Mustapartainen mies herättää pahennusta
Part 1
MUSTAPARTAINEN MIES HERÄTTÄÄ PAHENNUSTA
32 JUTTUA
Kirj.
OLLI [Väinö Nuorteva]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.
SISÄLLYS:
Mustapartainen mies herättää pahennusta. Gyges ja Kandaules. Leipomisen taito. Puuanturat. Kinkku. Uutinen. Jouluaattona. Tilinpäätös. Rasvattu Salama. Salaperäinen hissi. Merikylpylä. Yhteiskunnalliset velvollisuudet. Salinkalusto. Takaisin luontoon. Helluntaiksi maalle. Kirjakaapin ostaja. Eteisen ovi. Ovela luonnonlaki. Pilvilinnojen murskaama. Mustapartainen mies ja ikäneito. Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla.. Mäkelän isännän lankeemus. Happamat omenat. Nujerrettu asiantuntija. Sisäänkäynti ja uloskäynti. Joulumarkkinat. Kostoonsa sortunut. Pörssikeinottelija. Tavattomia tapahtui. Helsinkiläisen kesäasunto. Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta. Romaanin loppu.
Mustapartainen mies herättää pahennusta.
Mustapartainen mies astui kadulle 1 huoneen ja 0 keittiön huoneistostaan ilman nyky- tai entisajan mukavuuksia.
Hänellä oli kainalossaan salaperäinen käärö.
Emme tahdo kiusata lukijan uteliaisuutta, joten heti ilmoitamme, mitä siinä käärössä oli. Siinä oli 68 senttimetrin pituinen palotorvi.
Käveltyään 3 minuuttia Helsingin horisontin mukaan, mustapartainen mies lähestyessään kadunkulmaa riisui kääröstä paperit, kohotti palotorven mustapartaisille huulilleen ja puhalsi torveen. Siitä lähti kaamea, voimakas ulvahdus. Ällistyneenä koko katuliikenne pysähtyi 1 minuutin ajaksi.
Mustapartainen mies jatkoi hieman kalpeana, mutta päättäväisenä matkaansa ja kuljettuaan 7 metriä hän taas töräytti torvellaan niin että ikkunaruudut tärähtivät ja katulyhtyjen lasit helisivät ja ihmiset toisella puolen kaupunkia kysyivät hätääntyneinä toisiltaan, että joko nyt alkoi?
Mustapartainen mies jatkoi matkaansa Pohjois-Esplanaadikatua kohden. Hänen perässään kulki n. 185 uteliasta ihmistä.
Mustapartainen mies katujen risteyksessä taas kamalasti töräytti torveaan. Hänen perässään kulki 620 uteliasta ihmistä.
Kuusi metriä kuljettuaan mustapartainen mies taas puhalsi palotorveensa — tuuuu — tuuu — tutuu — tuuuuuuu! Hänen saattojoukkonsa nousi 1,058 sieluun.
Taas mustapartainen mies töräytti. 2,560 uteliasta. Nyt huomasi muuan sattumalta ohikulkeva poliisikonstaapelikin, että jotakin mahdollisesti oli tekeillä.
— Oletteko hullu, sanoi hän, ei saa puhaltaa! Kuinka uskallatte kadulla puhaltaa tuollaiseen torveen!
— Tuuu — tuu — tutuu, puhalsi mustapartainen mies.
Hetkisen kuluttua oli läsnä 3,001 uteliasta ihmistä ja 2 poliisia.
— Lopettakaa heti! huusivat poliisit.
— Tuuu — uu — uuu — — —
— Pois torvi!... Ottakaa kiinni tuo mies!... Herra on hyvä ja seuraa meitä poliisikamariin!
— Miksi minä en saa töräytellä torveeni?
— Ei semmoista saa täällä kadulla!
— Miksei saa?
— Se herättää yleistä pahennusta.
— Herättäköön. Tuu — tutuu — uuuuuuu —
— Lopettakaa!!
— Tämä on raakaa yksilön vapauden sortamista! Minä kuulen yötä päivää ulkoa kadulta torven töräyksiä. Vallan helvetillistä ulinaa. Kenen luvalla autot päästelevät eläimellisiä ääniään vaikkapa keskellä yötä? Niitten mölinä herättää kuolleet ja tappaa elävät. Yksinpä polkupyöräilijät toitottavat kaikenkaltaisia torvipelejä. Raitiovaunutkin ovat varustetut jonkunlaisilla höyrylaivapilliäänilaitteilla. Miksi minä en muka saisi kadulla kävellessäni antaa torvella merkkejä, että vastaantulijat tietävät väistyä oikealle puolelle? Mitä? — Tuuuu — tuu — — — tuuu!
— Torvi tänne! Ette saa puhaltaa!
— Miksi minä en saa puhaltaa? Miksi kaikki muut saavat?
— Se koskee vain ajoneuvoja. Vangitsemme teidät! Saatte sakkoja!
— Vai koskee se ainoastaan ajoneuvoja, sanoi mustapartainen mies ja kiipesi ajurin rattaille. — Ajelkaa tunnin aika, huusi hän ja löi ajuria selkään, — tuu — tuu — tuu tuuu!
Gyges ja Kandaules.
4-näytöksinen historiallinen näytelmä. Melko vapaasti Herodotoon mukaan. Huom! Kielletty lapsilta alle 15 v:n.
HENKILÖT:
_Kandaules_, Lydian kuningas. _Kuningatar_. _Gyges_, sotapäällikkö.
I NÄYTÖS.
Kandauleen linnan puutarha.
_Kuningas_: Gyges, ystäväni, olen onnellinen, niin onnellinen!
_Gyges_: Mikäpä on ollessa, kun sosialistien ja bolshevikien maailmaan ilmestymiseen vielä on aikaa pari tuhatta vuotta. Eikä parlamentarismistakaan...
_Kuningas_: Hiiteen politiikka! Minä puhun vaimostani. Olen saanut puolisokseni maailman ihanimman naisen!
_Gyges_: Niin ne sanovat kaikki juuri naimisiin mentyään.
_Kuningas_: Mutta hän on maailman ihanin nainen!
_Gyges_: Siltä kuuluu.
_Kuningas_: Kuuluu, kuuluu! Mutta sinä et kuitenkaan usko. Lydialainen ei usko ennenkuin näkee. Sinun on nähtävä vaimoni.
_Gyges_: Kuten teidän majesteettinne käskee.
_Kuningas_: Ja sinun on nähtävä hänet ilman vaatteita! Eevan puvussa!
_Gyges_: Mahdotonta, hirveätä! Toisen miehen, jopa itse kuninkaan vaimoa alastomana! Sehän olisi rikos maamme tapoja ja lakeja vastaan! Solvaus vaimoanne kohtaan!
_Kuningas_: Minä käsken! Sinä tottelet! Kuoleman uhalla! Toimitan sinulle pääsyn kuninkaallisen uimalaitoksen alueelle. Puolisoni ja minun mennessä kylpemään kätkeydyt pensaan taa. Ei hänen eikä kenenkään tarvitse koskaan mitään tietää koko jutusta. Luulenpa, että nähtyäsi uskot.
_Gyges_: Tapahtukoon niin. Vähemmälläkin suostun. Ilman kuolemanuhkauksiakin, suoraan sanoen, olen valmis katselemaan kaunista naista uimarannassa!
II NÄYTÖS.
Kuninkaallinen uimaranta.
_Kuningas_ (ui ja ottaa aurinkokylpyjä).
_Kuningatar_ (ottaa aurinkokylpyjä ja ui).
_Gyges_ (kurkistelee pensaan takaa).
III NÄYTÖS.
Kuningattaren vierashuone.
_Gyges_: Teidän majesteettinne on kutsuttanut minut tänne.
_Kuningatar_: Niin. Olette loukannut minua häpeällisellä tavalla. Olette salaa katsellen nähneet minut Eevan puvussa.
_Gyges_: Mutta...
_Kuningatar_: Ei, ei, älkää kieltäkö, tiedän kaiken. Miehelläni on hauska tapa puhua unissaan. Halpamaisen tekonne voi vain kuolema sovittaa.
_Gyges_ (erikseen). Tämäpä on kaunista! Katsoin tai olin katsomatta — henki pois!
_Kuningatar_: Kuninkaan syyllisyys on kenties yhtä suuri. Valitkaa: joko surmaatte kuninkaan ja otatte minut puolisoksenne tai surmautan minä teidät!
_Gyges_ (raapii päätään): Naiminen tai kuolema. Ankarat vaihtoehdot! — Saanko nöyrimmästi anoa vähän miettimisaikaa.
_Kuningatar_: 25 minuuttia.
IV NÄYTÖS.
Kuningattaren vierashuone.
_Gyges_: En tapa kuningasta.
_Kuningatar_: Siis kuolette itse. (Tarttuu soittokelloon.)
_Gyges_; Malttakaa, teidän majesteettinne. Olen syytön. Tässä on todistukset siitä. (Näyttää paperikääröä kädessään.)
_Kuningatar_: Mitä tarkoitatte? Mitä siinä on?
_Gyges_: Nämä ovat uusimmat Parisin muotilehdet. Suvaitkaa silmäillä 1921-vuoden naisten juhlapukumuoteja. Rohkenen vakuuttaa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei ollut ilkialasti, kun minulla oli kunnia ja ilo nähdä teidän kuninkaallista majesteettianne pensaan takaa. Teidän majesteettinne oli silloin oikeastaan miltei täysin pukeutunut 1921-vuoden Parisin muotien mukaisesti. Aivan »chic».
_Kuningatar_: Niin, niin... oikeastaan... tosiaankin... tietysti, tietysti, minä olen aina »chic». Olette vain nähnyt minut uusimmassa europalaisessa muotipuvussa. Saatte pitää henkenne. Menkää tiehenne.
_Gyges_: Hyvästi, teidän majesteettinne.
_Kuningatar_: Seis, seis, odottakaa!... Jättäkää muotilehdet tänne!
Esirippu.
Leipomisen taito.
— Olen tehnyt keksinnön, sanoi ystäväni ja huonetoverini Niemeläinen, olen keksinyt liisterin!
Minä en vastannut mitään, vaan itkin. Olin jo puolen tunnin ajan sisäänlämpiävän kaakeliuunimme ääressä koettanut saada sananlaskua »ei savua ilman tulta» pitämään paikkaansa. Mutta se ei pitänyt. Savua tuli kuin pienestä valtamerihöyrylaivasta, mutta tulta ei vain näkynyt.
— Tosin liisteri on jo aikaisemminkin keksitty, mutta olen sen nyt keksinyt uudestaan aivan omintakeisesti, jatkoi Niemeläinen.
— Kuka sinun käski ruveta liisteriä keksimään! Sinunhan piti keksiä jotakin aivan muuta. Olisi jo aika, että keksisit vehnäleipätaikinan, muuten sinut paha perii!
Tämä tapahtui niinä suurina sotavuosina, jolloin leipä ja jauhot olivat loppumassa ja niitä sai niukalti vain korteilla. Niemeläinen ja minä olimme kuulleet asiantuntevalta taholta, että leipomalla itse leipää, korteilla saadusta jauhoannoksesta saisi enemmän kuin ostamalla valmista leipää. Koska Niemeläinen kerskaili osaavansa leipoa, päätimme yrittää.
Olin jo saanut tulen uuniin. Niemeläisen liisteri kävi yhä liisterimäisemmäksi. Hän vakuutti, että sellaista muka joskus sattuu taikinanteossa ja että se oli vain ohimenevä ilmiö.
Ilmiön ohimeneminen näytti kuitenkin kestävän sietämättömän kauan.
— Se on sinun syysi! ärähti Niemeläinen tuskastuneena. — Eihän tästä parhaalla tahdollakaan voi tulla muuta kuin liisteriä, kun seisoskelet siinä vieressä ja tuijottelet ja härnäilet! Mene ostamaan hiivaa!
Menin. Kävin myymälästä toiseen. Kävin herkeämättä toista tuntia saamatta hiivaa: Sanotaan, että hiiva on käymisprosessin tulos, mutta kyllä se vain ei ainakaan tällä kertaa ollut.
Apteekista lopulta sain eräänlaista hiivapulveria, jonka vakuutettiin olevan niin tehokasta, että sillä saisi nousemaan vaikka rautatievetureita.
Kotiin tullessani ei Niemeläinen vieläkään ollut keksinyt vehnäleipätaikinaa. Hän yhä vielä viimeisteli liisterinkeksintöään.
Sekoitimme hiivapulverin liisteriin ja odotimme jännittyneinä tuloksia.
— Älä pistä nokkaasi niin lähelle, varoitin Niemeläistä, jos taikina hyvinkin äkkiä ja rajusti sattuu nousemaan — tämä pulveri kun on kuulemma niin voimakasta.
Ei taikina sentään noussutkaan äkkiä ja voimakkaasti. Se ei noussut ollenkaan. Lopulta se päinvastoin alkoi entisestäänkin laskea ja litistyä.
— Pannaan kaikin mokomin uuniin, neuvoin minä, se käy jo niin arveluttavan litteäksi, että tulemme tässä muuten vielä paperinkin keksijöiksi!
Työnsimme hiilille paistinpannun, johon sekoitus oli mätetty.
Kun alkoi tuntua käryä, otimme sen jälleen ulos.
Taikina oli niin kiihtynyt pannuun, että emme millään tahtoneet saada sitä irtaantumaan. Taltan ja vasaran avulla se lopulta luonnistui.
— Tiedätkö mitä, — sanoin Niemeläiselle tutkittuamme työmme tulosta, — luulen, että olemme kuin olemmekin keksineet viisaitten kiven.
Päässäni on kuhmu. Niemeläinen löi minua sillä »leivällä».
Puuanturat.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen tarkasteli kenkiään. Ne muistuttivat kehnoa naturalistista esikoismurhenäytelmää.
— Minä luulen — sanoi Niemeläinen — luulen, että vien nämä kengät syksyn tuulessa humisevien puitten juurelle, kaivan niille syvän haudan, istutan kummulle kukkia ja rupean paljasjalkatanssijaksi.
— Yritä vielä kerran viedä suutarille.
— Viime kerralla oli koko kaupungissa yksi ainoa suutari, joka viitsi ja uskalsi ruveta tätä paikkakokoelmaa, näitä nahkaisia juoksuhautoja, paikkaamaan, ja hän on kuulemma nykyään hermosairaalassa.
— Osta uudet kengät.
— Sanoitko sen tosissasi?
— En.
— No, älä siis puhu mielettömyyksiä! Ei, kukapa miestä auttaa, ellei mies itse. Minä paikkaan itse jalkineeni.
— Mistä luulet saavasi nahkaa?
— Nahkaa! Missä on kirjoitettu, että siihen tarvitaan nahkaa? Olen nähnyt eräässä ulkomaalaisessa aikakauslehdessä ohjeen miten jokainen voi itse valmistaa kenkiin anturat puusta. Onhan kellarissa tietääkseni halkoja. Ainakin yksi halko. Ja se riittää aluksi.
En yritä kuvata Niemeläisen kengänpaikkausta. Sitä varten pitäisi olla vähintään sotakirjailija. Lönnrotin sanakirjan uutta painosta varten merkitsin muistiin aivan uusia, meheviä sanoja, joita Niemeläinen keksi tukuttain joka kerta kun hän iski vasaralla peukaloonsa.
Työnsä päätyttyä Niemeläinen veti kengät jalkaansa. Oikeastaan on ehkä väärin sanoa niitä kengiksi. Ne näyttivät pikemmin olevan kaksi tankkia pienoiskoossa.
— Nauratko sinä! huusi Niemeläinen uhkaavasti.
Vakuutin, etten nauranut, ja kätkin kasvoni käsiini.
— Tule mukaan, sanoi Niemeläinen, minä lähden koettamaan minkälaisen vaikutuksen kenkäni tekevät yleisöön.
Ensimäinen vastaantulija oli varovainen. Hän siirtyi jo ajoissa toiselle puolen katua.
Toinen vastaantulija oli suurikokoinen mies. Hän hymyili.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan, sanoi Niemeläinen kohottaen hattuaan, minulleko irvistätte?
Mies katsahti merkitsevästi Niemeläisen jalkoihin ja hymyili.
— Kuule, sanoi Niemeläinen minulle, mene hakemaan ajuria. Luulen, että tämä herra on hetkisen kuluttua vietävä kirurgiin.
Menin mielihyvällä. Sain ajurin ja palasin parahiksi viedäkseni Niemeläisen kirurgiin. Pahoinpitely ei ollut vaarallista laatua, joten hän pian toipui.
Niemeläinen oli ylpeä. Hän tunsi olevansa reformaattori, joka saa kärsiä uuden aatteen puolesta.
Hänen ei tarvinnut kärsiä kauan. Jo seuraavana päivänä molemmat pohjat irtaantuivat, ja tipahtivat kadulle, jonne jäivät.
Kinkku.
Ystävälleni ja huonetoverilleni Niemeläiselle oli jotakin tapahtunut. Hän kuljeskeli nokka pystyssä, puhui suuriäänisesti ja esiintyi yleensä harmittavan itsetietoisena.
— Nykyinen aika vaatii tarmokkaita ja älykkäitä miehiä — sanoi hän sytyttäen ainoan sikarini ja viskaten tulitikunpätkän irvistelevää villakoiraamme Jussia kohden. — Olemassaolon taistelu on järkkymätön luonnonlaki, josta emme mihinkään pääse. Älykkäät ja voimakkaat yksilöt yhä edelleenkin ovat määrätyt kehitystä jatkamaan heikompien ja saamattomien jäädessä jälkeen, ja... ja...
— Älähän rehentele, vaan sano suoraan, mistä on kysymys!
— Kinkusta. Haa, mitä sanot? Et mitään. Istut ja haaveilet olemattomista kinkuista. Märehdit mahdottomuuden mahdottomuutta. Minä, minä olen hankkinut kinkun!
— Mitä se maksoi?
— Ole huoletta. Sitä ei vielä oltu punnittu, mutta mies oli tuttavani ja lupasi toimittaa sen uskomattoman halvalla. Toki meidän vähät rahamme sentään yhteen kinkkuun riittävät.
— Hm.
Iltapäivällä ilmestyi mies ja kinkku. Meidän täytyi sitoa Jussi kiinni sängynjalkaan. Se ei ollut saanut kunnollista ateriaa kokonaiseen viikkoon ja kinkun näkeminen vaikutti siihen kovin järkyttävästi.
— Paljonko se nyt maksaa, kysyin minä mahdollisimman huolettomasti, vaikka ääneni hieman värisi, ja otin esille lompakosta kokonaisen viiden kymmenen markan setelin. Ainoan settiimme.
— Tässä on runsaasti viisi kiloa — vastasi mies. Ystävän kauppoja kun tässä tehdään, niin olkoon kuljetuskustannuksineen 40 markkaa kilolta. Tasan kaksisataa markkaa.
Minun silmissäni pyöri kuu ja aurinko ja pari tusinaa pyrstötähtiä.
Niemeläinen mutisi jotakin janosta ja vedestä sekä hävisi toiseen huoneeseen.
— Niin, sanoin minä, perin kohtuullinen hinta. Tietysti perin kohtuullinen. Nyt kun kulutus — hm — a tuotanto — hm — ja menekki — hm hm... mitä se tuo koirakin tuossa rimpuilee... oletkos alallasi, vintiö! — Niin, jaa, tuota... ikävä kyllä tässä on sattunut pieni väärinkäsitys. Asianlaita on oikeastaan sellainen, että ystäväni ja minä itse asiassa olemme kasvissyöjiä — ehdottomasti kasvissyöjiä. Ette suinkaan vain mitenkään ole tullut siihen käsitykseen, että aikomuksemme olisi kinkkua ostaa? Emme ole vielä eläissämme ostaneet kinkkua ja tuskinpa milloinkaan tulemme ostamaankaan. Ystäväni vain muuten lienee hintoja kysellyt... anteeksi, tuhannesti anteeksi, surullista, että tällainen erehdys.
— Erehdys, niin, ikävä erehdys — sanoi Niemeläinen, joka oli nyt rohkaissut mielensä ja tuli sisään. — En ollenkaan tiennyt, että... että ystäväni jo oli ennättänyt mennä ostamaan muualta kinkun — kaksikin kinkkua. Meillä on nyt lihaa koko talveksi. Ikävä kyllä, emme enää voikaan teidän kinkkuanne ostaa...
Nyt minä vuorostani nopeasti hävisin jättäen Niemeläisen selvittämään asioita.
Mies meni kinkkuineen. Hän puheli mennessään tavattoman epäkohteliaasti.
Jussi katseli kauan hänen jälkeensä. Silmät kosteina ja suupielet vieläkin kosteampina.
Jussi parka!
Uutinen.
Illan tyyni rauha lepäsi tupakansavupilvien yllä. Niemeläinen ja minä olimme vajonneet syvämietteiseen filosofiseen keskusteluun inhimillisen arvostelukyvyn epäluotettavaisuudesta, kun nuori mies tuli meitä häiritsemään.
— Minulla on suuri uutinen, huusi hän pakahtumaisillaan kertomahalusta, — se on kuitenkin toistaiseksi niin salaista laatua, ettei sitä voi kertoa.
— Siellä taitaa olla pakkanen ulkona, sanoi Niemeläinen.
— Minä olen kuullut vallan luotettavalta taholta. Ihmeellistä! Uskomatonta!
— Pian se jo taas taitaa joulukin tulla, sanoin minä tarjoten sikaria, koska tiesin, että nuori mies ei ollut tupakkamies.
— Nykyään kyllä liikkuu mitä ihmeellisimpiä huhuja, mutta tämä ei ole huhua, tämä on vallan ehdottomasti tosiasia — intti nuori mies.
— Olen tässä lujasti miettinyt, sanoi Niemeläinen, että taitaisi sittenkin olla paras käännättää tämä vanha pukuni vielä kolmannen kerran. Housut kyllä ovat vähän niin ja näin, mutta takista ainakin tulee kalua...
— Kunpa tietäisitte, mitä minä tiedän, jatkoi nuori mies, ette istuisi näin rauhallisina!
— Kun oikein ajattelee, niin kyllä se sentään on aika kaunis laulu se »mustalaiseks olen syntynyt» — sanoin minä.
— Kaunis on, myönsi Niemeläinen, — varsinkin jos sen kauniisti laulaa.
Nuori mies tärisi mielenliikutuksesta: — Jos lupaatte ehdottomasti olla vaiti, niin ehkä sentään voisin sen teille kertoa. Ehkä voisin kertoa.
— Minkä sitten?
Nuori mies sai vaivoin pidätetyksi epätoivoisen voihkauksen: — Sen uutisen!
— Ahaa, vai niin, sanoi Niemeläinen ja rupesi huolettomasti viheltelemään.
— Paljonko sinä tätä nykyä maksat vuokraa huoneestasi? kysyin minä nuorelta mieheltä, jonka kasvolihakset alkoivat omituisesti nytkähdellä.
— Taitaa olla teille yhdentekevää kerronko sen vai en — sanoi hän käheästi.
— Minkä niin?
Nuori mies kohautteli kiivaasti olkapäitään, 4 kertaa.
— Onko sinulla reumatismi olkapäissäsi? kysyin minä. Se on vietävän ikävä tauti. Toissatalvena minä siitä sain tarpeekseni. Se johtui avantoon putoamisesta. Oli hieman sumuinen päivä. Lähdin lystikseni hiihtelemään... muistathan sinä, Niemeläinen, sen Koivikkoniemen töyrään Rutajärven rannalla?
— Muistan; siinähän minulle se ankerias kerran tarttui hauenkoukkuun. Se vasta oli lystikäs juttu. Ala-Rämpän vaari oli mukana sillä kertaa. Ja nyt oli sillä tavalla, että Ala-Rämpän vaari pelkää ankeriasta kuin syntiä...
Nuori mies pakahtui.
Jouluaattona.
Tänään on jouluaatto.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, minä ja villakoiramme Jussi olemme mekin omalta vähäiseltä osaltamme valmistautuneet vastaanottamaan joulujuhlaa vaatimattomassa yhden huoneen huoneistossamme, jossa on kovasti uloslämpiävä ja sisäänsavuava kaakeliuuni, vielä jonkun verran seinäpapereita, pieni osa nykyajan mukavuuksia, kaunis näköala, jonka valitettavasti vastapäätä oleva kiviseinä estää näkymästä, ja ikkunalla ruusupensas, jossa tosin on vain varsi ja piikit ja ruukku, mutta jonka kerran toivomme puhkeavan kukoistukseensa — ehkä sitten kun kiviseinä on sortunut ja meillekin paistaa aurinko.
Muuta omaisuutta meillä ei tällä hetkellä liene. Ainakaan emme nyt löydä mitään, mitä tarvitsemme. Meillä oli näet eilen joulusiivous.
Aikaisempien kokemusten nojalla peläten mitä pahinta, rukoilimme liikuttavin sanoin ja elein siivoojamatamia jättämään irtaimen omaisuutemme siirtämättä pois paikoiltaan tai ainakin asettamaan esineet ja paperitavarat edes suunnilleen niille seuduille, missä ne ennen siivousta olivat sijainneet.
Matami sekä loukkaantui että heltyi ja vannoi asettavansa kaiken millimetrilleen entisille paikoille.
Siivouksen jälkeen olivat entisillä paikoillaan vain hämähäkinverkot katonrajassa.
Myöhään eilen illalla suursiivouksen aikaansaama hermoärsytys laukesi liikatunteellisuuteen. Muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin — niin no, tuo kaikkihan on tunnettua. Loppujen lopuksi olimme niin pehmeitä, että päätimme ostaa joulukuusen. Emme olleet 10 vuoteen istuneet jouluaattoiltana oman kuusen ääressä. Tänä aamuna tietysti häpesimme lapsellisuuteen lankeamistamme, mutta koska kerran päätös oli tehty, ei itsetuntomme enää sallinut peruuttamista.
Käytyämme lainaamassa rahoja jouluostoksiin vedimme arpaa siitä, kenen oli mentävä joulukuusta ostamaan. Arpa lankesi Niemeläiselle.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Niemeläinen.
— Mikä pensasrähjä tuo on? kysyin minä Niemeläiseltä, joka kopisteli ja ravisteli huoneeseen hehtolitran verran lunta.
— Pensasrähjä!
— Niin, pensasrähjä tai nuohoojan suti, miksi sitä nyt sanoisinkaan.
— Koska ei kuuseni kelpaa, niin menköön! Niemeläinen puristi huulensa yhteen, avasi ikkunan ja pudotti kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella. Talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella katoaa silmänräpäyksessä yleensä kaikki, mitä pihallemme joutuu.
— Osta itse parempi, ärähti Niemeläinen.
— No, älähän nyt huoli pahastua. Eihän sitä voi erinomaisia vaatiakaan, kun asiantuntemus on vaillinainen, lohduttelin minä katuen loukkaustani.
Lähdin vuorostani kuusta ostamaan ja palasin tunnin kuluttua.
— Hah hah hah hah — ulvoi Niemeläinen nähdessään minun kuuseni — mistä sinä olet saanut joululahjaksi mokoman pitkävartisen uuninluudan? Hah hah, ja varressakin on pari oksantynkää, hah hah hah! Hän kiemurteli naurusta.
Tunsin veren kohoavan päähäni. Avasin ikkunan ja retkautin kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella.
Hetkistä myöhemmin olimme sopineet ja lähdimme yhdessä ostamaan kuusta. Tuloksena oli kuusenkuvatus, jonka rinnalla molemmat edelliset olivat olleet suorastaan ihanteita, mutta kummallakaan ei nyt ollut mitään sanomista. Meillä on siis kuusi.
Joululahjojen osto on vielä jälellä. Tietysti minä tulen ostamaan Niemeläiselle samaa, mitä Niemeläinen ostaa minulle ja mitä meillä kummallakin jo on ennestään.
Villakoirallemme Jussille ostamme luun ja kamman. Emme kuitenkaan osta luukampaa. Se voisi Jussin johtaa väärinkäytöksiin. Nykyaikana niin helposti langetaan väärinkäytöksiin.
Tilinpäätös.
Haluaako joku aivan ilmaiseksi tavattoman yksinkertaisen parannetun kaksinkertaisen italialaisen kirjanpitojärjestelmän?
Sen on sommitellut, soveltanut ja keksinyt ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen yksityistalouttamme silmälläpitäen. Sattuneesta syystä emme omasta puolestamme enää halua sitä jatkaa.
Eräänä tammikuun aamuna Niemeläinen pilasi partaveitseni teroittamalla sillä lyijykynänsä, ja ilmoitti alkavansa tehdä tilinpäätöstä.
Pahaa aavistamatta lausuin julki tyytyväisyyteni päätöksen johdosta.
Parin tunnin ajan hän senjälkeen tonki tilejä, piti kaunopuheisia esitelmiä kirjanpidon verrattomasta hyödyllisyydestä säästäväisyyden edistäjänä ja lateli myrkyllisiä huomautuksia erinäisten tilien — varsinkin »sekalaisten satunnaisten menojen» tilin — kohtuuttomasta suuruudesta, johon minä muka olin syypää.
— Menehän ostamaan laatikollinen sikareja ja 1/2 kiloa nakkimakkaroita! — huudahti hän äkkiä riemukkaasti.
— Kernaasti, sanoin minä, kunhan vain annat ostoksiin tarvittavan pääoman.
— Ota siitä sadastaviidestätoista markasta kolmestakymmenestäkolmesta pennistä.
— Mistä sadastaviidestätoista? Minun tietääkseni koko nykyinen omaisuutemme rahassa on kolme epäpuhdasta markan seteliä ja neljä viiden pennin postimerkkiä.
— Älä yritä vetää minua nenästä! Kirjojen mukaan meillä on kassassa sataviisitoista markkaa kolmekymmentäkolme penniä. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu!
Laajan keskustelun jälkeen, jossa käytettiin runsaasti puheenvuoroja, suostui Niemeläinen tarkistamaan laskelmiaan ja teki nyt sen jossain määrin epämieluisan huomion, että kassassamme olikin 375 mkn 45 pennin suuruinen vajaus.
Seuraavan tunnin kuluessa hän teki meidät kolmasti keppikerjäläisiksi ja yhtä monasti pikku kapitalisteiksi. Vuoroon voitonriemuisesti napsautellen sormiaan, vuoroon takoen nyrkkiään pöytään hän toisinaan hirnahti ilosta, toisinaan vajosi synkimmän epätoivon kuiluun, kunnes lopulta ryhtyi vimmatusti metsästämään jotakuta laskuvirhettä, joka muka oli syypää kaiken sotkeutumiseen.
Luultavasti Dante, joka oli italialainen, tunsi italialaisen kirjanpidon, mutta epäiltävää on tiesikö hän mitään parannetusta kaksinkertaisesta italialaisesta kirjanpidosta. Varmasti hän muuten olisi käyttänyt sitä hyväkseen helvettikuvauksissaan.