Part 12

-- Paholaisen loppusoinnut! hän kiljasi yhtäkkiä polkien jalkaansa ja kilisyttäen saappaisiinsa kiinnitettyjä pitkiä kannuksiaan.

Iso vinttikoira heräsi säpsähtäen ja piti kuninkaan jalanpolkaisua sille itselleen tarkoitettuna merkkinä; se nousi, tuli kuninkaan nojatuolin luo ja asetti etukäpälänsä hänen polvilleen, ja kohottaen päätään, joka ulottui korkealle Kaarlen pään yläpuolelle se aukaisi laajan kitansa ja haukoitteli vähääkään kursailematta, sillä koirillehan on niin kovin vaikea opettaa hovitapoja.

Kuningas tyrkkäsi pois koiran, joka paneusi jälleen maata huokaisten. Ja kun Kaarlen silmät taas sattumalta osuivat kapteeniin, niin hän sanoi tälle.

-- Suo anteeksi, George, tuo...[61] loppusointu se saa minut ihan hikoilemaan verta ja vettä.

-- Ehkä minä häiritsen teidän majesteettianne, sanoi kapteeni hyvin kunnioittavasti.

-- Et ollenkaan, et ollenkaan, sanoi kuningas. Hän nousi ja laski tuttavallisen näköisenä kätensä George'n olalle. Samalla hän hymyili, mutta ainoastaan huulillaan, hänen hajamieliset silmänsä eivät ollenkaan hymyilleet mukana.

-- Vieläkö olette väsyksissä toissa päivän metsästysretkestä? kuningas kysyi ilmeisestikin neuvotonna siitä miten päästä asiaan käsiksi. Hirvi ajatti kauvan itseään.

-- Sire, enpä ansaitsisi olla komppanian päällikkönä teidän majesteettinne keveässä ratsuväessä, jos sen vertainen matka kuin toissapäiväinen väsyttäisi minua. Sitten viime sodan on herra de Guise, nähtyään minut ihan aina satulassa, sanonut minua _albanialaiseksi_.

-- Niin, minulle on todellakin sanottu että olet hyvä ratsastaja. Mutta sanoppas, osaatko sinä hyvästi ampua pyssyllä.

-- Kyllä, sire, kyllähän minä sitä käyttelen koko hyvin; kuitenkaan en ole läheskään niin taitava kuin teidän majesteettinne. Mutta sitä taitoa ei ole kaikille suotu.

-- Katsopas, näetkö tuon pitkän pyssyn? Lataa se kahdellatoista hirvikuulalla. Piru minut periköön, jos yksikään niistä menee ohi sen juuttaan rinnan, jota tähtäät kuudenkymmenen askeleen päästä!

-- Kuusikymmentä askelta, se on tosiaan koko pitkä matka; mutta enpä ollenkaan välittäisi ruveta koettamaan kilpaa sellaisen mestariampujan kuin teidän majesteettinne kanssa.

-- Ja kahdensadan askeleen päästä se ajaisi luodin miehen ruumiiseen, sillä edellytyksellä että luoti on piipun mukainen.

Kuningas antoi pyssyn kapteenin käsiin.

-- Se näyttää olevan yhtä hyvä kuin kauniisti koristeltu, sanoi George tutkittuaan sitä tarkkaan ja naksautettuaan liipasinta.

-- Näen että sinä ymmärrät aseita, ystäväni. Nostahan tämä poskellesi, että saan nähdä miten sitä pitelet.

Kapteeni totteli.

-- Kivääri on ihana kapine, jatkoi Kaarle hitaasti puhellen. Sadan askeleen päästä ja yhdellä sormen liikahduksella voi varmasti raivata tieltään vihollisen, eivätkä panssaripaidat eikä haarniskat voi pidättää hyvää luotia.

Kuten ennen jo on mainittu, ei Kaarle IX juuri koskaan -- johtuipa se sitten lapsuudesta saakka hänellä olleesta tavasta tai luontaisesta ujoudesta -- katsonut puhuteltavaansa silmiin; Tällä kertaa hän kuitenkin tuijotti kapteeniin kiinteästi ja omituisin ilmein.

Vaistomaisesti George painoi silmänsä alas, ja kuningas teki melkein heti samoin. Sitten oli taas hetkisen hiljaisuus; George keskeytti sen ensimäisenä.

-- Käsittelipä tuliaseita kuinka taitavasti tahansa, niin miekka ja keihäs ovat sittenkin varmemmat...

-- Niin kyllä, mutta pyssy... Kaarle hymyili omituisesti. Hän puuttui taas heti puheeseen: -- Kerrotaan, George, että amiraali olisi kovasti loukannut sinua?

-- Sire...

-- Tiedän sen, olen siitä varma. Mutta tahtoisin hyvin mielelläni ... tahdon että te itse kerrotte minulle sen.

-- Se on totta, sire; puhuin hänelle eräästä kovanonnen jutusta, jota seurasin mitä suurimmalla mielenkiinnolla...

-- Veljesi kaksintaistelusta. Hitto vieköön, on se koko poika kun pistää miehen vartaaseen noin vaan, sellaista miestä pidän arvossa; Comminges oli itserakas narri; hän sai vaan sen palkan, minkä ansaitsikin. Mutta saakeli soikoon, kuinka hiidessä tuo vanha harmaaparta voi saada siitä syytä ruveta sinua haukkumaan?

-- Luulen, että onnettomat uskonnolliset eroavaisuudet, ja katolilaiseksi kääntymiseni, jonka luulin jo unohdetuksi...

-- Unohdetuksi?

-- Kun teidän majesteettinne on antanut esimerkin uskonnollisten erimielisyyksien unohtamisesta ... ja harvinainen ja puolueeton oikeudentuntonne...

-- Mutta ymmärrä, toveri hyvä, ettei amiraali unohda mitään.

-- Sen olen kyllä huomannut, Sire. -- Ja Georgen ilme synkkeni.

-- Sano minulle, George, mitä aijot tehdä?

-- Minäkö, sire?

-- Niin, puhu suoraan.

-- Sire, olen liian halpa aatelismies, ja amiraali on liian vanhakin voidakseni hänelle antaa kaksintaisteluhaasteen; ja muuten, sire, hän sanoi kumartaen, kuin olisi hän tahtonut hovimiehen lauseella parantaa sen vaikutuksen minkä se, jota hän piti liikana rohkeutena, oli tehnyt kuninkaaseen, jos voisinkin sen tehdä, niin pelkäisin menettäväni teidän majesteettinne luottamuksen.

-- Mitä vielä! kuningas huudahti. Ja hän nojasi kättään Georgen olkapäähän.

-- Kaikeksi onneksi ei kunniani, kapteeni jatkoi, ole amiraalin käsissä, ja jos joku vertaiseni uskaltaisi kajota kunniaani, niin minä rukoilisin teidän majesteettianne että sallisitte minun...

-- Etkö siis aiokaan kostaa amiraalille? Kuitenkin se senkin ... alkaa käydä pahuksen kopeaksi!

Georgen silmät revähtivät selkosen selälleen.

-- Hän on kuitenkin loukannut sinua, jatkoi kuningas. Ei, lempo vieköön! hän on loukannut sinua kovasti, niin on minulle kerrottu. Aatelismies ei ole mikään lakeija, ja on seikkoja joita ei voi kärsiä, ei edes kuninkaaltakaan.

-- Kuinka minä voisin kostaa hänelle? Ei olisi hänen mielestään hänen syntyperänsä arvolle sopivaa taistella minun kanssani.

-- Ehkäpä niinkin. Mutta ... kuningas otti taas pyssyn ja vei sen poskelleen.

-- Ymmärrätkö minua?

Kapteeni horjahti pari askelta taaksepäin. Kuninkaan liike oli liiankin selvä, ja hänen kasvojensa saatanallinen ilme vielä selitti sitä enemmän kuin tarpeeksi.

-- Mitä! sire, te neuvoisitte minua...?

Kuningas iski pyssynperän lattiaan ja kiljaisi, luoden kapteeniin raivoisat silmänsä:

-- Vai neuvoisin sinua! Perhana vieköön, minä en sinua neuvo mihinkään.

Kapteeni ei tiennyt mitä vastata; hän teki niinkuin moni muukin hänen asemassaan olisi tehnyt: hän kumarsi ja loi katseensa maahan.

Kaarle puuttui taas pian puheeseen lempeämmällä äänellä.

-- Sinähän vaan ampuisit yhden hyvän laukauksen kostaaksesi kunniasi loukkaajalle ... eihän minulla olisi sen kanssa mitään tekemistä. Paavin parran kautta? Aatelismiehellä ei ole mitään arvokkaampaa kuin kunniansa, eikä ole olemassa mitään sellaista, jota hän ei voisi tehdä saattaakseen sen entiselleen taas. Ja sitten nuo Châtillon'it ovat ylpeitä ja koppavia kuin pyövelinrengit, ne lurjukset kääntäisivät mielellään minulta niskat nurin ja, sen tiedän, asettuisivat minun sijalleni... Kun näen amiraalin, niin minut väliin valtaa halu repiä häneltä kaikki partahaivenet leukapielistä.

Tähän sanatulvaan, mikä tuli miehen suusta, joka niitä ei tavallisesti liiaksi tuhlaillut, ei kapteeni vastannut halaistua sanaa.

-- No! kirous ja kuolema! mitä sinä aiot tehdä? Kuulehan, sinun asemassasi minä odottaisin häntä, kun hän tulee saarnaa kuulemasta, ja jostain ikkunasta ampua pamauttaisin häntä kelpolailla kintuille. Hitto soikoon! serkkuni Guise olisi sinulle siitä kiitollinen, ja sinä olisit tehnyt paljon kuningaskunnan rauhan hyväksi. Tiedätkö että tuo _parpaillot_ on enemmän Ranskan kuningas kuin minä? Alan siihen lopulta kyllästyä. Sanon sinulle aivan suoraan mitä ajattelen; pitää näyttää tuolle senkin ... ettei pidä kajota aatelismiehen kunniaan. Haukusta laukku, silloinhan on velat vastakkain!

-- Aatelismiehen kunnia ei parane, vaan pikemminkin pahenee salamurhasta.

Tämä vastaus vaikutti kuninkaaseen kuin salaman isku. Hievahtamatta, kädet kapteenia kohti ojennettuina, hän piteli vielä pyssyä, jota hän tuntui tarjoavan tälle kostonsa välineeksi. Hänen huulensa olivat verettömät ja suu puoleksi auki, ja olisi saattanut sanoa, että kuninkaan hurjista, kapteenin silmiin tuijottavista silmistä virtasi niihin ja samalla heijastui niistä takaisin jotain kamalaa hurmaa ja lumousta.

Vihdoin pyssy kirposi kuninkaan tutisevista käsistä ja putosi rämähtäen lattialle; kapteeni syöksyi heti nostamaan maasta, ja kuningas istuutui silloin nojatuolinsa ja painoi synkkänä päänsä riipuksiin. Hänen huuliensa ja kulmakarvojensa nytkähtelevät liikkeet ilmaisivat taistelun riehuvan hänen sisimmässään.

-- Kapteeni, hän sanoi pitkän vaitiolon perästä, missä sinun kevytaseinen ratsuväenkomppaniasi on?

-- Meax'ssa, sire.

-- Saat lähipäivinä mennä sinne, ja sinun pitää itsesi tuoda se Parisiin. Saat ... muutaman päivän sisällä määräyksen. Hyvästi.

Kuninkaan äänessä oli kova ja vihainen sävy. Kapteeni kumarsi hänelle syvään, ja Kaarle osoitti hänelle työhuoneensa oveen, viitaten, että vastaanotto oli lopussa.

Kapteeni poistui huoneesta takaperin tavanmukaisin kunnianosoituksin, kun kuningas, hypähtäen rajusti tuoliltaan, tarrautui hänen käsivarteensa.

-- Suu poikki! Ymmärräthän!

George kumarsi ja painoi käden rinnalleen. Kun hän poistui huoneesta, niin hän kuuli kuninkaan kutsuvan korkealla äänellä vinttikoiraansa ja läimäyttelevän metsästyspiiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut purkaa pahantuulensa viattomaan elukkaan.

Hänen luotaan palattuaan George kirjoitti seuraavan kirjelipun ja toimitti sen amiraalin käsiin:

"Eräs, joka ei ole teidän ystävänne, mutta joka pitää kunniasta kiinni, kehoittaa teitä kavahtamaan Guiseja sekä ehkä jotain vieläkin korkeampaa. Henkeänne uhkaillaan."

Tällä kirjeellä ei amiraalin järkähtämättömän tyyneen mieleen ollut mitään vaikutusta. Tiedetäänhän, että vähän myöhemmin, elokuun 22 p. 1572 häntä haavoitti ampumalla Maurevel-niminen roisto, joka siltä syystä sai _kuninkaan tappajan_ nimen.

XVIII.

Katekumeeni.

'This pleasing to be schoal'd in a strange tongue By female lips and eyes.

_Lord Byron_, Don Juan, canto II.

Kun kaksi rakastavaista ovat vaiteliaita ja varovaisia, niin saattaa väliin mennä enemmän kuin viikko ennenkuin heidän suhteensa tulee yleisön tietoon. Sen ajan kuluttua he eivät välitä olla niin varovaisia, kaikki varokeinot rupeavat tuntumaan naurettavilta. Joku huomaa helposti jonkun silmäyksen, vielä helpommin se on selitetty, ja kaikki on silloin tiedossa.

Myöskin kreivitär de Turgis'n ja nuoren Mergyn suhde oli hyvin pian lakannut olemasta mikään salaisuus Katariinan hovissa. Monet silminnähtävät todisteet olivat avanneet sokeitten silmät. Niinpä käytti rouva de Turgis tavallisesti sinipunervia nauhoja ja Bernardin miekan käsivarus, hänen takkinsa lieve, sekä kenkänsä olivat koristetut sinipunervilla nauharuusukkeilla. Kreivitär oli sangen julkisesti tunnustanut inhoavansa leukapartaa mutta sensijaan pitävänsä sirosti ylöspäin taivutetuista viiksistä, ja vähän aikaa vaan, niin Mergyn leuka oli huolellisesti ajeltu, ja hänen huolellisesti käherretyt, hiusvoitein voidellut ja lyijysaippualla pestyt viiksensä muodostivat ikäänkuin puolikuun, jonka kärjet kohosivat hyvinkin hänen nenänsä yläpuolelle. Sanottiinpa vielä erään aatelismiehen, joka oli lähtenyt varhain aamulla asunnostaan ja kulkenut Assiskadun kautta, nähneen kreivittären puutarhaportin avautuvan ja siitä tulevan ulos miehen, jonka hän, huolimatta siitä, että tämä oli huolellisesti kääriytynyt vaippaansa aivan silmiään myöten, oli helposti tuntenut herra de Mergyksi.

Mutta mikä oli vielä enemmän omiaan saamaan kaikki asiasta vakuutetuiksi ja mikä kaikkia ihmetytti, oli nähdä tuon nuoren hugenotin, tuon kaikkien katolisten jumalanpalvelusmenojen ja tapojen leppymättömän pilkkaajan nyt käyvän tuhka tiheään katolisissa kirkoissa, olevan mukana kaikissa juhlakulkueissa, vieläpä kostuttavan sormensa vihkiveteenkin, mitä hän vielä joku päivä sitä ennen oli pitänyt kauheana pyhyyden häväistyksenä. Kuiskailtiin, että Diana oli pelastamaisillaan Herralle yhden sielun, ja nuoret reformeeratut aatelismiehet puhuivat julkisesti, että he mene tiedä rupeaisivat ihan vakavasti ajattelemaan katolilaisuteen kääntymistä, jos heille lähetettäisiin kapusiini- ja fransiskaanimunkkien asemesta niin nuoria ja kauniita hengenpalvelijoita kuin rouva de Turgis.

Ei Bernardia sentään niin vaan käännytetty. Tosin kyllä hän seurasi kreivitärtä kirkkoon; mutta hän asettui tämän viereen, ja niinkauvan kuin messua kesti hän puhui yhtämittaa tämän korvaan, suureksi pahennukseksi uskovaisille. Siten hän ei ainoastaan itse ollut messua kuuntelematta, mutta esti vielä uskollisiakin sitä tarkkaamasta. Juhlakulkueen tiedetään niinä aikoina olleen yhtä hauskan huvituksen kuin naamiaiset. No niin, Mergy ei tuntenut enää mitään omantunnonsoimauksia siitä, että hän kostutti sormeaan vihkiveteen, koska hän siten sai oikeuden julkisesti puristaa kaunista kättä, joka aina värähti hänen kätensä tavatessaan. Muuten hänellä oli, vaikka hän säilyttikin uskonsa, kestettävänä ankaroita kamppailuja, ja Diana esitti hänelle syitä ja perusteluita sitäkin tehokkaammin, kun hän Mergyn jumaluusopillisten päätösten kimppuun käydäkseen tavallisesti valitsi juuri ne hetket, jolloin tämän oli kaikkein vaikeinta kieltää häneltä mitään.

-- Rakas Bernard, hän sanoi eräänä iltana, nojaten päätään rakastettunsa olkapäätä vastaan, kietoen samalla mustia suortuviaan hänen kaulansa ympärille. Rakas Bernard, olet ollut tänään kirkossa minun kanssani. Kuule, eivätkö niin monet kauniit sanat ole tehneet mitään vaikutusta sydämeesi? Eikö sinun mieltäsi saa koskaan heltymään?

-- Voi, rakas, pitäisikö jonkun kapusiinimunkin honotuksen saada aikaan se, mihin ei pysty sinun niin suloinen äänesi eivätkä rakkautta säihkyvien katseittesi niin voimakkaasti tukevat uskonnolliset todistukset, rakas Dianani?

-- Paha poika! Minä kuristan sinut! Ja kiristäen vähän yhtä palmikkoaan hän veti Mergyn vielä lähemmäksi itseään.

-- Tiedätkös millä kulutin aikani jumalanpalveluksen aikana? Luin kaikki helmet, jotka sinulla oli hiuksissasi. Katsos miten olet heittänyt ne hujan hajan pitkin huonetta.

-- Sen arvasin. Et kuunnellut, sama juttu aina vaan. Niin, hän sanoi hiukan surumielisesti, huomaan kyllä, ettet rakasta minua niinkuin minä sinua; siinä tapauksessa sinä jo kauvan sitten olisit kääntynyt.

-- Mutta Diana rakkahin, miksi näitä alituisia väittelyitä? Jätetään ne Sorbonnen professorien ja meidän reformeerattujen pappiemme huoleksi; mutta me, me käyttäkäämme aikamme parempaan.

-- Päästä minut... Jospa voisin sinut pelastaa! Usko minua, Bernardo, mielelläni olisin toista vertaa kauemmin kiirastulessa, jos sillä saisin sinut pelastaneeksi.

Mergy sulki kreivittären syliinsä hymyillen, mutta tämä työnsi hänet luotaan sanomattoman surullisen näköisenä.

-- Kuule, Bernard, sinä sitä et tekisi minun vuokseni; et välitä ollenkaan siitä vaarasta, jossa minun sieluni on, kun näin antaudun sinulle... Ja hänen kauniit silmänsä olivat kyynelissä.

-- Rakas ystävä, etkö tiedä, että rakkaus sovittaa paljon, ja...

-- Kyllä, kyllä sen tiedän. Mutta jos voisin pelastaa sielusi, niin kaikki syntini olisivat anteeksi annetut, kaikki mitä olemme yhdessä rikkoneet, kaikki mitä vielä voimme rikkoa ... kaikki se olisi meille anteeksi annettu. Kuinka sanoisinkaan, meidän syntimme olisivat olleet pelastuksemme välikappaleena.

-- Odotetaanhan vielä vähän, ennenkuin rupeamme tekemään kääntymystä, Dianani! Kun molemmatkin olemme käyneet vanhoiksi, kun olemme liian vanhoja voidaksemme rakastaa...

-- Sinä saatat minut epätoivoon, paha poika; minkävuoksi sinulla on tuo pirullinen hymy huulillasi? Luuletko että minun nyt tekee mieli niitä suudella?

-- Näetkös etten enää hymyile.

-- No niin, ole rauhassa. Sano, _querido Bernardo_, oletko lukenut sen kirjan, jonka sinulle annoin?

-- Kyllä, eilen sain sen loppuun.

-- Ja mitä pidit siitä? Siinä todellakin on järkeä, ja uskottomat jäävät sanattomiksi.

-- Sinun kirjasi, Diana rakas, on yhtä ainoata valheitten ja mielettömyyksien kudosta. Se on typerintä mitä tähän päivään saakka on mistään paavilaisesta kirjapainosta ilmestynyt. Lyödään vaikka vetoa, mutta sinä itse et ole sitä lukenut, sinä joka puhut minulle siitä niin vakuuttavasti.

-- Niin, enpä ole sitä todellakaan lukenut vielä, kreivitär vastasi hiukan punastuen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on täynnä järkeä ja totuutta. Minulle riittää jo se todistukseksi, että kaikki hugenotit ovat siitä niin vimmoissaan.

-- Tahdotko, että minä, raamattu kädessä osoitan...

-- Ei! Älä huoli tehdä sitä! Kiitoksia vaan, mutta minä en lue raamattua niinkuin kerettiläiset. En tahdo että heikentäisit minun uskoani. Muuten se olisi turhaa ajanhukkaa. Te hugenotit, teillä on aina aseena tieto, joka tekee epätoivoiseksi. Sen te aina singahutatte meille vasten kasvoja väittelyissä, eivätkä katolilaisparat, jotka eivät teidän laillanne ole lukeneet Aristotelesta eikä raamattua, tiedä mitä teille vastata.

-- Siinäpä se nyt on! te katolilaiset tahdotte uskoa hinnalla millä tahansa, viitsimättä vaivautua edes tutkimaan, onko se järjen mukaista vai ei. Mutta me ainakin syvennymme uskontoomme ennenkuin rupeamme sitä puolustamaan, ja ennen kaikkea, ennenkuin rupeamme sitä toisille tyrkyttämään.

-- Oi ollapa minulla arvoisan isä Giron'in, harmaaveljen, kaunopuheisuuden lahja!

-- Hän on pöllö ja kerskuri. Mutta niinkuin hän kirkuikin, niin kuusi vuotta sitten eräässä julkisessa väittely- ja keskustelukokouksessa meikäläinen pappi Horidart sai häneltä suun tuppeen.

-- Valheita! kerettiläisten valheita!

-- Mitä? Etkö ole kuullut kuinka keskustelun aikana saattoi nähdä suurten hikikarpaleiden tipahtelevan arvoisan paterin otsalta Crysostomus-nimiselle kirjalle, joka hänellä oli kädessään? Siitähän joku koiranhammas teki laulunkin...

-- En tahdo sitä kuulla! Älä myrkytä korviani kerettiläisyyksilläsi. Bernard, rakkaimpani, minä vannotan sinua, älä kuule kaikkia noita saatanan apulaisia, jotka pettävät sinua ja syöksevät sielusi helvettiin! Rukoilen sinua, pelasta sielusi ja palaa pyhän kirkkomme helmaan!

Ja kun kreivitär saattoi nähdä, kaikista näistä kiihkeistä pyynnöistään huolimatta, rakastettunsa huulilla leikkivän epäuskon hymyn, niin hän huudahti:

-- Jos rakastat minua, niin luovu minun tähteni, rakkaudesta minua kohtaan, kirotuista mielipiteistäsi!

-- Rakkahin Dianani, sinun vuoksesi minun olisi paljon helpompi luopua hengestäni kuin siitä, minkä järkeni on osoittanut minulle todeksi. Tahdotko, että rakkauden pitäisi estää minua uskomasta sitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä?

-- Kuinka sinä olet julma!

Mergy'llä oli pettämätön keino lopettaa tällaiset keskustelut, ja hän käytti sitä nytkin.

-- Voi rakas Bernardo! kreivitär sanoi riutuvalla äänellä, kun koittava päivä pakoitti Mergyn lähtemään pois, minä syöksen itseni perikatoon sinun tähtesi, eikä minulle ole suotu edes sitä lohdutusta että saisin sinut pelastaneeksi.

-- Älä sure, enkelini! pater Gison kyllä antaa meille täyden synninpäästön _in articulo mortis_.

XIX.

Harmaaveli.

Monachus in claustra Non valet ova duo; Sed quando est extra, Bene valet triginto.[62]

Margareetta de Valois'n ja Navarran kuninkaan hääpäivän aattona lähti kapteeni, saamansa määräyksen mukaan Parisista ottaakseen johtoonsa Meax'han majoitetun kevytaseisen ratsuväenkomppaniansa. Bernard jätti hänelle hyvästit sangen iloisella mielellä, ja odottaen saavansa nähdä veljensä juhlien loppupuolella, hän taipui mielellään asumaan yksin muutamia päiviä. Rouva de Turgis vei siinä määrin hänen aikansa, ettei hänen ollenkaan tarvinnut pelätä liikoja yksinäisiä hetkiä. Öisin hän ei koskaan ollut kotona, ja päivisin hän nukkui.

Perjantaina elokuun 22 päivänä 1572 haavoitti amiraalia ampumalla vaarallisesti muudan Maurevel-niminen roisto. Kun yleinen huhu oli lykännyt tämän halpamaisen murhayrityksen Guisen herttuan niskoille, niin tämä ylimys lähti Parisista seuraavana päivänä ikäänkuin paetakseen syytöksiä ja reformeerattujen kostoa. Kuningas näytti aluksi aikovan ahdistaa häntä mitä ankarimmin, mutta hän ei ollenkaan vastustanut hänen paluutaan, josta elokuun 24 päivän kauhea verilöyly tuli olemaan merkkinä.

Sangen suuri joukko nuoria protestanttisia aatelismiehiä, kaikki hyvien ratsujen selässä, oli ollut tervehtimässä amiraalia, ja he hajausivat sitten pitkin katuja aikeissa hakea käsiinsä Guisen herttua tai hänen ystävänsä, ja ruveta heidän kanssaan riitaan, jos he näitä tapaisivat. Yhtäkaikki sujui sentään kaikki alussa rauhallisesti. Kansanjoukko pysyi, ehkä heidän suuren lukumääränsä peloittamina, tahi säästäen kaikki toista tilaisuutta varten, äänetönnä heidän kulkiessa ohi ja osoittamatta millään tavoin mieltään kuullessaan heidän huutavan: _Kuolema herra amiraalin murhaajille! Alas guiselaiset!_

Erään kadun kulmauksessa sattui kymmenkunta nuorta katolista aatelismiestä, heidän joukossaan useita Guisen suvun vasalleja, odottamatta tulemaan protestanttien joukon kanssa vastakkain. Jokainen odotti vakavaa yhteenottoa, mutta siitä ei tullutkaan mitään. Katolilaiset eivät -- tapahtuipa se sitten varovaisuudesta tai sen vuoksi että he toimivat tarkkojen määräysten mukaan -- vastanneet protestanttien solvaiseviin huutoihin, ja muudan hauskan näköinen nuori mies, joka oli heidän etunenässään, tuli Mergy'tä kohti ja sanoi, tervehtien häntä kohteliaasti, tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä:

-- Hyvää päivää, herra de Mergy. Olette varmaankin olleet katsomassa herra de Châtillon'ia? Kuinka hän voi? Onko murhaaja saatu kiinni?

Molemmatkin joukot pysähtyivät. Mergy tunsi parooni de Vaudreuil'n, tervehti häntä ja vastasi hänen kysymyksiinsä. Useammatkin joutuivat puheisiin toistensa kanssa, ja kun ne kestivät vain vähän aikaa, niin erottiin ilman riitaa. Katolilaiset väistyivät seinäviereltä, ja jokainen jatkoi matkaansa.

Parooni de Vaudreuil oli pidättänyt Mergy'tä jonkin aikaa, niin että hän oli jäänyt vähän jälkeen joukostaan. Hänet jättäessään Vaudreuil sanoi hänelle, katsoen hänen hevosensa satulaa:

-- Kuulkaas! Erehdyn suuresti, jos ei ratsunne ole huonosti satuloitu. Katsokaahan vaan.

Mergy laskeutui maahan ja satuloi hevosensa uudestaan. Tuskin oli hän taas päässyt sen selkään, kun kuuli jonkun laskettavan perässään täyttä laukkaa. Hän käänsi päätään ja näki nuoren miehen, jonka kasvot olivat hänelle oudot, mutta joka oli ollut mukana heistä juuri eronneessa joukossa.

-- Piru minut periköön! tämä sanoi syöksyen hänen luokseen; mutta olisinpa totisesti iloinen jos tapaisin yksinään jonkun niistä, jotka juuri vastikään huusivat _alas guiselaiset?_

-- Ei teidän tarvitse mennä pitkälle tavataksenne yhden sellaisen, Mergy vastasi hänelle. Miten voin teitä palvella?

-- Olisitteko te sattumalta yksi niistä lurjuksista?

Silmänräpäyksessä Mergy paljasti miekkansa ja lyödä läimäytti sen lappeella tätä Guisein ystävää vasten kasvoja. Tämä tempasi heti ratsupistoolinsa ja laukaisi sen Mergy'tä kohti. Onneksi vain sankkiruuti syttyi. Dianan rakastaja sivalsi vihollistaan miekalla päähän ja pudotti hänet satulasta yltä päältä verissä. Kansanjoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt välinpitämättömänä katselijana, asettui heti puolustamaan haavoittunutta. Nuoren hugenotin niskaan sateli kiviä ja kepiniskuja, ja kun kaikki vastarinta oli mahdotonta, niin Mergy päätti kannustaa kovasti hevostaan ja lähteä tiehensä täyttä laukkaa. Kun hän yritti liian jyrkästi kääntyä kadunkulmauksessa, niin hevosensa kaatui ja hän sen mukana; tosin hän ei siinä loukannut itseään, mutta ennenkuin hän taas pääsi ratsunsa selkään, oli raivoisa joukko jo ympäröinyt hänet. Silloin hän asettui selin seinää vasten ja piti jonkun aikaa päälletunkevat loitolla miekallaan. Mutta kun kova kepin isku oli katkaissut sen terän, niin hänet kaadettiin kumoon ja olisi kai revitty palasiksi, jos ei eräs fransiskaanimunkki olisi suojellut häntä ruumiillaan syöksyen hänen ahdistajiensa eteen.

-- Mitä te teette, lapseni! hän huusi. Jättäkää tämä mies rauhaan, ei hän ole tehnyt mitään pahaa.

-- Hän on hugenotti! kajahti sadasta kurkusta raivoisa kiljunta.