Part 9

-- Veljeni on hyvin nuori, George jatkoi, hänellä ei ole kuuluisaa nimeä eikä hän ole tottunut aseita käyttämään ja sen johdosta hänen luonnollisestikin on pakko näyttää olevansa arkaluontoisempi kuin joku toinen. Teidän maineenne, herra kreivi, sitävastoin on vakiintunut, se kävisi vain entistään ehommaksi, jos tahtoisitte tunnustaa herra de Bévillen ja minun kuulteni että te vahingossa...

Comminges keskeytti hänet purskahtamalla nauruun.

-- Lasketteko leikkiä, hyvä kapteeni, ja luuletteko, että minä olen se mies, joka nousee rakastajattarensa vierestä niin varhain ... kulkee yli Seinen ... tekee sen kaiken vain esittääkseen jollekin piimäsuulle anteeksipyyntönsä.

-- Te unohdatte, herra kreivi, että henkilö, josta puhutte, on veljeni, ja se on loukkaus...

-- Olipa vaikka isänne, niin mitä se minuun kuuluu? Minä vähät koko suvusta.

-- No siis! hyvä herra, teidän luvallanne tulette tekemisiin koko perheen kanssa. Ja kun minä olen vanhempi, niin saatte alkaa minusta.

-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, minun on, kaikkien kaksintaistelun sääntöjen mukaan, pakko taistella ensiksi sen henkilön kanssa, joka minulle on ensinnä antanut haasteen. Veljellänne on _siirtämätön_ etuoikeus, kuten oikeuspalatsissa sanotaan, olla ensimäisenä; kun olen suoriutunut hänestä, niin olen käytettävänänne.

-- Se on aivan oikein! Béville huudahti, enkä minä puolestani salli tässä mitään muuttelemisia.

Hämmästyneenä siitä, että puhelu oli venynyt niin pitkäksi, oli Mergy lähestynyt hitain askelin. Hän tuli juuri parahiksi kuullakseen veljensä syytävän Comminges'lle solvauksia vasten silmiä, nimittäen häntä yksin raukaksikin, kun taas tämä vastasi järkähtämättömän kylmäverisesti:

-- Herra veljenne jälkeen on teidän vuoronne.

Mergy tarttui veljensä käsivarteen.

-- George, näinkö sinä minua autat, hän virkkoi, ja tahtoisitko että minä tekisin sinun puolestasi sen mitä sinun nyt pitäisi saada tehdä puolestani? Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Comminges'n päin, olen käytettävissänne. Voimme aloittaa milloin tahdotte.

-- Heti paikalla, tämä vastasi.

-- Oivallista, hyvä ystävä, Béville sanoi puristaen Mergyn kättä. Jos ei minun tarvitse surukseni haudata sinua tänään tähän paikkaan, niin sinä pääset vielä pitkälle, poikaseni.

Comminges riisui takkinsa ja päästi irti kenkiensä nauhat, osoittaakseen sillä ettei hänen aikomuksensa ollut peräytyä askeltakaan. Sellainen oli tapa ammattikaksintaistelijain kesken. Mergy ja Béville tekivät samoin; kapteeni yksin ei ollut riisunut edes viittaansakaan päältään.

-- Mitä sinä nyt, George ystäväni? Béville sanoi; etkö tiedä että sinun on ruvettava mittelemään miekkaasi minun kanssani? Me emme ole sellaisia todistajia, jotka seisovat käsivarret ristissä ystäviensä taistellessa, me noudatamme andalusialaista tapaa.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

-- Luulet siis minun laskevan leikkiä! Lempo soikoon, minä vakuutan sinulle että sinun on tapeltava minun kanssani. Piru minut periköön jos et taistele!

-- Sinä olet hupsu ja houkka, kapteeni virkkoi kylmästi.

-- Hitto vieköön! Saat antaa minulle hyvitystä noista kahdesta sanasta, tai sinä pakoitat minut tekemään jotain... Hän kohotti miekkansa, joka vielä oli huotrassa kuin olisi hän aikonut sillä lyödä Georgea.

-- Sinä tahdot niin, kapteeni sanoi, olkoon sitten. Käden käänteessä hän oli paitahihasillaan.

Comminges heilautti miekkaansa erittäin sirosti ilmassa ja lennätti yhdellä nykäyksellä huotran kahdenkymmenen askeleen päähän. Béville yritti tehdä samoin, mutta huotra jäi miekan terän keskikohtaan kiinni, jota pidettiin sekä kömpelyytenä että huonona enteenä. Molemmatkin veljekset vetivät miekkansa vähemmän komeasti, mutta hekin heittivät pois huotransa, jotka olisivat voineet olla heille haitaksi. Kukin asettui vastapäätä vastustajaansa, paljastettu miekka oikeassa ja tikari vasemmassa kädessä. Kaikki neljä säilää kilahtivat yhtaikaa vastakkain.

Ensimäisenä, ja liikkeellä, jota italialaiset miekkailunopettajat siihen aikaan kutsuivat _liscio di spada è cavare alla vita_,[52] ja jolla sen tekijä osoitti etevämmyytensä, väistämällä vihollisen miekan ja iskemällä sen pois hänen kädestään, löi George aseen Bévillen kädestä ja painoi miekkansa kärjen hänen rintaansa vasten; mutta sen sijaan että hän olisi lävistänyt tämän, hän laski kylmästi aseensa.

-- Et sinä voi minulle mitään, hän virkkoi, lopetetaan nyt; älä odota että minä kiivastun.

Béville oli kalvennut nähdessään Georgen miekan niin lähellä rintaansa. Hieman häpeissään hän ojensi tälle kätensä, ja molemmatkin pistettyään miekkansa maahan, eivät enää ajatelleet muuta kuin tämän näytelmän molempien pääesittäjien katselemista.

Mergy oli rohkea ja kylmäverinen. Hän miekkaili sangen hyvin, ja hän oli paljon voimakkaampi kuin Comminges, joka sitäpaitsi näytti olevan väsynyt edellisen yön perästä. Jonkin aikaa hän tyytyi torjumaan vihollisensa hyökkäykset äärimmäisen varovaisesti, peräytyen tavallista kauemmaksi vastustajastaan, kun Comminges tuli liian likelle, ja piti aina miekkansa kärjen hänen kasvojensa tasalla, samalla kun hän suojeli rintaansa tikarillaan. Tämä odottamaton vastarinta ärsytti Comminges'ia. Saattoi nähdä hänen kalpenevan. Niin rohkeassa mielessä saattoi kalpeneminen merkitä vain mitä raivokkainta vihaa. Hänen hyökkäyksensä kävivät kahta tiheämmäksi ja kiivaammiksi. Kerran hyökätessään hän löi Mergyn miekan hyvin taitavasti ylöspäin, ja suunnaten vastustajaansa ankaran iskun hän olisi aivan varmasti lävistänyt tämän miekallaan, jollei muuan seikka olisi tullut väliin, joka tuntui melkein ihmeeltä, ja joka käänsi iskun suunnan toisaanne; miekan kärki sattui sileään kultaiseen pyhäinjäännösrasiaan, josta se luisui pois ja kääntyi hiukan vinoon suuntaan. Sen sijaan että se olisi tunkeutunut rintaan, se lävistikin vain ihon ja kulkien viidennen kylkiluun suuntaan se tuli ulos kahden tuuman päässä ensimäisestä haavasta. Ennenkuin Comminges sai tempaisseeksi aseensa takaisin, löi Mergy häntä tikarillaan päähän niin ankarasti, että hän siitä itsekin kadotti tasapainonsa ja kaatui maahan. Comminges kaatui hänen päälleen, niin että todistajat luulivat heidän kummankin kuolleen.

Mergy oli heti taas jaloillaan, ja ensi työkseen hän otti maasta miekkansa, joka oli häneltä pudonnut hänen kaatuessaan. Comminges ei liikahtanutkaan. Béville kohotti häntä. Hänen kasvonsa olivat yltä päältä veressä, ja pyyhittyään ne nenäliinallaan Béville näki, että tikari oli sattunut silmään ja että hänen ystävänsä oli kuollut paikalla, kun terä oli epäilemättä tunkeutunut aivoihin saakka.

Mergy katsoa tuijotti ruumista.

-- Sinä olet haavoittunut, Bernard, kapteeni sanoi juosten hänen luokseen.

-- Haavoittunutko? Mergy virkkoi; ja hän huomasi vasta silloin, että hänen paitansa oli kokonaan veressä.

-- Ei se mitään, kapteeni sanoi, isku on luisunut syrjään. Hän seisautti verenvuodon nenäliinallaan, ja pyysi Bévilleä antamaan omansa saadakseen haavan kunnolla sidotuksi. Béville antoi kannattamansa ruumiin vaipua takaisin nurmikolle, ja antoi heti omansa sekä Comminges'in nenäliinan, jonka hän otti tämän nutun taskusta.

-- Jumalauta! ystäväni, olipa se tikarinisku jotain! Onpa teillä koko pirunmoinen käsi! Saakeli sentään, mitähän Parisin herrat raffineeratut sanovat, kun saavat tänne maaseudulta teidän Iaisianne veitikoita. Sanokaa minulle, olkaa niin ystävällinen, kuinka monta kertaa olette jo ollut kaksintaistelussa?

-- Voi! tämä oli ensimäinen kerta, Mergy vastasi. Mutta Herran nimessä, menkää auttamaan ystäväänne!

-- Piru vieköön! sillä tavalla kuin olette häntä pidelleet, ei hän tarvitse apua; tikari on tunkeutunut aivoihin, ja isku oli niin hyvä ja niin lujasti annettu että... Katsokaapas hänen kulmakarvojaan ja poskeaan, tikarin kädensuoja on painanut siihen leimansa kuin sinetti vahaan.

Mergyn kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja suuret kyyneleet valuivat yksitellen hänen poskilleen.

Béville otti maasta tikarin ja tutki tarkkaan verta, jota sen uurteet olivat täynnä.

-- Siinä on kapine, jolle Comminges'n nuoremman veljen pitää uhrata komea vahakynttilä. Tämä sievä tikari tekee hänestä muhkean omaisuuden perijän.

-- Lähdetään pois... Vie minut pois täältä, Mergy sanoi tukahtuneella äänellä, tarttuen veljensä käsivarteen.

-- Älä ole milläsikään, George sanoi, auttaessaan häntä pukemaan takkinsa ylleen. Lopultakaan ei tuo kuollut ansaitse liikoja surkuttelemisia.

-- Comminges parka! Béville huudahti. Ja ajatella että sait surmasi nuoren miehen kädestä, joka on ensi kerran kaksintaistelussa mukana, sinä, joka olet taistellut lähes sata kertaa! Comminges parka!

Se oli hänen hautapuheensa loppu.

Luodessaan viimeisen katseen ystäväänsä Béville huomasi vainajan kellon, joka sen ajan tavan mukaan oli ripustettuna hänen kaulaansa.

-- Piru vieköön! hän huudahti, sinä et enää tarvitse tietää mitä kello nyt on. Hän otti kellon ja pisti sen taskuunsa, huomauttaen että Comminges'n veli on muutenkin kylliksi rikas, ja että hän tahtoo säilyttää muiston ystävästään.

Kun veljekset hankkiusivat lähtemään, niin hän huusi heille, vetäessään kiireesti takkiaan päälleen.

-- Odottakaa! Hei, herra de Mergy, tehän unohdatte tikarinne! Älkää sitä ainakaan hävittäkö. Hän pyyhki sen terän kuolleen paitaan ja juoksi nuoren kaksintaistelijan kiinni.

-- Rauhoittukaa, hyvä ystävä, hän sanoi tälle astuen veneeseensä. Älkää näyttäkö niin surkeata naamaa. Uskokaa minua, tehkää niinkuin sanon, ja menkää, sensijaan että rupeisitte vaikeroimaan, rakastajattarenne luo jo tänä päivänä, ihan yksiltä jalkainne sijoilta, ja pitäkää häntä niin hyvänä että te yhdeksän kuukauden perästä voitte toimittaa valtiolle uuden kansalaisen korvaukseksi siitä, jonka siltä olette riistänyt. Sillä tavalla maailma ei kadota mitään tekonne kautta. No, lautturi, souda kuin jos tahtoisit ansaita pistoolin. Kas tuolla on hilporimiehiä jotka ovat tulossa meihin päin. He ovat herroja kaupunginpalvelijoita, jotka tulevat Nestén portista eikä meitä haluta joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan.

XII.

Silmänkääntäjä.

Cette nuit j'ai sougé de poisson mort et d'oeufs cassés, et j'ai appris du Seigneur Anaxarque que les oeufs cassés et poisson mort signifient malencontre.[53]

Hilporeilla aseistetut miehet olivat vahtisotilaita, joita aina oli joku määrä Pré-aux-Clercs'in lähistöllä, ollakseen saapusalla estämässä riitoja, joiden loppunäytös suoritettiin tällä kaksintaistelujen klassillisella paikalla. Tapansa mukaan he olivat lähestyneet hyvin hitaasti, sillä tavoin, että he ehtivät paikalle vasta kun kaikki oli lopussa. Itse asiassa heidän rauhanpalauttamisyrityksensä sai usein kovin huonon vastaanoton; ja useammin kuin kerran oli nähty kiukkuisten vihamiesten keskeyttävän taistelunsa elämästä ja kuolemasta ja käyvän yksistä puolin sotilaitten kimppuun, jotka yrittivät heidät eroittaa. Tämän vartioston toiminta rajoittuikin ylipäänsä haavoittuneiden auttamiseen tai sitten kuolleitten toimittamiseen pois paikalta. Tällä kertaa ei kaupunginpalvelijoilla ollut muuta kuin jälkimäinen velvollisuus täytettävänä ja he suorittivat sen tapansa mukaan; s.o. tyhjentämällä kovaonnisen Comminges'n taskut ja jakamalla hänen vaatteensa keskenään.

-- Hyvä ystäväni, virkkoi Béville kääntyen Mergy'hin päin, antaisin teille sen neuvon, että antaisitte viedä itsenne, niin salaisesti kuin vain suinkin on mahdollista, mestari Ambrosius Parén luo, joka aivan ihailtavan taitavasti neuloo umpeen haavan ja panee sijoilleen taittuneen jäsenen. Vaikka hän onkin kerettiläinen kuin itse Kalvin, niin hänen tietonsa ovat niin suuressa maineessa, että kiihkeimmätkin katolilaiset turvautuvat häneen. Tähän asti ei ole ollut muita kuin markiisitar de Boissières, joka olisi urhoollisesti ennemmin kuollut kuin jäänyt henkensä pelastamisesta kiitollisuuden velkaan kerettiläiselle. Lyönkin 10 pistoolia vetoa siitä, että hän on paratiisissa.

-- Haava ei ole mitään, George sanoi; kolmessa päivässä se menee umpeen. Mutta Comminges'lla on omaisia Parisissa, ja pelkään että he panevat hänen kuolemansa vähän liiaksikin pahakseen.

-- No! niin kyllä, onhan hänellä äiti, joka luulee olevansa pakoitettu hyvän tavan vuoksi vainoamaan ystäväämme. Mitä turhia! anna herra de Châtillon'in pyytää hänelle armoa, ja kuningas myöntää sen heti paikalla; kuningas on kuin pehmeä vaha amiraalin käsissä.

-- Toivoisin, jos mahdollista, Mergy silloin virkkoi heikolla äänellä, tahtoisin ettei amiraali saisi tietää mitään siitä mitä nyt on tapahtunut.

-- Miksi niin! Uskokaa minua, vanha harmaaparta varmaankin ällistyy kuullessaan, kuinka reippaasti muuan protestantti on tehnyt tilinsä katolilaisen kanssa.

Mergy vain huokasi syvään vastaukseksi.

-- Comminges oli siksi tunnettu hovissa, että hänen kuolemansa herättää huomiota, kapteeni sanoi. Mutta olet tehnyt velvollisuutesi aatelismiehenä, ja tästä sinulle koituu vaan pelkkää kunniaa. Pitkään aikaan en ole käynyt tervehtimässä vanhaa Châtillonia, ja tässäpä tarjoutuukin sopiva syy uudistaa tuttavuuteni hänen kanssaan.

-- Koska joka tapauksessa on vastenmielistä olla muutamia tunteja tutkintovankilassa, niin minä, -- Béville taas puuttui puheeseen -- vien veljesi erääseen taloon, josta kenenkään päähän ei pälkähdä mennä häntä etsimään. Siellä hän saa olla aivan rauhassa odottamassa asiansa järjestymistä, sillä en tiedä voitaisiinko häntä kerettiläisenä ottaa vastaan luostariin.

-- Kiitän teitä tarjouksestanne, herra varakreivi, mutta en voi ottaa sitä vastaan. Voisin saattaa teidät ikävään asemaan, jos siihen suostuisin.

-- Ei lainkaan, ei lainkaan, paras ystäväni! Ja eikö sitten muka pitäisi tehdä mitään ystäviensä vuoksi? Talo, jonne teidät majoitan, kuuluu eräälle serkulleni, joka tällä haavaa ei ole Pariisissa. Se on minun käytettävänäni. Siellä on vielä eräs, jolle olen antanut luvan asua siellä, hän on vanha eukko, joka on kovin hyödyllinen nuorisolle, ja joka on minulle ehdottomasti uskollinen. Hän ymmärtää lääketiedettä, noituutta, tähtitiedettä. Mitäpä hän ei tekisikään! Mutta hänen kaunein avunsa on se, että hän on erinomainen välittäjä. Iskeköön salama minut kuoliaaksi, jos ei hän toimittaisi rakkauskirjettä kuningattaren käsiin, jos pyytäisin häntä sen tekemään.

-- No niin, sanoi kapteeni, viedään hänet siihen taloon heti kun mestari Ambrosius on asettanut haavaan ensi siteen.

Näin puhuessaan he saapuivat joen oikealle rannalle. Nostettuaan Mergyn hevosen selkään, mikä kylläkään ei käynyt ihan vaivattomasti, he veivät hänet kuuluisan kirurgin luo, sitten sieltä erääseen yksinäiseen Saint-Antoine'n esikaupungissa sijaitsevaan taloon ja poistuivat hänen luotaan vasta illalla, asetettuaan hänet vanhan eukon hoiviin.

Kun on juuri surmannut ihmisen, ja kun tämä vielä on ensimäinen jonka surmaa, niin silloin jonkin aikaa, varsinkin yön tullen, vaivaa kuolleen kuva ja hänen viimeiset nytkähdyksensä ennen hengenlähtöä. Mielen täyttävät siinä määrin synkät ajatukset, että hädintuskin kykenee seuraamaan yksinkertaisintakaan keskustelua; se väsyttää ja ikävystyttää; toiselta puolen taas yksinäisyys pelottaa, siitä kun soimaavat, syyttävät ajatukset käyvät vieläkin ankarammiksi. Huolimatta Bévillen ja kapteenin tiheistä käynneistä, Mergy vietti ensimäiset kaksintaistelua seuranneet päivät hirveän surumielisyyden vallassa. Yöllä häneltä riisti haavan aiheuttama korkea kuume unen silmistä ja silloin hänellä olikin kaikkein onnettomin oltava. Vain se ajatus, että rouva de Turgis ajatteli häntä ja oli ihaillut hänen rohkeuttaan, saattoi häntä hiukan lohduttaa, mutta se ei voinut häntä tyynnyttää.

Eräänä yönä hän tukahuttavan kuumuuden rasittamana -- oli heinäkuu käsissä -- päätti mennä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään puutarhaan, jonka keskessä talo sijaitsi. Hän otti viitan hartioilleen ja aikoi mennä ulos, mutta hän huomasi että ovi oli lukittu ulkoapäin. Hän arveli, että häntä palveleva vanhus oli varmaankin tehnyt sen epähuomiossa, ja kun tämä nukkui kaukana ja varmaankin sillä hetkellä oli syvään uneen vaipuneena, niin Mergy arveli että oli aivan hyödytöntä kutsua häntä. Hänen ikkunansa ei sitäpaitsi ollut kovin korkealla; sen alla oli vasta käännetty maa pehmeätä. Käden käänteessä hän oli puutarhassa. Sää oli pilvinen, ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä ja harvakseen, ikäänkuin vaivaloisesti leyhähteli silloin tällöin tuulenhenki läpi puutarhan ja kuuman ja raskaan ilman. Kello oli noin kaksi aamulla, ja mitä syvin hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Mergy käveli jonkin aikaa edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena. Ne keskeytyivät kun portille kolkutettiin. Kuului heikko ja ikäänkuin salaperäinen kolkuttimen isku, joten tulija varmaankin luotti siihen, että joku oli kuuntelemassa avatakseen hänelle portin. Että joku kävi yksinäisessä talossa moiseen aikaan, siinä oli jotain omituista. Mergy pysyttelihe liikkumatonna pimeässä puutarhan sopessa, josta hän voi huomata kaikki, pysyen itse näkymättömänä. Nainen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin talossa asustava eukko, tuli heti ulos talosta, salalyhty kädessään, avasi portin, ja pihaan tuli joku, joka oli verhottuna laajaan mustaan huppukauluksiseen vaippaan.

Mergyn uteliaisuus oli heti vireillä. Tulijan vartalo, ja mikäli voi päättää, puku osoittivat hänen olevan naisen. Eukko tervehti, osoittaen hänelle kaikin tavoin mitä syvintä kunnioitustaan, kun taas mustaviittainen nainen hänelle tuskin nyökäytti päätäänkään. Sitävastoin hän antoi tämän käteen jotain, mihin vanhus näytti kovin halukkaasti tarttuvan. Kirkas ja metallilta kilahtava sointu, joka kuului, ja kiire, jolla vanhus kumartui sitä etsimään maasta, saivat Mergyn päättämään, että eukko oli saanut rahaa. Molemmatkin naiset ohjasivat kulkunsa puutarhaan, vanhus edellä kulkien ja kätkien lyhtynsä vaippansa alle. Puutarhan perällä oli eräänlainen lehtimaja, minkä muodostivat ympyrään istutetut lehmukset, jotka yhdisti toisiinsa hyvin tiukka lehvästö, niin että se kylläkin muodosti ikäänkuin seinän. Kaksi aukkoa tai kaksi ovea vei tähän lehtimajaan, jonka keskessä oli pieni kivipöytä. Sinne menivät eukko ja hunnustettu nainen. Pidättäen hengitystään Mergy seurasi heitä hiipien, ja asettui lehvästön taa niin, että hän voi hyvästi kuulla ja nähdä minkä tätä kohtausta valaisevalla niukalla valolla nähdä voi.

Vanhus pisti aluksi tulen johonkin, mikä heti leimahti palamaan keskelle pöytää asetetussa tuliastiassa levittäen heikkoa sinertävää valoa, samanlaista kuin palava sprii, johon on sekoitettu suolaa. Hän sammutti heti lyhtynsä tai peitti sen niin, että Mergyn olisi ollut vaikea tuntea tuliastian luomassa lepattavassa valossa vieraan naisen piirteitä, vaikkei niitä olisikaan peittänyt harso ja huppukaulus. Vanhuksen tunsi helposti hänen vartalostaan ja sen muodosta; mutta hän huomasi että tämän kasvoihin oli tuhrittu jotain tummaa väriä, joka saattoi hänet valkoista päähinettä vasten näyttämään pronssiselta kuvapatsaalta. Pöytä oli täynnä kummallisia esineitä, joita hän tuskin saattoi eroittaa. Ne näyttivät olevan asetetut omituiseen järjestykseen, ja hän luuli voivansa eroittaa hedelmiä, kuolleitten luita ja verisiä palttinariekaleita. Pieni, korkeintaan jalanpituinen ja, mikäli saattoi nähdä, vahasta tehty miehen kuva oli asetettu näitten inhottavien riepujen keskeen.

-- No niin, Camille, sanoi hunnutettu nainen hiljaa, hän voi paremmin, niinhän sanoit?

Tämä ääni sai Mergyn säpsähtämään.

-- Hiukan paremmin, armollinen rouva, eukko vastasi, kiitos taitomme. Kuitenkin minun on ollut vaikea saada suuria aikaan näillä rievuilla ja sillä vähällä verellä, mitä hänen kääreissään on ollut.

-- Ja mitä mestari Ambrosius Paré sanoo?

-- Hänkö, joka ei tiedä mitään! Mitä se liikuttaa mitä hän sanoo? Mutta minä, minä vakuutan teille että haava on syvä, vaarallinen, peloittava, ja että se voi parantua vain taikakeinoilla; mutta täytyy uhrata usein maan ja ilman hengille, ja jotta voisi uhrata, niin...

Nainen ymmärsi heti.

-- Jos hän paranee, niin saat kaksi sen vertaa mitä sinulle äsken annoin.

-- Eläkää hyvässä toivossa, ja luottakaa minuun.

-- Voi Camilla, jos hän kuolisi!

-- Olkaa rauhassa; henget ovat sääliväisiä, tähdet suojelevat meitä; ja viimeinen mustan pässin uhraaminen on tehnyt sen _toisen_ suopeaksi.

-- Minä tuon sinulle mukanani sen, jonka hankkimisessa minulla on ollut niin paljon vaivaa. Olen antanut ostaa sen yhdeltä sotilaista, jotka olivat olleet ruumiita ryöstämässä. -- Hän otti viittansa alta esiin jotakin, ja Mergy näki miekan terän välkkyvän. Eukko otti sen käteensä ja toi sen lähemmä tulta tutkiakseen sitä.

-- Kiitos taivaan, terä on veressä ja ruosteessa! Niin, hänen verensä oli samanlaista kuin Cathayn lohikäärmeen; siitä jää teräkseen jälki jota ei mikään saa siitä lähtemään.

Hän katseli terää, ja hunnutettu nainen oli aivan ilmeisesti mitä kiihkeimmän mielenliikutuksen vallassa.

-- Katsopas, Camilla, kuinka lähellä kahvaa verta on. Tämä isku on ehkä kuolettava.

-- Tämä veri ei ole sydänverta; kyllä hän paranee.

-- Paraneeko hän?

-- Kyllä, mutta saadakseen parantumattoman sairauden.

-- Minkä sairauden?

-- Rakkauden.

-- Oi! Camilla, puhutko sinä totta?

-- No! milloinka minä en olisi puhunut totta? milloinka minun ennustukseni eivät olisi käyneet toteen? Enkö jo ennakolta sanonut teille että hän suoriutuu taistelusta voittajana? Enkö teille ilmoittanut, että henget tulisivat taistelemaan hänen puolestaan? Enkö haudannut juuri sille palkalle, missä hänen piti tapella, mustan kanan ja papin siunaaman miekan?

-- Se on totta.

-- Entä te itse, ettekö te pistänyt hänen vastustajansa kuvaa sydämeen, antaen siten oikean suunnan sen miehen iskulle, jonka hyväksi minä olen käyttänyt tietojani?

-- Niin Camilla, kyllä minä pistin Comminges'in kuvaa sydämeen; mutta kerrotaan että hän sai surmansa päähän sattuneesta iskusta.

-- Tietysti rauta sattui hänen päähänsä; mutta kun hän kerran on kuollut, niin eikö hänen sydänverensä ole hyytynyt?

Hunnutetun naisen tuntui tämän todistusperusteen voima aivan masentavan. Hän vaikeni. Eukko hieroi jollain rasvalla ja voiteella miekan terää ja kääri sen siteisiin mitä huolellisimmin.

-- Katsokaa, armollinen rouva, tämä skorpioniöljy, jolla hieron tätä miekkaa, siirtyy jonkin myötätuntoisen voiman vaikutuksesta nuoren miehen haavaan. Hän saattaa tuntea tämän afrikkalaisen voiteen vaikutuksen ikäänkuin jos panisin sitä haavaan; ja jos minun tekisi mieleni pistää miekan kärki tuleen kuumenemaan hehkuvan punaiseksi, niin sairas parka tuntisi yhtä kovaa tuskaa kuin jos hänet poltettaisiin elävältä.

-- Oi! älä veikkonen tee sitä!

-- Istuin tässä eräänä iltana tulen ääressä ja hieroin hyvin uutterasti voidetta miekan terään, parantaakseni nuoren aatelismiehen, joka oli saanut siitä kaksi kauheata haavaa päähänsä. Nukahdin kesken työtäni. Yhtäkkiä sairaan palvelija tuli kolkuttamaan ovelleni; hän sanoi herransa kärsivän hirveitä tuskia; sillä hetkellä kun hän, lakeija, oli lähtenyt tämän luota, niin isännästään oli tuntunut kuin olisi hän ollut hehkuvalla hiilloksella. Tiedättekö mitä oli tapahtunut? Miekka oli huomaamattani luisunut käsistäni ja sen terä oli nyt hiilien päällä. Tempasin sen heti pois ja sanoin lakeijalle että hän tapaisi isäntänsä mitä paraissa voimissa. Upotinkin sitten aivan heti miekan jääkylmään veteen, johon olin sekoittanut eräitä höysteitä, ja menin katsomaan potilastani. Kun tulin hänen huoneeseensa, niin hän virkkoi minulle:

-- Voi Camilla hyvä, kuinka hyvä minun on nyt olla! Tuntuu kuin olisin raikkaassa kylvyssä, kun taas vastikään tunsin olevani aivankuin Pyhä Laurentius halstarilla.

Eukko herkesi hankaamasta miekan terää, ja sanoi tyytyväisen näköisenä:

-- No nyt on hyvä. Nyt olen varma hänen paranemisestaan, ja tästä hetkestä lähtien voitte ryhtyä viimeiseen toimitukseen.

Hän heitti muutamia hyppysellisiä hyväntuoksuista jauhetta tuleen ja lausui kummallisia sanoja, tehden lakkaamatta ristinmerkkejä. Silloin nuorempi nainen otti vapisevaan käteensä vahakuvan, ja lausui, pitäen sitä tulennoksen yläpuolella, liikutusta ilmaisevalla äänellä seuraavat sanat: