Part 4

_Hannes_ (itsekseen): Minä en voi elää ilman häntä ja hän ei voi elää ilman pianoa ja rokokoota ja... (vääntelee jalkojaan).

_Liina_: Oi, minä soittelen sinulle iltasin, milloin emme ole konserteissa tai teatterissa tai vieraisilla, ja kun Kaarlo-serkkuni on luonamme, laulamme hän ja minä duettoja.

_Hannes_: Serkkusi!

_Liina_: Ah, sinähän et häntä vielä tunnekaan. Hänellä on niin kauniit tummat viikset.

_Hannes_ (itsekseen): Tummaviiksinen Kaarlo. Ja he aikovat laulaa duettoja! (Vääntelee sekä käsiään että jalkojaan.)

_Liina_: Ja sitten meidän tietysti välttämättä on hankittava taideteoksia. Ne 'ovat kyllä vähän kalliita, mutta koti ilman taidetta ei ole mikään oikea koti. Ja itämaisia, pehmeitä mattoja. Meidän täytyy hankkia pari kolme persialaista mattoa!

_Hannes_ (nyhtää irti hiustukkoja päästään hiljaa valitellen).

_Liina_: Oletko sairas?

_Hannes_: En, en minä ole sairas. Tai ehkä olen. En minä enää tiedä, mikä minä olen tai olenko ylimalkaan lainkaan.

_Liina_: Miten syvämietteisesti puhutkaan. — Niin, ja sunnuntaisin annamme palvelusväelle vapautta. Silloin puen ylleni piisaminnahkaisen kappani, jonka tietysti tulet antamaan minulle syntymäpäivälahjana, ja ajelemme autolla — pidän autoista — jonnekin ulos syömään. Paitsi joskus, jolloin pidämme pienet päivälliset valitulle seurapiirillemme. Eikö totta?

_Hannes_ (mutisee joitakin käsittämättömiä sanoja).

_Liina_: Ja ajatteles, miten hauskaa tulee olemaan, kun sukulaiseni Turusta ja Hämeenlinnasta ja Mikkelistä ja Vaasasta — minulla on niin paljon sukulaisia — tulevat pitemmäksi aikaa vierailemaan. Silloin kuljettelemme heitä oopperassa ja... kuule, kyllä me sentään tarvitsemme pari huonetta lisää, Hannes...

_Hannes_: Jaa jaa, niin, kun mikkeliläiset matot ajavat duettoa persialaisilla viiksillä, niin hah hah piisaminnahkaisella pianolla... olenko minä lintu? Kuule, mustaviiksinen Kaarlo, olenko minä västäräkki vai pyramiidi?

_Liina_: Hannes! Hannes! Mitä sinä sanot?

_Hannes_: Olutjuustoa ja käpyjä. Ja kolme pikkuista mustaa kanarialintua kuin kissa liukkaalla jäällä. Rakastatko sinä minua, pyhä Luteerus, oi maamme Suomi synnyinmaa. Tilu tuttan tuli luli lei. Hah hah hah. Se on nelikerroksinen itämaalainen palvelijatarhuone. Tilu tuttan tuli luli lei. Näin sanoo vapaaehtoinen palokunta kolmannessa planeetissa — kupperisnokk!

_Liina_: Oi, hän on tullut mielipuoleksi!

_Hannes_ (on tullut mielipuoleksi).

_Liina_: Voi, hirveätä, hirveätä kohtaloa!

_Hannes_: Tilu luttan tuli luli luu!

_Liina_: Voi!

_Hannes_: Hupp! hupp! (laukkaa tiehensä).

_Liina_: Ooo! — Mistä minä nyt saan toisen?!

(Vaipuu pyörtyneenä penkille.)

Mustapartainen mies ja ikäneito.

Karkausgroteski.

Tämä on tarina mustapartaisesta miehestä ja ikäneidosta. Tämä ei ole mikään kaunis tarina.

Oli kerran ikäneito sitä tunnettua ja pelättyä lajia, joka elää karkausvuosijutuissa ja pilalehtien palstoilla. Seudun naimattomat miehet kulkivat kauhun vallassa. Sillä katso, oli karkausvuosi ja se ikäneito vaanei alati tilaisuutta karataksensa heidän kimppuunsa. Ja koska he näkivät ikäneidon lähestyvän, niin he juosten pakenivat.

Mustapartainen käveli tiellä ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli vanhapoika.

Äkkiä kuului huutoa ja hälinää.

— Paetkaa, paetkaa! kiljuivat hänen ohitseen juoksevat miehet, — ikäneitoa paetkaa!

— Pyh, sanoi mustapartainen mies ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen.

Ikäneito saavutti hänet.

— Miksi te niin välttämättömästi pyritte minun seuraani? sanoi ikäneito kavalasti hymyillen.

— Vai pyrin minä teidän seuraanne, sanoi mustapartainen mies. — Ehkä se johtuu siitä, että mielelläni tahtoisin kuulla minkä mitäkin isoäidistäni. Ettekö ollutkin hänen lapsuudentovereitaan? Minä en tosin valitettavasti ole koskaan tavannut isoäitiäni, joka kuoli isäni syntyessä, mutta hän on jättänyt jälkeensä erinäisiä muistelmia. Niinsanottuja jälkeenjääneitä papereita.

— Oh, kuinka olette lystikäs, mitenkä minä olisin voinut olla isoäitinne lapsuudentoveri! Minähän olen vasta noin kaksikymmenvuotias.

— Niin, tosiaankin, olisihan minun pitänyt nähdä se hampaistanne. Ne ovat verrattain uudet. Paljonko ne ovat maksaneet?

— Hyi, kuinka olette epäkohtelias! sanoi ikäneito ja nipisti mustapartaisen miehen käsivartta.

— Älkää koskeko käsivarteeni, sanoi mustapartainen mies, se lähtee niin helposti irti. Se on niin huolimatonta tekoa. Se ei ole ensiluokkainen, kuten vasen jalkani. Yritin kyllä tilata käsivarren samasta paikasta, mutta liike oli sillä välin tehnyt vararikon. — Älkää näyttäkö noin pelästyneeltä. Pääni on kyllä jotenkin alkuperäinen, vaikka kaksi kaulanikamaa onkin kullasta. Kulta on nykyään muodissa. Ja saranat ovat platinasta. — Oletteko muuten henkivakuutettu? Kaikki vaimoni ovat onneksi olleet henkivakuutettuja.

— Te... te olettekin siis ehkä naimisissa?

— Onhan sitä silloin tällöin tullut oltua. Nyt minä sattumalta sentään taas olen leski. Lapsiparkani olisivatkin jälleen äidillisen huoltajan tarpeessa. Minulla on kolmetoista lasta. Ne ovat kaikki kotona nyt kun vanhin pääsi kuritushuoneesta toissapäivänä. Nuorinta vaivaa perinnöllinen juoppohulluus. — Ensimäinen vaimoni kuoli kaasumyrkytykseen. Satuin unohtamaan kaasuhanan auki hänen nukkuessaan, henkivakuutettu vain 10,000 markasta.

— Ooh, ooh!

— Niin, se oli kyllä hyvin vaatimaton summa. Mutta hän jätti sentään jälkeensä vähän muutakin omaisuutta. — Seuraavan vaimoni henkivakuutinkin 30,000 markasta ja lisäksi otin hänelle 20,000 markan tapaturmavakuutuksen. Yhteensä 50,000 markkaa. Hän putosi alas eräästä kirkontornista, jonne yhdessä olimme kiivenneet ihailemaan näköalaa. Minä olin tapaturman ainoa silminnäkijä.

— Ooh, ooh, ooh!

— Kolmas vaimoni menehtyi surkealla tavalla tulipalossa. Taloni oli vakuutettu 150,000 markasta. — Neljäs vaimoni kuoli äkkiä kuristustautiin. Minä nimittäin sairastan silloin tällöin kuristustautia. Se ilmenee tavallisesti naisten läheisyydessä. Alan yhtäkkiä nähdä sinisiä ja vihreitä ja punaisia ja keltaisia pyörylöitä ja kolmikulmia, jotka tanssivat vimmatusti saksanpolkkaa masurkan tahdissa, ja sormiani alkaa nytkäytellä ja syyhyä ja tuhatjalkaisia sahapukkeja juoksentelee taivaasta maahan ja maasta taivaaseen ja — knaks knaks — — — haa — nyt — — — nyt nyt — näettekö tuota sinikeltaista nelikulmiota tuon käivärän kuusen seitsemännellä oksalla vasemmalta lukien oikealta katsoen ja tuossa — — tuossa vihreä kuusikulmio ajaa häikäleesti takaa punaista nelinurkkaista kolmiota pitkin aitaa, ja sahapukit juosta rapsuttelevat, rapsuttelevat — hahaa — — —

Ikäneito kirkaisi kamalasti ja juoksi pakoon. Juoksi henkensä edestä. Juoksi, juoksi, juoksi, kunnes kiipesi korkean talon katolle ja veti tikapuut jälkeensä ylös.

Eikä häntä ole saatu sieltä alas, ei uhkauksin eikä houkutuksin. Siellä katolla ikäneito istuu vielä tänä päivänä. Ehkä hän joskus karkausvuosina salaa käväisee maanpinnalla vakuuttauduttuaan siitä, ettei mustapartainen mies ole läheisyydessä.

Mutta mustapartainen mies käveli ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli piintynyt vanhapoika.

Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla.

Laivurijuttu.

Siitä on nyt kulunut kaksikymmentä seitsemän vuotta. Olin toisena perämiehenä ranskalaisella laivalla, jonka nimi oli... no, yhdentekevä, mikä se oli. Kapteeni oli ranskalainen ja miehistö ranskalaista — lukuunottamatta kokkia, joka oli brasilialainen. Paitsi minua oleskeli laivalla toinenkin suomalainen, — muuan lääkäri. Perin hauska mies. Oli saanut periä enonsa — kahdeksansataaviisitoistatuhatta, mistä puolet oli mennyt testamenttiriitoihin. Saatuaan rahoja hän ei enää viitsinyt harjoittaa lääkärinammattiaan vaan oli kokonaan antautunut tieteelliseen työhön. Pienemmät vesieläimet olivat hänen intohimonsa. Tutki silloin paraikaa Tyynen meren eri vesikirppulajien ruuansulatuskanavien erilaisuuksia — helkkari!

Matkamme oli Valparaisosta Honoluluun. Lyhin ja suorin reitti käy Marquesas-saarten itäpuolitse, mutta meidän oli matkalla poikettava Tahitiin, joten tulimme tehneeksi melkoisen mutkan.

Olimme viisi päivää sitten jättäneet Tahitin. Lounaisesta kävi heikko tuulenhenki. Keskipäivän aikana näimme taivaanrannalla vaalean pilven. Se oli kuin seinä ja lähestyi lähestymistään vedenpintaa myöten. Pian se meidät saavutti, ja yhtäkkiä olimme paksun ja tiheän sumun keskellä. Niin tiheän, että olisi luullut kevyemmän miehen siinä voivan uida — ainakin korkkivyön avulla.

Äkkiä kuului ankaraa rytinää, laiva pysähtyi, huojui hetkisen ja kallistui pahasti. Sitten se taas lähti liikkeelle. Olimme ajaneet vedenalaisen karin yli siihen kuitenkaan tarttumatta. Laiva sai vuodon.

Ankkuri laskettiin, miehet komennettiin pumppuihin ja muutaman tunnin kuluttua oli rikkoontunut kohta korjattu vedenpitäväksi. Kuitenkin kesti joitakuita päiviä, ennenkuin laiva oli väliaikaisesti korjattu siksi hyvin, että uskalsimme nostaa ankkurin. Näinä päivinä sattui tapahtuma, josta aikomukseni on kertoa.

Kari, jonka yli olimme ajaneet, kuului koralliriuttoihin, joiden ainoa vedenpäällinen osa, pieni ruskeahko luodonpahanen, oli näkyvissä noin kolmensadan jalan päässä ankkuripaikastamme. — Sumupilvi hälveni jälleen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja ilma muuttui sietämättömän kuumaksi. Aurinko hehkui kuin sulatusuuni, tuuli taukosi kokonaan ja valtameren ääretön pinta oli lasityyni. Olin monasti nähnyt rajattoman vesiaavikon myllertävän peloittavina aaltovuorina, mutta tämä punertavan auringon kuumottama kuolontyyneys teki paljon kaameamman vaikutuksen. Tuntui siltä kuin raskas, tukahduttava, polttava kuumuus olisi herpaissut ja tappanut koko suuren, elävän meren. Terva kiehui laivamme kansilautojen liitoksissa, ja jos kulki avopäin, niin melkein sai tuntea hiusten käryä.

Tohtori antoi laskea veneen vesille ja lähti korallikaria tutkimaan. Hän palasi kuitenkin pian takaisin manaten ja noituen suomen, ranskan ja kokin kunniaksi — espanjankielellä. Hän ei ollutkaan voinut nousta karille. Hänellä oli ohuet kengät ja kuuma koralli oli polttanut niistä anturat puhki.

Luodolle hänen kuitenkin oli päästävä, ja niin hän lainasi puukengät eräältä matruusilta. Bretagnelaisethan käyttävät puukenkiä, kuten tiedätte, ja bretagnelaisilla matruuseillamme oli useilla puukengät arkussaan. Eivät he näitä perin kömpelöitä jalkineita tietenkään laivalla käyttäneet, mutta ne olivat heillä jonkunmoisina onnea tuottavina taikaesineinä ja muistoina kotiseudusta ja rakkaista omaisista.

Tohtori oli vetänyt puukengät jalkaansa ja koetteli niitä kannella, kun hän äkkiä näytti saaneen auringonpistoksen tahi jotakin muuta sentapaista. Hän tuli entistäkin punaisemmaksi kasvoiltaan, hypähti kömpelösti kuin siipirikko kurki ja syöksyi sitten kädet levällään minua kohden. Kaasin hädissäni ämpärillisen merivettä hänen niskaansa, mutta hän ei tyyntynyt vaan huitoi käsivarsillaan kuin pillastunut tuulimylly ja huusi itkunsekaisella äänellä:

— Sauna, sauna, sauna!

— Mikä sauna?

— Sauna — suomalainen sauna! huusi hän kuin vimmattu, viittoili merelle päin ja iski sitten minua nyrkillä vatsaan.

Iskin takaisin ja valmistauduin kaatamaan toisen ämpärillisen merivettä.

— Hölmö! huusi hän, etkö ymmärrä? — Tuo luoto, tuo hehkuvan kuuma luoto! Siinä on saunan kiuas! Saunavettä on meressä — riittää kahdelle miehelle! Hei hih, saunaan — saunaan keskellä Tyyntä valtamerta! Kuuletko, ystäväni, suomalaiseen saunaan! Löyly, heh!

Hän nauroi ja itki mielenliikutuksesta. — Minun mieleeni muistui lapsuudenkotini pieni, ulkoa harmaa, sisältä musta sauna riippakoivujen varjostaman lahden rannalla; muistui mieleeni läiskyntä, litinä, löylyn tohina ja vihtojen pehmeä rapsahtelu salaperäisessä hämärässä. Minunkin silmiini kohosivat liikutuksen kyyneleet. Ympärillemme kerääntyneet ranskalaiset eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä me suomalaiset puhuimme, mutta kun he näkivät syvän liikutuksemme, niin hekin heltyivät.

Älkää, hyvät ystävät, millään muotoa luulko, että me aikamiehet ja merikarhut olisimme mitään hempeämielisiä kyynelkaljaaseja, mutta tuo kamala kuumuus, nähkääs....

Hetken kuluttua tohtori piti laivaväelle pienen esitelmän suomalaisesta saunasta. Se oli joka suhteessa lämpimin esitelmä, minkä koskaan olen kuullut. Lopetettuaan puheensa hän riisuutui ja minä seurasin esimerkkiä. Ainoastaan puukengät jaloissa laskeusimme veneeseen, johon sitäpaitsi hilattiin suuri, tyhjä puulaatikko — sen oli määrä toimia lauteina — ja kaksi vesisankoa. Pyyheliinat oli kainalossa valitettavasti puuttuvien ja korvaamattomien vastojen asemesta.

Nousimme luodolle, jonka suuruus oli noin 5 metriä läpimitaten. Reunat, joita merivesi huuhteli, olivat tietysti jäähtyneet, mutta jo metrin päässä rannasta kärysivät puukenkämme.

— Tämä ei ole mitään tavallista korallia, sanoi tohtori tarkastaen luodon pintaa, sen omituinen tumma väri imee itseensä suunnattomasti kuumuutta ja korallin hauras rakenne lisäksi lienee syynä siihen, että se tämän poikkeuksellisen kuuman sään vallitessa on kuumentunut melkein hehkuvaksi. — Hän sylkäisi luodolle, ja se pihisi.

Kannoimme laatikon keskelle luotoa ja täytimme ämpärit vedellä. Laivan kannelta miehistö jännitetyin mielenkiinnoin seurasi toimitustamme. Tartuimme kumpikin ämpäriimme ja nousimme »lauteille».

— Nyt... sauna! huusi tohtori laivaa kohden. Raikuva ilohuuto oli vastaus.

— Oletko valmis? kysyi tohtori minulta.

— All right.

— Viskaa sinä löyly vasemmalle, minä viskaan oikealle!

Kohotimme ämpärit.

— Yks — kaks... onko se sinun ämpärisi täynnä, että tulee oikein kunnollinen tohaus?

— Täynnä on.

— Yks — kaks — — — kolme!

— Tshhhrrr — — — pum!

Korvia huomaava suhaus. Hirveää ryminää. Sokaiseva höyrypilvi peitti kaiken. Tunsin vajoavani jonnekin syvälle, silmissäni säkenöi ja menetin tajuntani.

Herätessäni olin laivan kannella. Vieressäni makasi tohtori, jota keinotekoisen hengityksen avulla koetettiin saada virkoamaan. Siinä onnistuttiinkin. Hän avasi silmänsä ja nähdessään minut sanoi heikosti hymyillen:

— Terveisiä saunasta.

Kohottauduin istualleni ja silmäilin merelle. Valtameren pinta oli tyyni, tasainen ja autio luoto oli hävinnyt, painunut jäljettömiin kuin köyhän hautakumpu. Etäällä uiskenteli tumma pilkku — se oli puulaatikko.

Ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Hehkuvan kuuma luoto. Haurasta korallikiveä. Äkkiä kylmä vesi. Kuuma kivi halkeaa ja murenee. Luoto hajoaa sortuen meren syvyyksiin. Me joudumme veteen ja meidät pelastetaan.

— Lyhyt löyly, virkkoi tohtori kohoten hänkin istualleen, — ammekylpy tuli liian aikaisin.

Mäkelän isännän lankeemus.

Tilaisuus oli syvästi liikuttavan juhlallinen. Olen ollut monissa hautajaisissa, ristiäisissä, pakanalähetysjuhlilla ja kuolinpesähuutokaupoissa, mutta tämä vei voiton kaikesta. Kaksi käkeä kukkui yhtaikaa, ilmassa oli keväisen illan tenhoavaa tuntua ja vahvasti maahenkeä. Mäkelän isännän harmaat leukahaivenet vapisivat huonosti salattua hartautta. Hän istutti tupakantaimia. Minä oleilin talossa kesävieraana enkä niinollen tehnyt mitään.

Sota-aikaa seurannut tupakkapula oli kipeästi koskenut Mäkelän isäntään, joka lähinnä itseään ja mahdollisesti hurskasta aviopuolisoaan ja kuuliaisia lapsiaan rakasti piippuaan, joka sekä vastoinkäymisten synkkinä syysiltoina että myötäkäymisen aurinkoisina lepohetkinä oli ollut hänen parhain ystävänsä.

Sanoin kuvaamaton kaipuu kuvastui hänen uurteisilla kasvoillaan hänen imiessään tyhjää piippua tai myrkytellessään itseään ja lähimpää ympäristöään polttamalla perunanlehtien, juhannuskukkien, vanhan tupakkakukkaron palasten, nuuskan ja herra ties minkä sekoituksia.

Hänen viime aikoina aikaansaamansa epätoivoinen käry oli sitä laatua, että emäntä alkoi vaatia pesäeroa. Tosin hän miehelään mennessään oli valmistautunut paljoa kärsimään, mutta liikaa oli vaatia, että hän maallisen elämänsä loppuvuodet viettäisi kytkettynä kytevään ja käryävään nahkurinverstaaseen.

Eipä ollutkaan Mäkelän isäntä kustannuksia ja vaivoja säästänyt hankkiessaan ne 30 tupakantainta, joita nyt keväisenä iltana istuttelimme, ja harvoin lienee isä varustanut lapsiaan elämän taipaleelle suuremmalla hellyydellä, toivorikkaammalla mielellä kuin Mäkelän isäntä vihreitä, arkoja suojattejaan tallintakaiseen väkevään multaan.

Toimituksen päätyttyä istuimme kauan pihakaivon kannella hautoen rohkeita haaveita tulevaisuuden suurista tupakkahalmeista sekä yleensä kansallisen kasviviljelyksemme uusista, ennen uneksimattomista urista.

— Jospa hyvinkin vielä kerran tämänkin kylän navetannurkissa kasvaa turkinpippuripuita — puissahan ne turkinpippurit...?

— Puissahan ne. Ja miksikäpä ei kasvaisi. Kun hyvästi lannoittaa ja apulannoittaa ja talveksi peittää huppuun kylmän varalta. Vaikka vielä inkivääriäkin viljeltäisiin!

— Heh heh. Inkivääriäkin. Ei se meikäläinen ole semmoisiin herkkuihin tottunut. Paitsi jos myytäväksi. — No, olenpa luojalle kiitos tyytyväinen, että on tupakat tiedossa. Kunpa säilyisivät ja kasvaisivat, menestyisivät ja lisääntyisivät.

— Ja täyttäisivät tupakkamaan!

— Ja piipun, heh heh!

Kului päivä. Kului pari. Jouduinpa vetelehtiessäni äijän tupakkamaalle. Omituisen harvassa olivat taimet tallinseinustan puoleisessa päässä. Luin taimet. Yhteensä 25. Ja niitä piti toki olla 30. Olivat lisääntyneet väärään suuntaan.

Luin uudelleen. Yhteensä 25. Kaksikymmentäviisi. Ja niitä oli kuin olikin alkujaan ollut 30. Kolmekymmentä kallista tainta.

Viisi tainta oli siis hävinnyt. Tarkastin lähemmin taimilavaa ja totesin, että viisi toivorikasta tainta oli varastettu. Aioin ensin lähteä viemään surusanomaa isännälle, mutta muistaessani hänen kiihkeän, äkkipikaisen luonteensa ja tietäen, miten järkyttävästi tieto epäilemättä häneen vaikuttaisi, jätin aikeeni ja asetuin odottavalle kannalle.

Hän ei näyttänyt itse huomanneen mitään. Onnellisena vain edelleen vaali taimiaan pahoja aavistamatta.

Kului taaskin päiviä pari. Luin taimet. 10 puuttui. Siis vieläkin viisi tainta hävinnyt! Varkaus oli jatkuvaa laatua! Ja isäntä ei vieläkään ollut huomannut onnettomuutta. Nyt asiaa toki ei enää käynyt salaaminen.

Tein parhaani ilmoittaakseni hänelle vakavan uutiseni kohta mahdollisimman hellävaroen.

Suljin huolellisesti ovet, ettei talon turmeltumaton nuori väki saisi kuulla niitä voimakkaita Suomen kansan uudempia loitsusanoja, joilla hän tulisi purkamaan mieltänsä, ja aloitin varovasti puhumalla sääsuhteista ja vuodentulotoiveista. Senjälkeen siirryin puhumaan maanviljelijän ammatin vaikeuksista ja niistä kovista kohtalon oikuista, jotka usein tekevät hänen parhaat toiveensa tyhjiksi. Tämän jälkeen kohdistin sanani erikoisesti tupakanviljelykseen. Tupakka on meidän ilmanalassamme arka kasvi. Onnistuminen oli oikeastaan aivan poikkeus. Eikähän kai isäntäkään tätä tupakanviljelystä pitänyt muuta kuin pienenä kokeena, joka helposti saattoi epäonnistua. Hallat ja muut vaarat. Niin, suoraan sanoen, luulinpa, että tupakantaimia oli jonkun verran varastettu.

Päästyäni puheeni loppuun pidätin hengitystäni ja odotin isännän mielenpurkausta. Kun ei toki saisi sydämenhalvausta. Tai ryhtyisi johonkin toivottomaan tekoon.

Isäntä säpsähti, loi minuun pikaisen katseen ja lausui odottamattoman inhimillisellä äänellä:

— Ettäkö varastettu... joka paikkaan ne varkaat... ovat taas mullikat rikkoneet luhtaniityn aidan, täytyy keskellä kiireintä työpäivää lähteä korjaamaan. Näyttää se tuo tuulikin kääntyneen etelän puoleen. Kaipa näitä poutia jatkuu.

Otti takkinsa naulasta ja meni.

Hän otti asian ihmeteltävän rauhalliselta kannalta. Tuntui melkein siltä, kuin meistä kahdesta minä lopullisesti olisin ollut ällistyneempi Oli miten oli, päätin ottaa selon varkaista.

Seuraavana yönä piilouduin aidan taakse, pitämään silmällä tupakkamaata. Onnistuin ainoastaan hankkimaan itselleni hyvänlaisen nuhan. Varkaita ei näkynyt.

Koska kerran leikkiin olin ryhtynyt, eikä nuhan saantiakaan enää tarvinnut pelätä, koska minulla se nyt jo oli ennestään, yritin vielä seuraavanakin yönä.

Ja paremmalla menestyksellä. Varas tuli kuin tulikin hiipien, keräsi puolisen tusinaa tupakantaimia, pisti ne huolellisesti povitaskuunsa ja poistui tyytyväisenä.

En yrittänyt pidättää varasta. Se olisi ollut varkaalle epämieluista. Sitäpaitsi muutenkin tarpeetonta. Varas oli näet Mäkelän isäntä itse.

Tupakanhimo oli hänet villinnyt varastamaan ja pistämään savuksi omia kallisarvoisia tupakantaimiaan, joihin niin paljon ja suuria toiveita oli kiinnitetty ja joita alkujaan oli 30.

Sekä Mäkelän isäntä että minä vältimme tämän jälkeen keskustelua tupakantaimista.

Eikä niistä juuri ollut enää paljon keskustelemistakaan — juhannusyönä katosi viimeinen.

Happamat omenat.

Syksyinen kohtaus.

Henkilöt:

Nuori leskirouva (arvo 650,000 mk). Nuori mies.

(Nuori mies ja nuori leskirouva istuvat viimeksimainitun vierashuoneessa.)

_Nuori leski_: Puhutteko totta?

_Nuori mies_: Mitä minun olisikaan tehtävä vakuuttaakseni teitä tunteeni vilpittömyydestä!

_Nuori leski_: Pyydän, älkää polvistuko. Se on vanhanaikaista.

_Nuori mies_: Olette säälimätön.

_Nuori leski_: Siis voin luottaa vilpittömyyteenne?

_Nuori mies_: Kysymyksenne loukkaa minua.

_Nuori leski_: Käsittänette toki asemani ja ymmärtänette... mutta kas, olenhan aivan unohtanut tarjota omenoitani. Ne ovat omasta puutarhastani. Maistakaa. Eivätkö ole ihania? Eivätkö olekin makeita?

_Nuori mies_ (haukkaa omenaa ja irvistää tahtomattaan).

_Nuori leski_: Irvistättekö?

_Nuori mies_: Minä... minähän hymyilin.

_Nuori leski_: Toivottavasti ette aina hymyile tuolla tavalla. — Ette suinkaan vain halveksine omenoitani? Kenties ne teidän mielestänne ovat happamia?

_Nuori mies_: Ei toki, ei mitenkään. Ne ovat oikein hyviä!

_Nuori leski_: Makeitakinko?

_Nuori mies_: Ni-iin. Kyllähän.

_Nuori leski_: Anteeksi, että poistun hetkiseksi. Ottakaa omenoita sillä aikaa. Syökäähän useampia. — Jos niistä nimittäin pidätte. Ne ovat ylpeyteni. (Poistuu.)

_Nuori mies_ (puraisee omenaa, irvistää): Hyi hitto! Happamia kuin etikka! Saattaapa naisilla olla omituinen maku! Mahdottomia syödä. — Mutta jos halveksin hänen kirottuja, rakkaita omenoitaan, vaikuttaa se epäedullisesti hänen mielialaansa minua kohtaan. (Yrittää puraista. Irvistää). Ei!... Nerokas ajatus! (Tähtäilee tarkkaan ja viskaa omenan uunin päälle, katon rajaan.) Jumalan kiitos! (Hetkinen odotusta.) Jatkakaamme. Mitä enempi »syön», sitä parempi! (Tähtää ja viskaa toisen omenan.)

_Nuori leski_ (ilmestyy nuoren miehen huomaamatta ovelle).

_Nuori mies_: Ja kolmas! (Tähtää ja viskaa.)

(Paussi.)

Nuori mies: Ja neljäs! (Tähtää ja viskaa.)

(Paussi.)

_Nuori mies_: Ja viides! (Tähtää ja viskaa.) Ja kuudes!

_Nuori leski_: Mitä! Mitä te teette?

_Nuori mies_: Mi-minäkö... en mitään.

_Nuori leski_: Heittelettehän omenoitani! Oletteko...

_Nuori mies_: Heittelenkö... taisinpa ajatuksissani... Niin, olen hullaantunut, en tosiaankaan tiedä, mitä teen. Tämä oli hirveä erehdys!

_Nuori leski_: Niin oli, epäilemättä. Varsinkin mitä vilpittömyyteenne tulee. Kuka onkaan vakuuttanut puhuvansa totta? Eivätköhän omenani vain olekin happamia?

_Nuori mies_: E-e-eihän...

_Nuori leski_: Mutta nepä todella ovat happamia! Hirvittävän happamia! — Hyvästi!

_Nuori mies_: Mutta...

_Nuori leski_: Hyvästi. Ijäksi.

_Nuori mies_ (lähtee muille — ei omena- — markkinoille).

Nujerrettu asiantuntija.