Part 5

Kunhan se mies olisi nopea! Kunhan hän vain kiireesti antaisi pyydetyn, ja silloin tuskin mikään hinta, mitä myyjä saattoi vaatia, laimentaisi hänen kiitollisuuttaan. Viimein hän kuuli salatieteilijän askeleet, ja samassa tämä ilmestyikin huoneeseen. Mustaa taustaa vasten ja kynttiläin synkässä hohteessa nähtynä hän näytti vielä pitemmältä, laihemmalta, kalpeammalta, kolkommalta kuin todellisuudessa. Hänen silmissään hehkui luonnoton leimu. Madamea värisytti hänen lähestyessään; tulija näki sen ja irvisti ruumismaisen naamionsa suojassa.

"Madame", hän virkkoi vakavasti ja päätänsä taivuttaen, "asema on sellainen kuin toivoin. Venus on nousuasennossa yhdeksän vuorokautta tästä päivästä lukien ja onnellisessa yhtymässä Marsin kanssa. Olen hyvilläni siitä, että tulitte luokseni näin otolliseen aikaan. Näinä päivinä on teho saatavissa hyvin vähällä. Mutta jos tahdotte, että lumous vaikuttaa, tulee teidän noudattaa ehdotonta äänettömyyttä ja salaisuutta sen suhteen."

Kuulijan huulet olivat kuivat, hänen kielensä tuntui takeltuvan kitalakeen. Hän häpesi kuten pelkäsikin tämän miehen läsnäollessa.

Mutta hän ponnistausi ja mutisi: "Se vaikuttaa siis varmasti?"

"Sen takaan!" vastasi toinen ponnekkaasti, ja suunnatonta kaksimielisyyttä ilmeni hänen äänenpainossaan ja silmissään. "Se on samaa kiinnytysjauhetta, jolla Diane de Poitiers voitti kuninkaan rakkauden, vaikka hän oli kahtakymmentä vuotta vanhempi tätä, ja madame de Valentinois piti sen avulla puolellaan miesten sydämet seitsemänteenkymmenenteen talveen saakka. Madame de Hautefort käyttää sitä. Se on valmistettu nesteytetystä kullasta, eetteröity ja väkevöity salaisilla rohdoilla. Olen laatinut kaksi kääröä, mutta varmempaa on madamen nauttia molemmat yhtaikaa, hyvään viiniin liotettuina ja ennen yhdeksännen vuorokauden loppua."

Madame de Vidoche otti kääröt vapisten. Hänen valjut poskensa punehtuivat hiukan. "Siinäkö kaikki?" hän sopersi heikosti.

"Niin, madame, paitsi että teidän tulee juodessanne muistaa miestänne", vastasi tahdistälukija. Tämän lausuessaan hän käänsi pois kasvonsa, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt hillitsemään häijyä hymyä, johon huulensa vääntyivät. _Dieu!_ Oliko koskaan kuultu niin karmeata kokkapuhetta? Tai nähty noin nuopeata, noin avutonta, noin peräti lapsekasta hupakkoa? Hän olisi melkein voinut sääliä tätä. Mitä hänen mieheensä tuli — voi, kyllä hän osaisi iskeä arvoisan herran suonta kaiken mentyä ohi!

"Paljonko tämä maksaa, monsieur?" kysyi madame arasti, kätkettyään kallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä oli ahdistava kiire päästä pois.

"Kaksikymmentä livreä", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti. "Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —"

"Tarvinnen lisää?" kysyi madame, sillä toinen oli pysähtynyt.

"Ka, ei, en luule", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden omituisesti, melkein änkyttäen. "Teidän kohdaltanne, madame, luulen tehon jäävän pysyväiseksi."

Madamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta vaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi ilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi häntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli sekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli osaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa lumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka ilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte hän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle kadulle.

"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa saattolaisenaan?" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. "Tai minä —"

"On, kyllä, kyllä!" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. "Hän on täällä. Hyvää yötä, monsieur."

Salatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame de Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän kääntyi ja palasi sisälle.

Yö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa ei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet lämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli tuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi — sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli suloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä oli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat sitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä eivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut valmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan siitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut mitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä varten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä rakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt hänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.

Kadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut huomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien suojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua jumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen äkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui. "Mitä nyt?" hän sanoi. "Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä kolme tuntia keskiyöstä."

"Nythän on Pyhän Tuomaan päivä", vastasi saattolaisnainen.

"Niin onkin", vastasi madame, pitkittäen jälleen kulkuansa, mutta verkallisemmin. "Aivan oikein; on enää neljä päivää jouluun. Eikö häntä sanota uskon apostoliksi, Margot?"

"Sanotaan kyllä, madame."

"Niinpä niin", virkkoi madame miettivästi. "Niinpä niin, meidän tulee uskoa — meidän tulee uskoa." Ja sillä ajatuksella hän kevensi jälleen mieltänsä niinkuin ihmiset erityisissä mielentiloissa menettelevät, käyttäen mitä kummallisimpia kohoja. Nyt hän jälleen asteli eteenpäin, jalat sipsutellen sydämen pamppailun mukaan ja käsi kallisarvoisella kääreellä, joka oli muuttava maailman hänelle toiseksi. Iljettävimmässä liejussa kimmeltelee toisinaan kirkkain fosforihohde; muutoin ei olisi ollut helppo käsittää, miten Touchet-kadun talosta saattoi tulla hetkellistäkään onnea!

Naiset olivat melkein saapuneet Greveturun laidassa sijaitsevan St. Gervais-kirkon luo, kun kamarineidon korvaan otti nopeasti hiipivien askelten ääni takaapäin. Se ei ollut tyynnyttävä ilmiö yöllä ja siinä paikassa. Heidän edessään oli pieni aukio, jonka yli pyyhälteli jäinen viima virralta; ja vaikka keskitorilla loimusi hiilipannu, jonka ympärille oli keräytynyt kaupunginvartion miehiä, olivat molemmat naiset vastahakoisia näyttäytymään paikassa, missä heidän osalleen saattoi tulla töykeätä kohtelua. Margot laski kätensä emäntänsä käsivarrelle, ja jonkun sekunnin he seisoivat kuunnellen, jyskyttävin sydämin. Askeleet lähestyivät — keveänä tepasteluna. Yhteisen vaikuttimen mukaan toimien naiset kääntyivät katsomaan toisiinsa ja pujahtivat sitten äänettömästi kirkonkuistin luomaan varjoon, painautuen muuria vasten ja seisten melkein hengittämättä.

Mutta onni oli heitä vastaan, tai tavoittajan katse oli harvinaisen läpitunkeva. He eivät olleet värjötelleet siinä montakaan sekuntia, kun hän juoksi esille — kumarainen olento, hento ja lyhyt. Hän hiljensi äkkiä vauhtiansa ja pysähtyi ihan heidän lymynsä kohdalle. Hetkinen jännitystä, ja sitte valjut kasvot, jotka sai näkyviin etäisen tulen kajastus, kumartuivat heitä kohti, ja piipattava, läähättävä ääni sopersi arasti: "Madame! Madame de Vidoche, suvaitkaa!"

"_Saint Siege!_" oihkasi kamarineito hämmästyksissään. "Sehän on totisesti lapsi!"

Madame melkein nauroi huojennuksesta. "Voi, kuinka säikäytitkään meitä!" hän sanoi "Luulin sinua väijyväksi mieheksi — varkaaksi!"

"En ole", vastasi poika yksinkertaisesti.

Tällä kertaa Margot nauroi. "Kuka sinä sitten olet?" hän kysyi astuen ripeästi esille, "ja minkätähden olet seurannut meitä? Sinulla näkyy olevan rouvan nimi hyvin selvillä", hän lisäsi terävästi.

"Tahdon puhutella häntä", vastasi poika vapisevin huulin. Hän tosiaan vapisi kauttaaltaankin pelosta ja kiihtymyksestä. Mutta pimeä peitti sen.

"Kas!" sanoi madame de Vidoche suopeasti. "No, puhu pois. Mutta sano minulle ensin, kuka olet, ja joutuin. On kylmä ja myöhä."

"Olen siitä talosta, missä kävitte", vastasi Jehan urheasti. "Näitte minut myös Les Andelysin majatalossa, kun olitte siellä illallisella, madame. Minä olin ovipoika. Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."

"Kahden kesken!" huudahti madame.

Poika nyökkäsi lujasti. "Jos suvaitsette", hän sanoi.

"Hui — hai!" huudahti Margot, ja hänen teki mielensä vastustaa. "Hän vain tahtoo kerjätä", hän väitti.

"En tahdo!" huusi poika itkevällä äänellä.

"No, sitte hän haluaa lahjaa!" huomautti kamarineito halveksivasti. "Noissa paikoissa kaivataan hyväntekijäisiä. Ja meidän pitää tässä jäätyä hänen sepustaessaan juttunsa."

Mutta säälistä tai uteliaisuudesta tahtoi madame kuulla häntä. Hän käski palvelijattarensa odottaa muutaman askeleen päässä. Ja heidän jäätyään yksikseen hän sanoi ystävällisesti. "No, mikä on asiasi? Sinun on kiirehdittävä, sillä nyt on kovin kylmä."

"Hän lähetti minut peräänne — tuomaan sanoman", vastasi Jehan.

Madame säpsähti, ja hänen kätensä sujahti kääröön. "Tarkoitatko hra Notredamea?" hän sopersi.

Poika nyökkäsi. "Hän — hän sanoi unohtaneensa erään seikan", hän pitkitti pysähdellen ja hytisten. "Hän — hän sanoi, että teidän pitää muuttaa erästä kohtaa, madame."

"Niinkö"! vastasi madame jäykästi; hänen sydäntään masensi ja ylpeyttään nostatti väliintulollaan poika, joka näkyi tietävän kaikki. "Mitä uutta, kuulehan?"

Jehan vilkaisi pelokkaasti olkansa yli. Mutta kaikki oli hiljaista. "Hän sanoi unohtaneensa, että miehenne on tummaverinen", hän änkytti.

"Tummaverinen!" mutisi madame ihmeissään.

"Niin, tumma", jatkoi Jehan ponnistaen. "Ja niin ollen ei teidän sopinut nauttia sitä — taikaa itse."

Madamen silmät välähtivät suuttumuksesta. "Kas!" hän sanoi; "vai niin! Ja siinäkö kaikki?"

"Vaan antaa se hänelle, mitään sanomatta" lisäsi poika äkillisen reippaasti ja lujasti.

Madame hätkähti ja henkäisi syvään. "Oletko varma siitä, ettet erehdy?" hän kysyi yrittäen tähystää pojankasvoja. Mutta niiden tulkitsemiseen oli liian hämärä.

"Ihan varma", vakuutti poika sitkeästi.

"Vai niin", sanoi madame hitaasti ja miettivästi; "hyvä on. Eikö muuta?"

"Ei muuta", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään vastahakoisesti.

Margot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt ihan luokse. "Nyt, hyvä rouva", hän sanoi terävästi, "pyydän teitä lopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan yöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan minä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee minut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät väreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa."

"Hyvä on, Margot", vastasi madame; "minä tulen". Mutta hän katseli yhä poikaa ja viivytteli. "Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta sanottavaa?" hän virkkoi hiljaa.

"Ei muuta", vastasi poika.

Madame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän siekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin kylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen vastahakoisesti; "Hyvä on, minä tulen."

"Niin, tuleehan joskus joulukin!" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa hän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.

"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot", virkkoi madame tovin kuluttua, heidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten Grève-turun yli, tuulta vasten puskien, "sillä nythän on enää neljä päivää jouluun! Sen olit unohtanut!"

"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!" sanoi kamarineito huonotuulisena. "En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä kahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan vilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla oivallisia uutisia."

Mutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä oli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin rakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten vakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan kaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen ensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten istunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet palveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli ollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.

Tästä joulusta oli tulossa toisenlainen.

Madamen silmät alkoivat jälleen hohtaa ja hänen sydämensä sykkiä mieluisassa vauhdissa. Jos hänen tahtonsa pitää paikkansa, niin he eivät lähde mihinkään pitoihin tai remutilaisuuksiin. Mutta mies pitää sellaisista ja näyttäytyy niissä edukseen. Ei, kyllä he lähtevät, ja hän istuu hiljaisena kuin hiiri kuunnellen, kun hänen miestään ylistellään, elvyttäjänään kaiken aikaa se suloinen tieto, että mies on nyt hänen — hänen omansa.

Hän ei ollut päässyt unelmistaan vielä heidän saapuessaan kotiin. Portinvartija torkkui kopissaan, veräjä oli raollaan. He pujahtivat pimeälle hiljaiselle pihalle ja sipsuttivat sen poikki taloon. Kaksi palvelijaa lojui nukuksissa eteissuojaman lattialla, ja vasemmanpuoleisesta pikku huoneesta he kuulivat toisten puhelua, mutta yksikään ei kurkistanut ulos. Onni ei olisi voinut olla heille myötäisempi. Keventyneesti ja kiitollisesti naurahtaen madame juoksi ylös isoja portaita ja suuren lampun alitse, joka valaisi niitä ja eteissuojamaa.

Margot seurasi, mutta hän tai hänen emäntänsä ei nähnyt, kuka seurasi heitä, — kuka oli seurannut heitä tuulisen turun yli, pitkin katuja ja kujia ja vieläpä hetkisen epäröittyään pihallekin ja taloon. Muuan palvelija, joka kuuli portaitten narahtavan heidän mennessään ja katsahti ulos, luuli näkevänsä pienen mustan haamun vilahtavan ylikertaan; mutta kun talossa ei ollut lapsia, ja tuo oli lapsi, jos mikään, luuli hän silmiensä pettäneen — ollen puolittain nukuksissa — ja meni ristinmerkin tehtyään takaisin haukotellen.

Poika ei osannut koskaan oikein selittää, — vaikka häneltä myöhempinä vuosina usein kysyttiin — mikä johti hänet antautumaan siihen vaaraan. Tosin hän ei uskaltanut palata Touchet-kadulle, ja hän oli vain kahdentoista vanha eikä tiennyt muutakaan suojapaikkaa. Mutta —

Kuitenkin, siinä kaikki, mitä siitä seikasta voi sanoa. Hän seurasi heitä.

Hän pysähtyi portaiden päässä ja seisoi väristen ison lampun alla. Hänen edessään riippui raskaat oviverhot. Tuokion epäröittyään hän hiipi niiden välitse ja huomasi olevansa uhkeassa huoneessa, tilavassa, vaikka niukasti kalustetussa; se oli katosta valaistu ja laatuaan puolittain suojama, puolittain vierashuone. Vastapäätä kohosi korkea uuteen italialaiseen kuosiin sommiteltu marmoriuuni, ja molemmin puolin oli kaksi verhoilla peitettyä isoa ovikäytävää. Lattia oli laskettu parkettikuutioista, seinät alirajasta laudoitettu kastanjapuulla. Tulisijassa kumotti hiipuvaa hehkua pesänjalkojen lomitse, ja sen kumpaisellakin puolella kulki pitkin seinää sametilla päällystetty pitkä lavitsa. Liedelle oli asetettu kolmijalkaiselle jalustalle juomakolpakko, ja keskilattialla oli marmoripöydällä kulhossa namusia ja tarjottimelle sovitettuina pulloja ja laseja. Siihen aikaan, kun ihmiset söivät päivällistä yhdeltätoista ja illastivat kuudelta, oli tapana nauttia _les épices et le vin du coucher_ ennen kuin mentiin makuulle yhdeksältä.

Poika seisoi kyyristellen ja kuunnellen omituinen, valjukasvoinen pikku olento heijastui kapeaan kuvastimeen, joka eräällä seinällä ulottui lattiasta katonrajaan. Täälläkin oli hyvin kylmä; ulkona hän olisi varmaan kuollut viluun. Hän kuuli molempien naisten liikkuvan ja puhelevan jossakin huoneessa vasemmalla; muutoin oli talossa hiljaista. Hän katseli ympärilleen, epäröitsi ja hiipi viimein varpasillaan lattian poikki eräälle oikeanpuoleiselle ovelle. Sitä peittävä verho laahasi kyynärän verran lattialla. Hän istuutui sen ja oven väliin, kietoi paksusta raskaasta kankaasta kulman jähmettyneiden raajainsa ympäri ja huokasi huojennuksesta. Hän oli päässyt jonkunlaiseen suojaan.

Hän aikoi nukkua, muttei voinut, sillä kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneinä kiihtymyksestä. Ainoakaan hisahdus talossa ei välttänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli pehmeän tuhan ripisevän takassa; hän kuuli eteissuojamassa nukkuvan miehen kääntyvän ja oihkaavan unissaan. Vihdoin avautui ovi ihan hänen lähellään.

Jehan liikahti hiukan ja tirkisti lymystään. Melu oli tullut madamen huoneesta. Hän ei kummastunut nähdessään tämän kasvojen pistäytyvän esiin. Madame työnsi piankin uutimen kokonaan syrjään ja tuli ulos, seisahtuen vähän matkan päähän hänestä kuuntelemaan tarkkaavasti. Hänellä oli yllään pehmeä, väljä kauhtana, ja arvattavasti hän oli avojaloin, koska liikkui äänettömästi.

Hän kuunteli hyvinkin minuutin, käsi povella. Sitte hän nyökkäsi ikäänkuin varmistuneena siitä, että kaikki oli kunnossa, ja astuen pöydän ääreen hän katseli sen kalustoa. Hänen kasvoillaan oli hieno myhäily, hänen poskensa hehkuivat heikosti, silmissä näkyi arka säihky. Lamppu tuntui antavan hänelle uutta viehkeyttä.

Nähtävästi hän ei löytänyt hakemaansa pöydältä, sillä hetkisen kuluttua hän kääntyi ja meni tulisijan luo. Hän otti kolmijalalta kolpakon, nosti kantta ja katsoi sisälle. Näkemänsä näytti tyydyttävän häntä, sillä hän vei kolpakon nopeasti pöydälle ja laski sen alas avoinna. Hän seisoi nyt selin Jehaniin, joten tämä ei kyennyt näkemään, mitä hän teki, vaikka tarkkasi hänen jokaista liikettään ja osittain arvasi. Suoriuduttuaan hommastaan hän kohotti kolpakon huulilleen, ja pojan sydän salpautui. Niin, salpautui! Hän nousi puolittain, kasvot valkeina. Mutta hän erehtyi. Madame vain suuteli viiniä ja peitti sen; sitte hän palautti kolpakon kolmijalalle, mutisten jotain sen yli kumartuneena, laskiessaan sen alas.

Poika lojui alallaan kuin lumottu, sillaikaa kun madame hiipi takaisin ovelleen, painaen kahta silkkitötteröä poveansa vasten. Kohottaessaan toisella kädellä uudinta hän äkillisen mielijohteen valtaamana kääntyi suutelemaan toisen sormenpäitä takkaa kohti. Verkalleen painui esirippu ja kätki hänen hohtavat silmänsä.

VII.

Klytemnestra.

Hän oli tuskin kadonnut, kun poika kiihkeästi kuunnellessaan kuuli alikerran ison ulko-oven paiskautuvan auki ja vaistomaisesti vaipui jälleen alas. Kylmä hönkä tuulahti alhaalta. Karski ääni, jonka hän hyvin tunsi, kirosi jotakuta tai jotain eteissuojamassa, raskaat askeleet kompuroivat ylös portaita, ja samassa hra de Vidoche unisen palvelijan seuraamana työntyi uudinten läpi. Hän oli tulistunut väkijuomista, vaan ei päissään, sillä lattian poikki astuessaan hän loi nopean silmäyksen vaimonsa oveen — synkkää pahansuopaisuutta kuvastavan silmäyksen; ja vaikka hän kiukkuisesti sätti palvelijaa tulen päästämisestä sammuksiin, näytti hän puhuessaan ikäänkuin kuuntelevan ja tahtovan sadattelullaan osoittautua huolettomaksi.

Mies jupisi jotain puolustelua ja polvistui kohuttelemaan hiillosta, Vidochen katsellessa hänen puuhaansa äreästi. Hän ei ollut riisunut hattuansa ja viittaansa. "Onko madame ollut ulkona tänä iltana?" hän kysyi äkkiä.

"Ei, monsieur."

"Kamarineito makaa hänen kanssaan?"

"Niin, monsieur."

Hetken äänettömyys. Sitte: "Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen tupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi hoidostaan päättäen sikolääväksi!"

Mies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui kuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen asiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan, otti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin. "Pistä pölkky pesään", hän käski, "ja anna minulle tuo juoma. _Nom du diable_, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!"

Mies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli hänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen ajatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai huomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi. Ja mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai tultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti ja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään? Vai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun katselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen rukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä. Hyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. "Anna minulle tuo!" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. "Anna tänne, kuuletko!"

Mies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen isännälle.

"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän yötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa."

Vidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki eteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten avasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija meni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa kyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti kääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä moniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut liiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet määrättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle. Hän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja tätä saattaisi kestää päiväkausia. _Dieu!_ talosta koituisi helvetti! Hänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella, kunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.

Hän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä siemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan hän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli. Mutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija liikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen pöydälle.

Hän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi siihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina. Hänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen. Hän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat — purppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät veristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku oli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui jaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.

Hirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. "Kuka — valmisti — tämän?" hän ähkäisi.

Palvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi kuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.

"Katso — kolpakon — pohjaan!" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän heilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen. "Onko siellä — siellä mitään?"

Palvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän otti kolpakon ja tirkisti siihen. "Onko — siellä — jauhetta?" kysyi Vidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.

"Siellä on — jotain", vastasi mies kalisevin hampain. "Mutta sallikaa minun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —"

"Kuoleman oma!" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi sanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. "Kuoleman oma! Olen myrkytetty! Vaimoni!" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän menetti otteensa pöydänlaidasta. "Haa, _mon Dieu!_ Armoa! Armoa!" hän rääkyi.