Part 13

-- Vaikka! Antakaa hänelle aikaa parantaa itsensä. Hän voi sen tehdä vielä.

Mergy'tä pidelleet kädet heltisivät heti paikalla. Hän nousi ylös, tempasi maasta miekkansa tyngän ja päätti myydä henkensä kalliisti, jos hänen kimppuunsa vielä hyökättäisiin.

-- Antakaa tämän miehen elää, jatkoi munkki, ja olkaa kärsivällisiä. Ennen pitkää protestantit taas rupeavat käymään messussa.

-- Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä, toistivat useat äänet kiivaasti. Jo pitkän aikaa meille on saarnattu kärsivällisyyttä, ja sillä välin he kirkonmenoissaan joka sunnuntai lauluillaan pahentavat kaikki kunnon kristityt.

-- Kuulkaapas! Ettekö tunne sananlaskua: _Kyllä routa porsaan kotiin ajaa?_ Antaa heidän huutaa vielä vähän aikaa; aivan pian saatte, _Elokuun Pyhän Neitsyen armosta,_ kuulla heidän laulavan messuja latinaksi. Mitä tähän nuoreen parpaillot'hon tulee, niin jättäkää hänet minun huostaani, tahdon tehdä hänestä kristityn. Menkää nyt kukin kotiinne, älkääkä nuolaisko ennenkuin tipahtaa.

Kansanjoukko hajaantui mukisten, mutta loukkaamatta Mergy'tä millään tavoin. Hevosensakin tuotiin hänelle takaisin.

-- Ensi kerran eläissäni on minun ilo nähdä teidän kaapunne, arvoisa isä, hän sanoi. Olkaa vakuutettu kiitollisuudestani, ja suvaitkaa ottaa tämä kukkaro.

-- Jos sen määräätte annettavaksi köyhille, poikani, niin otan sen. Tietäkää että tunnen myötätuntoa teitä kohtaan. Tunnen veljenne ja tahdon teidän parastanne. Kääntykää jo tänä hetkenä katolilaiseksi, lähtekää minun mukaani, ja se on tehty tuossa tuokiossa.

-- Siitä minä kiitän, mutta kieltäydyn. Minua ei ollenkaan haluta muuttaa uskoa. Mutta kuinka te minut tunnette? Mikä on nimenne?

-- Minua sanotaan veli Lubin'iksi ... ja ... pikku veitikka, olen nähnyt teidän hyvin usein kiertelevän erään tietyn talon tienoilla... Hiljaa vaan! Sanokaapa minulle, herra de Mergy, uskotteko nyt, että munkki saattaa tehdä hyvää?

-- Joka paikassa tunnustan julkisesti jalomielisyytenne, isä Lubin.

-- Ettekö tahdo luopua protestanttisista jumalanpalveluksista messun vuoksi?

-- En, kerta kaikkiaan; enkä tule koskaan kirkkoon muuta vasten kuin teidän saarnaanne kuuntelemaan.

-- Teillä tuntuu olevan hyvä maku.

-- Ja ihailen vielä teitä suuresti.

-- Totta tosiaan, olenpa pahoillani kun tahdotte pysyä kerettiläisyydessänne. Olen teitä varoittanut, olen tehnyt voitavani; tulkoon sitten mitä tahansa, minä puolestani pesen käteni. Hyvästi poikani.

-- Hyvästi, arvoisa isä.

Mergy nousi taas satulaan ja palasi asuntoonsa, tosin aika lailla uuvuksissa, mutta muuten kovin tyytyväisenä kun oli siksi onnellisesti suoriutunut niin pahasta pälkähästä.

XX.

Kevytaseinen ratsuväki.

Jaffiev. He amongst us That spares his father, brother, or his friend is damned.

_Otway_, Venice preserved.[63]

Elokuun 24 päivän iltana saapui Parisiin Saint-Antoine-portin kautta osasto kevytaseista ratsuväkeä. Miesten paksun tomukerroksen peittämät saappaat ja puvut osoittivat heidän tehneen pitkän taipaleen. Laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat sotilaiden ahavoituneita kasvoja; niillä saattoi huomata kuvastuvan sen epämääräisen levottomuuden mitä tuntee tapahtumain lähestyessä, joita ei vielä toistaiseksi ollenkaan tunne, mutta joiden otaksuu muodostuvan onnettomuutta tuottaviksi.

Joukko suuntasi kulkunsa ajaen käymäjalkaa laajalle talottomalle aukiolle, joka levisi muinaisen Tournelles-palatsin luona. Kapteeni komensi seis, lähetti sitten kymmenkunta miestä kornetin johdolla tiedustelemaan ja asetti itse lähikatujen päähän vartiostot, joiden hän antoi ottaa tulensytyttimet, aivan kuin vihollisen ollessa lähellä. Suoritettuaan nämä erikoiset varovaisuustoimenpiteet, hän palasi joukkonsa rintaman eteen.

-- Kersantti! hän sanoi tavallista kovemmalla ja käskevämmällä äänellä.

Vanha ratsumies, jonka hattua koristi kultanauhus, ja jolla oli kirjailtu olkavyö, lähestyi kunnioittavasti päällikköään.

-- Onko kaikilla miehillä sytyttimet?

-- On, kapteeni.

-- Onko luoteja riittävästi?

-- On, kapteeni.

-- Hyvä. Hän antoi tammansa kulkea käymäjalkaa pienen joukkonsa rintaman editse. Kersantti seurasi häntä hevosen pituuden verran jäljempänä. Tämä oli huomannut kapteenin mielentilan ja siksi hän epäröi uskaltaisiko ruveta tätä puhuttelemaan.

Viimein hän rohkaisihe.

-- Kapteeni, saanko käskeä miehiä antamaan hevosilleen syömistä? Tiedättehän, etteivät ne ole saaneet mitään suuhunsa sitten aamun.

-- Ei.

-- Edes kourallinen kauroja? Se kävisi hyvin sukkelaan.

-- Ei saa ottaa yhdeltäkään hevoselta päitsiä päästä.

-- Tuota, jos niitä vielä tänä yönä ... niinkuin kerrotaan ... että jos...

Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.

-- Menkää paikoillenne, hän sanoi kuivasti. Ja hän jatkoi hiljaista ratsastustaan. Kersantti palasi sotamiesten keskeen.

-- No, kersantti, onko se totta? Mitä tästä nyt oikein tulee? Mitä nyt on oikein tekeillä? Mitä kapteeni sanoi?

Parisenkymmentä kysymystä tekivät hänelle aivan yhtaikaa vanhat soturit, jotka yhteinen sotapalvelus ja pitkällinen tottumus oikeutti näin tuttavallisesti suhtautumaan ylempäänsä.

-- Kyllä me saamme vielä nähdä kauniita asioita! kersantti sanoi sellaisella äänellä kuin ainakin mies, joka tietää jotain enemmän kuin mitä hän tahtoo sanoa.

-- Mitä? mitä?

-- Ei saa ottaa päitsiä hevosten päästä, ei siunaaman hetkeksikään... sillä, kuka tietää? Meitä voivat tarvita hetkenä minä tahansa.

-- Ahaa! Se siis tietää, että saadaan tapella? kysyi torvensoittaja. Ja ketä vastaan sitten, jos saan luvan kysyä?

-- Ketäkö vastaan? sanoi kersantti, toistaen kysymyksen ikäänkuin saadakseen aikaa tuumia vastausta. Hitto vieköön, on sekin kysymys! Ketäs vastaan sitä sitten muka tapeltaisiin, jos ei kuninkaan vihollisia?

-- Niin kyllä, mutta ketä ne kuninkaan viholliset sitten ovat? tiukkasi itsepintainen kyselijä.

-- Kuninkaan vihollisetko? Hän ei edes tiedä ketä kuninkaan viholliset ovat! Ja sanoja kohautti säälivästi olkapäitään.

-- Espanjalainenhan se on kuninkaan vihollinen; mutta ei hän ole voinut päästä tänne tulemaan niin salavihkaa kenenkään huomaamatta.

-- Huihai! puuttui joku toinen puheeseen; tiedän paljon kuninkaan vihollisia, jotka eivät ole espanjalaisia!

-- Bertrand on oikeassa, sanoi kersantti; ja tiedän hyvin kestä hän puhuu.

-- No kestä sitten?

-- Ka hugenoteista. Ei tarvitse olla mikään noita sen huomatakseen. Kaikki ihmiset tietävät, että hugenotit ovat saaneet uskonsa Saksasta, ja olenpa jotenkin varma siitä, että saksalaiset ovat vihollisiamme, sillä hyvin usein olen vaihtanut pistoolinlaukauksia heidän kanssaan, eritotenkin Saint-Quentin'in luona, jossa he tappelivat kuin paholaiset.

-- Tuo on kyllä kaikki oikein puhuttu, sanoi torvensoittaja; mutta heidän kanssaan tehtiin rauha, ja paljon siinä torvia soitettiin, niin että kyllä minä sen muistan.

-- Todistuksena siitä etteivät he ole meidän vihollisiamme, sanoi muudan muita paremmin puettu ratsumies, on se että La Rochefaucauld'in kreivi tulee kevytaseisen ratsuväen komentajaksi sodassa, jota tulemme käymään Flanderissa; sillä kukapa ei tietäisi että La Rochefaucauld kuuluu siihen uskoon. Piru vieköön jos ei hän ole hugenotti päästä jalkoihini Hänhän pitää _Condé_-kannuksia ja _hugenotti_-hattua.

-- Rutto hänen kimppuunsa! huudahti kersantti. Sinä et sitä asiata ymmärrä, sinä Merlin, et ollut silloin vielä meidän mukana; La Rochefaucauld juuri meidät komensi väijyksiin, kun oltiin kaikki jäädä kentälle La Robraye'ssa Poitoussa. On siinä sellainen veitikka, joka on kaikki kosket läpi laskenut.

-- Ja hän on sanonut, Bertrand lisäsi, että yksi komppania saksalaisia ratsumiehiä muka on parempi kuin kokonainen eskadroona kevytaseista ratsuväkeä. Olen siitä yhtä varma kuin että tämä hevonen on kimo; olen saanut sen eräältä kuningattaren hovipojalta.

Kuulijakunnasta kuului harmistuneita huudahduksia; mutta pian ne lakkasivat, kaikki kun olivat uteliaita tietämään ketä vastaan sotaiset valmistelut ja tavallisuudesta poikkeavat varovaisuustoimenpiteet, joihin he näkivät ryhdyttävän, olivat tähdätyt.

-- Onko se totta, kersantti, kysäsi torvensoittaja, että eilen aikoivat tappaa kuninkaan?

-- Lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne olivat ne senkin ... hugenotit.

-- Pyhän Andreaksen Ristinmajatalon isäntä, jonka luona söimme aamiaista, sen meille kertoi, samoin kuin senkin, että he tahtoivat hävittää messun.

-- Siinä tapauksessa saamme syödä lihaa joka päivä, huomautti Merlin hyvin filosoofisesti; sianlihakimpale papuruoan asemesta! ei siinä ole mitään suremista.

-- Ei kylläkään, mutta jos hugenotit pääsevät lakia säätämään, niin he ensi työkseen hajoittavat kaikki kevytaseiset ratsuväenkomppaniat kuin lasin vaan, asettaakseen tilalle saksalaisia ratsumieskoiriaan.

-- Jos niin on asiat, niin kyllä totisesti minä heille näytän! Perhana vieköön. Ihanhan tässähän tekevät minusta hyvän katolilaisen. Sanokaas Bertrand, te joka olette ollut protestanttien joukoissa, onko totta, että amiraali antoi vain seitsemän äyriä ratsumiehilleen?

-- Ei ropoakaan enempää, se vanha kitupiikki! Niinpä jätinkin hänet ensi sotaretken päätyttyä.

-- Kapteeni kun on tänään pahalla päällä, sanoi torvensoittaja. Hän, joka tavallisesti on niin pirun hyvänahkainen mies, joka mielellään puhuu sotamiehen kanssa, on ollut tuppisuuna koko matkan.

-- Hänen mieltään kai painavat nuo uutiset, kersantti vastasi.

-- Mitkä uutiset?

-- Ka kaikesta päättäen se, mitä hugenotit aikovat tehdä.

-- Kansalaissota alkaa taas, sanoi Bertrand.

-- Sen parempi meille, virkkoi Merlin, joka aina näki asiat niiden paraalta puolelta; sittenhän saa taas tapella, polttaa kyliä ja mukiloida hugenotteja.

-- Näyttää siltä kuin olisivat he tahtoneet tehdä uudelleen saman tempun kuin ennen Amboise'ssa, sanoi kersantti; sen vuoksi varmaan meidät tuotiin tänne. Kyllä me panemme kaikki asiat reilaan.

Tällä hetkellä kornetti palasi takaisin osastonsa kera; hän meni kapteenin luo ja sanoi hänelle hiljaa jotakin, kun taas häntä seuranneet sotilaat menivät toveriensa joukkoon.

-- Partani kautta! sanoi yksi tiedusteluretkellä olleista, enpä tiedä mitä Parisissa on tänä yönä tekeillä. Emme nähneet kaduilla kissaakaan, mutta sensijaan oli Bastille täynnä joukkoja: näin siellä sveitsiläisten piikkejä, ja niitä oli linnan pihalla kuin tähkiä pellolla!

-- Ei niitä ollut kuin viisisataa, tokaisi joku toinen.

-- Se ainakin on varmaa, virkkoi ensimäinen, että hugenotit tahtoivat murhata kuninkaan, ja että amiraali sai mellakassa suuren haavan Guisen herttuan omasta kädestä.

-- Se lurjus! se oli hyvin tehty! huudahti kersantti.

-- Niin sanoivat sveitsiläiset pahuksen mongerruksellaan, että kerettiläisiä on suvaittu Ranskassa liian kauvan.

-- Kyllä se on totta, että he jonkin aikaa ovat kulkeneet hyvin nokka pystyssä, sanoi Merlin.

-- Eivätkö he sanokin rökittäneensä meidät Montcontour'in ja Jarnac'in luona, kun he niin mahtailevat ja kerskailevat?

-- He tahtoisivat syödä itse lihat ja jättää meille luut.

-- Onkin jo aika hyvien katolilaisten heitä vähän höyhentää.

-- Mitä minuun tulee, niin jos kuningas sanoisi minulle: tapa pois nuo lurjukset! niin saisipa ottaa minulta olkavyöni, jos antaisin sanoa sitä itselleni kahteen kertaan!

-- Belle-Rose, kerro meille vähän siitä mitä kornettimme teki? Merlin pyysi.

-- Hän puhui jonkinlaisen sveitsiläisten upseerin kanssa; mutta en voinut kuulla mitä tämä sanoi. Joka tapauksessa sen on täytynyt olla jotain erikoista, sillä hän huudahti yhtä myötäänsä: Voi herranen aika, voi herranen aika!

-- Katsopas, tuossa tulee meidän luoksemme ratsastajia täyttä laukkaa; epäilemättä meille siinä tuodaan määräys.

-- Heitä on vain kaksi, niin minusta näyttää, ja kapteeni ja kornetti menevät heitä vastaan.

Kaksi ratsastajaa tuli kovaa vauhtia ratsuväkiosastoa kohti. Toinen, jolla oli yllään upea puku ja vihreä olkavyö, ja päässä sulkatöyhtö-hattu, istui sotaratsun selässä. Hänen toverinsa oli paksu, lyhyt ja tanakkavartaloinen mies, hänellä oli yllä musta kaapu ja kädessään iso puinen ristiinnaulitun kuva.

-- Nyt saadaan tapella, se on varma. Tuossa on sotapappi, joka lähetetään meille haavoittuneita ripittämään.

-- Ei ole ollenkaan hauska tapella, kun ei ole saanut päivällistä, mutisi Merlin aivan hiljaa.

Molemmatkin ratsastajat hiljensivät hevostensa vauhtia, niin että he voivat ne vaivatta pysähdyttää tullessaan kapteenin luo.

-- Suutelen herra de Mergyn käsiä, sanoi vihreäolkavöinen. Tunteeko hän vielä palvelijaansa Thomas de Maurevel'ia?

Kapteeni ei vielä tiennyt Maurevel'in viimeistä rikosta; hän tiesi tämän vain urhean de Mouy'n murhaajaksi. Hän vastasi tälle hyvin kuivasti:

-- En tunne ollenkaan herra de Maurevel'ia. -- Otaksun että te tulette meille viimeinkin sanomaan miksi me olemme täällä.

-- On kysymyksessä pelastaa hyvä kuninkaamme ja pyhä uskomme niitä uhkaavasta vaarasta.

-- Mikä se vaara sitten on? George kysyi halveksuvalla äänellä.

-- Hugenotit ovat tehneet salaliiton kuningasta vastaan, mutta heidän rikolliset salahankkeensa on saatu ajoissa ilmi, Jumalan kiitos, ja kaikkien hyvien kristittyjen pitää liittyä yhteen ja tuhota heidät heidän nukkuessaan.

-- Kuten voimallinen Gideon löi midianilaiset, sanoi mustatakki.

-- Mitä minä kuulenkaan? Mergy huudahti kauhusta vapisten.

-- Porvarit ovat aseissa, jatkoi Maurevel; ranskalaiset kaartit ja kolmetuhatta sveitsiläistä on kaupungissa. Meillä on lähemmä 60,000 miestä käytettävissämme; kello 11 annetaan sovittu merkki, ja silloin tanssi alkaa.

-- Kurja roisto, mitä inhoittavia valeita sinä koetat muille syöttää? Kuningas ei suinkaan käske panemaan toimeen ilkitöitä, ja vielä vähemmän hän niitä palkitsee.

Mutta niin sanoessaan hänen juolahti mieleensä, mikä omituinen keskustelu hänellä oli ollut pari päivää sitä ennen kuninkaan kanssa.

-- Älkää kiivastuko herra kapteeni; jos minun ei tarvitse kiinnittää huomiotani niin kokonaan kuninkaan palvelukseen, niin vastaisin solvauksiinne. Kuunnelkaa minua, minä tulen hänen majesteettinsa puolesta vaatimaan teitä seuraamaan minua joukkoinenne. Meidän osaksemme on määrätty Saint-Antoine katu ja viereinen kaupunginkortteli. Tuon teille tarkan luettelon niistä henkilöistä, jotka meidän tulee raivata pois. Arvoisa isä Malebouche jakaa miehillenne tarpeelliset neuvot ja kehoitukset sekä valkeat ristit, jommoiset kaikilla katolilaisilla tulee olla, ettei pimeässä uskollisia luultaisi kerettiläisiksi.

-- Ja minä muka suostuisin olemaan apuna nukkuvien ihmisten tappamisessa!

-- Oletteko katolilainen ja tunnustatteko Kaarle IX kuninkaaksenne? Tunnetteko marsalkka de Retz'n, jonka käskyjä teidän täytyy totella, nimikirjoituksen? Ja hän ojensi tälle paperin, joka hänellä oli vyössään.

Mergy viittasi luo yhden ratsumiehistään, ja palavasta sytyttimestä sytytetyn soihdun valossa hän luki täsmälliseen muotoon laaditun määräyksen, jossa kuninkaan nimessä käskettiin kapteeni de Mergy'tä tehokkaasti avustamaan kansalliskaartia ja tottelemaan herra de Maurevelia tehtävässä, jonka tämä hänelle selittäisi. Tähän määräykseen oli liitetty nimiluettelo, jonka otsikkona oli: _Luettelo kerettiläisistä, jotka Saint-Antoinen kaupunginosassa on surmattava_. Ratsumiehen kädessään pitämän palavan olkitukon loimussa kaikki kevytaseiset ratsumiehet saattoivat nähdä syvän liikutuksen, jonka heidän päällikössään herätti tämä määräys, minkä sisällystä hän ei vielä ollut tuntenut.

-- Minun mieheni eivät koskaan tahdo ruveta ilkityöntekijöiksi, sanoi George heittäen paperin vasten Maurevelin kasvoja.

-- Ei olekaan kysymys mistään ilkitöistä, sanoi pappi, kerettiläisistä nyt on kysymys ja heille tapahtuu vain oikeus.

-- Hei uljaat miehet! Maurevel huusi koroittaen ääntään ja kääntyen ratsumiesten puoleen, hugenotit aikovat tappaa kuninkaan ja katolilaiset, täytyy ennättää ennen heitä, tänä yönä me tapamme heidät kaikki kun he ovat uneen vaipuneina ... ja kuningas sallii teidän ryöstää heidän talonsa!

Hurja riemuhuuto kajahti kaikista riveistä.

-- Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!

-- Hiljaa rivissä! kapteeni karjasi jyrisevällä äänellä. Minulla yksin on oikeus komentaa näitä miehiä. Toverit, se mitä tuo kurja tuossa sanoo, ei voi olla totta, ja vaikkapa kuningas niin olisi käskenytkin, niin minun ratsumieheni eivät koskaan tahtone surmata ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan.

Sotamiehet pysyivät äänettöminä.

-- Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille! huusivat yhtaikaa Maurevel ja hänen toverinsa. Ja ratsumiehet toistivat hetkistä myöhemmin: Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!

-- No! kapteeni, aiotteko te totella? sanoi Maurevel.

-- En tahdo enää olla mikään kapteeni, kiljaisi George. Ja hän riisti päältään kehäkauluksensa ja olkavyönsä, arvonsa merkit.

-- Ottakaa kiinni tuo petturi! huusi Maurevel paljastaen miekkansa; tappakaa tuo kapinoitsija, joka ei tottele kuningastaan.

Mutta sotilaista ei yksikään uskaltanut kohottaa kättään päällikköään vastaan... Kapteeni löi miekan Maurevel'in kädestä, mutta sen sijaan että olisi lävistänyt hänet omallaan, hän tyytyi antamaan tälle sen lappeella niin kovan läimäyksen vasten naamaa, että hän horjahti hevosenselästä maahan.

-- Hyvästi, senkin pelkuri raukat! hän sanoi joukolleen; luulin että minulla oli sotilaita, mutta olikin vain pelkkiä murhamiehiä. Sitten hän kääntyi kornettiinsa päin. Alphonse, jos tahdotte päästä kapteeniksi, niin nyt teillä on siihen hyvä tilaisuus. Asettukaa näitten maantierosvojen etunenään.

Näin sanoen hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja ratsasti pois täyttä laukkaa, suunnaten kulkunsa kaupungin keskiosiin päin. Kornetti teki ensin samoin, ikäänkuin hän olisi aikonut seurata entistä päällikköään; mutta pian hän pidätti hevostaan ja antoi sen ruveta astumaan käymäjalkaa; sitten hän pysähtyi, käänsi sen ympäri ja palasi takaisin komppaniansa luo, harkiten varmaankin mielessään, että niin vihanpuuskassa annettu kuin hänen kapteeninsa neuvo olikin, niin se silti ei ollut sen huonompi noudatettavaksi.

Maurevel nousi puolipyörryksissä saamastaan iskusta sadatellen satulaan ja munkki kehoitti ristiinnaulitun kuvaansa kohottaen sotilaita olemaan säästämättä ainoatakaan hugenottia ja hukuttamaan kerettiläisyyden verivirtoihin.

Sotilaita olivat heidän kapteeninsa moitteet aluksi vähän aikaa pidättäneet asemillaan, mutta kun he näkivät tämän poistuneen heidän paristaan, ja kun heidän silmissään kauniina kangasteli houkuttelevana paremmanpuoleisen ryöstön mahdollisuus, niin he heiluttivat sapeliaan päänsä yläpuolella ja ja vannoivat tekevänsä kaikki mitä Maurevel vaan käski heitä tekemään.

XXI.

Viimeinen yritys.

Soothsayer. Beware the Ides of March![64]

_Shakespeare_, Julius Caesar.

Samana iltana Mergy lähti tavanmukaiseen aikaan kotoaan, ja kääriytyneenä huolellisesti muurinväriseen vaippaansa, hattu syvään silmille painettuna hän tavallista varovaisuuttaan noudattaen suuntasi kulkunsa kreivittären taloa kohti. Tuskin oli hän ottanut montakaan askelta kun hän tapasi kirurgi Ambrosius Parén, jonka hän oli tullut tuntemaan siten että tämä oli hoitanut häntä kun hän oli ollut haavoitettuna. Paré oli varmaankin tulossa Châtillon-palatsista, ja ilmaistuaan hänelle itsensä Mergy kysyi kuinka amiraali voi.

-- Hän voi hyvin, sanoi kirurgi. Haava on sangen hyvän näköinen, ja potilas muutenkin hyvissä voimissa. Jumalan avulla hän paranee. Toivon että hänelle määräämäni lääkejuoma tekee hänelle hyvää ja että hän saa nukkua hyvästi ensi yönä.

Muudan ohi kulkeva alhaisoon kuuluva mies oli kuullut heidän puhuvan amiraalista. Kun hän oli päässyt heistä siksi pitkän matkan päähän että arveli voivansa olla hävytön tarvitsematta pelätä mitään ojennusta, hän huusi:

-- Kyllä hän pian saa tanssia sarabandea[65] Montfaucon'illa,[66] teidän paholaisen amiraalinne! Ja sitten hän hän lähti livistämään minkä käpälistä lähti.

-- Kurja roisto! huusi Mergy. Minua ihan harmittaa kun suuren amiraalimme täytyy asua sellaisessa kaupungissa, jossa niin monet ihmiset ovat hänen vihollisiaan.

-- On sentään onni että hänen palatsinsa on niin hyvin vartioitu, vastasi kirurgi. Kun läksin hänen luotaan, niin rappuset olivat täynnä sotilaita, ja he jo sytyttelivät sytyttimiään. -- Voi! herra Mergy, tämän kaupungin asukkaat eivät rakasta meitä. Mutta on jo myöhä, ja minun täytyy palata Louvreen takaisin.

He erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä, ja Mergy jatkoi matkaansa vaipuneena ruuusunpunaisiin unelmiin, jotka saivat hänet hyvin pian unohtamaan sekä amiraalin että ranskalaisten vihan. Kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta tavatonta liikettä, joka vallitsi Parisin muuten heti pimeän tultua hyvin hiljaisilla kaduilla. Milloin häntä vastaan tuli kantajia omituisen muotoiset taakat hartioillaan, joita hänen pimeässä teki mieli pitää keihäskimppuina; milloin tuli sotaväen osasto, joka marssi äänetönnä aseet koholla ja palavin sytyttimin; toisaalla taas avautui ikkuna, joku Ilmestyi siihen kynttilä kädessä ja hävisi taas samassa.

-- Hoi! huusi hän eräälle kantajalle, kuulkaa naapuri, minne viette tuota kantamustanne näin myöhään?

-- Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.

-- Toveri, sanoi Mergy kersantille, joka johti patrullia, minne menette noin aseistettuina?

-- Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.

-- Hoi! ettekö ole kuninkaan hovipoikia? Minne te menette tovereinenne noiden täysissä taisteluvaruksissa olevien hevostenne kera?

-- Louvreen, arvoisa herra, tämän yön huveihin.

-- Tämän yön huveihin! virkkoi Mergy itsekseen. Kaikille ihmisille siitä näköjään on sanottu paitsi minulle. Mutta vähäpä se minua liikuttaa; kuningas huvitelkoon ilman minua, enkä totisesti ole utelias näkemään hänen huvituksiaan.

Vähän kauempana hän huomaa huonosti puetun miehen, joka pysähtyi muutamien talojen eteen ja merkitsi niiden ovet, vetämällä niihin liidulla valkean ristin.

-- Hei naapuri, oletteko te majoitusmestari, kun noin merkitsette taloja?

Tuntematon hävisi vastaamatta mitään.

Eräässä kadunkulmauksessa oli hän, kääntyessään sille kadulle, jonka varrella kreivitär asui, vähällä törmätä yhteen erään miehen kanssa, joka oli kääriytynyt laajaan viittaan niinkuin hänkin ja joka kääntyi samasta kulmasta vaikka päinvastaiseen suuntaan. Huolimatta pimeästä ja siitä, että kumpikin mitä huolellisimmin koetti pysytellä tuntemattomana, he paikalla tunsivat toisensa.

-- Kas hyvää iltaa, herra de Béville! Mergy sanoi ojentaen hänelle kätensä.

Antaakseen hänelle kätensä Béville teki omituisen liikkeen viittansa alla: hän siirsi oikeasta kädestään vasempaan jonkin kantamansa jotenkin painavan esineen. Viitta jäi vähän raolleen.

-- Terve, ritari uljas, kaunotarten suosikki! Béville huudahti. Lyönpä vetoa siitä, että teitä onnenne odottaa.

-- Entäs teitä itseänne, herra Béville...? Näyttääpä siltä kuin aviomiehet olisivat teille suutuksissaan; sillä erehdynpä pahoin, jos se ei ole haarniska joka teillä on hartioillanne, ja se mikä teillä on kädessänne, muistuttaa niin vietävästi pistoolia.

-- Täytyy olla varovainen, herra Bernard, hyvin varovainen. Näin sanoessaan hän asetti viittansa niin, että hän sai huolellisesti peittäneeksi kantamansa aseet.

-- Olen tavattomasti pahoillani kun en voi tänä iltana tarjota teille palvelustani ja miekkaani vartioidakseni katua ja pitääkseni rakastettunne ovella vahtia. Tänään se on minulle mahdotonta, mutta muuten olen aina käytettävänänne.

-- Tänä iltana te ette voi tulla minun kanssani, herra de Mergy. Hän säesti näitä muutamia sanojaan omituisella hymyllä.

-- Siispä onnea vaan! Hyvästi!

-- Toivotan teille myös _onnea!_

Jotain erikoista, jotain onttoa mahtipontisuutta oli siinä tavassa millä Béville lausui nämä jäähyväiset.

He erosivat, ja Mergy oli jo ottanut muutaman askeleen, kun hän kuuli Bévillen kutsuvan häntä. Hän kääntyi ympäri ja näki tämän palaavan luokseen.

-- Onko veljenne kaupungissa?

-- Ei, mutta odotan häntä joka päivä tulevaksi. -- Mutta tosiaankin! sanokaa minulle otatteko osaa tämän yön huveihin?

-- Huveihinko?

-- Niin, kaikkialla puhutaan, että hovissa pannaan tänä iltana toimeen suuret huvit.

Béville mutisi aivan hiljaa muutamia sanoja hampaittensa välistä.