Part 11

Hän oli kookas ja komeakasvuinen. Tiukasti ruumiinmukainen puku sai hänen sopusuhtaisen vartalonsa hienot ääriviivat esiintymään täydessä kauneudessaan; mutta ei valkeaan samettikenkään pistetystä pienestä sirosta jalasta, ei pienestä kädestä, jossa kovaksi onneksi oli koruompeleilla koristeltu hansikas, saattanut tarkalleen määrätä hänen ikäänsä. En tiedä mikä seikka, -- ehkäpä se oli joku magneettinen vaikutus, tahi, jos niin tahtoo sanoa, jokin aavistus -- saattoi uskomaan, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen viiden. Hänen pukunsa oli upea, hieno ja yksinkertainen samalla kertaa.

Mergy nousi heti ja notkisti toisen polvensa hänen edessään. Nainen otti askeleen häntä kohti ja sanoi suloisella äänellä:

-- _Dios os guarde, caballero. Sea V. M. el bien venido_.[56]

Mergy liikahti hämmästyneenä.

-- _Habla V. M. Espanol?_[57]

Mergy ei puhunut espanjaa ja tuskin ymmärsikään sitä.

Nainen tuntui olevan vähän harmissaan. Hän antoi viedä itsensä toiseen nojatuoliin, ja hän istuutui, ja antoi Mergylle merkin istua toiseen. Sitten hän alotti keskustelun ranskaksi, mutta hänen puheessaan oli vieraalta tuntuva korostus, joka väliin oli kovin selvä ja ikäänkuin liioiteltu, väliin katosi taas kokonaan.

-- Herra ritari, teidän urheutenne sai minut unohtamaan sukupuolemme tavanmukaisen itsensähillitsemisen ja varovaisuuden; tahdoin nähdä täydellisen aatelismiehen, ja huomaan hänet maineensa veroiseksi.

Mergy punastui ja kumarsi.

-- Aijotteko sitten olla niin julma, aioin sanoa, että pidätte kasvoillanne tämän naamion, joka kateellisen pilven tavoin peittää minulta auringon säteet? (Mergy oli lukenut tämän lauseen eräästä kirjasta, joka oli käännetty espanjan kielestä.)

-- Herra ritari, jos olen tyytyväinen hienotunteisuuteenne, niin saatte vielä useitakin kertoja nähdä minut ilman naamiota; mutta tänään tyytykää pitämään minulle seuraa.

-- Oi! arvoisa rouva; niin suuren ilon kuin se minulle tuottaakin, niin se saattaa minut yhä innokkaammin toivomaan iloa saada nähdä kasvonne.

Mergy oli polvillaan ja näytti olevan halukas tempaamaan naamion pois.

-- _Poco a poco!_[58] herra ranskalainen; te olette liian kiivas. Istukaa taas, tai jätän teidät heti paikalla. Jospa tietäisitte kuka minä olen ja miten paljon minun täytyy uskaltaa saadakseni teidät nähdä, niin saisitte olla tyytyväinen jo pelkkään siihen kunniaan, jonka teille teen tulemalla tänne.

-- Mutta totta tosiaan, tuntuu äänenne minusta tutulta.

-- Ja kuitenkin te kuulette sitä ensi kertaa. Sanokaa minulle, kykenisittekö te pysyväisesti rakastamaan naista, joka rakastaisi teitä?

-- Tunnen jo teidän lähellänne...

-- Ette ole milloinkaan nähnyt minua, siispä ette voi minua rakastaakaan. Tiedättekö olenko kaunis vai ruma?

-- Olen vakuutettu siitä, että olette ihastuttava.

Tuntematon veti pois kätensä, jota Mergy oli pitänyt omassaan, ja nosti sen naamiotaan kohti ikäänkuin aikeissa ottaa sen pois.

-- Mitä tekisitte, jos näkisitte eteenne ilmestyvän viisikymmenvuotisen, peloittavan ruman eukon.

-- Se on mahdotonta.

-- Viisikymmenvuotisena rakkaus vielä palaa. Hän huokasi, ja nuori mies tunsi selkäpiitään karmivan.

-- Tämä siro ja kaunis vartalo, tämä käsi, jota turhaan yritätte riistää minulta, se kaikki on minulle todistuksena nuoruudestanne.

Nainen huokasi vaan syvään.

Mergy alkoi tuntea ikäänkuin jonkinlaista levottomuutta.

-- Teille miehille ei ole rakkaudessa kylläksi, vaaditte vielä kauneutta. Ja hän huokasi vielä kerran.

-- Antakaa minun, olkaa niin ystävällinen, ottaa pois tuo naamio.

-- Ei, ei! ja hän työnsi kiivaasti Mergyn luotaan. Muistakaa lupaustanne! Sitten hän lisäsi iloisemmalla äänellä: Panisin liian paljon alttiiksi jos ottaisin pois naamioni. Minua huvittaa nähdä teidät jalkojeni juuressa, ja jospa minä sattumalta en olisikaan nuori enkä kaunis ... ainakaan teidän mielestänne, ehkä jättäisitte minut ihan yksin tähän paikkaan.

-- Mutta näyttäkää minulle edes tuota pikku kätöstä.

Nainen riisui tuoksuvan hansikkaansa ja ojensi hänelle häikäisevän valkean käden.

-- Tunnen tämän käden! Mergy huudahti, niin kauniita ei ole kuin yksi ainoa koko Pariisissa.

-- Todellakin! Ja kenen käsi se on?

-- Se on ... erään kreivittären.

-- Minkä kreivittären?

-- Kreivitär de Turgis'n.

-- Ahaa, tiedän mitä aiotte sanoa. Niin, Turgis'lla on kauniit kädet, mutta niistä hän saa kiittää hajuvesien kauppiaansa mantelitahdasta. Mutta luulenpa voivani sanoa, että minun käteni ovat lempeämmät kuin hänen.

Kaikki tämä sanottiin hyvin luontevalla äänellä, ja Mergy'tä, joka oli luullut tuntevansa kauniin kreivittären äänen, alkoi taas vähän epäilyttää, ja hän tunsi melkein jo rupeavansa uskomaan erehtyneensä.

Löisinpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että henget ovat minulle suopeita, Mergy ajatteli. Hän koetti etsiä tästä kauniista kädestä sormuksen painamaa jälkeä, jollaisen hän oli huomannut kreivitär de Turgis'illa; mutta näissä pyöreissä ja muotokauniissa sormissa ei näkynyt pienintäkään merkkiä semmoisesta.

-- Niin, kreivitär de Turgis! tuntematon huusi nauraen. Todellakin, minun pitäisi kai pitää itseäni de Turgis'na! Mutta luojan kiitos, luulen olevani vähän parempikin.

-- Kreivitär on, kunniani kautta, kaunein nainen, mitä vielä olen nähnyt.

-- Olette siis rakastunut häneen? nainen kysyi vilkkaasti.

-- Ehkäpä; mutta olkaa niin ystävällinen ja ottakaa pois naamionne ja näyttäkää minulle kauniimpi nainen kuin Turgis.

-- Kun olen tullut siitä vakuutetuksi, että te rakastatte minua ... niin silloin te saatte nähdä kasvoni paljaina.

-- Kunko rakastan teitä... Mutta kuinka helkkarissa minä voisin rakastua teihin näkemättä kasvojanne?

-- Tämä käsi on kaunis; kuvitelkaa mielessänne että kasvoni ovat sopusoinnussa sen kanssa.

-- Nyt olen varma siitä, että te olette ihastuttava, sillä tulittepa ilmaisseeksi itsenne, kun hetkeksi unohditte muuttaa äänenne. Minä tunsin sen, siitä olen varma.

-- Ja se muka oli Turgis'n ääni? hän virkkoi nauraen ja korostaen sanoja, niinkuin hyvästi espanjaa puhuttaessa.

-- Niin juuri.

-- Erehdytte, erehdytte, herra Bernardo; minun nimeni on dona Maria, dona Maria de... Sanon teille myöhemmin sukunimeni. Olen barselonalainen aatelisnainen; isäni, joka pitää minua hyvin ankarasti silmällä, on nyt ollut jonkin aikaa matkoilla, ja minä käytän hyväkseni hänen poissaoloaan huvitellakseni ja tutustuakseni Pariisin hoviin. Mitä Turgis'in tulee, niin heretkää puhumasta siitä naisesta; hänen nimensäkin on vihattu ja vastenmielinen; hän on koko hovin ilkein nainen. Tiedättehän muuten, millä tavalla hän tuli leskeksi!

-- Minulle on siitä vähin kerrottu.

-- No niin, puhukaa! Mitä teille on sanottu?

-- Niin, hän oli temmannut, yllättäessään miehensä hyvin hellässä kohtauksessa kamarineitonsa kanssa, tikarin ja lyönyt häntä sillä hieman kovan puoleisesti. Ja mies kuoli kuukautta myöhemmin.

-- Ja se teko ... se kai tuntuu teistä hirveältä.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten voi häntä tuomita. Sanotaan hänen rakastaneen miestään, ja minä ymmärrän mustasukkaista.

-- Te puhutte niin, koska luulette nyt seisovanne Turgis'n edessä; mutta tiedän että halveksitte häntä sisimmässänne.

Tuntemattoman äänessä oli jotain alakuloista ja surunvoittoista; mutta kreivitär de Turgis'n ääni se ei ollut. Mergy ei tiennyt mitä ajatella.

-- Mitä! te olette espanjatar ettekä ymmärrä mustasukkaisuutta?

-- Jätetään tuo. Mikä musta nauha teillä on kaulassanne?

-- Se on pyhäinjäännös.

-- Luulin teitä protestantiksi.

-- Se on totta. Mutta tämän pyhäinjäännöksen on antanut minulle eräs nainen, ja pidän sitä muistona häneltä.

-- Kuulkaahan, jos tahdotte, olla minulle mieliksi, niin älkää enää ajatelko muita naisia. Tahdon olla teille enemmän kuin kaikki muut naiset. Kuka teille on antanut tuon pyhäinjäännösrasian? Taasko sama kreivitär de Turgis?

-- Ei, todenperään aivan.

-- Valehtelette!

-- Te siis olette rouva de Turgis?

-- Nyt petyitte, herra Bernardo!

-- Kuinka niin?

-- Kun näen kreivitär de Turgis'n, niin kysyn häneltä, kuinka hän tekee sellaisen pyhyydenloukkauksen että antaa pyhän esineen kerettiläiselle?

Mergy tunsi käyvänsä hetki hetkeltä epävarmemmaksi.

-- Mutta minä haluan saada tuon pyhäinjäännösrasian, antakaa se minulle.

-- Ei, en voi sitä antaa.

-- Minä tahdon sen. Rohkenetteko kieltää minulta sitä?

-- Olen luvannut antaa sen takaisin sille, jolta sen sainkin.

-- Hui hai, sellaiset lupaukset ovat pelkkää lapsellisuutta vain. Kavalalle naiselle annettu lupaus ei velvoita mihinkään. Muuten, varokaa sitä, ehkäpä se on taikakalu, vaarallinen talismani, tuo joka teillä on kaulassanne. Turgis on, niin sanotaan, suuri velho.

-- En usko taikuuteen.

-- Ettekö taikureihinkaan?

-- _Nais_taikureihin uskon kyllä vähän. Hän korosti ensimäistä tavua.

-- Kuulkaapas, antakaa minulle tuo pyhäinjäännösrasia, ja ehkäpä minä sitten riisun naamioni.

-- Tuo oli taas rouva de Turgis'n ääni!

-- Viimeisen kerran, tahdotteko antaa minulle tuon pyhän esineen?

-- _Annan sen teille takaisin_, jos riisutte naamionne.

-- Voi! te ihan kiusaatte minua vatvomalla aina tuota Turgis'tanne. Rakastakaa häntä jos teitä niin haluttaa, mitäpä se minua liikuttaa?

Hän käännähti nojatuolissaan kuin nyrpeilä mielin. Hänen kaulaansa peittävä atlas kohosi ja laski nopeasti.

Muutaman minuutin hän oli vaiti, sitten, käännähtäen äkkiä, hän sanoi pilkallisesti: _Vala me dios! V. M. non es caballero, es un monge!_[59]

Yhdellä sysäyksellä hän kaasi kumoon molemmat pöydällä olevat kynttilät, ja puolet pulloista ja laseista. Kynttilät sammuivat silmänräpäyksessä. Samassa hän tempasi naamion kasvoiltaan. Mitä täydellisimmässä pimeydessä Mergy tunsi polttavien huulien tapailevan hänen suutaan ja kahden käsivarren sulkevan hänet kiihkeään syleilyyn.

XV.

Pimeässä.

"Kaikki kissat ovat yöllä harmaita."

Läheisen kirkon kello kajahutti neljä lyöntiä.

-- Jesus Maria! Kello on jo neljä! Nipin napin ehdin kotia ennen päivänkoittoa.

-- Mitä! te kovasydäminen, jätättekö minut niin pian?

-- Minun täytyy! mutta me näemme ennen pitkää taas toisemme.

-- Ettäkö näemme jälleen toisemme! ajatelkaa toki, rakas kreivitär, etten ole teitä kunnolla nähnytkään.

-- Mutta heretkää jo hokemasta tuota kreivitärtänne. Minä olen dôna Maria; ja kun saamme valoa, niin saatte kyllä nähdä etten ole se joksi minua luulette.

-- Missä päin ovi on? Minä menen käskemään tuomaan valoa.

-- Ei, antakaa minun mennä, Bernardo; minä tunnen tämän huoneen, ja minä tiedän mistä tapaan tulukset.

-- Varokaa vaan ettette tallaa lasien sirpaleihin jalkojanne; rikoitte niitä eilen useampiakin.

-- Antakaa minun vaan toimia.

-- Löydättekö?

-- Kyllä; niin, tässä on viittani. Pyhä neitsyt! tulukset ovat poissa! Mitä minä nyt teen?

-- Pitää kysyä niitä eukolta.

-- Älkää liikahtako, antakaa minun toimia. _Adios, querido Bernando!_[60]

Ovi aukeni ja paukahti samassa kiinni. Ulkopuolelta kuului pitkä raikuva nauru. Mergy ymmärsi että hänen lemmityisensä oli livahtanut hänen käsistään. Hän koetti syöksyä tämän jälkeen, mutta pimeässä hän töytäili huonekaluja vasten ja sotkeutui vaatekappaleihin ja verhoihin voimatta löytää ovea. Yhtäkkiä ovi avautui ja joku tuli sisään salalyhty kädessä. Mergy sulki heti syliinsä sen kantajan.

-- Ah! nyt minä sain teidät kiinni, nyt ette pääse enää pois! hän huudahti syleillen tätä hellästi.

-- No mutta laskekaa minut toki irti, herra de Mergy; tuollako tavalla sitä ihmisiä likistellään?

Bernard tunsi hänet vanhaksi eukoksi.

-- Vieköön paholainen teidät hornan tuuttiin! hän karjasi.

Mergy puki ääneti päälleen, otti aseensa ja lähti talosta samanlaisessa mielentilassa kuin mies, joka juotuaan erinomaista malagaa kaataa kurkkuunsa huolimattoman palvelijan hänelle tarjoamaa keripukkia parantavaa lääkettä, joka vuosikausiksi on unohtunut seisomaan kellarissa.

Mergy oli jotenkin vaitelias veljelleen; hän kertoi tälle mitä kauneimmasta espanjattaresta, sikäli kuin hän tätä nim. oli pimeässä voinut arvostella, mutta ei virkkanut halaistua sanaa epäilyksistä, joita hänessä oli herännyt tuntematonta kohtaan.

XVI.

Lupaus.

Amphitryon.

Ah! de grâce, cessons, Alcmène, je vous prie, Et parlons serieusement.

_Molière_, Amphitryon.

Kului kaksi päivää ilman että vale-espanjatar antoi mitään tietoja itsestään. Kolmantena päivänä veljekset kuulivat, että rouva de Turgis oli saapunut edellisenä iltana Parisiin ja että hän samana päivänä tulisi varmasti tervehdyskäynnille leskikuningattaren luo. Heti he läksivät Louvre'en ja tapasivat hänet eräässä salissa, joukko hovinaisia ympärillään, joiden kanssa hän jutteli. Mergyn näkeminen ei tuntunut herättävän hänessä pienintäkään mielenliikutusta. Ei keveinkään punerrus luonut väriä hänen tavattoman kalpeille poskilleen. Heti Mergyn nähtyään hän nyykäytti tälle päätään kuin vanhalle tutulle, ja ensimäiset kohteliaisuudet vaihdettua hän sanoi Bernardille, kumartuen kuiskaamaan tämän korvaan:

-- Nyt varmaankin, niin toivon, teidän hugenottinen itsepäisyytenne on ruvennut hiukan horjumaan? Tarvittiin todellakin ihmeitä teidän käännyttämiseksenne.

-- Kuinka niin?

-- Mitä? ettekö ole saanut tuntea _omassa itsessänne_ pyhäinjäännösten voiman ihmeellisiä vaikutuksia?

Mergy hymyili epäuskoisen näköisenä.

-- Sen kauniin käden muisto, joka minulle antoi tuon pienen rasian, ja se rakkaus, jonka se minussa herätti henkiin, tekivät voimani ja taitavuuteni kaksinkertaisiksi.

Nauraen kreivitär uhkasi häntä sormellaan.

-- Te rupeette nenäkkääksi, herra kornetti. Tiedättekö oikein kelle puhutte?

Puhuessaan rouva de Turgis riisui hansikkaan kädestään järjestääkseen hiuksiaan ja Mergy katsoi tarkkaan hänen kättään, ja kädestä hän siirsi katseensa kauniin kreivittären niin eloisiin ja melkein ilkeihin silmiin. Nuorukaisen hämmästys sai tämän purskahtamaan nauruun.

-- Mikä teitä naurattaa?

-- Entä te, mitä te minua noin katsotte hämmästyneen näköisenä?

-- Suokaa anteeksi, mutta muutaman päivän olen tavannut pelkkiä kummastuksen aiheita.

-- Todellakin! Sepä on varmaan mukavaa. Kertokaa meille sitten heti jokin niistä ihmeellisistä seikoista, joita teille sattuu joka hetki.

-- En voi puhua teille niistä nyt enkä tässä paikassa. Olen muuten säilyttänyt mielessäni erään espanjalaisen mietelauselman, joka minulle opetettiin kolme päivää sitten.

-- Minkä mietelauseen?

-- Yhden ainoan sanan: _Callad_.

-- Mitä se merkitsee?

-- Mitä! ettekö osaa espanjaa? Mergy kysyi, tarkaten häntä mitä tarkimmin.

Mutta kreivitär kesti koetuksen osoittamatta millään tavoin ymmärtävänsä Mergyn sanoihin kätkettyä ajatusta; vieläpä nuoren miehen katsekin, jonka hän ensin oli kiinnittänyt rouva de Turgis'n silmiin, painui kohta alas, ja hänen täytyi itselleen myöntää, etteivät hänen silmänsä kyenneet kestämään sen silmäparin katsetta, jota hän oli uskaltanut uhmata.

-- Lapsuusaikanani, kreivitär vastasi täydelleen välinpitämättömällä äänellä, minä osasin muutamia sanoja espanjaa, mutta luulen ne nyt jo unohtaneeni. Siispä puhukaa minulle ranskaa jos tahdotte että ymmärtäisin teitä. No niin, mitä mietelauselmanne merkitsee?

-- Se käskee olemaan vaitelias, arvoisa rouva.

-- Totta tosiaan! nuorten hovimiestemme pitäisi omaksua se tunnuslauseekseen, etenkin jos he pystyisivät toteuttamaan sen käytännössä. Mutta tehän olette hyvin oppinut! herra de Mergy. Kuka teille on opettanut espanjaa? Voinpa lyödä vetoa siitä että se on ollut nainen.

Mergy katsoi häntä hellästi ja hymyillen. -- Osaan espanjaa vain muutamia sanoja hän sanoi hiljaa, ja ne on rakkaus syövyttänyt sydämeeni.

-- Rakkaus! kreivitär matki häntä ivallisesti.

Kun rouva de Turgis puhui hyvin kuuluvalla äänellä, niin useat hovinaiset tämän sanan kuullessaan käänsivät päätään ikäänkuin kysyäkseen mistä oli puhe. Vähän harmissaan kreivittären pilkkailusta ja tyytymätönnä siitä, että näki itseään sillä tavoin kohdeltavan Mergy otti taskustaan espanjankielisen kirjeen, jonka vanha eukko oli hänelle antanut, ja sanoi, ojentaen sen kreivittärelle:

-- Aivan varmaan te olette yhtä oppinut kuin minäkin, ja te ymmärrätte vaivatta tämän espanjalaisen kirjoituksen.

Diana de Turgis otti lippusen, luki sen tai oli lukevinaan, ja täyttä kurkkua nauraen hän antoi sen lähinnä seuraavalle hovinaiselle.

-- Kuulkaa, rouva de Châteauvieux, lukekaapas tämä rakkauskirje, jonka herra de Mergy on vasta saanut rakastajattareltaan ja jonka hän mielellään tahtoisi uhrata minulle, sikäli nim. kuin hän itse sanoo. Mutta se on parasta koko jutussa, että tunnen sen käden, joka tämän on kirjoittanut.

-- Sitä minä en ollenkaan epäile, Mergy sanoi vähän äreästi mutta yhä hiljaa.

Rouva de Châteauvieux luki kirjelipun, rupesi nauramaan ja antoi sen eräälle herrasmiehelle, tämä taas toiselle, eikä hetkisen kuluttua koko salissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tiennyt kuinka hyvissä väleissä Mergy oli erään espanjattaren kanssa.

Kun naurunpurskahdukset olivat hiukan vaimenneet, niin kreivitär kysyi Mergyltä ivallisen näköisenä, tokko hän piti kauniina naista, joka tuon kirjelipun oli kirjoittanut.

-- Kautta kunniani, jalo rouva, minusta hän ei ollut vähemmän kaunis kuin te itse.

-- Taivas varjelkoon! mitä te puhutte? Hyvänen aika sentään. Mutta teidän on täytynyt nähdä hänet ainoastaan yöllä; sillä tunnen hänet hyvin, ja ... totisesti! saan onnitella hyvän onnenne johdosta!

Ja hän rupesi nauramaan yhä äännekkäämmin.

-- Parahin kreivitär, virkkoi rouva de Châteauvieux, sanokaa toki meille tämän espanjattaren nimi, jolla on onni omistaa hra de Mergyn sydän.

-- Ennenkuin mainitsette rakastajattarenne nimen, niin pyydän teitä, herra de Mergy, sanomaan näitten naisten kuullen, oletteko nähneet rakastettuanne päivänvalossa?

Mergy oli todellakin pahemmassa kuin pulassa, ja hänen hermostuneisuutensa ja harminsa kuvastuivat sangen hullunkurisen näköisinä hänen kasvoillaan. Hän ei vastannut mitään.

-- Asiaa enempää selailematta, kreivitär sanoi, tämän kirjeen on lähettänyt senora dona Maria Rodriguez; tunnen hänen kirjoituksensa yhtä hyvin kuin oman isäni käsialan.

-- Maria Rodriguoz! huusivat kaikki naiset nauraen.

Maria Rodriguez oli yli viidenkymmenen vanha nainen. Hän oli ollut siveydenvartijana Madridissa. Millä tavalla hän oikein oli joutunut Ranskaan, sitä ei kukaan tarkkaan tiennyt yhtä vähän kuin sitäkään, mitä ansioita hänen oli siitä kiittäminen että Margareta de Valois oli ottanut hänet taloonsa. Ehkäpä Margareta tahtoi pitää moista hirviötä lähellään, jotta hänen sulonsa vielä, tuohon toiseen verrattuna, pääsivät esiintymään edukseen, niinkuin maalaritkin ovat usein piirtäneet samalle kankaalle jonkin aikansa kaunottaren muotokuvan ja tämän kääpiön irvikuvan. Kun dona Rodriguez näyttäytyi Louvressa, niin hän huvitti kaikkia hovinaisia mahtipontisella olemuksellaan ja iänikuisen vanhanaikaisilla puvuillaan.

Mergy tunsi selkäpiitään karmivan. Hän oli nähnyt tämän samaisen siveydenvartian, ja hän muisti kauhukseen että naamioitu nainen oli sanonut itseään dona Mariaksi; hänen päänsä alkoi mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan ymmällä, ja kaikki nauroivat kahta kovemmin.

-- Hän on kovin hienotunteinen nainen, ettekä te voisi tehdä parempaa valintaa. Hän on todellakin aika hauskan näköinen, kun hän on ottanut suuhunsa irtohampaansa ja pannut päähänsä mustan tekotukkansa. Sitäpaitsi hän varmastikaan ei ole yli kuudenkymmenen.

-- Hän on varmaankin noitunut herra Mergyn! huudahti rouva Châteauvieux.

-- Te pidätte siis muinaismuistoista? sanoi joku toinen hovinainen.

-- Mikä vahinko, että miehillä on niin hullunkurisia oikkuja! sanoi aivan hiljaa ja huoahtaen eräs kuningattaren hovineidoista.

Mergy koetti pitää puoliaan paraimpansa mukaan. Ivallisia kohteliaisuuksia sateli satamalla hänen niskaansa, ja hän näytti kovin tyhmän naaman, kun kuningas ilmestyessään äkkiä salin toiseen päähän, sai heti naurun ja leikkipuheet vaikenemaan. Jokainen kiirehti väistymään hänen tieltään, ja hälinää seurasi hiljaisuus.

Kuningas tuli saliin amiraalin kera, jonka kanssa hän oli keskustellut kauvan työhuoneessaan. Hän nojasi tuttavallisesti kättään Colignyn olkapäähän, jonka harmaa parta ja musta puku olivat jyrkkänä vastakohtana Kaarlen nuorekkaalle olemukselle ja koruompeleista välkkyvälle vaatetukselle. Kun heidät näki, niin olisi tehnyt mieli sanoa, että nuori kuningas oli, valtaistuimella harvoin tavattavalla terävänäköisyydellä, valinnut suosikikseen alamaisistaan arvokkaimman ja viisaimman.

Kun he kulkivat salin halki ja kaikkien katseet olivat kiintyneet heihin, niin Mergy kuuli korvassaan kreivittären äänen, joka kuiskasi aivan hiljaa:

-- Älkää olko vihoissanne! Ottakaa tämä älkääkä katsoko sitä ennenkuin vasta ulkona.

Samassa putosi jotain hänen hattuunsa, jota hän piti kädessään. Se oli sinetöity paperi, jossa oli sisässä jokin kova esine. Hän pisti sen taskuunsa ja neljännestuntia myöhemmin, niinpian kun hän oli poissa Louvresta, hän avasi sen ja löysi siitä pienen avaimen sekä seuraavat sanat: "Tällä avaimella aukenee puutarhani portti. Tänä yönä kymmenen aikaan. Rakastan teitä. En pidä enää tällä kertaa naamiota kasvoillani, ja te saatte nähdä dona Marian ja -- Dianan."

Kuningas vei amiraalin salin toiseen päähän asti.

-- Hyvästi isäni, hän virkkoi puristaen tämän molempia käsiä, te tiedätte, että minä rakastan teitä, ja minä taas tiedän, että te olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, luinenne ja nahkoinenne.

Tätä lausettaan hän säesti äänekkäällä naurunpurskahduksella. Palatessaan sitten takaisin työhuoneeseensa hän pysähtyi kapteeni Georgen eteen.

-- Huomenna, hän sanoi, te tulette messun jälkeen puheilleni työhuoneeseeni.

Hän käännähti ympäri ja loi melkein huolestuneen katseen ovelle, josta Coligny oli poistunut, sitten hän läksi pois salista sulkeutuakseen marsalkka de Retz'in kanssa työhuoneeseensa.

XVII.

Yksityinen vastaanotto.

Macbeth. Olettenko Niin kärsiväiset luonnostanne, että Tuon siedätten?

_Shakespeare_. Macbeth.

Kapteeni George tuli määrätyllä kellonlyönnillä Louvreen. Heti kun hän oli sanonut nimensä, vei hänet ovenvartija, vetäen koruompeleiset oviverhot syrjään, kuninkaan työhuoneeseen. Hallitsija, joka istui pienen pöydän ääressä kirjoittamassa, käski häntä, kädellään viittaamalla, odottamaan äänetönnä, ikäänkuin hän olisi pelännyt voivansa puhuessaan kadottaa niiden ajatusten johtolangan, jotka hänen mieltään silloin askarruttivat. Kapteeni jäi kunnioittavassa odotusasennossa seisomaan kuuden askeleen päähän pöydästä, ja hänellä oli hyvää aikaa katsella huoneessa ympärilleen ja tarkata sen koristuksia yksityiskohtia myöten.

Huone oli hyvin yksinkertainen, sillä muita koristuksia siinä ei ollut ollenkaan kuin seinälle hujan hajan ripustettuja metsästyskapineita. Sangen hyvin maalattu pyhän neitsyen kuva, sen yläpuolella iso puksipuun oksa oli kiinnitetty pitkän kiväärin ja metsästystorven välille. Pöytä, jonka ääressä kuningas kirjoitti, oli paperien ja kirjojen peitossa. Lattialla lojui rukousnauha ja pieni almanakka yhdessä sekamelskassa ansojen ja haukan kulkusten kanssa. Iso vinttikoira nukkui aivan pöydän lähellä patjalla.

Yhtäkkiä kuningas paiskasi kynän vihaisesti lattiaan ja mutisi karkean kirouksen hampaittensa välistä. Pää kumarassa hän kulki pari kolme kertaa epäsäännöllisin askelin huoneen päästä päähän, sitten hän, pysähtyen äkkiä kapteenin eteen, loi tähän pelästyneen silmäyksen kuin olisi hän nähnyt tämän ensi kertaa.

-- Niin, tehän se olettekin, hän sanoi, ottaen askeleen taapäin.

Kapteeni kumarsi maahan saakka.

-- Olen kovin hyvilläni kun näen teidät. Minulla oli teille puhuttavaa ... mutta... Hän pysähtyi.

Suu puoli avoinna, kaula ojossa, vasen jalka kuusi tuumaa oikean edellä, sanalla sanoen asennossa, jommoiseen maalari asettaisi odottamista esittävän henkilön, siten George odotti aloitetun lauseen loppua. Mutta kuningas oli antanut luisua päänsä rinnalle, ja hän tuntui vaipuneen ajatuksiin, jotka olivat kymmenentuhannen peninkulman päässä niistä, joita hän juuri äsken oli hautonut mielessään.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Kuningas istuutui ja nosti käden otsalleen väsyneen miehen tavoin.