Part 3

Sull' oisko orjana olo niin kauhean katkeraa? Jos herrat on siivoja, nolo on etsiä parempaa."

Näin kuiskutti hornan kielet ja pistivät pilkkojaan. Oli mustana lyötyjen mielet, kun kärsi he kohlujaan.

Mut rinnoissa liekki piili, tulen polttava kaihoinen. Se kyti kuin ahjossa hiili, mi syttyvi jällehen.

— Ja taas kun horna se kerta on väsyvä riehussaan, niin loimuvi kahtavertaa tuli-into joukkojen vaan.

Ja silloin ukkoisna jälleen käy kansan voima tuo, toteuttavi tahtonsa tälleen ja oikeutta se luo.

Niin silloin taas kevättuulet yli Suomeni soittelee. Ja kiurun laulavan kuulet. — Kesä kansalle valkenee.

Tervehdys

21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle

Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna.

Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot.

Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi.

Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse!

Kaakon valta

Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee.

Kaakon verikalpaa tummaa inhat voimat liikuttaa. Kuulkaa, idän tuuli kantaa huuhkaimien kirkunaa.

Kaakon pimennoista pursuu kauhistava turman kyy. Sudet piiloistansa hiipii ihmishaahmoon kätkeyy.

Kuulkaa, ilman ääret täyttyy valituksin vaikeoin, kun ne riehuu hornan voimat hävitystä luoden noin,

hävitystä yli kaiken minkä vaatii oikeus. Mielivalta, vääryys sijaan, siinä kansan "rauhoitus".

Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan.

Kurja Europa

Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita.

Mutta kaakon rautalaivat Europaan kun kulkee, tuskin silloin valtaherrat niiltä tietä sulkee.

Ei, vaan vallat kunniaksi tulokkaalle juhlii. Byrokratialle herrat ylistystä tuhlii.

Sillä tavoin sivistynyt Europa se keikkuu, juhlii konsa käynnissä on kansain kaulan leikkuu.

Mutta tietkää, liikahtavi myöskin kansan mahti, nousee _joukot_ Europassa, oikeuttaan vahtii.

Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan.

Niin kauan...!

Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata.

Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa.

Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa.

Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset.

Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä.

Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme!

VAPAUTTA KOHTI

Augiaan tallissa

Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin.

Missä viivyt, Herkules, sadun jätti verraton? Etkö muista kuullehes' kutsumusta Olympon?

Tulis' murtaa lukot nuo, rikki lyödä umpiukset, tarvittaisi virtain vuo, kevätmyrskyn tuulahdukset.

Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken.

Esiripun edessä

Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri. Monella tuskan kyynel silmään kieri. Mut tietkää, halki tuskien siintävi tuike toivehen!

Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen. Niin monet täällä sulki korvat lumpeen valitushuudoilta. Ja nyt on tuska heidät yltänyt.

He kultaan käärittyinä tyhjin povin vapisee esiripun eessä kovin, kun nousee se, niin jokohan tuo heille viestit kuoleman?

Maailman mahtavat, ne tilin tekoon vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon he ole tuoneet korttakaan, siks' nyt he kauhuissaan.

Hitaasti vastaisuuden aukee ovi. Vapisee ruhtinasten, piispain povi, heit' yhä tunti tuomion lähenee armoton.

1910.

Taistosta — sopusointuun

Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee.

Ryskyen petäjät kätkee, virta ne kantaa pois. Elämän sitehet ratkee, mistähän apua ois?

Uusien voimien vyörre elämää valtoaa. Tuskien tuima pyörre uhreja ahnastaa.

Korpien usko se murtuu, taiat uudet jo soi. Ken ei kuule, se turtuu, tylsänä kompuroi.

Vait! Toki joukko se tuolla ratkovi ongelmaa. Mieli ei sill' ole kuolla, päivään se ponnistaa.

Elolle etsii se pohjan uuden ja oikean, ottaa onnensa ohjan, luo olon paremman — —

Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie.

Marraskuulla 1908.

Niinkuin Simson

Katso Raamatusta Tuomarein kirjan 16 luku.

Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää.

Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat.

Sun orjana raataa pitää ja mykkänä käydä noin keskellä piston ja pilkan. — Mut vaiti, jo itää kiron siemen.

Kiron siemen juurtuvi kumma jo pohjahan poves'. — Joit katkeran kalkin tilkan ja vereesi tumma iti kosto.

Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'.

Kuin Simsonin vihlovi sulla sydänjuuria haavat, ne viilteli orjuus-okas Ne arvelle tulla ei ehdi.

Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska.

Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa.

Vallankumouksen uhrit

Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti.

Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi.

Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen.

Monet kelmenivät posket, puhkes äitein kyynelkosket. — Hepä yhä tuleen sous! Kymmenen jos sortui veriin, väkivallan miekan teriin, sata taistoon heti nous'.

Miten kauniita ne sielut! — Ammottavat, ahtaat nielut uhkaavana iski päin. Muserrus ja: "lisää tuokaa hornan henkein himoruokaa", sorron peikko huusi näin. —

"Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi.

Kelmeni niin monet posket, tulvi äitein kyynelkosket. Tuhat heitä tuleen sous'. Vaimotkin ja vanhuksetki Nosti kumouksen hetki, kansa näännytetty nous'. —

Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko?

1906.

Vapauden viesti

Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton!

Leipä ja vapaus, onni ja rauha köyhiltä kaikki ne riistettiin. Kuollut on rinnasta sopu se lauha, toivekin lyöty on uuvuksiin.

Vapauden viestiä riemastavaa, tuota, tuota me kaipaamme, viestiä suurta mi väylät avaa, väylät köyhälle kansalle.

Väylät auki ja muurit alas, murskaksi kahleet kurjat nuo! — Nouskosi kansani, vanno valas! Tulevaisuutesi vapaaks' luo. —

Vapauden viestiä kuulla mä mielin oi, sitä surren mä kaipailin! Miksi? Ah, kerronko haikein kielin kivuista kansani kallihin.

Kerronko orjista kuinka ne raataa, iskujen viuhke ilmassa soi. — Harmaja halla toukoja kaataa, harvat loistossa hekkumoi.

Taistelu leivästä uhreja niittää, riutuvi ihminen kahleisiin. Mistäpä köyhälle iloa riittää. Taakan alle hän painuu niin.

Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa, muureja, salpoja vastassa ain. — "Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa. — Heikkona meille se soipi vain.

Vapauden viestiä nostattavaa, tuota, tuota me kaipaamme. — — Köyhäin luokka hetkesi havaa. Vapahaks' itsesi taistele!

Syksyllä 1907.

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA

LEOPOLD JACOBY.

Vapaus

Vapaus, vapaus, immeuksi, ihmesana, aihe kaunehimpain laulujen, hurma sielujen. Siin' on lumo, kauneus, elon uudistus.

Vapaus! sen kuten immen ihanan voitat ponnistuksin. Taistellen käy tie sen herkkupöytään. Tunnet, ett' on täytymys tiesi sinne löytää.

Huonon maalin valinta, hetken hupa matala kelpaa orjalle. Läpi puutteen, uhatessa kuolon, vie vapauden tie. Tunnet, että täytyy sun pyörtehesen taistelun!

Edespäin käy kunniakas matka, aatoksesi määrän suuren tapaa, olet vapaa.

Kaikki elo pyrkii kauniiseen, sinne tähtää koko maa. Vapaus on kauneus, sitä kohti kulkeissasi olet vapaa.

ARVID MÖRNE.

Tää aika

Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt.

Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut.

Tiilitehtaan työmiehet

Työnnämme tiilikuormia, on kova kuumuus, käry. Ja vaimomme käy saven sotkentaan. Nääntyvät nuoret poikamme, on päivät pitkään täry, kun laituriin he raataa kuormiaan.

Ja toverimme raastaa taakkoja. He raatain pölyssä noin nostaa uljaan talon, miss' sohvain samettiin luo hohtolamppu valon, ja jonk' on pääty ylen upea.

Mut tiilet seisoo päällekkäin, ja talven valtaa murtaa kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden. Mut meitä vihmoo vihurit, ja rajutuiskut turtaa talvesta asti koittoon keväimen.

Rautatehtaan työmiehet

He huviloissaan asuvat, miss' tammenoksain lomiin valelee aurinkoinen säteitään. Tääll' orjantyössä raadetaan. He siellä uniin somiin hukuttaa huomenensa yhtenään.

Tääll' alahalla tupruten lyö ihoon höyry kuuma, ja kättä hanan polte kirvelee. Mut ylähällä kevyttä on päivän hupi, huuma, kun leikkipallojaan he viskelee.

Ja ylähällä ihmiset käy valkopurjeillansa meritse siintävähän saarelmaan. Mut meihin rautakatto tuo valavi hehkuansa ja valuu-uunit työntää lieskojaan.

He joutilaina venheissään iloiten kisaa, laulaa, kun vilpoiset käy merituuloset. He kylpee meren aalloissa, lyö laine rintaa, kaulaa. — Mut noessapa kylpee tuhannet.

Herrastalon rengit

Ruokimme heille hevoset, nuo uljaat kaarikaulat. Ja kun he ratsastaa, me katsomme. Helossa kesäauringon he iskee ilon taulat ja kiitää vihannoille kentille, kentille, jossa odottaa meit' orjuus-ikeet, paulat, hitaasti vierii raskas päivämme.

Korkeelta satulastaan he tähyää pellon tekoon, joss' uuras joukko työssä hikoilee. He siihen pilkka-katsehen luo, kuni lantakekoon mi paikallansa makaa, mätänee.

He satulassa istuen ajavat, roiskaa likaa jaloille paljallille kulkijain. Mut miehet, jotka uskaltaa miettiä, katseen pikaa kuin säilän iskun heihin heittää vain.

Latojat

Me heidän valtiotaan saatoimme käsin kantaa, vaan kuolon itu asui mielissä. Me heitä palvelimme ja maailmojen rantaa kiers' maine mahtavien äänestä.

Olimme mustaa kansaa, mi nääntyvi yössä vitkaan. Se melkein heimomme ol' kukistus. Rikkaita palvelimme. — Nyt taistoon käymme sitkaan. Kun emme taivu, koittaa oikeus.

Kaikki

Me peltosarat viljellään, he niistä korjaa sadot. Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa he kyllin. Meillä majoina kosteat, ahtaat ladot, siks' elomme on tukahduttavaa.

He isänmaasta haastavat, mi antejansa peroo, noit' tulilimalla jakamiaan ain'. Meit' ei se koskaan lempinyt. Ja konsa henki eroo, kalmiston turve isänmaamme vain.

Vapaus isäin perintö ajoilta muinaisilta. Sen perinnön he riisti meiltä vaan. Me korvet pelloiks' raadettiin hallojen seutuvilta, sodissa hurmeemme vuos' virtanaan.

Elomme murtaa työ, meill' eessä leipäkiista ja leppymätön sota ainiaan. Päin sortajia! Kunnes on yhteistä elon riista, ja lapsemme saa kodin onnekkaan.

Kysymys

Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi.

Punarusetit ostimme sitten ja ruususet punaiset. Ne keväisten tuntehitten oli kaunihit airuet.

Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan.

KARL ERIK FORSLUND.

Torppari

Häädätkö sä poies mun, Vietkö konnun raivatun, kun en kulje köyryseljin suutan' telji.

Puute oli leipänäin raataissani hikipäin, ett' ois herkukkaita kemus, juhlaremus.

Kenpä raatoi saroillas, perkaeli peltojas, kylvi, kynti, helteen koki? — Mieti toki.

Heilui vinhaan viikate, haasiolle heinät ne ajoin. — Puinpa viljasatoa. — Täyttyi latos.

Rukiis myllyhyn mä vein, jauhot toin mä yksin tein. Keuhkoni sun säkkeis alla nääntyi vallan.

Uunihisi pilkoin puut. — Kaupastasi ostin muut tarpeet — nurkumatta maksoin, minkä jaksoin.

Jauhot, luonnon antimet, leipä — työni tulokset kuuluis mulle. — Niistä tarkat kiskot markat.

Häädätkö? — Oh, vuoksi sen että lausuin totuuden: missä vääryys elon ohja — hauras pohja!

Hyvästi! — Jo riittää saa. Hakkaa metsä, hoida maa. Mökkiini voit ottaa orjan seljän norjan.

ALFONS PETZOLD.

Nuori konepajalainen

Mun pakko hämyyn on kulkea ja tehtaan rämyyn vain vajota.

Nuo harkkolevyt mua polttelee. Miel' nuori, kevyt pois pakenee.

Niin kovaa rauta on sulattaa. Vain tuskan hauta mull' aukeaa.

He nuorra saavat mun nääntymään. Tääll' avohaavat ne isketään.

Raatajapojan tervehdys

Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa.

Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet.

Kadulla

Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa.

Laihat kätöset ja jalat, väritön ja harmaa poski. Niukat elon antipalat, sopen ilma pienoon koski.

Siinä katuliikenteessä ajelehtaa pienokainen hevosten ja vaunuin eessä sysittynä — säilyy vainen.

"Missä isäsi on, pieno?" — "Isä — työssä raatamassa." — "Missä äityesi vieno?" — "Äiti — hän on tehtahassa."

Aurinkoiset säteet täyttää kadun. — Minä itken hiljaa. Yötä elämä tää näyttää, tuho täällä kylvää viljaa.

Vapautettu

Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies.

Olit raihnas, ja kuolon kalpa elos langan katkaisi. Jo laukesi surujen salpa, ovi vankilas ponnahti.

Lepopaikkasi ruumisvaja ja paarit synkeät ja sitten kalmiston maja, johon kohta sun heittävät.

Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet.

OTTO GIBALE.

Talviyönä

Kattoa vailla olevan puhelu

Ovet suljettiin. Mun vielä minne saakka täytyy? — Painava on uupumuksen taakka.

Vilun puistutus jo poven pohjaan viiltää. Jäätyy jäseneni. Ilkkutähdet kiiltää.

Ilkkutähdet, sydämettömät kuin ikään ihmispedot, joihin kosketa ei mikään.

Hornankaan ei kaameampi liene latu kuin tää talviöinen, loppumaton katu.

Horjun katuviertä elottomin povin. — Kuolla taisin jo. Yö kamala on kovin. —

Ovet suljettiin. Myös elämähän uksi mulle ainiaaks' lie tullut suljetuksi.