Part 10

-- _Niinkuin tämä vaha pehmenee ja palaa tämän tulen liekissä, niin pehmetköön, oi Bernard de Mergy, sinun sydämesi ja palakoon rakkaudesta minua kohtaan!_

-- Hyvä Tuossa on nyt vihreä kynttilä, joka on valettu sydänyöllä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Asettakaa se huomenna palamaan Pyhän neitsyen alttarille!

-- Sen teen, mutta kaikista lupauksista huolimatta minä olen hirveän levoton. Eilen näin unta että hän oli kuollut.

-- Nukutteko oikealla vai vasemmalla kyljellänne?

-- Minä nukuin ... kummallako kyljellä nähdään tosia unia?

-- Sanokaa minulle ensiksi kummallako kyljellä te nukutte. Huomaan että tahtoisitte pettää itseänne ja kuvitella liikoja.

-- Nukun aina oikealla kyljelläni.

-- Saatte sitten olla varma siitä, että unenne tietää vain pelkkää hyvää.

-- Jumala sen suokoon!... Mutta hän näyttäytyi minulle ihan kalpeana, verissään, kääriliinoissa.

Näin sanoessaan hän tuli kääntäneeksi päätään ja näki Mergyn seisovan lehtimajan toisen aukon ääressä. Hämmästyneenä hän päästi niin läpitunkevan huudon, että Mergy itsekin sitä säikähti. Eukko kaasi, joko tahallaan tai vahingossa, tuliastian, samassa silmänräpäyksessä siitä leimahti lehmusten latvojen tasalle huikaisevan kirkas liekki, joka hetkiseksi sokaisi Mergyn silmät. Molemmatkin naiset olivat heti paikalla pujahtaneet ulos lehtimajan toisesta aukosta. Niinpian kuin Mergy saattoi sen taas eroittaa, hän syöksyi heidän peräänsä, mutta jo heti alussa hän oli vähällä kaatua, jokin esine kun oli takertunut hänen jalkoihinsa. Hän tunsi sen miekaksi, jota hänen oli kiittäminen paranemisestaan. Häneltä meni vähän aikaa siitä selviytyessään ja päästessään tielle ja samalla hetkellä kun hän, tultuaan leveälle ja suoralle lehtikujalle, ajatteli ettei mikään voinut estää häntä saavuttamasta pakenevia, hän kuuli portin paukahtavan kiinni. He olivat saavuttamattomissa.

Vähän nolona, kun oli päästänyt käsistään niin kauniin saaliin, hän hapuili takaisin huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kaikki synkät ajatukset olivat kaikonneet hänen mielestään, ja omantunnon soimaukset, mikäli hänellä oli niitä ollut, olivat hävinneet kuin taikavoimalla. Hän ajatteli enää vain sitä onnea, että hän rakasti Parisin kauneinta naista ja että tämä rakasti häntä; sillä että hunnutettu nainen oli rouva de Turgis, siitä hänellä ei voinut olla mitään epäilystä. Hän nukahti vähän auringonnousun jälkeen, ja hän heräsi vasta kun oli jo monta tuntia ollut täysi päivä. Päänaluseltaan hän löysi sinetöidyn kirjeen, josta ei tiennyt miten se oli siihen joutunut. Hän avasi sen ja luki seuraavat sanat: "Ritari, erään naisen kunnia riippuu teidän hienotunteisuudestanne".

Hetkistä myöhemmin eukko tuli sisään tuomaan hänelle lihalientä. Sinä päivänä hänellä vastoin tavallisuutta oli isohelminen rukousnauha vyössään. Hänen huolellisesti pesty ihonsa ei ollut enää pronssin värinen, vaan muistutti tummunutta pergamenttia. Hän käveli hitain askelin ja silmät maahan luotuina, ikäänkuin henkilö, joka pelkää kaiken maallisen näkemisen häiritsevän häntä hänen taivaallisissa mietiskelyissään.

Mergy arveli, että hänen täytyi, voidakseen ansiokkaimmin käyttää voimaa, jonka salaperäinen kirje hänelle antoi, ennen kaikkea päästä sen asian perille, joka hänen piti salata kaikilta. Pitäen liemikuppia kädessään hän virkkoi, ennenkuin vanhus ehti ovelle:

-- Ette ole sanonut minulle, että nimenne oli Camilla.

-- Camillako?... Minä olen Martta, hyvä herra. Martta Micheli, eukko virkkoi, ollen olevinaan kovin kummissaan kysymyksestä.

-- No niin! Olkoon menneeksi; Ihmisten annatte sanoa itseänne Martaksi, mutta Camillan nimellä henget teidät tuntevat.

-- Henget!... Hyvä isä siunatkoon! Mitä te sanotte? Hän risti silmänsä suurin liikkein.

-- No niin, älkää nyt olko ollenkaan olevinanne, en kerro siitä mitään kellekään ja kaikki saa jäädä meidän kesken. Kuka on se nainen, jonka ajatuksia minun paranemiseni niin askarruttaa?

-- Nainenko, joka?...

-- No, älkää nyt vatkuttako perässäni kaikkea mitä sanon, vaan puhukaa suoraan. Aateliskunniani kautta! minä en petä teitä.

-- Mutta hyvä herra, enpä todellakaan tiedä mitä te tarkoitatte.

Mergy ei voinut olla nauramatta nähdessään vanhuksen ottavan kasvoilleen hämmästyneen ilmeen ja painavan kätensä sydämelleen. Hän otti vuoteensa päähän ripustetusta kukkarostaan kultarahan ja tarjosi sitä eukolle.

-- Kuulkaahan, hyvä Camilla, teillä on niin paljon puuhaa minun tähteni, ja näette niin paljon vaivaa hieroessanne miekkoja skorppionivoiteella, ja kaikki se tapahtuu minun paranemisekseni, niin että minun olisi todellakin pitänyt jo kauan sitten antaa teille jokin lahja.

-- Voi, armollinen herra, en todellakaan, en todellakaan ymmärrä siitä mitään mitä nyt minulle sanotte.

-- Piru vieköön! Martta, tahi Camilla, älkää saattako minua suuttumaan ja vastatkaa! Kuka oli se nainen, jonka vuoksi teitte kaikki somat taikatemppunne viime yönä?

-- Voi Herra isä siunatkoon! nyt hän suuttuu ... mahtaisikohan hän hourailla?

Kärsimättömänä Mergy tempasi tyynynsä ja heitti sillä eukkoa päähän. Vanhus asetti sen nöyrästi takaisin vuoteelle ja otti maasta sinne pudonneen kultarahan; ja kun kapteeni tuli samassa huoneeseen, niin eukon ei tarvinnut enää pelätä kuulustelua, joka olisi voinut päättyä hänelle epämieluisella tavalla.

XIII.

Häväistys.

Kuningas Henrik IV: Valeita ajat. Percy, valeit' ajat.

_Shakespeare_, Kuningas Henrik IV.

George oli jo samana aamuna mennyt amiraalin luo puhumaan hänelle veljestään. Parilla sanalla hän kertoi tälle tapahtuman.

Kuunnellessaan häntä amiraali puri palasiksi hammastikkunsa, joka hänellä oli suussaan; se oli sen merkki, että hän oli kärsimättömällä tuulella.

-- Tunsin jo tämän jutun, hän virkkoi, ja minua ihmetyttää, että tulitte siitä minulle puhumaan, sillä sehän on jo jokaisen suussa.

-- Jos teitä vaivaan, herra amiraali, niin se johtuu siitä, että minulle on tiettyä se mielenkiinto, mitä suvaitsette osoittaa sukuamme kohtaan, ja rohkenen toivoa, että tahtoisitte taivuttaa kuninkaan olemaan armollinen veljeäni kohtaan. Se luottamus, jota nautitte hänen majesteettinsa taholta...

-- Nauttimani luottamus, amiraali keskeytti kiivaasti, jos minulla sellaista on, niin se johtuu siitä, että esitän aina vain oikeudenmukaisia pyyntöjä hänen majesteetilleen. Kaksi viimeistä sanaa sanoessaan hän paljasti kunnioittavasti päänsä.

-- Asianhaarat, jotka pakoittavat veljeni turvautumaan teidän suopeuteenne, ovat valitettavasti vain liiankin tavalliset nykyään. Viime vuonna kuningas allekirjoitti yli puolitoistatuhatta armahduskirjettä, ja Bernardin vastustaja oli itsekin päässyt usein osalliseksi niiden suomasta erikoisvapautuksesta.

-- Veljenne on ollut hyökkäävänä puolena. Ehkäpä hän -- ja toivoisin niin olevan -- on vain seurannut iljettäviä neuvoja.

Hän katsoi tiukasti kapteenia silmiin näin puhuessaan.

-- Yritin useampaankin kertaan saada ehkäistyksi riidan onnettomat seuraukset; mutta tiedättehän, ettei herra de Comminges ollut se mies, joka koskaan olisi suostunut muuhun hyvitykseen kuin siihen mikä hankitaan miekankärjellä. Aatelismiehen kunnia ja naisten käsityskanta...

-- Kas vaan minkälaista kieltä te käytätte tästä nuoresta miehestä! Epäilemättäkin te pyritte tekemään hänestä raffineeratun? Oi, kuinka hänen isänsä vaikeroisikaan, jos hän saisi kuulla kuinka poikansa halveksuu hänen neuvojaan! -- Hyvä Jumala! tuskin on kahta vuotta siitä kun kansalaissodat herkesivät raivoamasta, ja he ovat jo unohtaneet ne verivirrat, jotka niissä vuodatettiin. He eivät vielä tyydy siihenkään; joka päivä pitää ranskalaisten tappaa ranskalaisia!

-- Jos olisin tiennyt, herra amiraali, että kysymykseni oli niin vastenmielinen...

-- Kuulkaa, herra de Mergy, voisin tehdä väkivaltaa kristityn tunteilleni ja antaa veljellenne anteeksi tekemänsä haasteen; mutta hänen menettelynsä sitä seuranneessa kaksintaistelussa, ei, kuten yleisesti huhutaan, ollut...

-- Mitä tarkoitatte, herra amiraali?

-- Ettei kaksintaistelussa menetelty rehellisesti, ettei noudatettu ranskalaisten aatelismiesten keskuudessa vallalla olevia tapoja.

-- Ja kuka on uskaltanut levittää niin inhoittavaa parjausta? George huudahti, silmät raivosta hehkuen.

-- Rauhoittukaa. Ei teidän tarvitse lähettää kaksintaisteluhaastetta, sillä vielä ei toki ole tapana taistella naisten kanssa. Comminges'n äiti on kertonut kuninkaalle yksityisseikkoja, jotka eivät ole veljellenne suinkaan kunniaksi. Ne saattaisivat selittää, kuinka niin pelättävä taistelija niin helposti sai surmansa tuskin lapsenkengistä päässeen pojan iskusta.

-- Äidinsuru on niin suuri ja se on niin oikeutettu! Saattaako ihmetellä, ja hän ei pysty näkemään totuutta kun silmänsä vielä ovat kyynelissä? Olen vakuutettu siitä, herra amiraali, ettette te tuomitse veljeäni rouva de Comminges'n kertomuksen perusteella.

Coligny näytti rupeavan horjumaan, ja hänen äänestään katosi osaksi sen katkeran ivallinen sävy.

-- Ette voi kuitenkaan kieltää sitä, että Béville, Comminges'n todistaja, oli läheinen ystävänne.

-- -- Olen tuntenut hänet jo kauan, ja olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Mutta yhtä hyvät tuttavat he olivat Comminges'nkin kanssa. Muuten Comminges itse valitsi hänet todistajakseen. Ja loppujen lopuksi Bévillen rohkeus ja kunnia asettavat hänet kaikkien vilpillisyyden epäilysten yläpuolelle.

Amiraali veti suunsa suppuun syvästi halveksuvan näköisenä.

-- Bévillen kunnia! hän toisti olkapäitään kohauttaen; jumalankieltäjä! irstaisuuteen vajonnut mies!

-- Ei, Béville on kunnian mies! kapteeni huudahti pontevasti. Mutta miksi niin pitkiä keskusteluja? Enkö minäkin ollut läsnä tässä kaksintaistelussa? Tahdotteko te, herra amiraali, asettaa kunniamme kysymyksenalaiseksi ja syyttää meitä murhasta?

Hänen äänessään oli jotain uhkaavaa. Joko Coligny ei ymmärtänyt tai sitten hän halveksi vihjausta herttua Frans Guise'n murhasta, jonka katolilaisten viha oli pannut hänen syykseen. Vieläpä hänen kasvonsa kävivät taaskin tyynen liikkumattomiksi.

-- Herra de Mergy, hän sanoi kylmästi ja ylenkatseellisesti, miehellä, joka on kieltänyt uskonsa, ei ole enää oikeutta puhua kunniastaan, sillä siihen ei luottaisi kukaan.

Kapteenin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi, hetken perästä ne valahtivat kalmankalpeiksi. Hän horjahti pari askelta taaksepäin, ikäänkuin pelosta että muuten lankeisi kiusaukseen lyödä vanhaa miestä.

-- Herra amiraali! hän huusi, teidän ikänne ja teidän asemanne sallivat teidän rankaisematta loukata sitä, mitä halvalla aatelismiehellä on kalleinta ja arvokkainta. Mutta minä vaadin, että määräätte aatelismiehistänne jonkun tai joitakuita vastaamaan lausumistanne sanoista. Kautta Jumalan vannon, että syötän heille vielä ne sanat, kunnes he niihin tukehtuvat.

-- Se on varmaankin herrojen raffineerattujen tapoja. Minä en ollenkaan noudata heidän tapojaan, ja erotan palveluksestani aatelismieheni, jos heistä kuka rupeaa niitä jäljittelemään.

Näin sanoen amiraali käänsi hänelle selkänsä. Kuohuen raivosta kapteeni syöksyi ulos Châtillon'in palatsista, hyppäsi hevosensa selkään ja ikäänkuin vimmaansa lauhduttaakseen pakotti ratsunsa mielettömään laukkaan sohiessaan sen kylkiä kannuksillaan. Hurjassa menossaan hän oli vähällä ajaa kuoliaaksi joukon rauhallisia jalankulkijoita; ja oli totisesti onni, ettei hänen tielleen sattunut yhtään ainoata raffineerattua, sillä silloisessa mielentilassaan hän olisi varmasti heti vetänyt miekkansa, jos siihen olisi tarjoutunut vähintäkään aihetta.

Saavuttuaan Vincennes'een saakka hänen verensä alkoi jäähtyä. Hän kiristi ohjaksia ja käänsi takaisin Parisia kohti vertavuotavan ja hikeävaluvan hevosensa.

-- Ystäväparka, sanoi hän katkerasti hymyillen, sinulleko minä sitten kostan kärsimäni häväistyksen?

Ja taputtaen viattoman uhrinsa kaulaa kapteeni ajoi käyden veljensä luo asti. Hän kertoi vaan tälle yksinkertaisesti, puuttumatta heidän keskustelunsa yksityiskohtiin, että amiraali oli kieltäytynyt rupeamasta välittäjäksi.

Mutta muutaman hetken perästä syöksyi huoneeseen Béville, joka heti ensi työkseen hyppäsi Mergyn kaulaan.

-- Onnittelen teitä, rakas ystävä, tuossa on armahduksenne, ja sen ovat leskikuningattaren pyynnöt hankkineet teille.

Mergy näytti olevan vähemmän hämmästyksissään kuin veljensä. Mielessään hän asetti tämän suosion yhteyteen hunnutetun naisen, s.o. kreivitär de Turgis'n kanssa.

XIV.

Kohtaaminen.

Madame va venir dans cette salle basse Et d'un mot d'entretien vous demande la grâce.

_Molière_, Tartuffe.

Mergy palasi asumaan veljensä luo, hän kävi lausumassa kiitoksensa leskikuningattarelle ja näyttäytyi hovissa. Tullessaan Louvreen hän huomasi saaneensa jollain tavoin perinnöksi Comminges'n osaksi ennen tulleen arvonannon. Henkilöt, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä, tervehtivät häntä nöyrästi ja tuttavallisesti. Puhuessaan hänelle miehet peittivät huonosti kateutensa innokkaalla kohteliaisuudellaan, naiset loivat häneen ihastuneita silmäyksiä ja keimailivat hänen edessään; sillä kaksintaistelijan maine oli varsinkin siihen aikaan keino, jolla varmasti sai heidän sydämensä heltymään. Kolme neljä kaksintaistelussa surmattua miestä korvasi kauneuden, rikkauden ja nerokkuuden. Sanalla sanoen, kun sankarimme näyttäytyi Louvren salissa, niin hän huomasi että hänen ympärillään alkoi kuulua supatusta. -- Tuossa on nuori Mergy, joka tappoi Comminges'n. -- Kuinka hän on nuori! Kuinka siro vartalo hänellä on! Kuinka hienosti hän käyttäytyy! Kuinka somat viikset hänellä on! -- Tietääkö kukaan kuka hänen rakastajattarensa on?

Ja turhaan Mergy etsi joukosta rouva de Turgis'n sinisiä silmiä ja tummia kulmakarvoja. Hän meni kreivitärtä tapaamaan tämän kotoakin, mutta sai kuulla tämän heti kohta Comminges'n kuoleman jälkeen lähteneen eräälle maatilalleen, joka oli Parisista 20 peninkulman päässä. Jos oli uskomista pahoihin kieliin, niin oli häntä hienostelleen miehen kuoleman aiheuttama suru pakoittanut hänet vetäytymään yksinäisyyteen, jossa hän saattoi rauhassa antautua murheensa valtaan.

Eräänä aamuna, kapteenin lojuessa leposohvalla ja lukiessa "Pantagruelin perin kauhistuttavia elämän vaiheita", ja veljensä opiskellessa kitaransoittoa signor Uberto Vinibellan johdolla, tuli palvelija ilmoittamaan Bernardille, että muudan hyvin siististi puettu vanha eukko odotti Mergytä alasalissa, ja että tämä hyvin salaperäisen näköisenä oli pyytänyt päästä hänen puheilleen. Mergy läksi heti alakertaan, ja otti vanhan eukon, joka ei ollut ei Martta eikä Camillakaan, ahavoituneista käsistä kirjeen, josta läksi suloinen tuoksu; se oli sidottu kultalangalla ja suljettu isolla vihreällä vahasinetillä, jossa vaakunan asemesta saattoi nähdä vain Amorin, joka pani sormen huulilleen, sekä kastilialaisen sanan: Callad![54] Mergy avasi kirjeen ja näki että siinä oli yksi ainoa espanjankielinen rivi, jota hänen oli vähän vaikea ymmärtää: _Esta noche, una dama espera à V. M._[55]

-- Kuka teille on antanut tämän kirjeen? Bernard kysyi vanhukselta.

-- Eräs nainen.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- En tiedä: hän on espanjatar, niin hän ainakin sanoi.

-- Mistä hän minut tuntee?

Vanhus kohautti olkapäitään.

-- Teidän kuuluisuutenne ja hienon miehen maineenne on sotkenut teidät tähän hyväkkään juttuun; mutta vastatkaahan, tuletteko te?

-- Minne sitten minun pitäisi mennä?

-- Tulkaa tänä iltana kello puoli yhdeksän Saint-Germain-l'Auxenois'n kirkkoon, sen vasempaan sivulaivaan.

-- Kirkossako minun pitää odottaa tätä naista?

-- Ei; joku tulee teitä hakemaan ja vie teidät hänen luokseen. Mutta olkaa hienotunteinen ja tulkaa yksin.

-- Kyllä.

-- Lupaatteko sen?

-- Annan siitä sanani.

-- Hyvästi sitten. Mutta älkää millään muotoa seuratko minua.

Vanhus niiasi Mergylle syvään ja lähti samassa tiehensä.

-- No! mitä tämä siisti välittäjä sinusta tahtoi, kapteeni kysyi kun veljensä oli tullut takaisin ja kitaransoiton opettaja lähtenyt.

-- Oh! ei mitään, sanoi Bernard välinpitämättömästi ja katsoen hyvin tarkkaan madonnankuvaa, josta olemme varemmin puhuneet.

-- Kuule, älä salaa minulta mitään. Pitääkö sinua seurata lemmenkohtaukseen, pitää vahtia kadulla ja tarjota miekan terästä mustasukkaisille kilpailijoille?

-- Ei mitään, sen sanon.

-- No! kuten sinua paraiten huvittaa. Säilytä vaan salaisuutesi itselläsi, jos niin tahdot, mutta kuulehan, lyön vetoa siitä että sinun tekee ainakin yhtä kovasti mielesi kertoa se kuin minun se kuulla.

Mergy näppäili hajamielisen näköisenä kitaransa kieliä.

-- Tosiaankin, George, en voi tulla tänä iltana herra de Vaudreuil'n luo illallisille.

-- Ahaa! on siis kysymys tästä illasta? Onko hän kaunis? onko _hän_ hovinainen? vai porvarisnainen? vai myyjätärkö?

-- Totisesti en tiedä sitä itsekään. Minun on määrä mennä naisen luo... joka ei ole tämänmaalainen ... mutta kenen... kas sitä minä en tiedä.

-- Mutta tiedäthän ainakin missä sinun on määrä hänet tavata?

Bernard näytti kirjelippua, ja toisti veljelleen mitä eukko oli hänelle sanonut.

-- Käsiala on vääristelty, kapteeni sanoi, enkä tiedä mitä ajatella kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä.

-- Hän on varmaankin jokin vallasnainen, George.

-- No ovat nekin sitten nuoria miehiä, jotka pienimmänkin syyn nojalla kuvittelevat, että ylhäisimmät naiset lentävät heidän kaulaansa.

-- Tunnusteleppas tuoksua, joka tästä kirjeestä lähtee.

-- Mitäs se sitten muka todistaa?

Kapteenin otsa synkkeni yhtäkkiä, ja kaamea ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Comminges't ovat kostonhimoisia, hän virkkoi, ja ehkäpä tämä kirje on vain heidän keksimänsä veruke, jolla he koettavat saada sinut houkutelluksi johonkin loukkoon, syrjäiseen paikkaan, missä antavat sinun kalliisti maksaa sen tikariniskun, joka heistä teki perijöitä.

-- Mainiota! Olisipa sekin koko ajatus!

-- Ei se olisi ensimäinen kerta kun rakkautta käytetään kostonvälineenä. Sinähän olet lukenut Raamattua; muista kuinka Delila petti Simsonin.

-- Jopa minun pitäisi olla oikea pelkuri raukka, jos niin epätodennäköinen otaksuma saisi minut jäämään pois kohtauksesta, joka voi olla hyvinkin miellyttävä! Espanjatar!

-- Mene sinne ainakin hyvin asestettuna. Jos tahdot, niin annan kahden lakeijani seurata sinua.

-- Hyi sentään! pitääkö minun kutsua koko kaupunki hyvän onneni todistajaksi?

-- Semmoinen on vaan tapa nykyään. Kuinka usein olenkaan nähnyt d' Ardelay'n, henkiystäväni, menevän tapaamaan rakastettuaan haarniska yllään, kaksi pistoolia vyössään ja neljä komppaniansa soturia perässään, jokaisella heistä ladattu pyssy mukanaan. Et tunne vielä Parisia, poikaseni; ja usko minua, liika varovaisuus ei ole koskaan haitaksi. Ja onhan vapaa valta heittää haarniska päältään silloin kun se on haitaksi.

-- En osaa olla ollenkaan levoton. Jos Comminges'n omaiset hioisivat hampaitaan minun pääni menoksi, niin olisivathan he helposti voineet hyökätä kimppuuni yöllä kadulla.

-- No en minä ainakaan anna sinun mennä muuten kuin ainoastaan sillä ehdolla että otat pistoolin mukaan.

-- Olkoon menneeksi! Mutta kyllä minulle nyt kaikki nauravat.

-- Siinä ei kuitenkaan vielä kylliksi; pitää vielä syödä hyvä päivällinen, kaksi peltopyytä ja paljon kukonhelttapiirakasta, jotta voisi tänä iltana kunnialla edustaa Mergyn sukua.

Bernard vetäytyi huoneeseensa, jossa hän kulutti ainakin neljä tuntia sukien ja kampaillen tukkaansa ja itseään hajuvesillä valellen ja lopuksi sommitellen mielessään kaunopuheisia lauseita, joita hän päätti sanoa tuntemattomalle kaunottarelle.

Voi helposti arvata oliko hän täsmällisesti kohtauspaikalla. Yli puoli tuntia hän käveli kirkossa edestakaisin. Kolmeen kertaan hän jo oli lukenut kynttilät, pylväät ja muistotaulut, kun vanha, huolellisesti ruskeaan huppukauluksiseen vaippaan kääriytynyt eukko tarttui hänen käteensä ja vei hänet, sanaakaan virkkamatta, kadulle. Pysyen yhä äänettömänä hän vei hänet, monet mutkat ja kierrokset tehtyään kovin ahtaalle ja näköjään autiolle syrjäkadulle. Eukko pysähtyi aivan sen perällä pienen, suippokaarisen ja kovin matalan oven eteen, jonka hän avasi taskustaan ottamallaan avaimella. Hän meni edellä sisään, ja Mergy seurasi häntä, pidellen pimeässä kiinni hänen vaippansa liepeestä. Heidän tultuaan sisään Mergy kuuli jykevien salpojen kumahtavan kiinni takanaan. Oppaansa sanoi hänelle silloin hiljaa, että he olivat rappusten juuressa, ja että oli noustava kaksikymmentäseitsemän porrasta. Rappuset olivat hyvin ahtaat, ja epätasaiset astimet olivat useammin kuin kerran saada hänet kompastumaan. Vihdoinkin kahdennenkymmenennen seitsemännen portaan perästä, joka päättyi pieneen tasanteeseen, eukko avasi oven ja kirkas valo häikäisi hetkeksi Mergyn silmät. Samassa hän astui huoneeseen, joka oli paljon hienommin sisustettu kuin mitä talon ulkoasusta olisi saattanut päättää.

Seinät oli verhottu kaikkialla kudotuilla seinäverhoilla, jotka olivat hiukan haalistuneet, mutta kuitenkin vielä hyvin siistit. Keskellä huonetta Bernard näki pöydän, jolla paloi kaksi ruusunpunaista vahakynttilää, ja jolle oli ladottu useanlaisia hedelmiä ja leivoksia, sekä kristallilaseja ja -pulloja, jotka näyttivät olevan täynnä erilaisia viinejä. Kaksi pöydän kumpaankin päähän asetettua nojatuolia tuntui odottavan aterioitsijoita. Silkkisten uutimien puoleksi sulkemassa vuodekomerossa oli runsaasti koristeltu ja karmosiinipunaisella atlaksella peitetty vuode. Lukuisista suitsutuspannuista levisi huoneeseen hekumallinen tuoksu.

Vanhus riisui vaippansa ja Mergy viittansa. Bernard tunsi hänet viestintuojaksi, joka oli tuonut hänelle kirjeen.

-- Pyhä Maria siunaa ja varjele! eukko huusi huomatessaan Mergyn pistoolin ja miekan, luuletteko että joutuisitte täällä iskemään jättiläisiä miekalla kuoliaaksi? Ei, kaunis nuori herra, ei täällä tarvitse miekalla tapella.

-- Sen mielelläni uskoisin, mutta voisihan sattua, että vihastuneet veljet tahi aviomies tulisi häiritsemään seurusteluamme, ja silloin nuo olisivat hyvät olemassa, että saisi antaa heille ruutia vasten silmiä.

-- Täällä ette tarvitse peljätä mitään sellaista. Mutta sanokaapas minulle, mitä pidätte huoneesta?

-- Kyllä se on kovin kaunis, ihan todella; mutta kuitenkin kaikitenkin minun tulee ikävä, jos minun pitää jäädä tähän yksikseni.

-- Kyllä tänne tulee joku pitämään teille seuraa. Mutta sitä ennen teidän pitää luvata minulle yksi asia.

-- Mitä sitten?

-- Jos olette katolilainen, niin laskekaa kätenne tälle ristiinnaulitunkuvalle (hän otti sellaisen eräästä kaapista); jos olette hugenotti, niin vannokaa kautta Calvinin, Luteruksen, kaikkien jumalienne ...

-- Ja mitä minun sitten pitää vannoa? Mergy keskeytti nauraen.

-- Teidän pitää vannoa, ettette millään tavoin yritä tuntea sitä naista, joka kohta tulee tänne.

-- Ehto on kovin ankara.

-- No niin. Vannokaa, tai vien teidät takaisin kadulle.

-- Olkoon menneeksi, annan teille sanani; se on varmaan ainakin yhtä hyvä kuin ne naurettavat valat joita minulle ehdotitte.

-- Hyvä on. Odottakaa kärsivällisesti; syökää, juokaa, jos teitä haluttaa, heti kohta saatte nähdä espanjalaisen naisen tulevan tänne.

Eukko otti vaippansa ja meni ulos huoneesta vääntäen oven kaksinkertaiseen lukkoon.

Mergy heittäysi nojatuoliin. Hän sydämensä sykki kiihkeästi; ja hän oli yhtä kovan ja melkein samanlaisen mielenliikutuksen vallassa kuin mitä hän oli tuntenut muutama päivä sitten Prè-aux-Clercs'illä, sillä hetkellä jolloin hän kohtasi vihollisensa.

Mitä syvin hiljaisuus vallitsi talossa, ja kului kuolettavan pitkä neljännestunti, jonka aikana hänen mielikuvituksensa loihti esiin vuoroin Venuksen, joka tuli esiin seinäverhojen takaa ja heittäytyi hänen syliinsä, vuoroin taas kreivitär de Turgis'in metsästyspuvussa, tai kuninkaallista sukua olevan prinsessan; milloin taas hän kuvitteli näkevänsä murhamieskoplan, tai vihdoin -- mikä oli kaikkein kammottavin ajatus -- rakastuneen vanhan akan.

Yhtäkkiä, ja ilman että pieninkään risahdus olisi ilmaissut jonkun tulleen taloon, avain kääntyi sukkelaan lukossa; ovi avautui ja painautui kiinni kuin itsestään heti kun naamioitu nainen oli tullut huoneeseen.