Part 7

Eikä Dorothy tiennyt, että herra Abels makseli Lesterille hiukan verran rahoja, jotta tämä pitäisi avioliittosopimuksensa pyhänä. Ja aikaa kului kulumistaan, eikä Lester vieläkään osoittanut mitään merkkejä uskottomuudesta. Sillä hän näkyi vain loikoilevan vuoteessa ja lueskelevan _Saturday Evening Postia_.

Mutta lopuksi herra Abelsille tuli vaikeuksia. Sillä Lester alkoi kummeksua, mitä kaikki nuo rahat hyödyttivät, kun häntä vartioitiin kuin haukkaa eikä hän saanut seurustella kenenkään kanssa kolmannen henkilön katselematta päältä salapoliisin muodossa. Ja sitten hän alkoi hermostua. Ja sitten hän sätti herra Abelsia käyttäen pahoja sanoja, osoittaen kiittämättömyyttä ja uhaten kertoa. Mutta tiesihän herra Abels, ettei se todella ollut kiittämättömyyttä, vaan ainoastaan Lesterin hermoja, ja lopuksi hän saikin hyvän ajatuksen. Ja hän lähetti noutamaan erään tuntemansa hermolääkärin, jotta se hermolääkäri rauhoittaisi Lesteriä. Ja tämä hermolääkäri tutki Lesterin ja määräsi hänelle kokaiinia ja taas kokaiinia. Ja se tyynnytti hänet. Ja siitä lähtien Lester alkoi olla herra Abelsille todellisena lohdutuksena. Sillä hänestä kehittyi todellinen kotikarhu, joka ei koskaan näkynyt haluavan mennä pirtistä pihalle.

Mutta eräänä päivänä Dorothy oli tulossa ulos teatterista matineen jälkeen Glorian kanssa, ja he tapasivat tutun pojan, jonka nimi Claude ja joka ennen oli ollut kuorossa, mutta oli suorastaan tärvellyt koko uransa sillä, että oli tottunut käyttämään kokaiinia. Ja Claude seisoskeli aina näyttämön ulkopuolella pyytäen tytöiltä dollarin taskuvippiä. Ja kun Dorothy näki hänet, avasi hän tavan mukaan käsilaukkunsa. Mutta Dorothyn suureksi hämmästykseksi Claude sanoi, ettei hän tarvinnut sitä dollaria ollenkaan, koska hän sai kaiken tarvitsemansa "aineen" ilmaiseksi. Ja hän oli kukkuroillaan uutisia. Sillä hän sanoi Dorothylle: "Mitä luuletkaan? Minä tapasin sinun aviomiehesi Kuudennella Avenuella, rakkaani, ja hänestä on tullut vakituinen _käyttäjä_!"

Silloin Dorothy ihan hämmästyi, sillä kokaiini on kallista, ja jos Lester sitä käytti, kysyi Dorothy, mistä hän sai siihen rahoja? Mutta Claude sanoi: "Rakkaani, hänellä on sitä yllin kyllin ja hän elelee mukavasti maan lihavuudesta!"

No, Dorothy luonnollisesti päätteli, että Lester oli ryhtynyt työskentelemään kokaiini-ammatin alalla. Mutta Claude sanoi: "Älä ole ahdasmielinen, pikku velho! Hän on liian varakas tehdäkseen työtä, sillä hän _jakelee_ rohtojaan muillekin!" Ja Claude puri huultaan uhmamielin. Ja silloin Dorothy lausui Lesteristä jotakin, mitä minä en kehtaa kirjoittaa, mutta sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Hän on sitä ehkä _ennen_ ollut, rakkaani, mutta _nyt_, Herra tietää; hän on _aivan ihastuttava_!" Sillä Claude näkyi koko sydämestään kiintyneen Lesteriin.

Sitten Claude meni tiehensä, ja Gloria puhui ja kertoi Dorothylle, että kokaiinin käyttö aina näkyy haihduttavan herrasmiehen ihastuksen tyttöihin, joten hän ei koskaan saisi todistuksia. Ja sitten Dorothy alkoi ihmetellä. Niinpä hän ja Gloria alkoivat laskea kahta ja kahta yhteen ja tekivät sen johtopäätöksen, että herra Abels oli kaiken takana eikä sydämestään ollut Dorothyn ystävä ollenkaan.

No, Dorothy ajatteli, että olisi mainio tuuma ostaa revolveri Kuudennelta Avenuelta ja ampua tuo juristi. Mutta Glorialla oli vielä parempi tuuma. Sillä hän oli tositeossa päättänyt maksattaa Jefferson Breenellä lomamatkan Pariisiin. Ja hän kutsui Dorothyn tulemaan mukaan ja hakemaan avioeron Pariisissa ja nauttimaan kostonriemusta ajattelemalla, että Breenen perheen rahoilla maksettiin kaikki laskut.

Kahdestoista luku

No, kun herra Abels kuuli, että Dorothy ja Gloria olivat laivassa matkalla Pariisiin, sähkötti hän rouva Breenelle.

Ja kun rouva Breene kuuli uutisen, puhui hän kauniisti Charlielle Ritzin ravintolassa. Ja sanoi hänelle, että niin kauan kuin Dorothy eleli onnellisesti puolisonsa kanssa New Yorkissa, niin miksei Charlie yrittäisi matkustaa maan ympäri päinvastaiseen suuntaan? Ja kun hän sitten jonakuna päivänä olisi jonkun ventovieraan kansan keskellä, heräisi hän auringon paistaessa ja huomaisi äkkiä, että hän oli ihan parantunut hullaannuksestaan Dorothyyn ja lähettäisi kaapelisähkösanoman Muriel Devenantille, joka oli hänen omaa säätyään. Niinpä Charlie lopuksi suostuikin matkustamaan maailman ympäri kuriirin kanssa, jonka piti näyttää Charlielle nähtävyyksiä katseltavaksi. Mutta hän ei tosiaan ollut enempää eikä vähempää kuin valepukuinen salapoliisi. Ja sitten Charlien äiti alkoi tuntea aseman niin turvalliseksi, että ryhtyi säästelemään ja pyysi sähköteitse herra Abelsia poistamaan Lesterin palkan perheen menolistalta.

Ja kun Gloria ja Dorothy saapuivat Pariisiin, menivät he suoraan Ritziin tiedustelemaan, missä Charlie oli. Mutta he kuulivat, että hän oli lähtenyt retkelle maapallon ympäri jättämättä mitään osoitetta. Eikä heillä sitten ollut muuta neuvoa kuin itse etsiä ranskalainen lakimies hankkiakseen Dorothylle avioeron. Ja sitten heille osui silmiin erään veikeän Momartin viinituvan naisten pukuhuoneessa lakimiehen osoite, jossa mainittiin hänen puhuvan myös englantia.

Ja ensi työkseen tämä lakimies sanoi heille, että pariisilaisen tuomarin täytyisi ensin mieskohtaisesti tavata Dorothyn aviomies ennenkuin voisi myöntää vaimolle avioeron. Niinpä täytyi Glorian ja Dorothyn lyödä viisaat päänsä yhteen saadakseen Lesterin Pariisiin. Ja parhaaksi ystäväksi ja auttajaksi osoittautui siinä Claude.

Sillä Claude kuuluu olleen sitä lajia, joka ihailee väärinkäyttöä, kun taas Lester oli sitä lajia, joka tietää, miten ainetta on hankittava. Ja kun Lesterin palkka Breenen perheeltä lakkasi, niin Claude kutsui Lesterin muuttamaan ihan hänen omaan huoneeseensa ja koetti todellakin tehdä parhaansa ylläpitääkseen Lesteriä siinä tavassa, johon tämä oli tottunut. Mutta Lester osoitti Claudelle vain halveksimistaan, vieläpä heitteli koruesineitäkin oikealle ja vasemmalle pitkin huonetta, kun taas Claude aina yritti unohtaa ja salata riidat. Tarkoitan, että hän oli pikemminkin äidillinen.

Ja Gloria ryhtyi kirjeenvaihtoon Clauden kanssa. Ja Lester kuuluu olleen niin vihainen herra Abelsille palkkansa lopettamisesta, että hän mielihyvin saapui Pariisiin ja oli suostuvainen avioeroon. Gloria lähetti siis Claudelle rahat hänen ja Lesterin matkaa varten.

Ja toiseksi se ranskalainen lakimies sanoi Dorothylle, että hänen oli hankittava huoneusto, joka olisi hänen laillinen asuntonsa. Ja hän lähetti heidät ranskalaiseen liiketuttavansa luo, joka vuokrasi huoneustoja.

Ja huoneusto, jonka he saivat, kuului kuuluisalle ranskalaiselle näyttelijättärelle. Ja se oli sisustettu aivan ranskalaiseen koristusmalliin. Tarkoitan, missä meillä amerikkalaisilla olisi tuoli, oli tällä ranskalaisella näyttelijättärellä leposohva. Ja missä meillä olisi leposohva, oli hänellä isokokoinen kaksoissänky. Ja toinen niistä oli tehty oikeasta venetsialaisesta gondolista ja varustettu erikoisella satiinimatrassilla ja uutimilla; toinen oli kuulunut madame Pompadourille, ja siinä oli neljä korkeaa tolppaa, jokaisen päällä suitsutusastia ja kuvastin katossa. Ja Dorothy sanoi, että se huone saattoi ranskalaisen lakituvan mielestä kylläkin olla laillinen asunto, mutta hänestä se näytti laittomimmalta, mihin hän oli koskaan jalallaan astunut.

No, Claude ja Lester saapuivat Pariisiin ja vaipuivat heti _demi-monden_ helmaan; niin pian kuin saivat selville, missä se sijaitsi. Ja sillä välin kun ranskalainen lakimies pani pariisilaisen oikeuden pyörät liikkeelle, käski Gloria Dorothyn levähtää, katsella ympärilleen ja saada jotakin hyötyä matkoistaan.

Tarkoitan, että Gloria tuntee maailmaa, sillä hän matkustaa joka vuosi ulkomaille ja viettää kaiken aikansa Pariisissa. Ja Gloria tapaa oikeita ranskalaisiakin. Siispä hän tietää heistä totuuden ja että heillä tosiaan on hyvin, hyvin korkeita ihanteita. Tarkoitan, että me amerikkalaiset saamme aina sen käsityksen, että ranskalaiset rakastavat tapainturmelusta, koska he pitävät yllä sellaisia vaarallisia paikkoja meitä amerikkalaisia varten, kun tulemme Pariisiin. Mutta ranskalaiset itse eivät niissä koskaan käy ja pitävät yllä vaarallisia luolia vain rahasta eivätkä rakkaudesta.

Ja miljoonittain meitä amerikkalaisia käy joka vuosi Pariisissa, siellä kohtaamatta ainoatakaan ranskalaista seurapiireissä. Sillä ranskalaiset ovat kovin luoksepääsemätöntä väkeä, eikä heidän mieleensä koskaan juolahda päästää meitä amerikkalaisia koteihinsa. Eivätkä _oikeat_ ranskalaiset koskaan tapaa muita kuin toisiansa eivätkä koskaan käy missään muualla kuin toistensa kodeissa. Niinpä Gloria kehoitti Dorothya yrittämään heihin tutustua ja oppia tuntemaan maailmaa. Mutta Dorothy sanoi: "Mitäpä he tietävät maailmasta, jos kerran eivät koskaan käy missään eivätkä ketään tapaa?"

Mutta vihdoin Dorothy lupasi Glorialle, että hän yrittäisi tulla enemmän "mondääniksi", mikä merkitsee maailmannaista, ja oppia hiukan ranskankieltäkin. Ja Dorothy sanoo, että ensimmäinen ranskalainen sana, jonka hän oppi, oli "sal", mikä on aina ulkomaalaisten lokaalien nimien edessä, kuten "Sal Americaines", "Sal Aglaises", "Sal Allemangs", "Sal Autruches", "Sal Italienne" j.n.e.

Ja vihdoin eräänä päivänä Dorothy sai tilaisuuden tavata oikean luoksepääsemättömän ranskalaisen. Tarkoitan, Dorothy lähti kävelemään asunnostaan Crillon-hotelliin tavatakseen Glorian ja syödäkseen tämän kanssa puolista. Ja Elyseen kentillä se ranskalainen herrasmies, jolla oli iso parta, näkyi osoittavan hänelle henkilökohtaista mielenkiintoa katukäytävällä. Mutta Dorothy arveli ihan erehtyneensä, sillä Dorothy sanoo, että jokaisen niin paljon parrakkaan tulisi ajatella asioita, jotka hän todella voi panna täytäntöön. Sillä Dorothy ei ollut oppinut, että ranskalaiset ovat kovin, kovin kohteliaita, viljelköötpä kuinka paljon partaa tahansa. No, Dorothy kiinnitti häneen vähän tai ei mitään huomiota, mutta se ei näkynyt lannistavan herran rohkeutta, minkä vuoksi Dorothy pysähtyi sanomaan hänelle, että vaikka hän kuluttaisi viikkokauden parturintuolissa, olisi hän vieläkin hänen tuomiokuntansa ulkopuolella. Mutta tuo herra ei ymmärtänyt englanninkieltä, vaan jatkoi yhä vain.

Sitten Dorothy näki kaksi ranskalaista poliisia kiistelemässä toistensa kanssa kadunkulmassa, astui heidän luokseen ja pyysi heitä tekemään asiassa jotakin.

Mutta ranskalainen herrasmies oli pistäytynyt pieneen peltiseen huojennuskoppiin katukäytävän reunassa. Eikä Dorothy voinut saada konstaapeleita käsittämään, mitä hän tarkoitti. Mutta nämä ranskalaiset poliisit olivat kovin kohteliaita ja tahtoivat auttaa yhtä meistä amerikkalaisista pulassa. Niinpä toinen heistä veti esille kellonsa ja näytti hänelle aikaa, ja toinen osoitti amerikkalaiseen pikajunaan päin. Ja sitten he palasivat väittelyynsä. Dorothy ei siis voinut muuta kuin jatkaa matkaansa, ja eikös se ranskalainen herrasmies tullut ulos lymypaikastaan entistä hilpeämpänä häntä jälleen seuraamaan?

No niin, Dorothy pysähtyi jälleen ja varoitti häntä siitä, mitä tapahtuisi, sillä hän ajatteli, että ilme, jonka hän puristi kasvoilleen, antaisi hänelle vihjauksen, vaikkei hän sanoja ymmärtänytkään. Mutta tuo herra näytti olevan sitä lajia, joka _pitää_ sisukkaasta tytöstä, ja seurasi mukana yhä vain.

Ja kun Dorothy vihdoin ehti Crilloniin, astui hän nopeasti sisälle ovikäytävästä ja luuli vihdoinkin ahdistajasta päässeensä. Mutta kun hän seisoi eteisessä, etsien Gloriaa, alkoi hänestä tuntua ikäänkuin parta olisi liehunut hänen hartioittensa yläpuolella. Niinpä hän kääntyi ja, aivan oikein, siinä se herra oli. Ja silloin Dorothy menetti kaiken kärsimyksensä ja antoi hänelle korvapuustin. Jos sanoisi, että ranskalainen raivostui, olisi se asian esittämistä varsin lievästi. Mutta lopuksi kaikki hänen miehuutensa tuli hänen avukseen, ja hän löi Dorothya kasvoihin ja Dorothy kaatui.

Sitten Gloria saapui paikalle, nosti Dorothyn pystyyn ja vei hänet nöyryytettynä pukuhuoneeseen. Sillä Gloria oli kovin, kovin häpeissään ajatellessaan, että amerikkalainen tyttö huitaisi ranskalaista herrasmiestä. Tarkoitan, että semmoiset asiat levittävät meistä amerikkalaisista ranskalaisten keskuuteen sen maineen, että meiltä kokonaan puuttuu sivistyneitä tapoja.

Mutta senjälkeen Dorothy sanoo päättäneensä jättää ranskalaiset kiertämään omia teitään toistensa kanssa, hänen oleskellessaan amerikkalaisessa baarissa muiden koti-ikävää potevien amerikkalaisten kanssa. Ja tietenkin hänen valintansa osui Eddie Goldmarkiin Goldmarkin filmiyhtiöstä, joka juuri oli menettänyt kaikki rahansa. Sillä hänellä kuuluu olleen suuri rahallinen pettymys elämässään, ja Dorothyn nykyinen mielentila teki hänestä ihanteellisen kuulijan herra Goldmarkille.

Sillä Eddie Goldmark kuuluu saapuneen Pariisiin kuusi kuukautta sitten täynnä kaikkea amerikkalaisen elokuvamagnaatin innostusta, joka aikoi avata Pariisissa aitoamerikkalaisen elokuvapalatsin ilmanvaihtolaitteineen. Niin hän katselikin kaikki Pariisin teatterit ja valitsi vihdoin ison pariisilaisen teatterin Suurelta Boulevardilta. Ja hänen innostuksensa oli ääretön. Niinpä hän meni niiden ranskalaisten puheille, jotka omistivat teatterin, osti sen ja maksoi siitä, ja kaikki näytti hyvin, hyvin valoisalta.

Mutta sitten hän sai vähitellen kokea, mitä tapahtuu jollekulle meistä amerikkalaisista, joka ryhtyy Pariisia uudistamaan. Sillä ensiksikään ei niillä ranskalaisilla, jotka sen hänelle myivät, ollut laillista yksinoikeutta siihen.

Tarkoitan, että joka kerta kun teatteri Pariisissa vaihtaa omistajaa, sen edellinen omistaja aina pitää huolta siitä, että hänelle jää jonkinmoisia laillisia oikeuksia saadakseen niiden nojalla tilaisuuden päästä milloin hyvänsä sekaantumaan johonkin kauppaan, kun sellainen tehdään. Ja sitten kun pariisilainen teatteri on ollut olemassa monta vuosisataa Napoleonin päiviltä asti, on niiden ranskalaisten lukumäärä, jotka ovat saaneet sormensa siihen pistetyksi tavalla tai toisella, todella merkillinen. Ranskalaisia alkoi siis sadella herra Goldmarkin kimppuun Pariisin neljästä kaupunginosasta, ja jokaisella heistä oli tällainen tai tuollainen laillinen paperi myytävänä. Ja herra Goldmarkin innostus alkoi tosiaan hieman lauhtua, kun hänen täytyi maksaa ranskalaiselle ranskalaisen jälkeen eikä niistä näkynyt tulevan loppua koskaan ollenkaan.

Mutta kun ajankohta vihdoinkin saapui, jona ei mitään enempiä ranskalaisia enää näkynyt ilmestyvän, teki herra Goldmark kaikki suunnitelmansa aloittaakseen.

Mutta silloinpa herra Goldmark sai kuulla, että pariisilainen teatteri on pyhä, jonne ei saa laittaa ilmanvaihtoa ensin menemättä hallituksen arkkitehtikomiteen eteen, joka tahtoo tietää syyn siihen. Sillä Dorothy sanoo, että Pariisin entisinä historjallisina päivinä teatteriyleisö ei välittänyt, mitä se haisteli. Ja ranskalaiset tahtovat pitää kaikki vanhat perinnäistavat voimassa.

Niinpä hallituksen komitee pian ilmoitti herra Goldmarkille, ettemme me amerikkalaiset saa tulla Ranskaan ja rakentaa mitään ilmaläppiä niin historjalaiseen paikkaan kuin Pariisiin. Ja asia alkoi näyttää herra Goldmarkista kovin, kovin synkältä.

Mutta lopuksi muuan vaikutusvaltainen ranskalainen vei hänet syrjään ja sanoi hänelle, että kaikki kyllä olisi järjestettävissä viidelläkymmenellätuhannella frangilla. Ja kun herra Goldmarkin vastustuskyky oli käynyt varsin heikoksi, antoi hän perään ja suoritti ne viisikymmentätuhatta frangia, vallan huokaisten helpotuksesta siinä luulossa, että hänen vastoinkäymisensä olivat vihdoinkin päättyneet.

Mutta eivätpä ne todella olleet päättyneet, sillä vielä samana iltapäivänä ranskalainen ministeriö tuli väliin ja kaappasi sen vaikutusvaltaisen ranskalaisen ja samalla herra Goldmarkin viisikymmentätuhatta frangia. Ja seuraavana aamuna herra Goldmarkilla oli edessään kokonainen uusi ryhmä ranskalaisia hallitusvirkailijoita.

Nyttemmin oli kuitenkin herra Goldmarkin päätös panna eteenottamisensa täytäntöön tullut kaikkein voimakkaimmaksi luonnonlaiksi. Ja hän kiristeli hampaitaan ja uhmasi jokaista uutta ranskalaista hallitusta, mitä koko kesänä esiintyi. Ja hän maksoi ja maksoi nurkumatta. Mutta jokainen, ken tuntee ranskan historjan ja muistaa, kuinka ranskalaiset ministeristöt vaihtelevat päivästä päivään, voi aavistaa, mitä se herra Goldmarkille dollareissa ja senteissä tuli maksamaan.

Mutta aika kului ja päivä vaikeni vihdoin jolloin herra Goldmark oli maksanut niin monelle ranskalaiselle hallitusmiehelle, että se jo suorastaan kyllästytti. Ja olipa joku uuden hallituksen uusi jäsen kuinka vähäpätöinen tahansa, niin kyllä herra Goldmarkin vain oli täytynyt hänelle pulittaa tällöin tai tuolloin.

Asiat järjestyivät siis vihdoinkin. Ja eräänä kirkkaana ja varhaisena aamuna herra Goldmark ryhtyi uudistamaan teatteriansa, kyllin paljon erilaisia laillisia papereja taskussaan voidakseen tukkia melkein jokaisen suun.

No, herra Goldmark tuli lämpiöön, ja siellä olivat hänen työmiehensä häntä odottamassa. Niinpä hän keräsi kokoon parven ranskalaisia levyseppiä ja vei heidät teatteriin. Ja kaikkein ensiksi herra Goldmark oli aikonut käydä historjallisen ranskalaisen peseytymishuoneen kimppuun.

Mutta kun he sinne saapuivat, seisoi ovensuussa vanhanpuoleinen ranskalainen peseytymishuoneen hoitajatar, päättäväinen ilme kasvoillaan ja laillinen paperi kädessä. Eikä kestänyt kauan ennenkuin herra Goldmarkille selvisi, että häntä ranskankielellä haastettiin astumaan sinne matamin kuolleen ruumiin yli. Niinpä lähetettiin nopeasti noutamaan lakimiehiä ja tulkkeja, ja koko tarina selvisi.

Tämä vanhanpuoleinen nainen, jonka nimi oli mademoiselle Dupont, oli nimittäin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut mielettömästi rakastunut erääseen ranskalaiseen mieheen. Mutta kun aikaa kului, saapui vihdoin päivä, jona ranskalaisen miehen oli toteltava omaisiaan ja mentävä naimisiin kihlattunsa kanssa. Ja mademoiselle Dupont oli sitäpaitsi alkanut näyttää iän merkkejä, eikä ollut kiellettävissä, että kiireellinen aika uuden "metieen" (ranskalainen sana, joka merkitsee ammattia) valitsemiseen oli hänelle ehdottomasti tullut. Ja ollakseen varma, ettei hän koskaan kärsisi puutetta, oli ranskalainen mies jäähyväislahjaksi vuokrannut hänelle tuon peseytymishuoneen kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja kun mademoiselle Dupont oli työskennellyt siellä vasta viisitoista vuotta niistä viidestäkolmatta, oli hänellä vielä kymmenen vuotta jäljellä, ja hän piti kiinni oikeuksistaan.

Silloin herra Goldmark otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä, kuten tavallista, ja kysyi, paljonko hän tahtoi. Mutta mademoiselle Dupont vastasi ylpeästi, että _hänen_ metieensä ei ollut myytävänä. Ja herra Goldmark luuli, että hoitajatar vain käytti liikemenettelyä, minkä vuoksi hän tarjosi hänelle enemmän. Mutta se vanhanpuoleinen nainen kieltäytyi yhä. Sitten herra Goldmark tarjosi hänelle enemmän frangeja kuin mitä hän koko elinkautenaan juomarahoina saisi. Mutta nyt hän oli vihdoinkin tavannut vertaisensa. Sillä mademoiselle Dupont ei ainoastaan _rakastanut_ metieetänsä, vaan se oli myöskin tunnelma-asia, koska se oli ainoa muisto hänen ihailijaltaan. Ja hän kieltäytyi myymästä sitä millään hinnalla.

Ja tällöin herra Goldmark sai kokea, että Pariisissa _on_ ranskalaisia henkilöitä, joita ei voida joka käänteessä ostaa ja myydä. Ja _he_ ovat niitä oikeita, todellisia, rehellisiä ranskalaisia, joista me amerikkalaiset aina kuulemme, mutta joita emme tositeossa koskaan tapaa. Sillä me amerikkalaiset kohtaamme miljoonittain sitä toista lajia ja luulemme todella tavanneemme ranskalaisia.

No, kun herra Goldmark kuuli mademoiselle Dupontin päätöksen, näkyi hänen tahdonvoimansa jänne napsahtaneen poikki. Sillä hänestä oli kaikki nyt lopussa, eikä hän juuri voinut puristaa itsestään mitään innostusta amerikkalaiseen elokuvapalatsiin, jossa oli esihistorjallinen pariisilainen peseytymishuone. Sillä kaikissa unelmissaan hän oli nähnyt _kaksi_ tuollaista mukavuuslaitetta, toisen naisille ja toisen herroille, varustettuina ilmanvaihtolaitteilla ja vedellä, joka todella juoksee, niinkuin se juoksee Amerikassa. Eikä hän voinut tyytyä järjestämään asiaa millään muulla tavalla. Näin ollen mademoiselle Dupont osoittautui oljenkorreksi, joka taittoi kamelin seljän, ja herra Goldmark luopui koko yrityksestä ja heitti kaikki sikseen. Ja hän oleskeli vain Pariisissa, kunnes kaikki hänen kuuluisuutensa Amerikassa oli vaihtunut ja hänen mahtavat ystävänsä unohtaneet kaikki hänen kerskailunsa näyttää Ranskan kansalle, minkälainen amerikkalainen elokuvapalatsi tosiaan voi olla.

Ja tällä tavalla Dorothy kulutteli aikaansa Pariisissa kuuntelemalla herra Goldmarkia ja tekemällä huomautuksia Ranskan tasavallasta, kunnes muuan ranskalainen tuomari vihdoin vilkaisi Lesteriin ja myönsi hänelle avioeron. Ja niin Dorothy purjehti takaisin kotiin "Amerikan onnelaan" — vapaana vihdoinkin.

Kolmastoista luku

No, Dorothyn puolisosta tuli lopuksi ajelehtija, ja hän ja Claude ajelehtivat takaisin New Yorkiin ja alkoivat seurata uraa, jolla oli vähimmän vastusta. Ja vähimmän vastusta heidän onnistui tavata eräässä sisäkoristelijain pesässä Läntisen 45. kadun varrella.

Ja Lester kulutti kaiken joutoaikansa yrittämällä päästä herra Abelsin puheille tiedustellakseen, miksi Breenen perhe oli lakkauttanut hänen eläkkeensä, vaikka hänellä olisi ollut niin paljon laittomuustodistuksia heitä vastaan. No, herra Abels oli liian huomattava mies tuhlatakseen aikaansa Lesterin kaltaiselle, mutta Lester ja hänen poikatoverinsa juoruilivat julkisuudessa niin paljon Breenen perhettä vastaan, että Abels vihdoin päätti sallia Lesterin tulla toimistoonsa kuulustellakseen häntä.

Ja Claude rukoili rukoilemistaan, että hän saisi lähteä Lesterin mukaan, koska herra Abels sittenkin oli kovin, kovin voimakas, ja Claude oli sydämestään piintynyt leijonanmetsästäjä.

Lester antoikin sitten lopuksi perään ja salli Clauden tulla mukaan. Ja kun he tulivat herra Abelsin silatuilla mahonkihuonekaluilla sisustettuihin toimistohuoneihin, oli Clauden sävy perin kunnioittava. Sillä Claude arveli säyseää tahtiikkaa käyttämällä ajanpitkään päästävän pitemmälle. Ja kun heille oli osoitettu tuolit, avasi Claude suunsa ja sanoi:

"Herra Abels, meidän mieltämme liikuttaa ollessamme täällä! Lester ja minä usein pitkinä iltoina istuskelemme kotona ja lueskelemme teidän mainioita puheitanne omaksi ylösrakennukseksemme."

Silloin Lester puuttui puheeseen oikein äreällä äänellä ja sanoi: "Sinä poikalurjus, koska me ikinä olemme istuskelleet kotona _jotakin_ lukemassa?"

Siitä Claude ilmeisesti närkästyi ja sanoi: "Älähän ole törkeä! Minkälaisiksi porsaiksi herra Abels alkaa meitä luullakaan?"

No, sitten he alkoivat käyttää vuoropuheluja, mikä tosiaan kehittyi pieneksi riidaksikin. Mutta herra Abels sai pian kyllikseen senlaatuisesta keskustelusta, minkä vuoksi hän avasi suunsa ja käski Lesteria tukkimaan kitansa.

Mutta sitten Claude jälleen puhui ja sanoi: "Tasapuolista oikeutta me täältä etsimme."

Mutta sitten Lester sanoi: "_Tahdotteko te lopettaa_?" Sillä Lester tavoitteli kymmentätuhatta dollaria uhalla, että hän muutoin kertoisi kaikki alimman luokan kuvitetuille uutislehdille.

No, herra Abels pyysi aikaa neuvotellakseen asiakkaittensa kanssa. Ja kun hän neuvotteli Breenen perheen kanssa, säikähtyivät he tosiaan ihan järjiltään. Sillä he olivat olleet edustavia amerikkalaisia vallankumouksen päivistä asti, eikä mikään heidän teoistaan ollut vielä koskaan tihkunut maailman tiedoksi.

Mutta herra Abels sanoi lopuksi heille, että hän voisi estää Breenen perheen nimen tahrautumasta, kunhan he vain antaisivat hänelle "vapaan valtakirjan" tehdä mitä halusi, maksoipa se heille sitten kuinka paljon tahansa. Tarkoitan, kunhan he vain eivät välittäneet siitä, mitä tapahtui Dorothyn aviomiehelle. Ja kun he tosiaan olivat ihan ymmällä, niin he vihdoin käskivät hänen ryhtyä toimiin.