Part 7

He kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. "Väännä sen käsivartta!" neuvoi viimeinen puhuja. "Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään uudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!" jatkoi mies tähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin silmiin.

"Kai minä hänelle kielen löydän", vastasi äskeinen tutkistelija silmäänsä vilkuttaen. "Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua sattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?"

Mutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se olisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. "_Nom de ma mère!_" huudahti lähistöllä joku kummastuneesti. "Siinähän on minun Jehanini!"

Saalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli keskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa olallaan. "Kuka pyysi sinua puhumaan?" ärähti toinen. "Mene matkoihisi, miekkonen, tai näverrän sinuun reiän!" huusi toinen.

"Mutta se on minun poikani!" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja ihmetyksestä.

"Se on minun poikani!"

"Sinun poikasi?" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. "Sen olet tosiaan näköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka päivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa siitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!" Ja vihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies oli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. "Poika se peijaa teitä!" hän väitti. "Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on vain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa pois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta. Viime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää apinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet."

Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.

Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki, ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."

Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.

Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.

"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan", hän sanoi.

Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen", hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka, en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."

"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."

"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan. "Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä. Aion aterioida — hänestä!"

"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."

"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "_Bon appétit!_" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.

Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti. Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä, jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.

Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti, jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.

Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä. Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.

Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen, nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa näytösmiehen ullakkokamariin.

Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan. Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"

Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."

"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä. Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö, niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"

"_Diable!_" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka sitten olettekaan?"

"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta. Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"

Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä — uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen, että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa, missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.

Tämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari Viekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen apupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.

"Apupoikasi?" vastasi pappi kulmiansa rypistäen. "Mikä siis olet miehiäsi?"

"Nuorahyppijä, isä."

"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia mustia samettivaatteita?"

"Hänet varastettiin minulta", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä oli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. "Olen juurikaan saanut hänet takaisin, isä."

"Kuka hänet varasti? Missä hän on ollut?"

Pappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa tarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. "Missä hän esimerkiksi vietti viime yön?"

Näytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. "Mistä minä tietäisin?" hän sanoi. "Minä en ollut hänen mukanaan."

"Hänellä on musta tukka ja siniset silmät!"

"Entä sitte?" tuumi Viekassilmä. "Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on minun."

"Ja minun!" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. "Hän on se, jota kaipasin!" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan riemusta. "_Deo laus! Deo laus!_" hän lausui niin kaikuvasti, että kourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille tuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki ristinmerkkejä. "Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet tielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua kädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!" — näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — "älä uskallakaan murjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä erääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat."

"Minne?"

"Châteletiin", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. "Et näy pitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit."

"Te otatte pojan?"

"Suoraa päätä", vastasi pappi.

"_Mon Dieu!_ Mutta ette vain otakkaan!" huudahti näytösmies. Raivostus hääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. "Hän on minun poikani! Häntä ei viedä, sen sanon!" huusi hän melkein vaahdoten vimmasta. "Hän on minun!"

"Epatto! Elukka! Hirtehinen!" jyrisi pappi vastaukseksi. "Käden käänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä, tai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt! Matkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin apuria, jotka —"

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena ja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon taistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja katseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi. Synkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi. "Toimittakaa hiukan vettä"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle tummapintaiselle etelämaalaiselle. "Lapsi on pyörtynyt."

"Suokaa anteeksi, isä", vastasi mies, "hän on kuollut".

Mutta isä Bernard pudisti päätänsä. "Ei, poikani", hän sanoi säveästi; "Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissä hiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan. Tuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa."

IX.

Oikeuden edessä.

Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä, Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa. Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki. Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin huomatuksi.

Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen, miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä. Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi — vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata — että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi, epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa, lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."

Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies? Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet, niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin nimeä mainittaessa aina välillä.

Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia, toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.

Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen, mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus; tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta. Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat. Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan. Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä, satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää nainen.

Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua, pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut — puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.

Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa, keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä himmenivät, hän painui kokoon.

Tutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.

Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.

"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche, nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.

"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.

"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten. "Tahdon hänet tuotavaksi tänne."

"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?"

"Niin."

"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?"

"Niin."

"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä. "Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa, vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."

Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta, jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä, tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.

Mutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti voittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi tointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta selvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään Notredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen nimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt ostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut ohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän vaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana keksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.

Luonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista. Hän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada syytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä saatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista. Vihdoin presidentti luopui. "Hyvä on, jätämme sen silleen", hän sanoi, ja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen puolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus. "Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät kadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?"

"En tiedä."

"Olitte nähnyt hänet ennen?"

"En."

"Eikö hän ollut avaamassa ovea, kun tulitte Notredamen taloon?"

"Ei."

"Eikä lähtiessännekään?"

"Ei."

"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan henkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?"

"Hän sanoi niin."