Part 2

Illan tullen muistutti Niemeläinen enemmän amerikkalaista puimakonetta kuin italialaista kirjanpitäjää. Tuhottuaan erinäistä irtainta omaisuutta, kaadettuaan mustepullon, revittyään kirjanpitokirjat siekaleiksi ja heitettyään niitten säpäleet uuniin hän sai rauhan, anasti yllämainitut 3 markan seteliä ja meni ulos.

Rasvattu Salama.

Huom.! Arvoisa tarvitseva yleisö. Huom.!

Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä olemme nyttemmin päättäneet perustaa pikatoimiston »Rasvattu Salama» sekä olemme valmiit lähitulevaisuudessa ojentamaan kiireisiinsä menehtyvälle arv. yleisölle auttavia käsiä ynnä jalkoja.

»Rasvattu Salama» tulee toimimaan noudattaen niitä tunnettuja periaatteita, jotka pikatoimistoissa yleensä vallitsevat. Toimiston johtajilla on pikatoimistojen juoksupoikien ja yleensä juoksupoikien työtavoista ja työtehosta laaja ja taattu kokemus.

Toimistolla tulee olemaan kaksi puhelinta. Kaupunkipuhelin, joka on epäkunnossa silloin kun se ei ole ylösotettu ja ylösotettu silloin kun se ei ole epäkunnossa. Ynnä kaukopuhelin, jolla ei pääse minnekään.

Juoksupoika-armeijansa on toimisto valinnut erikoisella huolella. Huom.! Uutuus! Olemme tarkoitusta varten monien ponnistusten ja vaivannäköjen jälkeen saaneet pestatuksi lauman mustalaispoikia, joilla on aivan synnynnäisiä taipumuksia ensiluokkaisiksi pikatoimistojuoksupojiksi.

Ankarasta kilpailusta huolimatta tulee pikatoimisto »Rasvattu Salama» juoksupoikiensa likaisuuteen nähden viemään voiton kaikista muista pikatoimistoista. Juoksupoikamme juoksevat ainoastaan nähdessään saippuan ja pesuvadin.

Juoksupoikamme kykenevät aivan helposti suorittamaan 5 minuutin matkan 2 l/2 tunnissa — erittäin kiireellisissä tapauksissa jopa 3—5 tunnissa.

Juoksupoikamme ovat taatusti täysin tylsiä; eivät käsitä alkeellisimpiakaan asioita eivätkä yksinkertaisimpia tehtäviä ja löytävät ainoastaan takaisin lähtöpaikkaan perimään kahdenkertaisen maksun.

Edelläesitetyn nojalla rohkenemme lämpimästi suositella juoksupoikiamme, joita ei toimistostamme tarvittaessa milloinkaan ole saatavissa. Paitsi erittäin tärkeissä tapauksissa, jolloin maksu on kolminkertainen. Liike vastaa siitä, että tilatut lähetit saapuvat hyvissä ajoin määräajan jälkeen — mikäli mahdollista jo seuraavana päivänä.

Huom.! Arvolähetyksiä vastaanotetaan mielihyvällä sekä talletettaviksi että kuljetettaviksi. Huom.! Liike ei vastaa kadonneista tavaroista!

Toimisto tarjoutuu myös välittämään erilaatuisten tavarain ostoa; tilauksia seuraavien, etukäteen suoritettavien maksujen nopea ja huolellinen vastaanotto tällöin taataan.

Suosittelemme! Suosittelemme!

Pikatoimisto Rasvattu Salama.

Salaperäinen hissi.

Koska olimme kuulleet, että rouva Jakari oli matkustanut Jyväskylään, päätimme ystäväni Niemeläinen ja minä käydä herra Jakaria tervehtimässä.

Herra Jakari asuu uudenaikaisen kerrostalon neljännessä kerroksessa. Talossa on hissi.

Yritimme avata pohjakerroksessa olevaan hissiin johtavan oven. Se ei auennut.

— Hissi on siis jätetty johonkin toiseen kerrokseen. Paina nappulaa, sanoi Niemeläinen.

Painoin nappulaa.

Hissin ovi aukeni. Sen aukaisi sisältäpäin vanhanpuoleinen herrasmies. Hän oli avopäin ja hänellä oli sanomalehti kourassaan. Odotimme kohteliaasti, että hän astuisi ulos. Hän ei astunut ulos vaan ärähti meille jotakin ruotsiksi.

Koska olimme hyvin kasvatettuja nuoria miehiä, emme ärähtäneet mitään takaisin, vaan odotimme vieläkin kohteliaammin, että hän astuisi ulos. Mutta hän ei astunut. Mutisi vielä jotakin ja paiskasi oven kiinni.

— Luulenpa, hitto vieköön, että äijä istuu hississä lukemassa sanomalehtiä ja estää ihmisiä käyttämästä hissiä. Ovi on kiinni! Paina nappulaa! huusi Niemeläinen, joka nyt vain varsin lievästi muistutti hyvinkasvatettua nuorta miestä.

Painoin nappulaa. Sama herrasmies avasi taaskin oven, ärjäsi kiukkuisesti tusinan verran ruotsalaisia sarvipäitä ja paiskasi oven kiinni. Painoin uudelleen nappulaa. Ovi ei enää auennut.

— Nyt minä suutun, sanoi Niemeläinen. Mennäänpä kerrosta ylemmäksi ja kutsutaan se äijä hisseineen sinne.

Menimme kerrosta ylemmäs ja painoimme nappulaa. Hissin ovi aukeni ja Niemeläinen repäisi sen selkoselälleen. Vanha herra oli kadonnut. Hissiin oli sulloutunut nainen ja 5 lasta.

Ällistyimme sanattomiksi. Ennenkuin puhekykymme palautui, oli ovi jo hätäisesti sulkeutunut.

— Eikö tuo ollut hissi? sanoi Niemeläinen.

— Oli, sanoin minä.

— Millä ihmeellä he olivat ennättäneet saada sen vanhan karhun ulos hissistä, tunkeutua itse hissiin ja miksi he eivät astuneet hissistä pois ja kuinka herran nimessä se naishenkilö oli vain alushameisillaan?

— Koetetaan kolmannesta kerroksesta.

Koetimme. Painoimme nappulaa. Hississä oli juutalaisperhe. Paiskasimme kiireesti oven kiinni.

— Koettakaamme uudelleen toisesta kerroksesta! huudahti Niemeläinen.

Juoksimme alas toiseen kerrokseen, painoimme nappulaa. — Hississä oli taas äskeinen naisihminen alushameisillaan ja hänen 5 lastaan.

— Ylös kolmanteen!

Juoksimme, painoimme nappulaa, hississä taas juutalaiset.

— Hah hah, nauroi Niemeläinen paiskaten oven kiinni päin rähiseviä juutalaisia, jotka eivät yrittäneetkään poistua hissistä — nyt vastahan minä huomasin: tämä on unta! Me näemme hullunkurista unta.

— Loruja, minähän näen samat asiat!

— Mitä vielä. Minä tässä tietysti näen unta ja uneksin samalla, että sinä näet samaa unta kuin minäkin.

— Minä panen jyrkän vastalauseeni! Jos tämä on unta, niin tämä on minun omaa itsenäistä, persoonallista untani yhtä hyvin kuin sinun. Muuten olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valveilla. Yrittäkäämme joka tapauksessa vielä neljännen kerroksen nappulan vaikutusta hissin sisältöön.

Kiipesimme neljänteen kerrokseen ja painoimme nappulaa.

Hississä istui paitahihasillaan nuori mies..

— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisään, sanoi hän kohteliaasti hymyillen.

— Kiitos, sanoi Niemeläinen, oikeastaan aikomuksemme on jäädä tähän neljänteen kerrokseen, mutta ehkä voitte antaa meille selityksen erinäisiin seikkoihin. — Kenties aikomuksenne kuitenkin oli juuri lähteä alas?

— Alas, ei, ei suinkaan. En lähde mihinkään.

— Tulitte siis juuri alhaalta?

— En suinkaan.

— Mitä tässä sitten teette?

— Lueskelen kemiaa, harjoitan opintoja.

— Taivas varjelkoon. — Tässäkö?

— Niin tässä.

— Oletteko tässä ollut kauankin?

— Pari viikkoa.

— Ei... nyt... nyt... yksinkö?

— Yksin.

— Mutta vaimo ja lapset... ja juutalaiset... ja...

— Ei minulla ole lapsia, onneksi en vielä ole naimisissa...

— Tarkoitan niitä, jotka äsken olivat tässä — ettekö juuri ollut toisen kerroksen kohdalla?

— Ee — en!

— Eikö tämä sama hissi mene toiseen kerrokseen?

— Ahaa, nyt minä ymmärrän. Herrat ovat erehtyneet. Tämä ei niinsanoakseni oikeastaan ole hissi.

Eikö ole. Ette suinkaan vain sattumalta väittäne, että tämä on unta?

— En. Valitettavasti tämä on kaikkea muuta kuin unta. Tämä on mitä kouriintuntuvinta pääkaupungin asuntopulaa ja asuntokeinottelua. Talon isäntä on lakkauttanut hissin käytön ja varustanut hissiaukon välipermannoilla. Sillä tavoin hän on saanut useampia, eri sisäänkäytävällä varustettuja huoneita. Vuokra 300 mk kuukaudessa. Hieman ahdasta tuppaa olemaan, eikä näköalastakaan kannata puhua.

Merikylpylä.

Suuressa maailmassa on kesäisin seurustelutilaisuuksia, joissa hienoimmatkin seurapiirit seurustelevat ilman vaatteita. Emme tarkoita tanssiaisia, sillä niissä ainakin herrasmiehet ovat puettuja. Tarkoitamme merikylpylöitä, joissa seurustelu tapahtuu uimapuvuissa, joita ei lueta varsinaisiin vaatteisiin kuuluviksi.

Niitä varten, jotka meidän maassamme suurmaailmalliseen tapaan haluavat vilkkaasti seurustella uimapuvuissa, on Helsingin lähistöllä, Lauttasaarella, merikylpylä. Siellä vallitsee kesäisin kirjava elämä. Hiekkaranta värillisine pukeutumiskoppeineen on täynnä iloista, ruskettunutta väkeä, joka pitää hauskaa oikein sydämensä pohjasta. Ja koska niin on tapana suuressa maailmassakin, ei kukaan kauhistu, vaikka herrat ja naiset eivät merikylpylässä olekaan aidatut eri karsinoihin. Ja sepä se ilon kohottaakin kaksinkertaiseksi.

Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä käymme siellä toisinaan. Enimmäkseen vain katselijoina. On niin hauskaa nähdä — ilman kiikaria — uimapukuisia naisia. Sitäpaitsi siellä tarjotaan kahvia ja kaunista luontoa.

Äskettäin tapasimme siellä erään tuttavan nuoren miehen, joka on kihloissa. Hän vakuutti, että merikylpyelämä on sanomattoman virkistävää ja hupaista varsinkin kihloissa oleville. Ja hauskaa hänellä näytti olevankin. Nuori neitonen kutitti häntä selkään, nauroi niin että hampaat näkyivät ja polskutteli vettä niin että m.m. varpaat näkyivät.

He tanssivat paraikaa hilpeätä piirileikkiä keskenään, kun nuoren miehen morsian äkkiä kirkasi. Olen vain kerran elämässäni kuullut tähän verrattavan naisen parkaisun — se nainen näki silloin hiiren (»rotan»).

Näimme, että nuoren miehen morsian paraikaa ratkaisi kysymystä pyörtyisikö vaiko ei. Hän pyörtyi puolittain.

Niemeläinen ja minä kannoimme hänet kasinolle. Nuori mies itse oli salamannopeasti hävinnyt erääseen pukukoppiin.

Niemeläinen ja minä koetimme parhaamme mukaan virkistää hänen morsiantaan kahvilla, leivoksilla ja sitruunasoodalla sekä yritimme ilahduttaa häntä vilkkaalla ja henkevällä seurustelulla. Mutta hän pysyi kaikesta huolimatta hieman alakuloisena. — Niin — olen tainnut kokonaan unohtaa mainita, että se neitonen, joka oli kylpemässä nuoren miehen seurassa, ei ollut hänen morsiamensa. Nuoren miehen morsian tuli rannalle aivan sattumalta.

Nuori mies ei enää uskaltanut näyttäytyä. Me saimme edelleenkin pitää seuraa hänen morsiamelleen. Hän oli hauska tyttö, vaikka vähän alakuloinen. Me menimme seuraavana päivänä hänen kanssaan kylpemään.

Yhteiskunnalliset velvollisuudet.

— Yhteiskuntamme taloudellinen tila on arveluttava, sanoi herra Jakari. On sentähden surkuteltava ja jyrkästi paheksuttava sitä anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä, jolla kansalaiset suhtautuvat yhteiskunnallisiin velvollisuuksiinsa aikana, jolloin yhteiskunta kipeimmin kaipaa jäsentensä tukea. He eivät käsitä, että yhteiskuntaa kohtaan tehty laiminlyönti lopulta sittenkin kipeästi koskee heitä itseään.

— Tarkoitat kai tulojen ilmoittamisvelvollisuuden täyttämistä ja verojen suorittamista, joihin tehtäviin yleisö viime aikoina on suhtautunut jonkunverran kylmäkiskoisesti?

— Niin, sitä juuri, sanoi herra Jakari, sillä katsos velvollisuudentunto...

Ovikello soi. Olin vieraisilla herra Jakarin luona. Rouva Jakari oli 6-vuotiaan hra Jakari nuoremman kera matkustanut Oulunkylään poimimaan sinivuokkoja. Niitä saa siellä à Smk 1:— kimppu.

Herra Jakari riensi avaamaan ovea. Siellä oli siististi puettu, kärsivän näköinen vanhahko mies, jolla oli paperivihko kourassaan.

— Onko minulla ehkä kunnia puhua herra Jakarin kanssa?

— Kyllä minun nimeni on Jakari.

— Tulisin vain perimään viime vuoden kunnallisveroja 2,021 markkaa 65 penniä. Siitä asiasta on jo monta kertaa puhelimella soitettu kaupunginvoudin konttorista ja herra Jakarin kanssa pitäisi olla sovittu, että vero tänään lopullisesti ja ehdottomasti suoritetaan.

— Vai niin, sanoi herra Jakari ja rykäsi hermostuneesti. Jahah. Hm, hm. Niin. Oikeastaan... oikeastaan herra Jakari ei nyt sattumalta ole kotona. Hän on vähän matkustanut maalle. Ylihuomenna hän kyllä kutakuinkin varmasti...

— Mutta tehän itse juuri äsken sanoitte olevanne herra Jakari!

— Minäkö... sanoinko... niin, tietysti minä olen Jakari... mutta en ole... minä olen nähkääs hänen veljensä. Hänen nuorempi veljensä. Hän itse, kuten sanottu on maalla...

Silloin eteisen ovi avaantui. Rouva Jakari ja hra Jakari nuorempi saapuivat.

— Höh höh, vihdoinkin olemme taas kotona! huusi rouva Jakari — ai, täällä näyttää olevan vieraita!

— Anteeksi, sanoi veronkantomies, tämä on kai oikea rouva Jakari?

— Oikea! parkasi rouva Jakari. Oikea rouva Jakari! Tietysti! Mitä tämä merkitsee! Mitä on tapahtunut? Kalle, onko sinulla sitten... oo!

— Minä vain rohkenisin kysyä olisiko herra Jakari mahdollisesti puhunut rouvalle jotakin kunnallisveroista, että voisiko rouva ehkä ne maksaa, jos hän on kenties jättänyt rahoja sitä varten.

— Minäkö! Minäkö!

— Ei, ei, sanoi herra Jakari, rouva Jakari ei yleensä... kyllä veljeni, herra Jakari itse...ylihuomenna...

— Äiti, äiti, huusi hra Jakari nuorempi äkkiä, Pekka näyttää isälle käpyä! Katso, isä, käpyä, sanoi hän ja veti herra Jakaria takinliepeestä.

— Vai niin, sanoi veronkantomies merkitsevästi, vai niin!

— Ei, kyllä tämä on erehdys, sanoi herra Jakari, tuolla pojalla on vain omituinen tapa sanoa minua isäkseen, en minä ole sen oikea isä, ei se ole minun lapseni... niin, jos sopisi sitten ylihuomenna...

— Ei sinun lapsesi! Rouva Jakari kalpeni raivosta ja kauhusta ja paljosta muusta ja riensi toiseen huoneeseen pyörtymään.

Käytin syntynyttä hämminkiä hyväkseni poistuakseni kaikessa hiljaisuudessa. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen on nykyään käytännössä niin raskasta ja monimutkaista, ettei sitä huvikseen viitsi katsella.

Salinkalusto.

Ystäväni Niemeläinen ja minä saimme äskettäin kirjeen eräältä maaseutuystävältämme. Hän oli myynyt vanhan, kuluneen salinkalustonsa, jota hän oli 10 vuoden ajan inhonnut. Hän oli saanut siitä Smk 1,300:—. Uutena se oli maksanut Smk. 750:—. Rajattomasti luottaen hyvään makuumme ja arvostelukykyymme hän lähetti meille Smk 3,500:—ja pyysi meitä Helsingistä ostamaan hänelle uuden, aistikkaan salinkaluston, joka, ynnä mahd. ylijäämä rahoista oli ensi tilassa lähetettävä hänelle sinne maalle.

Niemeläinen ja minä menimme huonekalukauppaan.

— Tässä meillä sattumalta on erinomaisen hieno kalusto. Kuten herrat näkevät, se on tavattoman antiikkinen.

— Jahah, vai antiikkinen, sanoin minä, onko se doorilaista vai joonilaista tyyliä?

— Se on pohjoismaista barokkia, selitti huonekalukauppias.

— Olkoon vaan. Se on kaikesta huolimatta mukavan näköinen. Vai mitä?

— Niin minustakin, sanoi Niemeläinen. Luulenpa, että... niin, mitä se muuten maksaa?

— Viisikymmentäviisituhatta, sanoi huonekalukauppias.

Sain houkuteltua Niemeläisen kadulle, ennenkuin mitään pahempaa ennätti tapahtua.

Kävimme vielä sen jälkeen 29:ssä huonekalu- ja sekalaistavarainkaupassa. Halvin siisti salinkalusto oli- maksanut Smk. 8,000:—.

Olimme jo uupumuksesta täysin tylsiä löytäessämme toisen kaluston, joka maksoi vain 6,000 markkaa. Sen verran juuri ja juuri vielä jaksoimme, että yhteisvoimin saimme laskettua, että kalustossa edes kaikki jalat suunnilleen olivat tallella ja että saimme hinnasta tingittyä 500 markkaa.

Hinnasta tosin vielä puuttui Smk. 2,000:—, mutta saimme aikaan sopimuksen, jonka mukaan heti maksoimme Smk 3,500:— ja sitouduimme kuukauden kuluessa suorittamaan loput. Huonekalukauppias lupasi samana päivänä lähettää kaluston ystävällemme.

Omasta puolestamme kirjoitimme kirjeen, jossa selitimme asianlaidan ja toivoimme, että ystävämme olisi valintaamme tyytyväinen.

Tarkemmin miettiessä tekoamme me kauhistuimme. Entä, jos huonekalusto ei ystäväämme miellyttänyt? Entä jos hän kieltäytyisi suorittamasta sitä kahtatuhatta markkaa ja huonekalukauppias kieltäytyisi purkamasta kauppaa? Jännityksemme kasvoi päivä päivältä.

— Ethän vain ole unohtanut kirjettä taskuusi? kysyin eräänä päivänä Niemeläiseltä, joka tavallisesti unohtaa tärkeät kirjeet taskuunsa.

— Varmasti panin sen postilaatikkoon, sanoi Niemeläinen loukkaantuneena.

Tietysti löysin kirjeen hänen taskustaan! Lausuin halveksumiseni ja otin itse toimittaakseni kirjeen matkalle. Seuraavana päivänä Niemeläinen vahingoniloisena löysi sen minun taskustani. Samana päivänä saimme kirjeen ystävältämme.

/# »Omituista! Sikäläinen huonekalukauppias, jonka asiamies osti kalustoni, on nyt lähettänyt vanhan, kirotun kalustoni takaisin. Tiedustelkaa asiaa! Joko olette ostanut minulle uuden kaluston? Missä viipyy?» #/

Hänen mainitsemansa huonekalukauppias oli sama, jolta me olimme ostaneet kaluston. Mielemme valtasi hirveä aavistus. Emme kalvenneet, me tulimme keltaisen vihreiksi.

Aivan oikein. Olimme ostaneet ystävällemme hänen oman vanhan kalustonsa. Ja minkälaisesta hinnasta! Ja olimme tehneet velkaa!— Huonekalukauppias kieltäytyi jyrkästi purkamasta kauppaa.

Niemeläinen ehdotti, että nopeasti katoaisimme jäljettömiin. Jonnekin kauas, kauas, missä kukaan ei meitä tunne.

Takaisin luontoon.

Kamreeri Jutisella on paitsi vakinaista virkaansa vaimo, kesähuvila Helsingin saaristossa ja kaksi lasta.

Näistä on erityisesti huvila herättänyt mielenkiintoani, ja koska kamreeri Jutinen varomattomuudessaan kerran erehdyksessä kehoitti minua käymään sitä katsomassa, kävin siellä viime sunnuntaina.

Torvisoittokunnan kaiuttaessa moniäänisesti iloisen marssin säveleitä lähdimme pääkaupungin rannasta. Minulla oli näet mukanani pelastusarmeija sekä rajaton määrä juutalaisia.

Puolen tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme erään saaren rantaan, missä ystäväni Jutinen seisoi jonkunmoisella epäilyttävän näköisellä puutelineellä ja viittoili tervehtivästi. Kamreeri Jutinen ja laivamies alkoivat sitten hilata minua ylös pahasti horjuvalle telineelle pelastusarmeijan veisatessa jäähyväisiksi »ylemmäs, ylemmäs yhä...» — he vielä jatkoivat matkaansa ja juutalaiset onneksi myös.

— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi Jutinen, lähtekäämme rantaan päin.

— Kiitos, sanoin minä, laskeuduin pitkäkseni ja aloin ryömiä.

— Jahah, vai tuolla tavalla, sanoi Jutinen. Me kyllä jo tavallisimmin kävelemme. Tämä on kyllä ollut oikea kunnollinen laivalaituri, mutta kevätjäät ovat tätä kahtena vuonna särkeneet, niin ettei ole tämän enempää jälellä.

— Eikö tätä voisi jotenkin korjata?

— Korjata! huudahti Jutinen pudoten ällistyneenä kahden tukin väliin.

— En minä ole miljoonien omistaja. Ei nykyaikana voi ajatella mitään korjauksia!

— Käydäänpä sisään, kehoitti Jutinen nostaen syrjään eteisen oven. Sattuivat saranat rikkumaan eikä tietysti voi korjata. Sepän kustannusarvio kohosi 150 markkaan, vapaaseen matkaan ja ylöspitoon. Onneksi meillä on tuo tukki, jota käytämme oven pönkkänä. — Ikävä kyllä en nyt voi tarjota mitään. Olisihan vähän uusia perunoita, mutta vaimoni, hm... vaimoni ei satu olemaan kotona.

— Ei pidä ajatellakaan, sanoin minä kohteliaasti kumartaen vaatekomeroon päin, josta kuului epäilyttävää kahinaa — eihän nykyaikana missään mitkään vieraitten kestitykset voi tulla kysymykseenkään. Monet naiset ovat vieläkin liian arkoja siinä suhteessa. — Hauskat ja ilmavat huoneet, muuten.

— Ovathan ne. Toisinaan kun oikein tuulee mereltä päin, tulee ilmaa niin kovasti, että ikkunat täytyy tukkia peitteillä ja lakanoilla ja matoilla. Viime kesänä oli vielä useita ikkunaruutujakin jälellä, mutta talven kuluessa nekin oli rikottu. Tässä on sali, tässä makuuhuone, tässä tavallinen huone, tässä keittiö — ainoa huone, missä sadeilmalla voi turvallisesti oleksia; välikatossa on näet hyvin suuri rako ja vinnille tunkeutuva sadevesi vuotaa tässä huoneessa vain siitä — eikä niinollen ennätä vuotaa katon kaikista pikku raoista, kuten toisissa huoneissa. — Tiedätkö muuten ketään varakasta vähäjärkistä, joka ostaisi tämän huvilan? Nyt heti. En usko, että se pysyy koossa ensi kesään asti. Ehdottomasti mahdotonta on nykyaikana pienimpiäkään korjauksia teettää. Itselläni ei siihen työhön ole aikaa eikä kykyä. Uuden rakentamista ei kukaan milloinkaan missään enää voi kuvitellakaan. Viettäisin kesäni matkoilla. Se tulee melkein halvemmaksi.

Hetkistä myöhemmin loikoilimme rannan hietikolla Aatamin puvuttomuudessa silmäillen puoleksi veteen vajonnutta, kumoon keikahtanutta uimahuonetta ja auringossa kimaltelevia aaltoja.

Päivän paahtaessa ja tuulen hyväillessä kuivettuneita jäseniä saattoi kuvitella olevansa luonnonlapsi Etelämeren saarilla.

— Oi, jatkukoon tätä vaikeata, kallista aikaa! — mietiskelin itsekseni — ihmiskätten rakennelmat rappeutuvat ja häviävät, luonnonlapsina, onnellisina, uusi aika näkee meidät asuinkuoppiemme ja kallioluoliemme edustalla häärivän. palaamme hitaasti mutta varmasti takaisin luontoon.

Helluntaiksi maalle.

Herra Jakarin päiväkirjasta:

— — — Olemme päättäneet lähteä maalle jo helluntaiksi. Pois täältä kaupungin kivierämaasta, kauas pois. Helluntaisauna, riippakoivut, kukkivat tuomet, ahvenkarit, rauha, tuomentuoksu ja lehmänmaito odottavat. Mieli on niin kevyt. — Olemme päättäneet ottaa mukaamme vain välttämättömimmät tavarat. — — — Pelastuakseni uhkaavasta nälkäkuolemasta olen tänään käynyt salaa syömässä ulkosalla. Vaimoni on hommaillut matkavarustuksia jo kolmatta päivää. Pelkään pahinta. Hän väittää, että kahvipannu, makuuvaatteet, 2 tusinaa hillopurkkeja, 25 mehupulloa (tyhjiä), kaksi telttavuodetta ja suunnattomat mytyt erilaisia vaatteita, sateenvarjot ja kalossit kuuluvat välttämättömimpiin tavaroihin. — — — Nyt on kaikki hukassa! Hän vaatii, että lapsenvaunutkin on otettava mukaan. Hän sanoi minua sydämettömäksi hirviöksi lausuessani, että siisti pärekoppa on jälkeläisemme säilytyspaikaksi maalla sekä sopiva että riittävä. — — — Lapsenvaunukysymys yhä kärjistyy. Omasta puolestani vaadin nyt, että siinä tapauksessa mukaan on otettava myös piano, 1/2 syltä sekahalkoja, kaasumittari, jäljennös Takasen Ainosta melkein luonnollista kokoa, kirjakaappi, kiertomankeli ja sisäikkunat. — — — Synkkä pilvi on peittänyt kirkkaan aviollisen taivaamme. Olen poistunut kotoa. Luultavasti en enää koskaan palaja. — — — Jälleen kotona. — Lapsenvaunut otetaan mukaan. Lähtöpäivä on koittanut. Saa nähdä olenko illan tullen enää elävien joukossa. Olen saanut tavararöykkiöt siirretyiksi kadulle ja peukaloni pois sijoiltaan. — — — Kaikki ajurit ovat hävinneet jäljettömiin tästä kaupunginosasta. Olen käynyt pyydystelemässä niitä muista kaupunginosista. Olen saanut houkuteltua useita niistä aina perille asti, mutta nähdessään tavararöykkiön ne ovat paenneet kauhun vallassa. — — — En enää saa edes puhuteltua ainoatakaan ajuria kaupungissa ja sen lähiyhdyskunnissa. Ne pakenevat minut nähdessään. Huhu tavararöykkiöstä on nähtävästi levinnyt kaikkialle. — — — Olen viettänyt yöni kadulla vartioiden tavaroita. Koetin vartioida mahdollisimman huolimattomasti, mutta valitettavasti ei kuitenkaan mitään viety. — — — Olemme kantaneet tavarat takaisin. Luulen, että selkärankani on ellei poikki niin ainakin pahasti mutkistunut. — — — Vietämme helluntaipäivän Korkeasaarella. Toivottavasti kauniita ilmoja edelleen tulee jatkumaan.

Kirjakaapin ostaja.

Varatuomari Askola oli tosin vähän äkkipikainen luonteeltaan, mutta kaikesta huolimatta erinomaisen hyväsydäminen. Hyväsydäminen hän oli itseäänkin kohtaan; silmiinpistävän pyylevyyden ohella siitä oli todistuksena se seikka, että hän oli tahallaan jättäytynyt vanhaksipojaksi.

Askola oli ostanut itselleen huvilan Kekola-nimisestä huvilayhdyskunnasta, jonne oli 20 minuutin junamatka kaupungista. Täällä huvilassaan hän myytyään asianajotoimistonsa vietti huoletonta, ihanteellista vanhanpojanelämää.

Huvilan ja siihen kuuluvan maapalstan ohella Askolalla tietenkin oli irtainta omaisuutta, johon muun muassa kuului vanha, isiltä peritty kirjakaappi. Se oli keltaiseksi maalattu kömpelö, ja ruma, mutta se täytti — paitsi 1/4 huoneesta tehtävänsä erinomaisesti ja Askola oikein piti siitä vanhasta rukasta kaapistaan. Valitettavasti eivät Askolan ystävät siitä pitäneet. Etenkin hänen molemmat naimattomat vanhanpuoleiset sisarensa, jotka joka torstai kävivät hänen luonaan päivällisellä, olivat alkaneet oikein järjestelmällisesti ahdistaa kaappirukkaa.

— Se on vanhanaikainen!

— No vanhanaikainenhan nyt juuri onkin muodissa, intti Askola.

— Mutta se ei vielä ole kyllin vanha ollakseen muodissa.

— Annetaan helkkarissa sen sitten rauhassa vanhentua! Mitäs, jos minä sen nyt myyn polkuhinnasta ja sitten viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun se on täysi-ikäinen, ostan takaisin suunnattoman korkeasta hinnasta, niin pelkkää tappiotahan minä sillä tavalla tulen kärsimään. Ja sängyssänikö minä sillaikaa kirjojani säilytän?

— Älä laske typerää leikkiä. Ostat tietysti uuden.

— Joka on aivan uudenaikainen.

— Niin, tietysti.

— Mutta oikein vanhanaikainenhan sen piti olla, jotta olisi muodinmukainen!