Part 6

Samassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti — niin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät auki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli pirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä kynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja naisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui lisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli tuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen pappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä pihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet ammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat ikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo, tai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.

Oli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan niin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan, puhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle, jonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut suinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen kaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä piteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin taikasana: "myrkkyä!" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan ollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät nuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla, ja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta palkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat kohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen kynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät rohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.

Näytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien ulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni, ennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös portaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista kohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat kuin näyttämöryhmää. "Kuka se on?" hän kysyi hiljaa, koskettaen likeisimmän palvelijan käsivartta.

"Hra de Vidoche", vastasi mies.

"Onko hän kuollut?"

Mies luimisteli hänen edessään. "Kuollut, tai jokseenkin", hän kuiskasi. "Niin, monsieur."

"Hän ei siis ole kuollut?"

"En tiedä, monsieur."

"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat hautajaisissa?" sadatteli soturi. "Ja vielä jättävät madamen yksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!" ja hän vihelsi hiljaa. "Sentähden te siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja koko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt", hän lisäsi ylenkatseellisesti, "älköönkä yksikään lähtekö huoneesta".

Hän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään tutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen korvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä toinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu niin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa langan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta mihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut illan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä säästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan hänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei enää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä menneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa mustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä rajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki loukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon palautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa ja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi miehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena lääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan. Jos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui ainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa. Mies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!

Lääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt iskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin kutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. "Se on turhaa", hän sanoi. "Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä vaaditaan", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle merkin.

"Hän on kuollut?" jupisi madame.

"Hän on kuollut", vastasi lääkäri verkalleen. "Ja tehtäväni ulottuu pitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on myrkytetty."

"Kuollut!" nyyhkäisi sureva kuivin silmin. "Kuollut!"

"Myrkytetty, sanoin, madame", muistutti lääkäri melkein tylysti. "Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi. Mutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty."

"Olette selvillä siitä seikasta?" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli harmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä Parisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut pahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.

"Täydellisesti", vastasi lääkäri. "Ja siitäkin, että myrkky on ehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana."

Madame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa pahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota, nostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka hän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen poskiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen säikystä laajenneet silmänsä. "Myrkytetty!" hän mutisi. "Mahdotonta! Kuka hänet olisi myrkyttänyt?"

"Siinäpä juuri kysymys, madame", vastasi vartion kapteeni, ei ilman sääliä — ja ihailua. "Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin kuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään lähtekö huoneesta", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, "Missä on kamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?"

Mies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken tietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja tavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt hänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa, jota ei olisi pitänyt siellä olla.

"Sinä sekoitit itse viinin?" sanoi vartion kapteeni terävästi.

Mies myönsi, voivotellen ja puolustautuen.

"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa", sanoi kapteeni. "Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin."

Kymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää kohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin. Hänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän seisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin ensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti liikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi lamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki — kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he eivät kiduttaisi häntä!

Kapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä piirre. "Puhu!" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen hänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. "Puhu, mutta silkkaa totta, vaimo!" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.

On syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti kammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä vaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa todistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten armoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin ja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan keksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin. Condén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja avioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään häntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen äkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja olletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun kauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat olivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen sekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän pelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen edelleen.

"Kyllä! Kyllä! Kaikki!" hän kirkui. "Ja minä vannon sanani todeksi! Hän meni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!"

"Hän? Kuka on hän, nainen?" kysyi kapteeni tuikeasti.

"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin tullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St. Gervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä, mitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli minun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain tuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja verhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt, mitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta minä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!"

Kapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi hänestä syytettyyn. "Madame", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä, "onko tämä totta?"

Iskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli marmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin hengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus. Kapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä, mutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui vaivaloisen ponnistuksen tehtyään. "Onko se totta?" hän kuiskasi — tuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti hänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan — "onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut hänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä — minulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet. Jumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen, ja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut."

"_Mon Dieu!_" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen itkuun. "Hän on mielipuoli!"

Mutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain hetkellisesti. "On kummallista", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta samalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui pahemmalta kuin mikään julma julistaminen, "että semmoista voi sattua. Jumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan nähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko, mies? Sanokaa!"

Viime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä tiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän hypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen ja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat raivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin kammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin repivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet vetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.

"Hoivatkaa häntä!" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja puhutellen lääkäriä. "Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena en voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin, rohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa kaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?" hän jatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen käsivarttaan.

"Poika!" mutisi tämä. "Poika!" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta. Hän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin päin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.

Kapteeni seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, muttei nähnyt muuta kuin säikähtyneitä kasvoja ja kyyristeleviä vartaloita. "Mikä poika?" hän ärähti. "Mitä tarkoitat?"

"Poika, joka juoksi meidän perässämme kirkolle", vastasi toinen. "Näin hänet juuri-ikään — tuolla! Hän seisoi tuon miehen takana, kurkistaen hänen kainalostaan."

Kolmella harppauksella pääsi kapteeni osoitetulle paikalle. Mutta siellä ei ollut mitään poikaa — sellaista ei näkynyt missään. Vieläpä vakuuttivat lähellä seisseet peljästyneet palkolliset, että he eivät olleet nähneet mitään poikaa — että siellä ei ollut voinut olla sellaista katselijaa. Kapteeni ei suurestikaan välittänyt heidän vakuutuksistaan, arvellen heidän pitäneen silmällä ainoastaan madame de Vidochea; mutta se tosiseikka jäi varmaksi, että poika oli poissa, ja etsijä palasi ähmissään ja ymmällä, — enemmän kuin puolittain taipuisana ajattelemaan, että tuo väite saattoi olla tekeytymistä kamarineidon taholta, jolloin kuitenkin oli mahdoton oivaltaa, mitä hyötyä siitä saattoi olla tälle. Hän kysyi naiselta karskisti, minkä ikäinen se poika oli.

"Noin kahdentoista", vastasi tämä vilkaisten hermostuneesti olkansa yli. Hän alkoi tosiaan kuvitella, että poika oli henkiolento, sillä mikä olikaan saattanut toimittaa hänet tänne? Miten oli hän tullut sisälle? Ja mihin oli hän kadonnut?

"Millaisissa pukimissa hän oli?" kysyi kapteeni vihaisesti, kätensä heilautuksella torjuen palkolliset, jotka olisivat uteliaina tunkeutuneet hänen lähelleen.

"Mustassa sametissa", vastasi kamarineito. "Mutta hänellä ei ollut lakkia. Hän oli avopäin. Ja silmääni pisti, että hänellä oli musta tukka ja siniset silmät."

"Oletko varma siitä, että täällä näkemäsi poika oli sama, joka seurasi teitä ja puhutteli madamea kadulla?" tivasi kapteeni. "Varo väitteitäsi, vaimo!"

"Varma olen", vakuutti toinen kuumeellisesti. "Tunsin hänet heti."

"Voitko väittää, että madame ei tuonut häntä taloon sinun kanssasi?"

Kamarineito takasi jyrkästi, että niin ei ollut käynyt, ja yhtä jyrkästi, että poika ei ollut voinut seurata heitä taloon salavihkaa. Tässä kohden tiedämme hänen erehtyneen; mutta hän uskoi niin, ja siihen uskoon joutui kyselijäkin.

Kapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan lähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut tuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle? Jollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua ja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!

Kapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän lähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle. "_Pardieu!_" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, "olin vähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta! Mutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen, paholaisen!" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. "Puuttuu vain se poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli hyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä", pitkitti vanha soturi sadattaen, katsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. "Siitä tulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle annos nyt ja lopettaa kaikki."

Mutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka olivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja kaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka ovat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia ilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta aseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja toisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin St. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat kurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät vitkalleen ruumiiksi.

Mutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin kuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä tiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti sainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, — raihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän hätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään kuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta siitä.

VIII.

Kainin merkki.

Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.

Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle. Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, — juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti. Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut, vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa, ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.

Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman mitään omantunnon nuhteita.

Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan, yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan, ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi. Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut. Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!

Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen ankeuteensa.

Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.

Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella, rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua, joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja; likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti; "sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."

Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "_Morbleu!_" hän kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"

Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti. Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli valju, mykkä, tylsä.

"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen hänen kasvoihinsa.

"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on. Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."

"Onhan sillä vaatteet", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.

"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni. Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka päivä löydä tryffeleitä."

"No", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat säihkyä voitonhimosta, "mitä siis, Bec de Lièvre?"

"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin mikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?"

"Oiva aatos!" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. "Kysy siltä, missä se asuu, ollessaan kotona."