ja taiteesta, joten Charlie näkisi, kuinka hyvin hän sopisi sellaiseen sivistyneeseen ympäristöön. Mutta joka kerta, kun rouva Breene sen teki, näkyy aina jotakin kohtalollista tapahtuneen. Sillä kun äiti oli suoriutunut teatteritytöstä, päätti Charlie aina ajatella toiseen kertaan ennenkuin kutoisi romaanin moisen tytön ympärille.

No niin, rouva Breene halusi niin hartaasti tavata Dorothya, että hän pyysi Charlieta tuomaan hänet heidän kotiinsa perhepäivällisille. Ja kun perhe olisi ehtinyt vieraaseen oikein tutustua, kutsuisivat he kaikki seuratuttavansa päivällisen jälkeen tapaamaan häntä seurapiirillisesti. Ja tehdäkseen yhdessäolon hilpeämmäksi hän oli tilannut jousikvartetin esittämään jotakin perhemusiikkia. Sillä rouva Breene sanoi, että koska Dorothy oli soitannollisessa teatterissa, rakastaisi hän epäilemättä jousikvartettia. Mutta eihän rouva Breene tiennyt, että jousikvartetissa on tuskin mitään, mikä tehoo Dorothyn kaltaiseen tyttöön. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, että hän piti äitinsä tuumaa ihan ihastuttavana.

No, saapuessaan Breenen vanhaan perhetaloon Kuudennen Avenuen varrelle pitäisi tytön tuntea, että hän on menossa johonkin. Sillä siellä on vieras opastettava kolmesta eri ovesta, ja ensimmäiset kaksi ovat _raudasta_. Mutta kun Charlie saattoi Dorothyn niiden lävitse, niin ei Dorothy osannut muuta ajatella kuin että Breenen perhe oli varannut itselleen kolme eri tilaisuutta heittääkseen hänet ulos, ja hän alkoi menettää itsevarmuuttaan.

Mutta kun he olivat jättäneet taakseen kolmannen oven, ryhtyi hovimestari saattamaan heitä pitkän, onton käytävän kautta, jota elävöittämässä ei ollut muuta kuin joitakuita fajanssisia norsunpentuja luonnollisessa koossa, mikä sai Dorothyn tuntemaan itsensä vieläkin vähäpätöisemmäksi. Mutta lopuksi he saapuivat vanhaan perhekirjastoon ja siellä istui sähkölampun alla Charlie Breenen isä. Mutta Dorothy sanoo, että kaiken tuon jännityksen jälkeen Charlien isä ei ollut mikään erikoinen huippukohta. Tarkoitan, että hän on sen lajin herrasmies, joka ei elämässään koskaan ole tehnyt mitään tähän tai tuohon suuntaan. Ja Breenen perhe osoitti häntä aina esikuvana Charlielle siitä, mitä hän voisi jättää tekemättä, jos hän vain keskittäisi siihen ajatuksensa.

No, Dorothy katsasti herra Breeneä ja alkoi tuntea olonsa hiukan paremmaksi. Ja herra Breene sanoi Dorothylle olevansa mielissään, kun hänet tapasi, sillä joku oli kerran viisi vuotta sitten vienyt hänet huvinäytelmään, eikä hän tosiaan voinut muistaa milloinkaan nauttineensa niin nautintorikasta iltaa. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Jos herra Breenestä siltä tuntuu, niin miksette tämän pitkän väliajan jälkeen yritä mennä sinne uudestaan?" Ja herra Breene sanoi, että se oli tosiaan mainio tuuma, ja ihmetteli, ettei hän koskaan ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi.

Ja hänen ihmetellessään astui rouva Breene huoneeseen. Ja rouva Breene oli Dorothya kohtaan tosiaan enemmän kuin herttainen, sillä hän haasteli ihan kuin Dorothy olisi ollut hänen vertaisensa. Ja ensiksi hän tiedusti Dorothyn mielipidettä joidenkuiden antiikkisten klassillisten kirjojen alkupainoksista, joita heillä oli kirjastossaan. Ja kun rouva Breene kysyy jonkun mielipidettä, on hän aina kyllin kohtelias odottaakseen vastausta. Mutta Dorothylla ei ollut vastausta kielellä, ja ilmakehä alkoi vallan jännittyä. Tarkoitan, että Dorothy ei tunne tarpeeksi ihmistapoja tietääkseen, että aina kun tyttö hoksaa, ettei hänellä taida olla mitään sanottavaa, niin on parasta pyytää lasillinen vettä. Ja vesilasillisen pyytäminen paikassa, jossa sen hankkiminen on vallan hankalaa, olisi saanut Dorothyn tuntemaan itsensä vallan tärkeäksi.