Part 2

Ja huokauksin katsahtaa taas nuori äiti kehtoon: "Pien' orpo osakseen se saa vain ilottoman ehtoon. —

En sua koito kantanut mä keväisehen hymyyn. Sun huomenesi kiisi pois pahojen pilvein lymyyn.

Mut pieno, äidin lemmellä aatoksen' sua muistaa. kun päivin ratas kiitävä koneessa lankaa suistaa.

Ah, ryskehessä tehtahan niin pitkä, pitkä olo, ja tuhat kertaa palajan sun luokses lapsi-polo.

Ja iltasella askeleet mun lennättävät sieltä. — Nyt lepää raajat väsyneet, mut murhe murtaa mieltä.

Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."

Hymyjen lapsi

(Pikku Helmeä katsellessa)

Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.

* * *

Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?

Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.

1911.

Äänestysuurnalla

Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.

Hän muisti: lasta seitsemän kotona värjöttää. Työtönnä isä, kummakos jos käsi väräjää.

Hän piirsi viivan. Uurnahan se lippu putosi. Ne kasvot, ah niin vaaleat vain yhä kalpeni.

Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!

1906.

Kohtaus äitien kokouksessa

Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.

Se koski se povessa tulvehtii, tuhat aatosta mieleen koittaa. "Oi siskot, jospa me voisimme vapauden ja leipämme voittaa!"

Hän nousee, noin sanat tulvehtii kuin ryöppy nyt huuliltansa. Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest' imee maitoa emoltansa.

"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.

1907.

Proletaarilapsen kehtolaulu

Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.

Uinu, suurena taistelo ankara sua vuottaa. Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa.

Uinuos, mekkohon punaiseen äiti lapsosen käärii. Jouda ei päivin vaalimaan, tehtahassa kun häärii.

Proletaari-lapsosein, sairaasti silmäsi palaa. Katsehes viiltää sydäntäin, kyynel vierivi salaa.

Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!

1907.

Aiti

Miksi sydän vapiset, rintaseni värjyt? —

Vihloen lyö rakehet, rajumyrskyn ärjyt.

Miksi hellin povella pulmujani noita? —

Täynn' on elon ulappa turman aallokoita.

Miks' ei käten herpoa, valvon kunnes kuolen? —

Kuuluu petoin ulvonta korven tuolla puolen.

Miksi sydäntulilla lämmitän mä armaat? —

Kylmä, kov' on maailma, jäisiä sen parmaat.

Miksi rintaan painalen ainiaaks' ne pienot? —

Tempoo tuuli syksyinen puitten lehdet hienot.

Pulmuseni puhtoiset teissä äidin mieli,

teissä sadat aatokset, joit' ei kerro kieli.

1908.

Kaksi kalmaa

Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.

Tuota katson, itse voimatonna, kuni syksykoivun hento lehti. Tuskaani en julki huutaa jaksa.

Lapsi itseäni kallihimpi, hänet synnytinkö surman suuhun? — Veitsen lailla rinnassani viiltää.

* * *

Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?

1909.

Kellarikerroksen lapset

Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten.

Siell' on katse riutuva, jot' ei helli päivän terä. Kiviluolan lapsella leikkitanner pihanperä.

Kävyt, sammal, kukkaset, rannan hiekkapenkeret, aallot loiskivaiset varmaan soisi heille ilon armaan.

Haa, jo riittää ruikutus parempi on kirous. Kun ei auta ihmisvoima, soikoon kirous ja soima.

Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä.

Ovelta toiselle

I

Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa."

Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen.

"Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa.

Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun.

Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. —

On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. —

On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen.

Onneton matkalainen

Syntymä.

Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema.

Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista.

Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä.

Lapsuus.

Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.

Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.

Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.

Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —

Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!

Pakkokasvatuslaitoksessa.

Haa! Nytkö vihdoinkin yhteiskunta muistaa onnetonta lastaan, poliisit ja tuomarinsa pojan kimppuun kiidättääpi. Haa!

Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!

Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!

Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. —

Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. —

Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa!

1907.

Pienokaisemme

He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa.

He tulevat silmin hohtoisin ja huulin ja poskin puhtahin. Käsin hennoin he elämän portin avaa.

He tulevat huulin lepertävin, hymyotsin ja tanssivin askelin, — mut naristen aukenee elämän portti.

He tulevat luotolla lapsukaisen, ens' askelein vasta he astuu maisen. — Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo?

* * *

Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot.

Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. —

He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä!

1900.

AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN

Ystäviäni

Kun hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin.

Mut' konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä...

Huonossa seurassa

Pien' on se vaiva mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden.

Mut' se on onnetonta jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee,

ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty... —

Voi kera vieraan seuran huononkin niin pian tilin tehdä. Mut itsensä kanss' suorittaa niin raskas, tuskaisa on tilinteko.

Pahin viholliseni

Ne jotka myrkkynuoliaan hiovat vastaas' aina, niit' ellös pelkää, eivät ne sua paina.

Ei katehet voi ryöstää sulta onnesi tulta. Heit' ellös pelkää.

Mut yks' on vihamies, min moni koki, mi monen sorti, painoi. — Kavahda toki sä _itseäs_, vain itsellensä voi vaarallisin kukin olla — Muit' ellös pelkää!

Elon langan kehrääjä

En elämän lankaa siloista vaan mä kehrätä tahdokaan.

Mä nautin, kun entinen ratkee, mut solmin vain uuden, jos katkee.

Moni tulkoon pulma ja vaikeus, moni mielen ankara haikeus.

En elämän lankaa siloista vaan mä kehrätä tahdokaan.

Yksin jätetty

Mun on yksin niin hyvä, hyvä muistella eloni summaa. Mun on yksin niin hyvä käydä illan polkua tummaa.

Olen löytänyt tuttavan, oma itseni unhosta nousi, tuhat muistoa mukana sousi. — Olen löytänyt tuttavan.

Tuli tuttava tiliä pyytäin, tuhat mietettä eteeni syytäin. Tuli uusin, kaunein lupauksin ja katkerin katumuksin.

Näin yksin on hyvä, hyvä muistella elonsa summaa. Näin yksin on hyvä käydä illan polkua tummaa.

Totuuden ovella

Muille ovea totuuteen aukovi vuodesta toiseen, heikoksi oman askeleen tuntee kulkuhun moiseen.

Siks' oven ulkopuolelle jää vartija siipirikko. Totuus — sen vain yllättää etsijä uskalikko.

Helmen poimija

Hohtohelmi, sua etsinyt oon kaiket ajat. Mutaa pöyhin, kuljin kumarassa aallon rajat.

Hohtohelmi, säteilysi vertaista ei mikään. — _Toinen_ vie sun, omata en saa mä sua ikään...

MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA

(Aihe Quo Vadis'esta.)

Petroniuksen kuolo

Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin.

Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine.

Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa.

Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan."

Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran."

Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno.

Silmäluomet ummistuu, hälveneepi mielen sumu. Sielun silmiin kuvastuu hovin loisto, valta, humu. —

Petronius ylimys päätti nautinnoissa kuolla. Mietti: "ehk' on tyhjyyttä kuolon portin tuolla puolla."

Taitavasti valtimon avas kirkas veitsen terä. Sydämestä virtas pois kuuman veren viime erä.

Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen.

Galeri-orjat

He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään!

Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska.

Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii.

He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain.

Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. —

On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo.

* * *

Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — —

Nero

Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin.

Kaiken, mikä irstainta, ympärilleen keisar' keräs. Susihimot, käärmemiel' yhä uusi siellä heräs. Nero hirmutyranni ylimpänä irstaili.

Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi.

1908.

KULLAN VALTA, MULLAN VALTA

Rahan kosto

"Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin.

Raha, 'kuollut metalli', sitä halveksien syysit. Viisautta palvella silloin muka yksin pyysit.

Rahan valtaa ivasit. Hyve tunnustukses niitti, kuljit siten pystypäin, ylpeyttä sulla riitti.

Mua, mua halveksit, sepä oli syntis paha, sit' et anteeks' saada voi, armoa ei tunne raha.

Niinpä silloin vannoinkin kostavani verisesti. Kostoni se koski kai — harvat sitä jaksaa kesti.

Kostan, köyhyydellä lyön. — Viisaus ei kelpaa syödä, eikä hyve elätä. — Enkö osaakin mä lyödä?

Nuorna ilkuit, nytpä sun sydäntäsi kipu viiltää. Silmäs sumennehet on, niissä tuskan kyynel kiiltää".

Rahan sielu haastoi näin. — Uhri kalveten sen kuuli. Tietään kulki. Tulkinnut mietteitään ei mykkä huuli.

1908.

Tasaisen kehityksen miehille

"Kansan lapsi", nuori mies. — Tuhat hänen laistaan näin. Hänpä tarkoin keinot ties, kiivetessään ylöspäin.

Kyky keskinkertaisin, näkö, käytös, moitteeton. Sopeutuva oloihin. Hänen — leipäpaikat on.

Järjestyksen, kulttuurin nimessä hän puoltelee rahavaltaa. — Varsinkin kun se hyvin palkitsee.

Kannakseen hän omaksuu "kehityksen tasaisen". Kumousta kauhistuu, kammoo ääntä joukkojen.

— Köyhän miehen majasta näin vie kulku loistohon. Kilpajuoksu matkalla kovanpuoleinenkin on. —

Miehet nuoret, nousukkaat, mihin hukkui henkenne? — Kalman löyhkä täyttää maat, tappoikohan teidät se?

1907.

Yksinäinen kullanhuuhtoja

"Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies.

Ilot, murheet, vastukset ja onni lue kasvoilta jos osannet. Itse tiukkaan puristan mä huulet. Kädet kuokkaan isken rautaiset.

Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa.

Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan.

Ja mä muistan, kuinka kytö syttyi, poveheni tulen oudon loi. Kauas, kauas seikkailuun se veti. Tulta sit' en hallita mä voi.

Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena.

Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee.

Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön.

Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie."

Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan.

Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan.

1909.

Mefisto

Erään ruotsalaisen runon mukaan.

Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan.

Kuin mielipuolet kiistataan vuoks' kurjain kultakolikkain. Kun köyhät kantaa rääsyjään, niin rikkaat liehuu silkeissään. — Ei kenkään sääli armahtain, kun heikot tomuun tallataan.

Kuin sokot onnen utuisen käy inehmoiset etsintään. Mut' koskaan, koskaan onnelaan ei ihmisjalka astukaan. — Ja laulun, leikin, lemmen nään katoovan vyöryyn melskehen.

Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön?

Häädä ahmarit

Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot.

Nouse, voimasi jo havaa, valtaa osuutes'. Onnen uksesi sä avaa, katko kahlehes'!

Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ!

AJAN LAULU

Sairas aika

Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki.

On aika heikko ja tarmoton, sen kulkua kalveten seuraan, — Jumal' mammona ihmisen verta juo kuin kuolevan uhriteuraan.

Ja suuri, ihana ihmisyys miten pilkattu häväisty, lyöty, kun miljoonat pani kahleisiin vain harvojen herruus, hyöty!

Paha aika on. — Pääsi jos kohotat, sudet nahkahas' iskee hampaan. Jos nöyränä vaikenet, säästy et, väkevämpi sun kettävi — lampaan.

Pahansuova on aika ja toiveihin heti iskevi katse kade. Mikä suurt' on totta ja oikeaa, siihen tähtää jo kivisade.

Ja ihmiset sokkona kompuroi. Käy loisto ja kurjuus rinnan. — Noin ihmiskunta se maksaa saa oman hulluutensa hinnan!

Takatalvi

Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata.

Idän irnu metsiin uhoo häijyt vihat. Puita juuriin asti tuhoo, pilloo pihat. Lentää tupiin, ihmispoviin. Kuolon merkit piirtää oviin.

Kalskahtaa jo kaakon kalpa, noitain luoma. Kätkee hyvä, säilyy halpa, hiitten suoma. Sydämihin kyitä ahtaa. Korppikatse haaskaa vahtaa.

Sudet, karhut tunkee kyliin kynsinensä. "Mistä peitsi petoin syliin? Elkeillensä miten loppu langetella?" — Sietää tuota tuumiskella.

Riehuu ilmass' syksyn ilvi, touon jäätää. "Miten hyinen lumipilvi poies häätää, miten myrsky asetella?" Sietää tuota tuumiskella.

Tuumat toimeksi nyt pian. Ihmisvoima kovimmankin korjaa vian. Sortuu soima, tuhat sydäntä kun yössä ponnistavi kevättyössä.

Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta.

28/3 1910.

Ajatarten kosto

Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.

Kumaraan jo painui selät, hapset hopeoitsi huoli, himmeni pois silmän tuike, suru uursi posken kalvaan. — Hymy, ilo, rauha kuoli.

Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.

Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.

Astuu, astuu ajattaret povessansa kähyt käärmeen. Ajattaret, kostottaret ihmisuhrin huolten huntuun loitsee synkän surun päärmeen.

Ajatarten kostovalta korpehen luo kirojansa. — Vitkaan vierii ajan ratas, valon pilkettä ei paista. — Koston uhrina on kansa.

Mistä apu, mistä hoiva sekasortoon yössä korven? — Nousee joukko, jok' ei usko sokeaan vain kohtalohon, nousee, tempaa taistotorven.

Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.

Ääni kaikaa, kohta havaa kohluistansa korven väki. Ajattaret hämmästyy, ja elpyy elo uusi, nuori. — Puussakin soi kevätkäki.

Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!

Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!

Laulu sumussa

Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.

Tien telkivät auringolta ja valavat harmajan hyyn. Ne sulkevat näköpiirin ja ilmaan nostetun viirin hämyn synkkähän syleilyyn.

Ne kasvavat sumujen vuoret yli laajan lakeuden. Matalalle jo pilvet putoo, ne päittemme ympäri kutoo sumuhunnun hallaisen.

Sumun suurien vuorten alle jo peittyvi pienonen maa. Ja ihminen kuihtuu, jäytyy, yhen kuulevi käskyn: "täytyy". — Valo, vapaus unhoon saa.

Ne kiertyvät sumujen pilvet ylt'ympäri ihmispään. Ne hiipii äitiin ja isään ja nousevan nuorison sisään. — Valo tuskin pilkkiikään.

Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.

Oi ihminen, ihminen, vielä hiven toivetta kipinöi. — Toki aurinko radallansa lie, vaikkakin piilossansa, kai maata se ikävöi.

Kai kerta se jälleen palaa, sumut harmajat hälventää. Se uijahan ratansa uurtaa yli maan, miss' ihmiset puurtaa side silmillä, tylsänä pää.

Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon!

Herätyshetkinä

Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi.

Oli valtava herätyshetki. Ihanainen hurmaus sen, ja eessä kaunoinen retki vapauden ja veljeyden. —

Mut yhäti yöhyen voimat ne ilkkui hornastaan, työns' kironsa inhat soimat sitä joukkoa kaatamaan.

Nous' horna ja ritareikseen maan mustat voimat pyys', papit, piispat sotureikseen ja santarmilaumat se syys'.

Se valmisti joukkojen piinaa ja riisti ne paljahaks'. Se juotteli myrkkyviinaa, älyt himmensi sumeaks'.

Ja vastaan jos kuka empi, se tyrmähän teljettiin. "Olo orjana herttaisempi kuin hirressä, eikö niin?