Mustapartainen mies herättää pahennusta
Part 3
— Katsos, uusi voi tyyliltään olla vanhanaikainen.
— Mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua se uudenaikainen vanhanaikainen olisi vanhanaikainen, kun sitävastoin tämä, nykyinen vanhanaikainen kenties silloin jo olisi todella uudenaikaisen vanhanaikainen.
— Akseli rakas, viidenkymmenen vuoden perästä sinä et tarvitse kaappia etkä kirjoja!
— En minä, mutta.... hm...
Ensi kerran elämässään Askola katui, ettei ollut mennyt naimisiin. Tässä olisi nyt niin mainiosti sopinut vedota jälkeläisiinsä.
— Sallikaahan tuon kaappipahan olla täällä edes isältä perittynä muistokaluna.
— Voi, Akseli kulta, onhan sinulla sitäpaitsi muistona isän kirjoituspöytä, keinutuoli, vaateharja, kaikki hänen viisitoista piippuaan ja..
— Ja joka torstai te molemmat muinaiskalut isän kodista!
Tätä Askolan ei oikeastaan olisi pitänyt sanoa, sillä itkeväin naisten käsissä vahvinkin mies pehmiää kuin vaha.
Ja samana päivänä Askola kirjoitti sanomalehteen pantavaksi seuraavan ilmoituksen:
Myytävänä
Kirjakaappi myydään sattuneesta syystä. Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
Mutta lehden latomossa olikin ilmoituksesta yksi rivi pudonnut pois, joten se tulikin saamaan seuraavan muodon:
Myytävänä
Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
Seuraavana aamupäivänä käyskenteli Askola pihamaalla odotellen päivän postia saapuvaksi, kun hän kaupungista tulevan junan saavuttua näki miehen, joka asemalta kääntyi hänen huvilaansa johtavalle tielle.
— Ahaa, kirjakaapinostaja, sanoi Askola.
Mies oli pitkä ja laiha. Hänellä oli terävä nenä ja pienet viekkaat silmät.
— Tekö olette ilmoittanut tämänpäiväisessä lehdessä? kysyi hän.
— Minä, minä. Olkaa ystävällinen, käykää sisään vain, sanoi Askola ja avasi kohteliaasti portin.
— Kenties olette itse herra Askola?
— Kyllä, onhan minulla se epäiltävä ilo.
— Onko tällä huvilalla oma palsta?
— On.
— Kuinka suuri se on alaltaan?
— Kuusituhatta, kolmesataa kaksikymmentä seitsemän ja kolme neljättäosaa neliömetriä. Kas tässä, näitä portaita ylös.
— Minä ensin hieman katselen ympäristöä.
— Tehkää hyvin. Onhan se virkistävää, etenkin jos on ollut kauemmin kaupungissa näin kesäkuumalla. Tuolla vastapäätä on muuten pieni kukkula, josta on oikein soma näköala.
— Kuuluuko se kukkulakin huvilan alueeseen?
— Valitettavasti ei.
— Siinä tapauksessa se ei hituistakaan liikuta minua.
Tuopa oli lihava kohteliaisuus, vaikka vain niin hävyttömän epäkohteliaalla äänellä lausuttu; ajatteli Askola itsekseen.
— Onko täällä kaivoa?
Tietysti, mutta menkäämme nyt vain sisään, siellä kyllä voin tarjota vettä.
Mies ei ollut kehoitusta kuulevinaankaan.
— Missä se kaivo sitten on?
— Älkäähän siitä välittäkö, se on aivan tavallinen yksinkertainen kaivo.
Mies loi Askolaan epämiellyttävän syrjäkatseen ja sanoi sitten miltei käskevästi:
— Olkaa hyvä, viekää minut kaivolle!
Askola vei vieraansa kaivolle.
— Tässä on kaivo.
Mies tarttui vääntimeen ja nosti kaivosta vettä, jota sitten maisteli sangon reunasta.
— Huonoa vettä, virkkoi hän kuivasti.
— Minulle tuo vesi ainakin kelpaa, ja se kai tässä pääasia on, sanoi Askola, jonka kärsivällisyys jo alkoi jonkunverran heikentyä.
Mies kohautti olkapäitään ja alkoi silmäillä ympärilleen.
— Tuolla kai on aita?
— Hyvin arvattu. Aita se onkin.
— Onko tuo puuliiteri?
— On. Puuliiteri.
— Ja tuo tuossa on kai sauna?
— Aivan oikein, se on sauna.
— Onko se lämmin?
— Kun lämmittää...
— Onko sitä paljonkin käytetty?
— Häh?
— Onko tuota saunaa useinkin käytetty?
— Jouluaattona ja juhannusaattona. Toisinaan sitäpaitsi pesen kasvoni kylmällä vedellä, mutta jos näytän niin likaiselta, ettette uskalla tehdä kauppoja kanssani, niin...
Mutta mies oli tylsä karkeallekin ivalle ja jatkoi rauhallisesti:
— Onko saunaan vesijohto?
— Ei ole. Eikä puhelinjohtoakaan.
— Tahdon tarkemmin katsoa saunaa sisäpuoleltakin.
— Vai niin, sanoi Askola, jonka kärsivällisyys nyt jo alkoi olla hyvin heikko, — ettekö kenties milloinkaan ole nähnyt saunaa sisältäpäin. Joka tapauksessa minun yksinkertaisen käsitykseni mukaan sauna oikeastaan on jossain määrin sivuasia kaappia ostettaessa, emmekä sentähden nyt huoline mennä tuohon mielenkiintoiseen laitokseen.
Mies katsoi pitkään Askolaan, pudisti päätään ja kohdisti sitten huomionsa toisaalle.
— Ja tuolla kai on jääkellari?
— Se on jääkellari. Siinä on jäitä. Ja tuolla on halkopino ja tuolla on suuri kivi, ja tuossa on karviaismarjapensas, ja tuossa on kottaraisenpesä, ja tuossa on voikukka ja tuossa on tulitikunpätkä! — Vai vieläkö haluatte enempi tietoja ylen tärkeätä kaupantekoanne varten? No, onhan tuolla sisällä muuan kaappi, mutta sen näkeminenhän ei liene tarpeellista, kunhan vain olette saanut tietää minkälaisella vedellä meidän saunassamme pestään!
Askola oli kiukusta tulipunaisena menetettyään viimeisenkin hitusen kärsivällisyydestään.
Mutta vieras ei menettänyt malttiaan. Tyynenä kuin muumio hän virkkoi:
— Älkää hermostuko, hyvä herra, onhan kaupanteko toki rasittavaa näin kuumalla ilmalla sekä ostajalle että myyjälle.
— Kunpa siihen kaupantekoon vähitellen pääsisi, mumisi Askola. Mutta hyvänahkainen kun oli, niin nielasi kiukkunsa ja yrittäen keksiä luonnollisia syitä toisen omituiseen käyttäytymiseen hän sanoi:
— Niin, tämä kuumuus todella hermostuttaa. Ymmärrän: te kai aiotte muuttaa taloutenne maalle ja tahdotte tarkemmin perehtyä tällaisissa huvilapaikoissa vallitseviin olosuhteisiin — tuossa on ulkohuone.
Hetkisen kuluttua suvaitsi vieras vihdoinkin lähteä taloa kohden.
— Minä tämäntapaisissa kaupoissa kiinnitän mitä suurinta huomiota ympäristöön.
— Ettäkö tätäkinkö kauppaa varten?
— Tietysti.
— Mutta tämähän on jo kaiken huippu, hah hah hah — suokaa anteeksi — tunnetteko muuatta ranskalaista, jonka nimi on Taine?
— En.
— Ohoh, minä kun olin varma siitä, että olisitte, ellette suorastaan hänen poikansa, niin ainakin läheinen sukulainen!
— Minun nimeni on Ruusenlund! sanoi mies jonkunverran loukkaantuneena.
— Ahaa, vai niin. — No nyt sitten vihdoinkin menemme sisälle, sanoi Askola toivehikkaana.
— Onko talo hiljan maalattu? kysyi mies.
— Olkaa huoleti, ei siitä maali lähde, vaikka selkäänne kihnuttaisitte seinää vasten. Tässä on sisäänkäytävä.
— Ovatko nuo tuolla keittiön portaat?
— Ovat kyllä, mutta tulkaa te vain aivan huoleti paraatiportaista!
Mies ei tullut. Hän kuljeskeli seinävierustoita, tirkisteli ylös räystäitä kohden ja koputteli kepillään seinälaudoitusta.
— Ei siellä pääskysen pesiä ole! huusi kärsimätön Askola portailta.
Mies ei ollut kuulevinaan. Naputteli naputtelemistaan ja pisti tuon tuostakin päänsä sisään kellarinluukuista mutisten itsekseen. Sitten hän puukolla irroitti maalia seinästä ja pisti suuhunsa.
— Thyi, sylkäisi hän, ei ole tuoreen makua! Rupesi sitten repimään vuorilautaa irti seinästä.
— Hyvä isä, mieshän on mielipuoli! huudahti Askola, ilmeisesti mielipuoli! Olisihan minun jo heti pitänyt se kaikesta huomata. Millä tuhannen riivatulla minä siitä nyt eroon pääsen? — Joko meni? — Ei, tuossa tulee maassa ryömien.
— Kivijalka on löyhällä perustalla, kovin löyhällä, moitiskeli mies. — No, mennään 'nyt sitten huoneita katselemaan.
Hän astui eteiseen, ennenkuin Askola kerkisi estää, kurkisteli sielläkin ympäri seiniä, repi irti mattoa ja kopeloi permantoa sen alla.
— Tämä siitä kirjakaapin myymisestä nyt tuli, päivitteli Askola tuskissaan, mihin minä nyt ihan yksinäni joudun tuon mielenvikaisen kanssa? Perhanako sen Maijankin nyt perjantaipäivänä pani torille! Jos riennän apua hakemaan, niin sillaikaa vaikka sytyttää talon palamaan. Paras tarkasti vartioida, ehkä lähtee tiehensä jahka aikansa on oleillut.
Askola otti nurkasta ryhmykepin ja odotti jännittyneenä, mihin mielipuoli nyt ryhtyisi.
Tämä avasi rohkeasti lähimmän oven ja astui sisään. He tulivat Askolan työhuoneeseen.
— Tuossa on myytäväksi ilmoitettu kirjakaappi, sanoi Askola koettaakseen vieläkö hullu muisti, mitä varten alkujaan oli tullut.
— Vain niin, sanoi mies katsomatta sinnepäinkään.
— Eikö haluttaisi ostaa tätä kaappia?
— En tarvitse kirjakaappia, murahti mielipuoli, avasi uuninluukut ja kurkisteli sisään uuniin.
— Paleltaako päätä? kysyi Askola säälien.
Mies katsoi vihaisesti Askolaan ja meni seuraavaan huoneeseen.
— Ullakolleko nämä portaat johtavat? kysyi mies, sittenkuin he jälleen olivat tulleet eteiseen.
— Ei, ei, eivät ne ullakolle vie, ne ovat siinä muuten vain! huusi Askola hätääntyneenä.
— Näkyyhän tästä pääsevän, virkkoi mies ja alkoi nousta ullakkoportaita Askolan seuratessa ryhmysauvoineen.
Ullakolla mielipuoli jatkoi omituista nuuskimistaan, raahasi lopulta suuren tyhjän laatikon keskelle lattiaa, nousi laatikolle ja koputti kattoon.
— Tämä katto vuotaa, sanoi hän.
— Niin, niin, vuotaa se, vuotaa jumalattomasti.
— Näyttää siltä, kuin tuossa uuninpiipussa olisi rako.
— Rakohan siinä on, montakin rakoa, hyvin hyvin paljon kaikenlaisia rakoja. Mutta mennään nyt alas, siellä on paljon lystimpi, mairitteli Askola, jota hieman peloitti kahdenkesken olo hämärällä ullakolla.
Hullu lähtikin alas ja oli säikäyttää Askolan hengiltä hypähtämällä tasajalkaa keskellä portaita, niin että jysähti.
— Näyttävät olevan kestävät, virkkoi hän ja tokaisi sitten äkkiä:
— Mikä on teidän viimeinen hintanne?
— Viimeinen hintani, jupisi Askola... e-een... en minä ole ajatellut — kyllä hintani tulee olemaan hirveän suuri.
— Kuusikymmentäviisi tuhatta minä maksan, en penniäkään enempää.
— Oi oioi — vai arvioidaan minut sentään niinkin korkealle... mutta mennään, mennään nyt ulos täältä. Tuolla tien varrella on paljon koreita kukkasia, sinisiä, punaisia, keltaisia ja valkoisia. Ai ai, mennäänpäs sinne!
Mies astui aivan Askolan nenän eteen, katsoi häneen tuikeasti pitkän aikaa, aikoi sitten sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan vaan kohautti taas olkapäitään ja ravisti päätään.
— Nyt minä menen vähäisen katolle, sanoi hän senjälkeen Askolalle.
— No se nyt vielä puuttui! Ei sinne voi mennä, se romahtaa alas! Eivät ne tikapuut kestä! Soh, ei saa mennä! Siellä... siellä on musta sutari, joka tekee pahaa!
Mutta mies kiipesi kuin kiipesikin katolle.
— Jos se nyt putoaa alas ja taittaa niskansa, koituu siitä minulle sarja ikävyyksiä, valitteli Askola.
— Sitä minä ajattelinkin, kuului ääni katolta, katto on ruostunut!
— Ruostunut se on. Ihan kerrassaan mätä! Mutta tulkaa taivaan tähden alas sieltä! Tulkaa, tulkaa, minä annan oikein hyvää ja makeaa ruokaa ja näytän kauniita kuvia ja teen hassunkurisia temppuja. Tulkaahan katsomaan, houkutteli Askola otsansa hiessä.
Mies kapusi alas, meni suoraa päätä Askolan luo ja laski kätensä hänen olalleen, mutta hypähti kiireesti pari askelta loitommas, kun Askola kohotti keppiään.
— Kuulkaa, sanoi kaapinostaja, te seisotte liian vakavasti ollaksenne humalassa. Te olette sairas. Kuuma ilma on ehkä hämmentänyt järkenne. Olisi parasta, että suoraapäätä menisitte lääkärille.
— Niin, niin, tulkaa tekin, mennään yhdessä, lääkäri on hyvä mies. Ehkä tekin olette sairas?
— En ollenkaan. Huvila minua muuten miellyttää ja kenties ostaisinkin sen, mutta asiain näin ollen ei siitä nyt taida tulla mitään.
— Ensin tulee ostamaan kirjakaappiani, sitten tahtoo ostaa minut itseni ja nyt lopulta huvilani — ajatteli Askola — olen jo tarpeeksi huhtonut hänen seurassaan, lienee jo aika ryhtyä ponteviin toimiin saattaakseni sekä hänet että paikkakunnan asukkaat turvattuun tilaan.
Askola avasi kellarin oven ja sanoi:
— Tulkaahan tänne, niin saatte nähdä jotakin vallan ihmeellistä.
Mielipuoli ei enää näyttänyt välittävän Askolan puheista ja hommista vaan kääntyi poispäin.
— Tulkaa, tulkaa, viekotteli Askola makeasti, täällä on paljon koreita tavaroita — pikkuisia valkoisia pupuja, ne hyppelevät niin lystikkäästi, että oikein — ja, arvatkaas mitä? — täällä on keisarin palatsi!
Hullu ei ollut kuulevinaan. Silloin Askola päättävästi paiskasi keppinsä maahan, syöksähti salamannopeasti takaapäin miehen kimppuun ja raastoi hänet kellarinovelle, työnsi sisään, paiskasi oven kiinni ja väänsi lukkoon.
— Kunhan nyt vain ovi kestäisi sen aikaa kun soitan nimismiehelle!
Askola riensi työhuoneeseensa, missä puhelin oli.
— Halloo... onko siellä nimismies... mitä?... kuka?... kätilö Nieminen... sitähän tässä nyt muka tarvittiin! — Halloo... halloo, voisitteko edes erehdyksestä yhdistää nimismiehelle... mitä?... eikö vapaa... perhana! — Halloo... saanko tohtorille... onko Kustaa, terve!... ai, anteeksi, jos tohtorinna on niin hyvä... onko Kustaa?... terve... tule taivaan tähden, täällä on irtipäässyt hullu!... Täällä... kellarissa... ota nimismies mukaasi ja... tulkaa pian, sillä...
Pihalle palatessaan näki Askola, että kellarinovi oli potkaistu irti saranoiltaan.
Jonkun ajan kuluttua saapui tohtori yksin.
— Liian myöhään! huusi Askola, hullu on livistänyt tiehensä.
Tohtori katseli ystäväänsä silmälasien alitse hyvin vakavasti.
— Mitenkä koko jutun laita oikeastaan on? Sano suoraan, oletko tuntenut jonkunlaista polttavaa kipua päässäsi ja kenties hieman pahoinvointia?
— Mitä? Älä katso minuun noin saakelin lääkärimäisesti, muuten tosiaankin alan tuntea pahoinvoinnin oireita.
— Asia on todella huolestuttava. Minua vastaan tuli todella tuolla lähellä asemaa muuan mies, hyvin äkäisenä tosin, mutta muuten hän tuntui selväjärkiseltä. Hän kertoi käyneensä katselemassa myytäväksi ilmoitettua huvilaa ja väitti, että sen omistaja, lihavahko kaljupää herrasmies, kaikesta päättäen oli saanut jonkun kohtauksen. Oli puhunut järjettömiä ja lopulta hyökännyt hänen kimppuunsa ja sulkenut kellariin, josta hän oli päässyt pakenemaan. Mitä tähän sanot? Ja mitä ennenkaikkea merkitsee odottamaton huvilasi myynti?
— Herra varjelkoon, kirjakaappianiko sinä sanot huvilaksi! Onko minuun todella tullut sellainen hulluus, että kaikki ihmiset minusta tuntuvat hulluilta?
— Rauhoitu hieman. Entä jos yrittäisit mennä hetkiseksi levolle.
— Vastaa ensin tähän kysymykseen: onko lääkäri, joka sanoo kirjakaappia huvilaksi, täysijärkinen?
— Koetahan olla vaivaamatta ajatuksiasi.
— Koeta sinä sen sijaan vaivata omia ajatuksiasi! Miksi puhut huvilanmyynnistä, kun tahdon myydä kirjakaappini?
Tohtori otti taskustaan sanomalehden.
— Oletko jo silmäillyt tämänpäiväistä lehteä?
— En.
— No, katsohan!
Ja Askola näki:
Myytävänä
Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
— Vie sun tuhannen tuhatta...! Tule sisään, kyllä tästä asiasta parin totilasin ääressä vielä selvä tulee. Vie sun...!
Illalla makuulle mennessään pysähtyi Askola vanhan kirjakaappinsa eteen, taputti sitä kämmenellään ja puheli:
— Kuules, kaappi, sallimuksen käsi sinun myyntisi tällä erää ehkäisi, ja koska sinä olet kelvannut isälleni ja kelpaat minulle, niin pois se minusta, että sinut hylkäisin, koska et kelpaa muille ihmisille. Vasta kun minä käännän elävitten maailmalle leveän selkäni, taidat sinäkin saada kääntää maailmalle leveän selkäsi. Mutta siihen asti pysymme yhdessä. Terve, kaappi!
Eteisen ovi.
_Rouva Jakari_: (ei nuku). _Herra Jakari_: (nukkuu). _Rouva Jakari_: Kustaa! _Herra Jakari_: (kuorsaa). _Rouva Jakari_: Kustaa, nukutko sinä? _Herra Jakari_: Nukun. Tietysti minä nukun!
Nyt on yö.
_Rouva Jakari_: Pietisen eteisessä oli viime yönä käynyt varkaita.
_Herra Jakari_: Antaa käydä vain.
_Rouva Jakari_: Mitä sinä sanoit?
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Onko eteisen ovi suljettu?
_Herra Jakari_: On.
_Rouva Jakari_: Onko se ihan varmasti suljettu? Kuka sen sulki?
_Herra Jakari_: Minä suljin, totta totisesti minä suljin.
_Rouva Jakari_: Kustaa...
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Mutta minä luulen varmasti, että se ei ole suljettu.
_Herra Jakari_: Olkoon auki!
_Rouva Jakari_: Voi, voi, tiesinhän minä, ettet viitsinyt sitä sulkea. — Kuuletko, eteisessä liikkui joku! Kuuletko? Aaaah!
_Herra Jakari_ (kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa! Kustaa!
_Herra Jakari_: Hah?
_Rouva Jakari_: Mene, mene pian katsomaan eteiseen. Ovi on auki ja siellä liikkui.
_Herra Jakari_: (Menee).
_Rouva Jakari_: Oliko siellä mitään?
_Herra Jakari_: Ei.
_Rouva Jakari_: Oliko ovi suljettu?
_Herra Jakari_: Tietysti. (Kuorsaa.)
_Rouva Jakari_: Kustaa!
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Koetitko sinä, oliko ovi varmasti suljettu?
_Herra Jakari_: Suljettu kun suljettu. Itsehän minä sen illalla suljin.
_Rouva Jakari_: Oih. Sinä et koettanutkaan. Ja nyt se on auki! Kustaa!
_Herra Jakari_: (Kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa! Sinun täytyy mennä koettamaan onko se suljettu! Kuuletko!
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Voi voi voi. Minun uusi kaunis palttooni viedään. Mistä me saamme varoja uuden ostamiseen? Ah, jos meidät nyt murhataan, niin se on sinun syysi. Sinun syysi! Tahdotko ottaa vaimosi murhan omalletunnollesi? Kustaa! Näinkö minun elämäni oli päättyvä?
_Herra Jakari_ (mumisee jotakin käsittämätöntä ja menee eteiseen).
_Rouva Jakari_: Koetitko nyt, että se varmasti oli suljettu.
_Herra Jakari_: Koetin, koetin, koetin. Vakuutan kunniasanallani. Koetin ja väänsin avainta. Anna minun nukkua. (Kuorsaa.)
_Rouva Jakari_: Kustaa! Väänsitkö sinä avainta! Hyvä isä! Sinä väänsit avainta! Ja sinä vakuutat, että illalla varmasti olit lukinnut oven. Miten saatoit vääntää? Nyt sen tietysti väänsit auki! Kustaa, Kustaa! Mene heti katsomaan! Ovi on auki! Kustaa!
_Herra Jakari_ (Kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Voi, sinä sydämetön, olisit valmis heittämään turvattoman vaimosi metsän korpeen petojen syötäväksi. Minun täytyy itseni mennä katsomaan onko se suljettu. Kustaa! Minä vilustun ja saan keuhkokuumeen ja kuolen. Kustaa! Mitä voit silloin vastata omantuntosi hirvittäviin syytöksiin?
_Herra Jakari_: (Ottaa nojatuolin ja menee eteiseen).
_Rouva Jakari_: Mihin sinä viet sen nojatuolin?
_Herra Jakari_: Ole huoleti. Minä vain nostin sen tähän eteisen oven eteen. Aion viettää tässä lopun yötä pitäen kiinni oven kädensijasta. (Kuorsaa.)
Ovela luonnonlaki.
— Hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies kulkien kiivaasti edestakaisin, hitto vieköön, hitto vieköön, hitto vieköön, hitt...
Meitä oli siinä raitiotiepysäkillä koolla valikoimaton seura. Satoi vettä ja lunta ja rakeita ja mahdollisesti vielä jotakin muuta; Helsingissä saattaa keskellä talvea sataa mitä tahansa.
— Ei se raitiotievaunu nyt tule ollenkaan, sanoi paperossien kaupustelija.
— Kyllä ne tulevat joka viides minuutti viidentoista minuutin väliajoilla, selitti posteljooni.
— Ohhoh, huokasi neiti, jolla oli ketun maalliset jäännökset kaulan ympäri kiedottuina.
— Neidillä on varmaankin kiire, sanoin minä haluten ottaa osaa yleiseen keskusteluun, — täällä maassa on kaikki asiat niin kehnolla kannalla, ajatelkaahan kun ei ole saatu tuotetuksi maahan rehukakkuja, rehukakkuja...
— Minä en ole mikään neiti, minä olen rouva!
— Anteeksi, en arvannut, että neiti oli rouva — tuota — että rouva oli rouva.
— Hitto vieköön, hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies, hitto vieköön. Hän kärsi silminnähtävästi korvinkuultavia sieluntuskia. — Kuulkaahan, sanoi hän tarttuen palttoonnappiini, joka jo kauan oli roikkunut yhden ainoan langan varassa ja nyt jäi hänen kouraansa. — Kuulkaahan — tämä taitaa olla teidän näppinne — neuvokaa, mitä minun on tehtävä vetääkseni luonnonlakia nenästä.
— Älkää millään mokomin vetäkö, voi käydä hullusti!
— Mutta hullusti käy joka tapauksessa. Sitäpaitsi tämä on muuan pienempi luonnonlaki. Niinsanoakseni yksityistä laatua. Tämä luonnonlaki koskee vain minun ja raitiotievaunujen välisiä suhteita: Jos odotan raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty.
—Erinomaista! Olkaahan siis ystävällinen ja kävelkää. Me muut odottavaiset saamme silloin olla varmat siitä, että vaunussa on tilaa.
— Armahtakaa minua, keksikää joku keino. Olen alinomaa myöhästynyt virastosta. Mitta alkaa olla täysi. Jos nyt pääsen vaunuun, ennätän vielä ajoissa. Jos kävelen, niin myöhästyn. Jos turhaan odotan vaunu ja sitten kävelen, niin myöhästyn kahta kauheammin.
— Olkaa kävelevinänne, ja kun luonnonlaki niinollen antaa tulla vaunun, jossa on tilaa, käännyttekin aivan äkkiarvaamatta takaisin ja hyppäätte vaunuun juuri kun se on lähtenyt pysäkiltä!
— Hah hah! Ei käy. Luonnonlaki on liian ovela. Olen useasti koettanut sitä keinoa, mutta luonnonlaki on aina vainunnut, mitä minulla on ollut mielessäni.
— Entäpä, jos koettaisin uhrautua puolestanne. Olemme jotakuinkin samankokoisia. Vaihtakaamme päällysvaatteita ja lakkeja (hänellä oli todella hyvät turkit ja minun talvipalttooni jo melkoisesti kulunut), minä lähden kävelemään ja te jäätte odottamaan vaunua. Ehkä luonnonlaki erehtyisi henkilöstä.
— Älkää luulko, että sitä niin helposti petetään. Se osaa lukea salaisimmat ajatuksenikin.
— Kuulkaahan, luulenpa tuntevani tuon luonnonlakinne. Jos se saa tuotetuksi teille jonkun vielä suuremman harmin, niin se tekee sen mielihyvällä. Menetelkäämme seuraavasti. Minä sanon, etten usko koko juttuanne. Todistaaksenne minulle, että olette puhunut totta, jäätte kanssani rauhallisesti odottamaan vaunua. Katso, siinä epäilemättä silloin onkin tilaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä nyt olette kertonut, tulette perinpohjin nolatuksi ja luonnonlaki iloitsee siitä. Voimmehan varmuuden vuoksi vielä lyödä vetoakin. Lyötte vetoa siitä, että vaunu —kuten olette väittänyt — on täynnä, jos jäätte odottamaan. Luonnonlaki epäilemättä vaihteen vuoksi mielihyvin näkee teidän häviävän vedonlyönnissä. Menetätte tosin pienen vedon, mutta vaunussa tulee olemaan tilaa, ja sehän teille nyt kuitenkin on pääasia.
Hän suostui tuumaan ja jännittyneinä odotimme, miten luonnonlaki suhtautuisi juoneemme.
Odotimme. Vaunu tuli. Tosiaankin! Siinä oli tilaa. Mutta tilaa oli nipin napin vain yhdelle ainoalle henkilölle. Suoritettuani lyhyen, mutta tuiman jiu jitsu-ottelun muiden odottavien kanssa minä yksin kiipesin vaunuun ja konduktööri torjui takaisin kaikki muut. M.m. punaviiksisen herrasmiehen.
— Vaunussa oli tilaa! Maksakaa vetonne! huusin minä vaunun lähtiessä.
Punaviiksinen herrasmies hypähti tasajalkaa ja oli kiukusta tulipunainen — lukuunottamatta viiksiä, jotka, kuten mainittu, jo ennestään jostakin toisesta syystä olivat punaiset.
Luonnonlakeja ei ole hyvä vetää nenästä.
Pilvilinnojen uhri.
1-näytöksinen murhekuvaus.
Henkilöt:
_Hannes Ketara_ | kihloissa. _Liina Vihreä_ |
Tapahtumapaikka: Puiston penkki. Aika 9.25 i.p.
_Liina_: Rakastatko minua?
_Hannes_: Kyllä.
_Liina_: Ikuisesti?
_Hannes_: Kauemmin!
_Liina_: Menemme pian naimisiin.
_Hannes_: Jaa.
_Liina_: Kahden kuukauden kuluttua?
_Hannes_: Niinkö pian!... mutta...
_Liina_: Sanoitko pian! Olisiko se liian pian? — — Oo, sinä et rakastakaan minua!
_Hannes_: Ilman sinua en voi elää! Mutta minä vain ajattelen...
_Liina_: Ajattelet! Niinkö sanoit? Ajattelet, ajattelet. Sinä ajattelet — oo, oo, sinä et siis rakastakaan minua! Et rakasta! Voi, voi! (Itkee.)
_Hannes_: Kyllä, kyllä, kyllä. Surmaat minut ajattelemalla muuta. Mutta katsos, tuloni ovat hieman vaatimattomat. Niin, suoraan sanoen pienet. Olen köyhä. Jos nyt menemme naimisiin, on meidän tyydyttävä hyvin pieneen, hyvin vaatimattomaan kotiin.
_Liina_: Tietysti, tietysti! Pieni, vaatimaton koti. Oi, miten herttaista! Pieni, matala maja, jonka katon alla rakkautemme elää. — Kuule, me tyydymme kolmen huoneen ja keittiön huoneistoon — jos siinä on palvelijatarhuone lisäksi.
_Hannes_: Ko-kolmen huoneen ja palvelijatar... (vääntelee käsiään).
_Liina_ (innostuen): Kaikki lämmintä ja yksinkertaista! Sinun huoneessasi aivan yksinkertaiset, mutta tyylikkäät nahkapäälliset huonekalut. Mutta vierashuoneessa täytyy sentään olla hienommat. Rokoko-mallia, tiedätkö! Ja ruokasalissa mahonkia. Ja huomispäivänä lähdemme yhdessä valitsemaan pianoa. En voi elää ilman painoa.