Part 4

Mutta vihdoin tuli päivällisaika, ja poliisikomisarjus saapui kotiin erään kutsumansa vieraan kanssa ja tämä vieras oli kalpea, vaalea sihteeri, jo ihan keski-ikäinen, joka oli aloittanut palveluksensa hänen toimistossaan monta monituista vuotta sitten, jolloin hän oli ainoastaan konekirjoittajatar. Ja näytti siltä, että alussa oli ollut "romaani". Ja vielä senkin jälkeen, kun romaani oli päättynyt, jatkoivat he jotakin yhteistä hommailua. Niinpä kerrankin, kun komisarjus oli teettänyt jonkun julkisen kaupunginrakennuksen ja käyttänyt rapautunutta graniittia marmorin asemesta, oli tämä kirjuri pitänyt asiasta tarkkaa kirjanpitoa ja tiesi niin paljon, että komisarjus tosiaan tunsi kuin ei juuri voisi tulla toimeen ilman häntä. Eikä hän koskaan tohtinut juuri paljoa tehdä, jollei ensin kertonut siitä sihteerilleen ja tiedustanut, minkä vastapalveluksen tämä vaati, jos antaisi siihen suostumuksensa. Hän tiesi siis, että hänen oli kysyttävä kirjuriltaan neuvoa Dorothynkin suhteen, ja hän päätti purra hammasta ja suoriutua esittelyn vaikeuksista niin pian kuin mahdollista.

Ja kuului käyneen niin, että tämä sihteeri jo heti alussa oli Dorothya vastaan. Ja päivällisen jälkeen hän ja komisarjus menivät etusaliin sulkien pariovet, ja kirjurin paheksuminen kävi lopulta niin äänekkääksi, että komisarjuksen täytyi viedä hänet ulos ajelulle. Sitten yritti Dorothy hukuttaa tunteensa aikakauslehteen, muttei edes "Babtistin majakka" voinut ehkäistä hänen kyyneltulvaansa.

Mutta hyrräämästä palattuaan poliisikomisarjuksen sävy Dorothya kohtaan oli kokonaan muuttunut. Tarkoitan, että hän käyttäytyi kuin hänen sieluaan olisi painanut joku suuri jännitys, ja kaikki hänen iloinen hilpeytensä oli ihan tipotiessään. Eikä hän tohtinut Dorothylle muuta tehdä kuin tirkistellä häntä toisesta silmäkulmastaan ja pysytellä loitolla.

Dorothyn kasvatusta hän ei kuitenkaan laiminlyönyt, sillä hän käski äitinsä saattaa Dorothyn perin vaateliaaseen kouluun, joka oli vain tyttöjä varten ja jossa hänet kasvatettaisiin siksi, mikä hänestä tulisi. Ja ensi kertaa elämässään Dorothy sai tilaisuuden seurustella hienostuneiden kristittyjen perhetyttöjen kanssa ja oppia sekä totuutta että rehellisyyttä.

Mutta Dorothy ei tosiaan oppinut enempää totuutta kuin rehellisyyttäkään. Sillä jo ensimmäisenä koulupäivänään hän joutui ikävyyksiin, koska muuan hänen edessään istuva tyttö pyysi lyijykynää lainaksi. Ja kun Dorothylla oli niitä koko laatikollinen, antoi hän sille tytölle niistä puolet. Mutta tyttöjä oli kaikkia varoitettu Dorothysta sirkusseurueen alhaisen ympäristön vuoksi, josta hän oli tullut. Niinpä se tyttö kanteli opettajattarelle, että Dorothy _jakeli_ lyijykyniä. Ja opettajatar käski Dorothyn jäädä kouluajan jälkeen ja piti kuulustelun. Mutta hän sai selville, ettei Dorothy sittenkään niitä varastellut. Opettajatar selitti siis Dorothylle, että pelkkää synniltä näyttävääkin on ihan yhtä paljon kartettava, ja käski hänen vast'edes käyttäytyä paremmin.

Ja Dorothy sanoo, että hänen siinä koulussa ollessaan häntä kohdeltiin ihan kuin murhamiestä. Ja huippu saavutettiin sitten eräänä päivänä, kun hän oli muutamien toisten tyttöjen kanssa pihamaalla ja ne alkoivat tapansa mukaan puhua sopimattomia. Ainoastaan ne tytöt eivät kertoneet vaarallisia juttuja, jotka olivat jossakin juonessa ja keksivät jonkun ovelan ja huvittavan vehkeen, mutta hekin mielellään puhuivat vaarallista ylvästelyhalusta. No, Dorothy sai pian kylläkseen moisesta keskustelusta, mutta niillä näkyi olevan niin hirveän hauskaa, että Dorothy sanoo tuumineensa, että olisi metkaa kertoa niille juttu, joka todella oli hauska. Mutta hänen kummastuksekseen tyttöjä tyrmistytti kovin, että sellaisesta asiasta puhuttiin kevytmielisesti. Senvuoksi he kantelivat opettajattarelle, että Dorothy poisti kukkaverhon asioista, joita nuorten tyttöjen ei sovi mainita.

Sitten Dorothy lähetettiin johtajan virkahuoneeseen, ja tämä sanoi hänelle, että täytyisi karkoittaa hänet, jos kristillisten kotien puhtaiden tyttöjen ajatukset saastutettiin. Ja hän kysyi Dorothylta, eikö hän San Diegoon saavuttuaan ollut oppinut, mitä merkitsee olla kristitty?

Silloin Dorothy sanoi, että mikäli hän saattoi käsittää oli aivan oikein niin kauan kuin ei _myöntänyt_ siitä nauttivansa.

No, sitten johtaja käski Dorothyn odottaa hänen virkahuoneessaan, sillä välin kun hän meni pohtimaan hänen moraaliansa koko luokan kanssa. Mutta lähtiessään ulos ovesta hän vilkaisi taakseen, heristi sormeaan Dorothylle, hymyili hänelle ja sanoi: "Sinä pikku pakana!" Niinpä _minä_ luulenkin, että hän tosiaan olisi tahtonut kehittää pienen kuhertelun, jos hän olisi ollut kyllin miehekäs.

No, johtaja meni Dorothyn luokkaan ja sanoi kaikille tytöille, että Dorothy ei ollut saanut nauttia puhdasmielisen kodin siunauksesta, joten heidän täytyi perustaa pieni komitea ja avustaa häntä pysymään oikealla tiellä. Ja senjälkeen tuli Dorothysta tosiaankin huomion keskipiste, kunnes eräs tytöistä astui harhaan vierailevan jalkapallojoukkueen kanssa ja Dorothy menetti uutuutensa.

Mutta Dorothy ei tosiaan ottanut tilaisuuksista vaaria, vaan alkoi kraapailla koulusta ja kuljeskella kaupungin eläintieteellisessä puutarhassa, jossa tuoksu muistutti hänelle karnevaaliseuraa ja eläimet vieroittivat hänen ajatuksensa San Diegon alkuasukkaista.

Ja lopuksi alkoivat asiat kotona käydä yhä pahemmiksi. Sillä Emma muljautteli komisarjukseen yhä synkempiä katseita ja lisäksi kuiskaili itsekseen huomautuksia, jotka saatettiin kuulla. Ja se, mitä Emma etupäässä mutisi, oli se vääryys, että Dorothyn kaltainen tyttö eleli ylellisesti, nukkui ihanassa makuuhuoneessa ja kävi kauniissa vaatteissa, kun Emma taas ei ainoastaan ollut sietänyt komisarjusta, vaan hänen lisäksi odotettiin olevan kokenut kamarineitokin. Ja asiat kärjistyivät lopuksi siihen asteeseen, että komisarjus tosiaan olisi halunnut sanoa Emman irti, muttei tohtinut sitä tehdä tämän kamarineidon suunsoiton vuoksi.

Eikä poliisikomisarjus saanut tosiaan mitään rauhaa toimistoonsakaan astuttuaan, siellä kun hänen täytyi kuunnella kalpean, vaalean kirjurinsa epähauskoja huomautuksia hänen rakennuttamistaan yleisistä rakennuksista ja eräästä lakisäädöksestä, jota nimitetään Mann-säädökseksi ja jonka hän kerran oli sihteerinsä kanssa unohtanut heidän matkustaessaan toisesta valtiosta toiseen.

Mutta eihän tällaista tosiaan voinut iankaiken jatkua, ja vähitellen komisarjus alkoi tottua suureen sielulliseen jännitykseensä. Ja vähä vähältä hän alkoi luoda silmäyksiä Dorothyyn ja olla jälleen oma itsensä. Ja vihdoin hän eräänä iltana heitti kaiken häikäilyn sikseen ja päätti kuulla Dorothyn lukevan rukouksensa yönuttuun puettuna.

Dorothyn täytyi siis niin tehdä, ja kun hän oli päättänyt rukouksensa, hoivasi komisarjus hänet vuoteeseen ja istui sängyn laidalla haastelemassa neitseellisestä puhtaudesta. Mutta hänen tekonsa alkoivat kumota hänen sanojaan, ja Dorothy oli juuri hyppäämäisillään pystyyn ja huutamaisillaan ulos ikkunasta kupoolin alta, kun komisarjus äkkiä alkoi näyttää omituiselta ja kaatua rytkähti lattialle jonkun myrkyn vuoksi, jota Emma oli pannut hänen kahviinsa.

No, sitten lähdettiin noutamaan dohtori, ja kun komisarjus alkoi voida paremmin, käski hän ensi työkseen, että jokainen pitäisi suunsa kiinni ja sanoisi, että hänellä oli ollut paha keuhkotulehduksen kohtaus. Mutta hän oli jalomielinen Emmaa kohtaan, sillä hän ei vanginnut häntä, vaan ainoastaan lähetti hänet takaisin kuritushuoneeseen estääkseen julkisuuden tulemasta tutkinnossa esille.

Mutta kun poliisikomisarjuksen kirjuri kuuli, mitä oli tapahtunut, päätti hän hoitaa komisarjuksen terveeksi jälleen, eikä mikään voinut häntä pysähdyttää. Hän muutti siis taloon kimpsuineen kampsuineen ja käytti niin suurta määräämisvaltaa, että kaikki kävi hänen peukalonsa tahdissa. Tarkoitan, kaikki muu paitsi Dorothy, sillä hän alkoi tosiaan rohkaista Dorothya etsimään selkkauksia muualta, eikä Dorothyn niitä kauan tarvinnut turhaan etsiäkään.

Kuudes luku

No niin, muuan matkusteleva näytelmäseura, jonka nimi oli Frederick Morganin Retkue, oli tullut San Diegoon, ja eräänä päivänä, kun Dorothy tapansa mukaan oli poissa koulusta, hän oli mukana matineessa. Ja sinä päivänä esitetyn kappaleen nimi oli "Tarina kahdesta kaupungista", ja herrasmies, joka esitti nimilehteä, oli Frederick Morgan itse.

Ja Frederick Morganilla oli niin tyypillinen henkilöllisyys, että heti kun hän istui näyttämölle, tiesi jokainen, että hän siellä oli. Sillä hänellä oli tapana kävellä takaperoa, niin että yleisö ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta heti kun hän tunsi, että katsojat eivät kauemmin voineet kestää jännitystä, kääntyi hän äkkiä ja pysähtyi asentoon. Ja Dorothy sanoo, että kun hän sen teki, niin sellainen väristys kävi läpi hänen selkärankansa, että hän luuli tuolinsa selkänojan olevan täynnä sähköpattereita.

No, Dorothy istui siinä kuin haltioituneena eikä hetkeäkään kääntänyt silmiään pois näytelmästä. Ja kun Frederick Morgan oli päässyt viimeiseen näytökseen, jossa hän seisoi portailla ja sanoi nyt hirttäytymällä tekevänsä jotakin parempaa kuin koskaan ennen, niin koko sukupuolikysymyksen vetoomus oli Dorothylle esiintynyt uudessa valossa. Ja Dorothy sanoo käsittäneensä, että kaikki, mitä komisarjus oli häntä kohtaan yrittänyt ja mikä vain sai hänet kiemurtelemaan, olisi toista maata tuon johtavan miehen ollessa pelissä.

Niinpä Dorothy matineen jälkeen seisoi teatterin seurasalissa tuijottaen hänen valokuvaansa. Ja näkyi olleen kohtalon oikku, että Frederick Morganillakin oli ihan tapana rientää matineen jälkeen saliin ja seisoskella valokuvansa vaiheilla. Kun hän siis näki Dorothynkin sitä ihailevan, käsitti hän, että heillä oli jotakin yhteistä, ja virkkoi tytölle ystävällisen sanan. Ja toinen seikka johti toiseen, kunnes herra Morgan kutsui Dorothyn juomaan kookoscolaa rohtokaupan perähuoneeseen ja kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ja heti kun hän kuuli, että Dorothy oli kasvatettu karnevaaliseurueessa ja että hänellä oli ollut ihan akrobaatti isänä, tunsi hän virkaveljen ihmisrakkautta ja kysyi, haluaisiko Dorothy palata "ammattiin" takaisin. Ja Dorothy oli riemun seitsemännessä taivaassa ja vastasi myöntävästi kahdentoista dollarin viikkopalkan tarjoukseen. Eikä Dorothyn tarvinnut edes vaivautua karkaamaan kodista. Sillä vaikka poliisikomisarjus olikin toipumassa, ei hänen sisunsa koskaan palannut, ja hän totteli kirjaimelleen kaikkea, mitä hänen kalpea, vaaleaverinen kirjurinsa sanoi. Kun tämä siis kertoi hänelle, että Dorothyn sydän paloi ammattiuralle, neuvotteli hän Dorothyn kanssa ja sanoi, että asiain saatua tällaisen käänteen hän ei mitenkään voinut tehdä niinkuin halusi eikä siis tahtonut estää häntä lähtemästä. Ja Dorothy lähti ainoasta säädyllisestä kodista, mikä hänellä koskaan oli ollut, muuttaakseen sellaiseen vaeltavaan taloon, jossa näyttelijät maksavat seitsemän dollaria viikolta. Ja kaksi päivää lähtönsä jälkeen Dorothy huomasi "San Diego Unionissa" otsikon "Poliisikomisarjus voittaa naissihteerinsä myrskyisen kosinnan jälkeen". Täten siis Dorothy hylkäsi tilaisuuden tulla varakkaan herrasmiehen morsiameksi harjoitellakseen ylimääräisen tytön osaa kapakkakohtauksessa eräässä näytelmässä nimeltä "Yukon-virralla".

No, sellaista jatkui edelleen seuraavaan viikkoon asti, jolloin he alkoivat esittää kuuluisaa Broadwayn sykseetä, jossa Frederick Morgan esiintyi tenorityyppiin kuuluvan huolettoman ja huikentelevaisen irlantilaisen osassa, joka ei voinut olla suutelematta jokaista kohtaamaansa tyttöä. Ja Dorothylle hän antoi tytön osan, jonka hän ohimennessään kohtasi toisessa näytöksessä. No, koko harjoitusviikon aikana herra Morgan ei vaivautunut suorittamaan "toimitusta", mutta kun puetut yhteisharjoitukset tulivat, ryhtyi hän sisällyttämään esitykseensä tunnetta. Ja kun hän niin teki, ei Dorothyn mieleen jäänyt epäilyn häivääkään siitä, että hän siitä piti.

Ja herra Morgan näkyi itse alkavan katsella Dorothya uudessa valossa, ja seurauksena oli, että molemmat heistä suuresti nauttivat kohtauksestaan.

Mutta kun he olivat sitä toista näytöstä näytelleet moniaissa esityksissä, saavuttivat he vihdoin pisteen, jossa oli jotakin tehtävä. Niinpä herra Morgan esityksen jälkeen keskiviikkoiltana kutsui Dorothyn mukaansa ravintolavaunuun syömään hampurilaisia kaksoisvoileipiä. Ja Dorothy tuli panneeksi merkille, että herra Morgan antaessaan tarjoilijalle tilauksen käski tämän _jättää sipulit pois!_

Ja kun he olivat lopettaneet voileipänsä, sanoi herra Morgan, että hänellä oli jotakin puhuttavaa, joten Dorothyn olisi parasta tulla hänen huoneeseensa. Dorothy siis meni. Ja kun hän oli saanut Dorothyn sinne, alkoi hän kertoa hänelle elämäkertaansa. Ja hänellä kuului tosiaan olleen vaimo, mutta kun taiteilijan ei sovi mennä naimisiin, oli hänen täytynyt lähettää hänet sinne, mistä hän oli tullutkin, sillä kun ihminen on taiteilija, täytyy hänen käyttää kaikki tunteensa luonteensävynsä kehittämiseksi. Ja sitten hän selitti Dorothylle, että tästä itsestäänkin luultavasti tulisi taiteilija, niin pian kuin hän ehti kehittää luonteensävynsä ja alkoi ymmärtää elämää. Ja hän sanoi, että hän itse olisi halukas häntä auttamaan. Ja se oli tosiaan varsin suuri tilaisuus hänenlaiselleen tytölle, koska helmikaulaketjuihin ripustetut seurapiirien naisetkin sitä tavoittelivat. Ja kun hän oli lopettanut kehoittelunsa, kysyi hän Dorothylta, halusiko tämä mennä kotiin vai riisua yltään ja viipyä hetkisen.

Dorothy siis riisui yltään.

Seitsemäs luku

No, Dorothy sanoo, että mikäli hän, yleisö tai arvostelijat saattoivat havaita, ei hänen tulkinnoissaan ollut enemmän temppuramenttia senjälkeen, kun hän oli oppinut elämää, kuin sitä oli ollut aikaisemminkaan. Mutta _minun_ luullakseni oikeana syynä oli, ettei elämän oppiminen sittenkään osoittautunut Dorothylle erikoisen nautintorikkaaksi. Tarkoitan, ettei Dorothy koskaan esiinny parhaiten edukseen jonkun kanssa kahden kesken. Eikä sitä kukaan paremmin käsittänyt kuin herra Morgan. Siksipä he jättivätkin asian sikseen.

Eräällä viikolla sitten retkue näytteli Monterey-nimisessä kaupungissa, joka on kuuluisa hienonhienoista hotelleistaan, koska ne ovat täynnä parempien ihmisten kermaa. Ja eräässä niistä asusti muuan polo-joukkue New Yorkista. Eikä polo-joukkueen johtaja ollut kukaan muu kuin Charlie Breene kuuluisasta ja varakkaasta Breenen suvusta.

Eräänä päivänä polo-joukkue oli noussut varhain aamuharjoituksiin, joten he ehtivät illaksi tulla tavallista enemmän humalaan. Ja sitten he illalla lähtivät kaupungille ja menivät katsomaan Frederick Morganin näytelmäseuran esitystä. Mutta he kiinnittivät varsin vähän huomiota juoneen ja tekivät raakoja huomautuksia näyttelijöille, ja kun roisto yritti hyökätä herra Morganin kimppuun, niin Charlie Breene huusi: "Lyö sitä turnyyriin!"

No, asiat kehittyivät pahaa pahemmiksi, kunnes vihdoin Dorothy esiintyi palvelijattaren osassa, joka vastasi puhelimessa. Ja sitten polo-joukkue alkoi istua paikoillaan ja kiinnittää huomiotansa näytelmään. Ja heidän innostuksensa Dorothyyn nousi hyppäyksin ja harppauksin, ja kun hän poistui näyttämöltä, eivät he edes olisi tahtoneet sallia esityksen jatkuakaan. Luulen siis todellakin, että "elämän" oppimisen sittenkin oli täytynyt kehittää Dorothyn taidetta.

Ja kun polo-joukkue oli tutkinut ohjelmiaan nähdäkseen, kuka Dorothy oli, virittivät he pienen yksiäänisen laulun, hoilaten: "Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn!" eikä millään voitu tukkia heidän suutaan. Mutta he olivat niin huomattavaa väkeä, ettei heitä voitu heittää ulos, minkä vuoksi herra Morganin täytyi lopuksi lähettää Dorothy katsomon etupenkkeihin istumaan polon pelaajain kanssa pitääkseen heidät hiljaisina, jotta hän voi näytellä. Eikä Dorothya tarvittu enää näyttämöllä, koska puhelin oli jo soinut näytelmässä viimeisen kerran.

Ja heti kun Dorothy saapui polo-joukkueen luo, asettuivat he ja esiintyivät ihan herrasmiehinä, varsinkin Charlie Breene, sillä hän näkyi silmittömästi rakastuneen Dorothyyn heti ensi silmäyksellä. Mutta sittenkin kun Charlie oli asettunut, pyrki likööri yhä pinnalle, ja hän huokaili aivan raskaita huokauksia Dorothyyn päin ja jupisi hänen tuolinsa selkään nojaten huomautuksia, joilla ei näkynyt olevan mitään yhteyttä keskenään. Ja sellainen aina tuskastuttaa Dorothyn kaltaista tyttöä. Siksipä hän, kun he esityksen jälkeen kutsuivat häntä mukaansa samppanjaillalliselle, livahti tiehensä lähteäkseen ulos äveriään miehen kanssa. Ja Dorothy sanoo, että miljonäärien perässä juokseminen on siitä pitäen ollut hänen erikoisalansa.

No, seuraavana päivänä polo-joukkue matkusti etelään, mutta Charlie Breene ei unohtanut tyttöä, josta hän oli oppinut välittämään. Sillä hän kirjoitti hänelle kirjeen, kehoittaen häntä heti matkustamaan New Yorkiin ja menemään Ziegfieldin koomilliseen teatteriin, jossa hän myöhemmin hänet tapaisi. Ja kirjeessä oli "suosituskirje" eräälle pörssivälittäjälle New Yorkissa, joka tunsi herra Ziegfieldin, sekä tuhannen dollarin shekki. Mutta Dorothy ei pannut mitään huomiota kirjeeseen tai shekkiin, koska Dorothy suuressa tietämättömyydessään luuli, että ainoastaan valmiit dollarit ja sentit olivat rahaa. Tarkoitan, että minun laitani on ihan päinvastoin, koska minä aina näyn tajuavan moiset asiat vaistomaisesti.

Mutta eräänä iltana, kun Dorothy ja seurueen primadonna sulloivat tavaroitaan Sacramentoon lähteäkseen, sattui Dorothyn käteen Charlie Breenen kirje. Niin hän näytti sen primadonnalle. Ja tämä primadonna kuului kerran nuoruutensa kukkeudessa tavanneen varakkaan ja mahtavan puutavarakauppiaan, joten hän tiesi, mitä shekki oli, selitti kaikki Dorothylle ja kehoitti häntä lähtemään New Yorkiin ja tekemään kaikki, mitä se herrasmies käski.

Ja hän auttoi Dorothyn valmiiksi kotiompelijattaren avulla, joka muuten Sacramentossa astuikin junasta.

Mutta kun tuli aika lähteä New Yorkiin, tuumi Dorothy, että herra Morgan sittenkin oli tosiaan tehnyt kaiken voitavansa kehittääkseen hänen taidettaan, minkä vuoksi Dorothy osti hänelle kultanuppisen kävelykepin. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka antaa herrasmiehille lahjoja. Mutta minä koetan tosiaan olla häntä moittimatta, koska minulla on hyvin laaja sydän ja aina käytän sielutietoa, joten minä käsitän, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi sellaista välttää, jos heidän vaistonsa ovat luonnottomat. Mutta minua melkein pöyristyttää ajatellessani Dorothy-parkaa lähtemässä ypöyksinään isokokoiseen, häntä nokkelammista tytöistä vilisevään kaupunkiin, vähemmän kuin tuhat dollaria taskussaan ja aivoissa tositeossa väärät käsitykset kaikesta.

Kahdeksas luku

No, Dorothy ei ollut koskaan oppinut pukeutumaan, ja silloin, kun tyttöjen enimmäkseen olisi tullut käyttää joko vaaleanpunaista tai sinistä, valitsi Dorothy heleänpunaista, mikä antoi hänelle niin rohkean ulkonäön, että herrat ensi silmäyksellä havaitsivat hänet sellaiseksi tytöksi, joka ei kaipaa mitään apua. Sillä vaikka punainen vetäneekin puoleensa herrasmiesten katseet, ei mikään herätä heissä pysyväistä mielenkiintoa niinkuin vaaleanpunainen tai sininen. Ja sensijaan että _itse_ olisi yrittänyt solmia herrastuttavuuksia, jotka olisivat häntä avartaneet, vietti Dorothy enimmän aikansa New Yorkiin menevässä junassa kuuntelemalla makuuvaunun ovenvartijan huvittavia kokemuksia neekerimurteella. New Yorkiin saapuessaan Dorothy ei siis ollut solminut ainoatakaan herrastuttavuutta, joka olisi ojentanut hänelle auttavan käden.

Mutta Dorothy oli täynnä luottamusta eikä tiennyt, että pahin erehdys, jonka hän teki, oli se, että pienen matkalaukun, helylippaan tai edes lompakon kantamisen asemesta hänellä oli kaikki tavaransa vyötiäisvasussaan.

Kun Dorothy sitten tuli ulos Isolta Keskusasemalta, joutui hän 45. kadulle ja alkoi etsiä hotellia ja aikoi mennä sisälle ensimmäiseen jonka tapasi. Mutta autojen lähettäjä hotellin edustalla vilkaisi hänen vyötiäisvasuunsa ja ehkäisi hänet, sillä hän sanoi, ettei siihen hotelliin sallittu tuoda eläimiä. Dorothy siis sanoi hänelle, ettei se ollut muuta kuin kuollut vyötiäinen, joka ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa edes rusoisimpina päivinään. Mutta mies selitti hänelle, ettei heillä ollut milloinkaan ollut hotellissaan vyötiäistä, ei kuollutta enempää kuin elävääkään, ja kysyi, kuka hän luuli olevansa, jotta voisi rikkoa säännöstyksen?

No, kun Dorothy ei pidä mistään enemmän kuin väittelystä, sanoi hän miehelle, että jos he sietivät alligaattorinnahasta tehtyjä matkalaukkuja, niin miksi he riehuivat vyötiäistä vastaan? Mutta Dorothy sanoo, ettei hän voinut saada miestä käsittämään perusteettomuuttaan ja kun ihan alkoi kerääntyä väkijoukko, täytyi hänen liikkua eteenpäin.

Mutta seuraava hotelli, johon hän tuli, oli varsin hieno keski-ikäisten naishenkilöiden hotelli, ja seurustelutuvassa oli varsin montakin keski-ikäistä naishenkilöä, kun Dorothy astui sinne. Siellä Dorothy ripusti vyötiäisvasunsa tuolinselkämyställe odotellessaan hotellin kirjuria, ja muuan niistä vanhanpuoleisista naisista sattui menemään sen tuolin luo istuakseen. Mutta juuri kun hän oli sille istumassa, näkyi hän äkkiä huomanneen vyötiäisen ja pyörtyi. Ja kun siitä syntynyt hämminki oli ohi, vilkaisi hotellin kirjuri synkästi Dorothyyn ja sanoi, että kaikki heidän huoneensa olivat täynnä. Dorothy kääntyi siis kadunkulmasta etsimään onneaan 44. kadulla. Mutta minä en tosiaan usko, että hän olisi löytänyt mitään hienoa hotellia, jossa hänet olisi otettu vastaan, jollei kohtalo aina auttaisi Dorothyn kaltaista tyttöä.

Sillä seuraava hotelli, johon hän saapui, oli Algonquin-hotelli, jossa kaikki kuuluisat näyttelijättäret ja filmitähdet asuvat, ja juuri kun Dorothy tuli etuovelle, sattui niin, että Buster Keaton elokuvaseurueineen juuri palasi jostakin elokuvauksesta, ja he olivat vielä aivan hupaisissa komediapukimissa. Kun siis Dorothy astui eteiseen, niin kirjuri luuli hänen kuuluvan komediaseuraan ja antoi hänelle huoneen, eikä hän laisinkaan huomannut erehdystään ennenkuin kaikki muut olivat päivällistä varten siistiytyneet. Mutta sitten oli liian myöhäistä ajaa Dorothy ulos, koska haltuunotto on kymmenen pykälää laista.

Tultuaan alas päivälliselle Dorothy siis näkyi huomaavan, että hän oli katseiden keskipisteenä. Niinpä hän loi heihin kaikkiin "kärventävän" katseen, koska he olivat niin törkeitä, että tuijottavat tyttöön vain siksi, että tämä on hyvin puettu. Ja hän käveli ylväästi avaraan ruokasaliin, joka on varattu yksinomaan kuuluisille näyttelijöille, ja kirjailijoille, ja kun kuuluisa yliedeskäypä George näki hänet, häikäistyi hän niin, että osoitti hänet pöytään. Sitten Dorothy tilasi hummeri- ja kananpoikasalaattia ja hedelmäsalaattia päivälliseksi ja päätti, että hän vihdoinkin oli suuren maailman nainen.

Sitten Dorothy alkoi tulla tuttavallisiin väleihin tarjoilijansa kanssa, kuten tavallista, ja kertoi hänelle kaikkein ensimmäiseksi, että hän oli tullut New Yorkiin mennäkseen koomilliseen teatteriin. Sitten tarjoilija kertoi Georgelle, ja kun kaikki kuuluisuudet kysyivät Georgelta, kuka Dorothy oli, ja kun George sanoi heille, että hän oli tyttö, joka aikoi päästä koomilliseen teatteriin, niin se tosiaan suuresti huvitti heitä kaikkia. Ja Dorothystä tuli koko Algonquin-hotelliin naljailun esine. Ja kirjallisen pyöreän pöydän kuuluisat arvostelijat olivat tosiaan enemmän huvitettuja kuin kukaan muu. Sillä muuan heidän kirjanoppineimmista kirjoittajistaan, herra Peter Hood itse, yritti saada koomilliseen teatteriin tuttua tyttöä, jolla tosiaan oli jotakin tarjottavaa. Ja hän oli kuullut, kuinka vaikeaa oli suosituskirjeelläkään päästä herra Ziegfieldin puheille.