Part 3

Ja hänen suurimpana lohdutuksenaan on Hazelin mies. Sillä Hazelia onnisti varsin hyvin, ja hän joutui naimisiin, ja Dorothy sanoo, ettei Hazelissa muuta vikaa ollutkaan kuin että hän oli aikaansa edellä. Tarkoitan, että nykyisin ovat kaikki muut kurttiseuraavat tyttöheilakat ehtineet Hazelin tasalle, mikä osoittaa, ettei hän sittenkään ollut muuta kuin varhaiskypsä uurteenuurtaja. Ja hän meni naimisiin Modeston parhaan "syötin" kanssa, jolla on sanomalehtitoimisto. Ja kaikki maanviljelijät maksavat Hazelin miehelle laskunsa joko rypäleissä tai böömiläisissä humaloissa. Niinpä herra Shaw ja Hazelin aviomies mielityökseen hääräilevätkin latomon takahuoneessa puuhaillen ja kokeillen, mitä niistä aineksista voivat valmistaa. Ja vastikään viime kuussa Dorothy lähetti isälleen hienoimman vaskisen tislauskoneen, mitä rahalla voi ostaa.

No, kun vohvelikone saapui karnevaaliseuralle, oli siinä pieni vihkonen sisällä, jossa sanottiin, että "lapsikin voi sitä käyttää". Ja se antoi Dorothylle aatteen. Hän näet alkoi työntää vohvelikoneen jollekin saapuville sattuneelle pienikokoiselle kaupunkilaispojalle, joka siitä aina enemmän kuin ihastui. Mutta seurauksena oli, että vohvelikone oli tavallisesti vietävä korjattavaksi, tai myöskin, että se pienikokoinen poika pisti koko liikevoiton poskeensa.

No sitten vihdoin eräässä kaupungissa nimeltä San Diego karnevaaliseura joutui pinteeseen. Ja se oli kaikki erään jäsenen syy, jota sanottiin dohtoriksi. Dohtori näet myyskenteli jotakin, mitä nimitettiin "ihmeelliseksi tahranpuhdistajaksi"; sitä valmistettiin sillä kurin, että ostettiin kulmapuodista viiden sentin palanen pesusaippuaa, joka leikeltiin pieniksi liuskaleiksi, ja ne myytiin yleisölle tinapaperiin käärittyinä kahdellakymmenelläviidellä sentillä kappaleelta.

Mutta se dohtori näkyi tositeossa aina menetelleen väärin ja hänen perästään oli jäänyt joukko harmistuneita perheenisiä ihan läpi koko Kalifornian valtion. Mutta se, mikä lopuksi saattoi hänet pulaan vihdoinkin, oli se, ettei hän ainoastaan myynyt sekatavarakauppiaan vaimolle San Diegossa sitä ihmeellistä tahranpuhdistajaa neljän dollarin edestä, minkä kaiken vastikään oli ostanut hänen mieheltään nikkelikolikolla, mutta samalla käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhalsi kauppiaan kellon makuuhuoneen piirongin päältä. Ja kun kello oli seitsemänkymmenenviiden dollarin arvoinen, niin se sekatavarakauppias suuttui ja ilmoitti dohtorin viranomaisille.

No, eräs San Diegon poliisikomisarjus lähti hänen jäljilleen ja tavoitti karnevaaliseurueen Santa Barbera nimisessä kaupungissa. Ja näytti siltä, että komisarjus oli erikoisen kuuluisa henkilö, koska hän ei ainoastaan ollut kotoisin varakkaasta vanhasta perheestä, vaan myöskin, yhteishyvän vuoksi, kovin kiintynyt nuorten tyttöjen moraaliin, jotka olivat naisiksi puhkeamassa. Ja hän oli hyvin tärkeä henkilö naisvankilan johtokunnassa, ja pääsyynä, miksi häntä kiinnosti sekatavarakauppiaan vaimo, oli se, että tämä oli sieltä lähtöisin ja että hänen alhainen moraalitasonsa näkyi aina olevan hänelle arvoitus.

No niin, komisarjus saapui markkinapaikalle Santa Barberaan aivan varhain aamulla ennenkuin kukaan vielä oli siellä ja huomasi Dorothyn istumassa Le Vinon teltan etukaistaleen alla katselemassa, kun rouva Le Vino sovitti päähänsä budoirilakkia. Ja hän saapui rouva Le Vinon luo tiedustelemaan dohtoria, mutta hänen katseensa näkyivät etupäässä katselevan Dorothya. Ja siitä hetkestä asti näytti tosiaankin, että samalla kun hänen virallisena virkanaan lie ollutkin etsiä dohtori ja haastaa hänet tuomioistuimen eteen, hänen yksityiskatseensa liikkui enemmän Dorothyssa. Ja ajan oloon hän tosiaan katsoi dohtoria sormiensa välitse, ja dohtori tuli suorastaan niin rohkeaksi, että hänestä yhä enemmän tuli naisten ritari, ja hän kehuskeli tahranpuhdistajaansa oikealle ja vasemmalle. Tällä välin näkyi komisarjuksen tärkeimpänä ajatuksena olevan saada Dorothy johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle, että hän oli saavuttanut sen kohdan, jolloin jonkun moraalisen, kuten hänen, oli autettava hänet tulemaan tytöstä naiseksi.

Ja tosiaan näyttää ihmeellisestä, että Dorothy oli karnevaaliseurassa saavuttanut kuudentoista vuoden iän "elämän" kysymyksen tulematta hänen huomioonsa. Sillä kun minä olin kolmentoista vuoden vanha ja lauloin kirkkokuorossamme, niin tosiaan jokainen kuoron nuorukainen oli asiasta toki maininnut ja jotkut olivat tehneet enemmänkin. Mutta näyttää että karnevaaliseuran ympäristö ei juuri paljoa muistuta kirkkokuoroa. Sillä karnevaaliseurassa ei mikään ole pyhää, ja ne kaikki riehahtivat ja laskivat leikkiä lemmestä ihan Dorothyn nenän edessä, niin että Dorothy nauroi sen pois. Mutta kirkkokuorossa on lempi niin pyhää, ettei siitä mainitakaan muuta kuin kuiskaamalla, ja silloin se tulee salaperäisemmäksi. Ja kun joku asia on salaperäinen, niin se on aina kiehtovampi. Niinpä meidän kirkkokuorossamme tehtiinkin paljoa enemmän rakkautta kuin Dorothyn karnevaaliseurassa, missä ei mikään ollut pyhää. Siis Dorothyn koko asento tässä kysymyksessä oli aivan hatara ajalla, jolloin hänen olisi pitänyt tutkiskella nuoren tytön arvoituksia, miettiä elämää ja _ihmetellä_.

Neljäs luku

No niin, minä aina ajattelen, että kun nuori kuusitoistavuotias tyttö ei ollenkaan mieti, mitä hänelle on tapahtumassa karnevaaliseurassa, niin hän alkaa kulkea kuilun syrjää kohti.

Ja Dorothy, oli jo kuulemma tehnyt tuttavuutta seuran käärmeensyöjän kanssa, joka tunnettiin pilkkanimellä Curley. Ja niin hänen täytyi valita varakkaan komisarjuksen huomaavaisuuden ja sellaisen miehen seuran välillä, jonka rahallinen asema riippui syötävillä käärmeillä täytetystä laatikosta, eikä Dorothy hetkeäkään epäillyt tehdä niinkuin ei olisi pitänyt. Ja lopuksi komisarjus närkästyi Dorothyyn ja meni Curleyn itsensä luo ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi hävetä alati näyttäytyä nuoren tytön seurassa, joka juuri oli kukastaan puhkeamassa, koska se herätti _huonoja_ ajatuksia jokaisen mielessä.

No, Curley punastui kovin paljon ollakseen käärmeensyöjä. Mutta hän sanoi komisarjukselle, että hän ja Dorothy käyttivät kaiken aikansa "nauraakseen" yhdessä, joten hän ei koskaan ehtinyt mitään pahaa ajatella, mutta hän kiitti komisarjusta, että tämä oli hänelle sitä muistuttanut, ja lupasi vastedes käyttäytyä paremmin. Ja seurauksena oli, että kun Curley ensi kerralla tapasi Dorothyn, hän katsoi häneen ja katsoi häneen aivan uudella katseella ja lopuksi virkkoi: "Jaha, Mug, sinusta näkyy tulleen täysikasvuinen!"

Ja osana Curleyn tehtävistä karnevaaliseurassa kuului olleen ottaa joukko afiiseja, joissa ilmoitettiin markkinasirkuksen olevan jokaisen kaupungin äärimmäisellä laidalla, ja siroitella niitä kaikki torttuvallit täyteen. Ja sinä päivänä sattui olemaan kevät, ja ilma oli ihana. Mutta kun he saapuivat hallituksen kortteliin, heitti hän kaikki afiisit tuhkatynnyriin ja kutsui sensijaan Dorothyn kävelylle maaseudulle.

No, he nousivat onnipussiin ja ajoivat maaseudulle niin pitkälle kuin linjaa riitti. Ja aurinko paistoi, ja ilma oli täynnä kauniita lintuja, ja nurmikko oli täynnä kauniita orvokkeja, ja sellainen ympäristö olisi houkutellut melkein jokaisen ajattelemaan rakkautta, mutta niin ei tehnyt Dorothyn kaltainen tyttö. Tarkoitan, että hän on täydellinen vastakohta minun kaltaiselleni tytölle, sillä kun minä olen yksinäni herrasmiehen kanssa melkein missä ympäristössä tahansa, niin minä aina ajattelen, että jotakin voisi tapahtua.

No, lopuksi Curley alkoi kysyä Dorothylta ihan suorasukaisesti, mitä hän ajatteli herra ja rouva Al Le Vinon kotielämästä; sillä Curley näkyi pitävän sitä ihanteellisena, vaikka se tapahtuikin teltassa. Mutta Dorothy sanoi sen johtuvan siitä, ettei Curleyn tarvinnut asua heidän kanssaan siinä teltassa. Sillä hän puolestaan oli jo saavuttanut kärsivällisyytensä huipun, ja eräänä päivänä, kun herra Al Le Vino nimitti Helmi Le Vinoa "karitsapiirakaksi" yhdeksättäkolmatta kertaa samana päivänä, oli Dorothy heittämäisillään kivenmukulan oikein hurjalla vauhdilla.

Ja sitten Curley koetti selittää Dorothylle, että melkein jokainen tuntee Le Vinojen tapaan joskus elämässään ja että ainoa eroitus Le Vinojen ja kaikkien muiden välillä oli se, että Le Vinot olivat oikeassa tuntiessaan sillä tavalla. Mutta Dorothy sanoi siihen, että jos Curley koskaan huomasi _hänen_ joutuvan sellaiseen tilaan, niin hän toivoi Curleyn opettavan jonkun käärmeistään häntä pistämään.

No, sitten piti Curley suunsa kiinni varsin pitkän tovin. Mutta jonkun ajan kuluttua hän sanoi Dorothylle, että Dorothy oli sittenkin vielä liian nuori puhuakseen moisista asioista, joten he aivan hyvin voisivat palata markkinapaikalle.

Mutta koko paluumatkalla Curley näytti olevan aivan alakuloinen, koskei hän virkkanut sanaakaan. Ja sitten Dorothy ryhtyi ajattelemaan. Ja sitten Dorothy sanoi ruvenneensa kummeksumaan, voisiko hän koskaan rakastua kehenkään ja tulla aivan yhtä inhoittavaksi kuin Le Vinon Helmi.

No, mutta kevätaika oli sittenkin ja metsäorvokit tuoksuivat aika paljon, ja Dorothy sanoo, että hän lopulta alkoi miettiä, miltä tuntuisi, kun olisi joku iso miehenmötkäle, joka halata rutistaisi ja suikkaisi aimo pusun. Mutta moinen sanonta vain todistaa, kuinka hienostumattomia Dorothyn ajatukset voivat olla silloinkin, kun on puhe lemmestä.

Ja Dorothy ajatteli ajattelemistaan, kunnes sanoo vihdoin tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli kuullut niin paljon "lemmenkuhertelusta", että oli aika hyrrätä ja itse ottaa selville, oliko sitä liiaksi reklamoitu. Eikä minusta Dorothya todellakaan voi moittia hänen epäluuloisuutensa vuoksi, koska hän oli viettänyt koko elämänsä ihmisten parissa, jotka ilmoittivat syövänsä käärmeitä ja jakelevansa priima veitsiä eivätkä koskaan täyttäneet lupauksiaan.

No, kun Dorothy päätti sen tehdä, sanoo hän, että ainoa, jossa hän saattoi olettaa olevan mielenkiintoa, oli poliisikomisarjus, sillä Curley ei koskaan juolahtanut "romaanina" hänen mieleensä. Ja kun he ehtivät takaisin markkinapaikalle, oli komisarjus siellä, kuten tavallista, istumassa Le Vinon teltan takakaistaleen alla ja oli auttavinaan rouva Le Vinoa herneiden silpimisessä, vaikka hän tositeossa vilkuili joka suunnalle etsien Dorothya. Kun siis Dorothy oli päättänyt ottaa selvän "asioista", irtausi hän Curleystä ja virkkoi komisarjukselle ystävällisen sanan ensi kertaa senjälkeen, kun tämä oli alkanut seurailla karnevaalikiertuetta. Ja lopuksi hän sopi, että lähtisi sinä iltana kaupungin elokuviin komisarjuksen kanssa.

Illan tullen Dorothy siis jätti vohvelikoneensa, kuten tavallista, ja meni komisarjuksen kanssa kaupunkiin. Ja se oli todella merkillinen yhteensattuma, sillä kino oli pelkkää rakkautta ja sähköpiano soitti: "Suutele minua jälleen", ja Dorothy saavutti vihdoin sen kohdan, jossa hän päätti sallia komisarjuksen pitää hänen kättänsä. Ja Dorothy sanoo, että hän antaisi taalan, jos tietäisi, mitä se mies siitä sai, sillä hän itse puolestaan olisi juuri yhtä kernaasti pidellyt jotakuta omaa vohveliaan, joka oli jäänyt sateeseen likomaan. Ja Dorothy toisteli itsekseen: "Kyllä sen täytyy olla hiton paljoa parempaa kuin tämä tai sitten Le Vinon herrasväki on kuin päättömiä kanoja!"

Mutta Dorothy päätti välttää liiallista kiirettä, kunnes oli koetta hyvin koetellut, ja hän teki mielessään päätöksen, että ennenkuin ilta oli kulutettu hän sallisi komisarjuksen suudella.

No, siihen aikaan, kun he kävelivät takaisin markkinapaikalle, oli kaikki autiota ja oli aivan pimeä, kuutamoa lukuunottamatta. Sitten he pysähtyivät Le Vinon teltan edustalle, ja Dorothy sanoo sallineensa komisarjuksen lörpötellä, kuinka kaunista tyttöys oli, varsinkin silloin, kun tyttö on kehittymässä naiseksi. Ja kun mies oli lopettanut jaarittelunsa, kiristi Dorothy hampaitaan ja salli komisarjuksen suudella. Ja kun se kaikki oli ohi, sanoo Dorothy tunteneensa samaa kuin pieni poika, joka vastikään on saanut selville, että joulupukki onkin pyhäkoulun johtaja.

Mutta Curley kuului kaiken aikaa lymyilleen teltan takana odottamassa, nähdäkseen, pääsikö Dorothy turvallisesti kotiin, ja kun Dorothy salli komisarjuksen suudella, astui hän esille ja käski ihan tiuskaamalla Dorothyn mennä nukkumaan. Ja sitten Curley piti pitkän keskustelun kävellen pimeässä pitkin markkinapaikkaa komisarjuksen kanssa.

No, kun komisarjus seuraavana päivänä saapui, kertoi hän rouva Le Vinolle, että hän oli sähköttänyt äidilleen, jotta tämä tulisi noutamaan Dorothyn ja että hän ja hänen äitinsä veisivät tytön heidän kotiinsa San Diegoon ja panisivat hänet kouluun, ja kun Dorothy olisi kyllin kasvatettu, näkisivät he, mitä näkisivät, koska komisarjuksen silmämääränä oli avioliitto.

No, kun Dorothy kuuli uutisen, käsitti hän, ettei se ollut muuta kuin Curleyn vehkeitä. Niinpä hän meni etsimään tuota miekkosta ja tapasi hänet istumassa kanvassilla peitetyssä käärmekuopassaan. Ja Dorothy sanoo ryhtyneensä antamaan hänelle "mitä kuului" sentähden, että hän kepposen vuoksi, joka ei ollut edes sukkela, toimitti komisarjuksen äidin kaltaisen vanhan naisen pitkälle rautatiematkalle rautatievaunussa, koska Dorothy ei voinut edes kuvitellakaan lähtevänsä tämän komisarjuksen matkaan.

Ja sitten tuli Curleyn vuoro antaa Dorothylle selitys. Ja hän sanoi, että vaikkei tyttö ehkä ollutkaan itse sitä huomannut, olivat kaikki hänen ystävänsä karnevaaliseurassa aika paljon huolissaan hänen tähtensä. Sillä näytti siltä, että hän oli muuttunut ihan kysymysmerkiksi. Ja mitä Curleyhin itseensä tuli, oli hän jo ollut vähällä jättää vastaamatta. Sillä että tyttö saattoi niin viattomasti keskustella aamulla hänen kanssaan "elämästä" ja sitten juosta tuon komisarjuksen perästä niinkuin Dorothy juoksi aivan samana iltana pimeässä, kaikki tuo sai Curleyn melkein uskomaan, ettei hän ymmärtänyt naisia. Ja Dorothy teki parhaansa keksiäkseen selityksen, mutta sellaista ei näkynyt löytyvän.

Ja sitten Curley sanoi, että Dorothyn tulisi sentäänkin oppia moraaleja ja että hän oli huomannut karnevaaliseuran olevan siihen tarkoitukseen sopimattoman paikan. Sillä tuskin mikään, mitä karnevaaliseurassa tehtiin, oli rehellistä. Olipa Dorothy itsekin tottunut vohkimaan liisteriä, jolla ilmoituslippuja kiinnitettiin, tehdäkseen siitä vohveleita, mikä ei suinkaan ollut sopiva perusta nuoren tytön luonteelle.

Sitten Curley jatkoi ja sanoi, ettei hänellä ollut suuria ajatuksia komisarjuksen aivojen älystä, mutta olihan se poliisi sentään huomattava mies ja varakas ja nuori tyttö olisi hänen käsittääkseen turvassa komisarjuksen äidin luona, jolleivät Al Le Vinon kuvitetut laulut olleet antaneet hänen omalle järjelleen takapotkua. Niinpä Curley sanoikin Dorothylle, että hänen oli osoitettava arvonantoa ja lähdettävä heidän kanssaan muutamiksi vuosiksi oppiakseen totuutta ja rehellisyyttä; ja jos hän ei sitten enää kauemmin voisi heitä sietää, voisihan hän aina livahtaa tiehensä heidän luotaan.

Mutta Dorothy rukoili rukoilemistaan Curleytä, että tämä sallisi hänen jäädä karnevaaliseuraan, ja lupasi tehdä parannusta, vieläpä panna munankin vohvelitaikinaan.

Mutta sitten kuultiin, että Curley itse aikoi jättää karnevaaliseuran. Sillä Curley näkyi vähitellen tulleen huomaamaan, että käärmeiden syömisellä mies tuskin pitkälle potkii, ja hän sanoi, että jos hän vain olisi tullut sitä ennen ajatelleeksi, hän olisi ehkä menetellyt toisin ja saattaisi itse tarjota tytölle jotakin. Mutta hän sanoi lähettäneensä Kansas Cityyn kolme dollaria, tilaten tuhannen saksalaista kovasinta, ja heti kun ne saapuisivat, aikoi hän lähteä omin päin maailmalle ja tehdä itsestään miehen.

No, kun Dorothy kuuli, että Curley lähtisi, käsitti hän, että hänen päivänsä markkinakiertueessa olivat lopussa, koska hän ei voinut asua Le Vinon pariskunnan kanssa ilman mitään lystillistä huojennusta. Kaikki siis näkyi kehittyvän samaan suuntaanpa Dorothyn täytyi vihdoin luvata Curleylle, että hän odottaisi komisarjuksen äitiä ja katseltuaan muijaa, nähdäkseen, voisivatko he sietää toisiaan, antautuisi kokeeseen.

Mutta näytti varsin omituiselta, että kaiken aikaa poliisikomisarjus yritteli saada Dorothya tämän tai tuon teltan taakse ja puhutella häntä. Ja Dorothy sanoo, ettei hän koskaan ole kuunnellut moista uskonnon ja runouden sekasotkua miehen suusta, joka ei voinut pitää käsiään tytöstä irti. Eikä Dorothy tiennyt, mainitsisiko siitä Curleylle vai ei, mutta hän oli niin häpeissään siitä, että hän oli sellainen kysymysmerkki, ja niinpä hän päättikin, ettei hänen tulisi tuottaa ihmisille enempää vaivaa.

No, sinä aamuna, kun komisarjuksen äiti saapui, lähtivät Dorothy, Curley, Le Vinon pariskunta ja komisarjus asemalle häntä vastaan. Ja kun hän pääsi junasta ulos, osoittausi hän pienikokoiseksi rouvashenkilöksi ja näytti ihan vaarattomaltapa komisarjus ryntäsi häntä syleilemään ja suuteli häntä suutelemistaan, ja Dorothy sanoi, että se tapa, kuinka hän helli _äitiä_, olisi saanut irlantilaisen tenorin kuulostamaan kiittämättömältä pojalta.

Ja kävi niin, että koko karnevaaliseura oli häneen enemmän kuin ihastunut, sillä mikään ei niin liikuta karnevaaliseuran sydäntä kuin jonkun äiti. Ja Al Le Vino kulki toiselta näyttelykojulta toiselle kertoen jokaiselle sydämelliseen sävyyn, että "poliisikomisarjuksen äiti oli _kullanmurunen_!" Sitten samana iltapäivänä poliisikomisarjus meni vihdoinkin vangitsemaan dohtorin, ja kaikki oli valmiina matkaa varten San Diegoon seuraavana päivänä.

No, karnevaaliseura oli aivan masentuneena, koska Dorothy oli ollut heidän parissaan vuosikausia. Ja he pitivät hänelle jäähyväiskekkerit pääteltassa, jolloin tarjoiltiin Helmi Le Vinon kotitekoisia leivoksia ja limonadia, ja he antoivat jäähyväislahjaksi ison raamatun näyttääkseen komisarjuksen äidille, minkälaista väkeä karnevaaliseurassa on.

Ja he kaikki itkivät, suutelivat Dorothya ja heltyivät tuosta "äiti"-aiheesta. Ja he kaikki antoivat Dorothylle hyviä neuvoja, kehoittaen häntä aina tekemään niinkuin "äiti" käski. Mutta Dorothy kuului huomanneen komisarjuksen puhuvan niin paljon, ettei hänen äitinsä koskaan saanut suunvuoroa _mitään_ lausuakseen. Mutta niin kauan kuin jokainen oli perin tyytyväinen, ei Dorothy tahtonut tärvellä heidän iloaan huomautuksia tekemällä. Hän kahlehti siis kielensä ja ennenkuin hän tuskin aavistikaan oli jo juna-aika ja lähdettävä matkalle San Diegoon. Ja nyt Dorothy vihdoinkin käsitti, että hänen oli sanottava Curleylle hyvästi. Niinpä Curley pyysi Dorothyn livahtamaan teltan takaliuskan kautta ulos hänen kanssaan, ja heillä oli viimeinen keskustelunsa yhdessä.

Curley kävelytti Dorothya käärmekuoppaa kohti aivan suorasukaisesti, ja kun hän oli päässyt sinne Dorothyn kanssa kahden kesken, antoi hän lähtölahjaksi vyötäisvasun. Ja vyötäisvasu on erään pienikokoisen eläimen kuori; se syntyy Texasissa, ja sen luisessa kuoressa on jatkoksia kuin kamiinintorvessa. Sisältä se vuorataan kirsikanpunaisella kiinalaisella silkillä, ja sen kuonosta häntään vedetään rihma kädensijaksi; sellaista vasua oli Dorothy vuosikausia havitellut. Mutta minusta on kovin, kovin julmaa tappaa kaikki pienet vyötiäiset vyötiäisvasuja varten, koska minä aina ajattelen, että ihmiset eivät saisi tappaa pieniä elukoita, jollei niistä saa jotakin hyödyllistä — edes kärpännahkaturkkia.

No, Dorothy kiitti Curleytä vyötiäisvasusta ja sanoi hänelle sitten, että hän toivoi Curleyn ottavan vastaan hänen nikkeliplootuisen vohvelikoneensa, joten hän voisi sen myydä ja ostaa lähtölahjaksi itselleen kokoonpantavan kauppakojun myydäkseen siellä saksalaisia kovasimia Dorothyn muistoksi.

Mutta Curley kysyi Dorothylta, minkälaiselta _mieheltä_ hän ihmisten silmissä näyttäisi, jos hän suostuisi ottamaan lahjan tytöltä? Ja hän sanoi Dorothylle, että hän oli päättänyt ruveta niitä myymään katukäytävältä ja uurastaa itsensä johonkin asemaan.

No, äkkiä he kuulivat jokaisen kutsuvan "Dorothya" kovaäänisellä äänellä, koska alkoi tulla kiire junalle. Niin heidän täytyi juosta esille ja rientää asemalle, ja kaikki oli sellaista sekamelskaa riennettäessä junaan ja sanottaessa hyvästi, kaikki Dorothyn matkatavaramytyt ja vyötiäisvasu mukana, niin että Dorothy muistaa vain Curleyn seisomassa vaununportailla sanoen: "Näkemiin, flikkaseni! Jos sinua en koskaan enää tapaa, niin muista aina, että minä pidän sinua helvetin hyvänä!" Ja sitten hän hyppäsi alas, koska juna lähti liikkeelle.

Mutta Curleyn kasvoilla oli vallan omituinen ilme, joten Dorothy vaunuun mentyään istahti komisarjuksen äidin viereen ja alkoi miettiä omia mietteitään. Ja äkkiä vaikeni Dorothylle kuin salamanleimaus, että Curley oli häneen rakastunut. Ja se ajatus, että jostakusta, jota hän oli aina niin miehekkäänä ihaillut, oli tullut yhtä pehmeä kuin Al Le Vino, melkein sai Dorothyn tuntemaan kuvotusta sisälmyksissään.

Viides luku

No niin, Dorothy sai tilaisuuden asettua ja unohtaa menneisyyden pienikokoisessa kaupungissa, missä elämä on puhdasta ja ihmisten ajatukset terveellisiä ilman tartuntaa. Ja kun he saapuivat San Diegoon, saattoi komisarjus dohtorin vankilaan, samalla kun hänen äitinsä saattoi Dorothyn heidän vanhaan perheasuntoonsa. Ja kun he pääsivät sinne, osoittautui se kauniiksi tehokastyyliseksi puutaloksi, jonka katolla oli kuusi suippoa kupoolia mielikuvituksellisesti pyälletyistä paanuista, heidän esi-isiensä rakentamia. Ja kun Dorothy opastettiin huoneeseensa, oli se yhden kupoolin kohdalla nurkkauksessa, ja isossa kaari-ikkunassa oli pilkulliset sveitsiläiset röyhelöverhot, ja seinäpaperit olivat täynnä ruusuja, ja sitten oli siellä joku muinoisaikainen antiikki, ja vanhan erikoismallisen pähkinäpuisen sängyn yläpuolella riippui George Washingtonin kuva lumikinoksessa rukoilemassa. Mutta kun komisarjuksen äiti jätti hänet sinne yksikseen, niin Dorothy sanoo huoneen ilmapiirin vaikuttaneen sellaiselta, että tyttö olisi toivonut jonkun lähettävän postitse piirakan ja sen sisällä viilan ja köysitikkaat.

No, lopuksi palvelustyttö, nimeltä Emma, kolkutti ovelle ja kysyi Dorothylta, voisiko hän auttaa tavaroiden purkamisessa. Niin Dorothy kutsui hänet sisälle, ja heidän purkaessaan tavaroita ryhtyi Dorothy kyselemään häneltä yhtä ja toista.

Ja kävi ilmi, että Emma oli saapunut naisvankilasta. Sillä poliisikomisarjuksesta ei ollut mikään mieluisempaa kuin antaa siveettömille tytöille tilaisuuden aloittaa uutta elämää, ja hän halusi pysyä kosketuksissa heidän vaiheittensa kanssa. Mutta Emma sanoi, että jonakuna päivänä komisarjus yritti pysyä kosketuksissa hänen vaiheittensa kanssa hiukan liiaksi! Ja kun tyttö sen sanoi, tuli hänen kasvoilleen aivan synkkä ilme. Emma ei siis Dorothya varsin paljoa ilahduttanut, ja Dorothy olisi antanut mitä hyvänsä, jollei hän olisi kunniasanallaan luvannut Curleylle viipyä täällä vuosikauden.

Mutta kun Dorothy meni alakertaan, havaitsi hän, että komisarjuksen äidillä oli aivan yhtä vähän sanottavaa silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus, kuin silloinkin, kun komisarjus ei sallinut hänen kiilata keskusteluun sanaakaan. Sillä moisen etevän pojan kanssa eläminen oli kalvanut hänen elintarmonsa.