Part 1

MUSTA VIRTA

Kirj.

Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]

Hancock, Michigan, Työmies Kustannusyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Musta virta

TAKAPEROISESSA MAAILMASSA

Takaperoisessa maailmassa. Yön hetki. Luumylläri. Mun on nälkä. Rikkurien tuonti Helsinkiin. Laitakaupungin uusi kirkko. Muuttolinnut.

UNHOTETTUJA

Aunuksen Okuliina. Pelastusarmeijan yömajan ovella. Saunamummo. Vanha Leena. Nuori raajarikko. Imatran uhri. Mummon kirje. He ja sinä. Köyhän joulu ennen ja nyt. Kurjuus-siskoille.

LUONTOA

Työmies työhön mennessään. Merikosken liepeillä. Kesävirkistystä. Aamuhetki Eteläsatamassa. Ensi lumelle. Syyskuutamossa.

ÄITI JA LAPSI

Keväisellä polulla. Iloton ilta. Hymyjen lapsi. Äänestys-uurnalla. Kohtaus äitien kokouksessa. Proletaarilapsen kehtolaulu. Äiti. Kaksi kalmaa. Kellarikerrosten lapset. Ovelta toiselle. Onneton matkalainen (3 runoa). Pienoisemme.

AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN

Ystäviäni. Huonossa seurassa. Pahin vihollisesi. Elon langan kehrääjä. Yksin jätetty. Totuuden ovella. Helmen poimija.

MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA

Petroniuksen kuolo. Galeri-orjat. Nero.

KULLAN VALTA, MULLAN VALTA

Rahan kosto. Tasaisen kehityksen miehelle. Yksinäinen kullanhuuhtoja. Mefisto. Häädä ahmarit.

AJAN RUNOJA

Sairas aika. Takatalvi. Ajatarten kosto. Laulu sumussa. Herätyshetkinä. Tervehdys. Kaakon valta. Kurja Europa. Niin kauan.

VAPAUTTA KOHTI

Augiaan tallissa. Esiripun edessä. Taistosta — sopusointuun. Niinkuin Simson. Vallankumouksen uhrit. Vapauden viesti.

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA

Leopold Jacoby: Vapaus.

Arvid Mörne: Tää aika. Tiilitehtaan työmiehet. Rautatehtaan työmiehet. Herrastalon rengit. Latojat. Kaikki. Kysymys.

Erik Forslund: Torppari.

Alfons Petzold: Nuori konepajalainen. Raatajapojan tervehdys. Kadulla. Vapautettu. Otto Gibale. Talviyönä.

MUSTA VIRTA

Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan.

Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin.

Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään.

Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan!

TAKAPEROISESSA MAAILMASSA

Takaperoisessa maailmassa

Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen.

Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin.

Yön hetki

Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.

Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee.

Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma.

Mut yössäkin käy ryskehin liikkuva rautahepo. Ja aaveen lailla kidastaan tupruttaa tehdas sauhuaan. — Pois täält' on rauha, lepo.

Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.

Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —

Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.

Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa.

Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy.

Luumylläri

Itävaltalaisen tarun mukaan

Luumylläri hurskas on pohatta, hänen luonaan nähdähän kauheita.

Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.

Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.

Luumylläri ankarin silmineen tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,

joka halki yön oli luona koneen, ei lepoa saanut päivähän moneen.

Hän katsoo, virkkaen teräskielin: "Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.

Saat sormuksen sä, väsynyt impi, punarenkaan, muita se kaunihimpi.

Tule, katso mä välkkyvin pyörinein sinut tyttö kuljetan kullaksein."

Ja tytön tempovi huumeinen nyt viuhke pyörien, hihnojen.

Hätähuuto vihlova toivoton, punasormuksen sai morsion. —

Ja neidot toiset ne koneillaan punakihloja jäävät kammomaan.

— Luumylläri hurskas on pohatta, hänen luonaan nähdähän kauheita.

Mun on nälkä

Muinaissaksalaisen tarun mukaan

Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka.

Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan.

Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. —

Oli vilja puitu ja laareissa. — Yhä valitti lapsonen kalpea: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Rakas lapseni, vuota hetki toki, ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki.

Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. —

Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina.

Rikkurien tuonti Helsinkiin

Kas alus rantaan jo hiljaa mataa, ja miestä siinä on kolmesataa.

Puulaatikko ja reppu noilla on vierahilla kulkijoilla, Venäjän tapaan mekko yllä. — Ne miehet tunnetahan kyllä.

Ne Suomen miesi toi takaa meren masennukseksi ylpeän veren.

Puulaatikot ja reput kalkkaa, vihaisna katukilvet pilkkaa: "he haalii taasen 'rikkureita', se 'isänmaallisuutta' silkkaa".

Mut katureunaa kurttuinen karja se tietään kulkee kuin juhtasarja. — —

Vaan kevät-ilman tyvenessä on jotain synkän tukehtavan. Se painaa kuni ukkois-uhka edellä säätä raivoavaa.

Laitakaupungin uusi kirkko

Järjestelmän tukipylväs, nöyryyttäjä selkäin norjain, temppeli tuo suuri, ylväs nostettihin työllä orjain.

Raatoi työssä miesi, vaimo. — Väsyi yksi, jatkoi toinen. Saatihinpa tulos aimo, rakennus niin suurenmoinen.

Pilviä sen torni piirtää, komeasti kellot kaikaa, orjain aatokset se siirtää kohti taivahista taikaa.

Templin pyhätössä orjat sävelissä soivan urun taivaan unet näkee sorjat, unhottavat maisen surun.

Unhottavat vatsan vaivan, suonten sairaloisen lyönnin. Mielet valtaa onni aivan kera rippikakun syönnin.

Hartaina on kurttuposket, kädet ristittyinä vielä. Naisten valuu kyynelkosket papin saarnatessa siellä:

"Ylen syönti, ylen juonti synnin himo tääll' on paha. Väärää myös on pahansuonti, rikkaille siis suokaa raha.

Tyytykää ja taivahassa tasa-arvon nähdä saatte. Valhe asuu maailmassa, meiltä totuus ottakaatte.

Teille jumalanne hyvyys puuttehen ja painon antaa. Herran aivoitusten syvyys teidän sallivi ne kantaa."

Jatkaa pappi laverrustaan kumaraan käy köyhä kansa, siinä lukee rukoustaan, siunaa sorron, sortajansa.

Vuosisadasta näin toiseen hyssytellään mielet uneen. Suostuu hallituskin moiseen, näkee kansan rauhoittuneen.

Kohoo templi suuri, ylväs, nöyryyttäjä selkäin norjain. Järjestelmän tukipylväs, pystytetty työllä orjain.

Muuttolinnut

Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti.

Yli rannan ja saaren he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi niin kaunihin kaaren. —

Kun täällä on lunta, ja huurre peittävi ikkunoita, on kuoleman unta,

niin siellä he elää ja lempii, ja riemulaulelonsa niin herkkänä helää. —

Ah noinpa jos oisi myös ihmispololle luotuna siipi, mi kantaa voisi

pois alhosta vaivan. Ah oisipa meilläkin tiedossamme maa onnekas aivan. —

Kun kurjuus ja puutos, kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä, olis ihanaa muutos,

olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen.

UNHOTETTUJA

Aunuksen Okuliina

Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.

Hän nuorra joutui naimisiin, heimohon veri veti, siit' alkoi lapsisiunaus ja puuttehetkin heti.

Puol' ilmaiseksi raatoi mies "Venäjän herrain" töitä. Ja Okuliina Suomehen läks' myymään pitsilöitä.

Ol' kuorma raskas kulkijan, kun joka vuosi melkein uus' syntyi pieno. — Elämä se ruhjoi pahoin elkein.

Hän usein pitsireppuineen kymmenet peninkulmat tallusti talvisäissäkin ja kesti mieron pulmat.

Ol' Okuliinan rinnassa monasti kaihon suru, kun muistui koti kaukainen ja pienin, kullanmuru.

Se kantajansa rinnoilta pois vierotettiin koito, kun kulki äidin askeleet ylitse rajan, loitos.

Näin neljätoista lasta sai hän. Kuusi kuolo niitti. Ja vaivoin leipä, suolaves' se perehelle riitti.

Näet maata heillä vähän vain: perunapelto niukka; ja pellavaista, ruista voi kasvatella hiukka.

Josp' oisi edes lehmä yks' elättää voitu, tilkan ois' lapset saaneet herkukseen, nyt joi ne veden silkan. —

Ne vielä verhon puutteessa talvella tupaan häätyi, vain ikkunasta pilkkien, sen ruutu kunnes jäätyi.

Näit' Okuliina muistellen luo astui vieraan oven, myi pitsiään ja kaihonsa hautasi pohjaan poven.

Kaks' kertaa Okuliina tuo vuosittain kotiin jälleen palajaa. — Joulukynttilän tuo kirkkaan pienimmälleen.

Ja Okuliina onnekkain on kotonansa silloin, kun lapset rakkaat uinuu jo, hän yksin valvoo illoin.

Ne permannolla, säkeillä ja ryysylöillä nukkuu. Myös Okuliinan aatokset ne kohta uneen hukkuu.

Pelastusarmeijan yömajan ovella

Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.

Missään ei hälle ojenna omainen lämmintä kättä. Yksin on tuomittu kulkemaan ainootta ystävättä.

Almu nälkähän hiukovaan suodaan ja neuvot ja nuhteet. — Yömajan kovalla penkillä pitkät on iltapuhteet.

Laastaroiden ei tervehdy hän, kenet kohtalo mursi. Sortunut on hän matkamies. Karilla elonsa pursi.

1908.

Saunamummo

Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.

Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.

Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.

Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.

Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.

Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.

Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"

* * *

Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.

1911.

Vanha Leena

Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.

Muistan Leenan nuorena, herrastaloloissa taisi taiten palvella. — Nyt ei kelpaa noissa.

Silloin käynti ketterä, puku hienonlainen. Nyt on polo ryysyissä, kerjäten käy vainen.

Mitä pahaa tehdäkään mahtoi Leena rukka, kun noin vanhuuspäivinään peri hänet hukka.

Tiedän: Leena hikoillut ahkerast' on ylen, tuhatkertaa kantanut tupaan halkosylen,

tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.

Tiedän: Leena uurasti, nousi puoliöiltä, illoin valvoi, ompeli, nukkunut ei töiltä.

Auttoi vanhaa äitiään minkä jaksoi vähän. Koitti vielä pennejään saada "säästymähän".

"Kaksisataa" kokoon sai, mutta vanhuus koitti. — Sairaus ja suru kai ruhjoi raukan, voitti.

Tuli vanhuus, köyhyyskin. Leena turvaa vailla tietä kiertää kerjurin kylän pihamailla.

Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?

Nuori raajarikko

Kivipainossa ruhjoi jalkansa viisitoista vuotias tyttönen. Hänet pois he kantoi paareilla. Kone pyörivi eellehen. —

Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen kuin palttina. Katsele kasvojaan, näet riutuvan, särkyvän katsehen kuin itkis' se nuoruuttaan.

Niin nuorra, elämän aamussa, kun siinteli silmiin unten maan, kovan kohtalon maata uhrina, se ompihan kauheaa. —

Jäi ruhjottu raajarikoksi. — Kivipainossa työ käy ennallaan, sijan tyhjän toinen täyttävi, — kuka tyttöä muistaakaan?

Imatran uhri

Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.

Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.

Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.

Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.

Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.

Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.

Näin haastoi tyttönen kalpea ja silmä kostea maahan painui. Hän lähti. Viestinen kertoi sitten, "Imatra uhrin on saanut jälleen".

1908.

Mummon kirje

Eräälle savolaiselle vanhukselle

Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.

Ystävän mä tunnen siinä, tunnen hellän sydämen. Tunnen toteen pyrkiväisen, ahertavan aatoksen.

Tunnen raatajan mä vakaan, monta kovaa taistelleen. Näen elon murehissa hiuksensa valjenneen.

Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —

1909.

He ja sinä

Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.

Sulla lapsia on suuri liuta, Kuni haamut nälässä ne horjuu. Harmaat posket, luusto kuivettunut. Tuoni käyskelee. On viljan korjuu, ihmisviljaa täällä niitetään. Onnetarta tuskin — kiitetään.

Sieluus köyhälistö katson. Tuopa rintahani surunvuoren nostaa. Kärsimäsi sorron mielisin mä yhteiskunnalle ja niille kostaa, jotka eduistansa kiistäen sokeoina sotii, riistäen.

— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!

1905.

Köyhän joulu ennen ja nyt

Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.

Yhä vielä on köyhän illat niin mustat ja murheiset. On edessä surujen sillat, kivut, tuskat ja kyynelet.

Mut sittenkin toinen on aika, ja toiset on tunnelmat. Nyt aatteen tenhova taika urat aukovi kaunoisat.

Yli hetkisen murheen ja vaivan ihanteiden tähtivyö luo hohtoa. Ompi kuin aivan jo hälvenis kurjuusyö.

Ja joskin tuskia yhä elon kantelo soinnuttaa, niin veljeyssoittelo pyhä ihanaisena puhkeaa.

Uus' puhkee köyhän virsi yli maitten ja mannerten. Suli rinnoista talvinen kirsi, on orjakin ihminen!

Ja vaikka on ulkona kylmä, sydän rinnassa lämmin lyö. Ja kirkasna loistaa silmä, kun kutsuvi aatteen työ.

Tää joulu kaunis ja uusi proletaarein juhla on jo. Hymyhohdoin loistaa kuusi, soi viihtäen kantelo.

Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!

Kurjuus-siskoille

Joseph Luitpoldin mukaan

Siskot, on elomme autio, astumme murhevaipoin. Hapsemme harmenee. Kohtalo iskee rautaisin raipoin.

Kurjuus ja pilkka päivin, öin. Pistävä orjuus-oka. Ilo ei valkene toimin, töin, palkkamme kurjuus, loka.

Henkemme turtuu. Aikaiseen vartalon kuihtumus koituu. Lapsemme sortuvat. Hiljalleen elomme raunioituu.

Me mitä pahaa tehty lie, Kärsimme, synti se varmaan. Vaiti me oltiin, joskin tie raskas ol' elomme harmaan.

Mutta nyt alkavi aika uus', heitämme pois unen sikeen. Meille kuulukoon vastaisuus, nouskaamme painosta ikeen!

Siskot, orjina kuolla ei, voittoisa eessämme retki. Riistäjät joskin osamme vei, kerta lyö meidän hetki!

1911.

LUONTOA

Työmies työhön mennessään

Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen...

Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia...

Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain.

Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa.

Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan.

Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi.

1910.

Merikosken liepeillä

Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo.

Mut muistojen sarja tummuu, kuvat katkerat siintelee. Näen kansan mi taisteli, kärsi, mi puutteessa kalpenee.

Merikoski, sun kuohujas kulki moni raataja venheineen, toi tervoja, pettua järsi, palas korpehen, kurjuuteen.

Nous' kaupunki, rikkaus harvain tulos työst' oli raatajain. Huvisaaren liepeillä tehtaat kohos, kasvoi ja varttui vain.

Merikoski, sun liepehilläs soi kärsimysvirret vaan, tukahtunehet huokaukset, kivut hallaisen nälkämaan.

Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi.

1907.

Kesävirkistystä

Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista.

Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu ja aalloilla sorsa ja telkkä. Ja soisipa korvaan leivon suu ja luonnon laulelo pelkkä.

Ah, ollapa mökki punainen ja sauna ja polku oma. Ja ollapa kulta herttainen ja venho aalloilla soma.

Ja saadapa sinne kaikota pois keskeltä elämän kiistaa, elää hiljaa onnensa saarella; — meri, metsä antaisi riistaa.

Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin.

1912.

Aamuhetki Eteläsatamassa

Aamu kirkas, keväinen. Puiston kukat kastein helmii. Luona marmor'impyen kaivon suihkuvesi telmii.

Kevätaamu aikainen. Torilla on touhu, täry. — Rannan rautaveturein tuprunnasta tunkee käry.

Aava meri läikkyää, hopeinen on aallon pinta. Kaikki huokuu elämää, toiveikasta, kaunehinta.

Mutta halki ilmojen kuuluvi kuin huokausta. — Tuolla lastaa hiiliä orjalauma, sysimusta.

Mitä? Eikö eteenpäin kaikki ryntää ilakoiden! Kumma kaiku iskuilla satain kätten ahkeroiden.

Mitä? Eikö toiveikas mieltä täytä elon taisto? Miksi otsaan kuvastuu huolestunut kivun vaisto?

Miksi? Haa, se on kysymys — Kevät, valhetta sun hymy Ammoin orjan rinnasta kevät-ilo pakoon lymys!

Ensi lumelle

Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.

Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.

Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.

Syyskuutamossa

Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti!

Syysiltana astelen tarhaamme, kun keltalehdet karisten putoo. Elo toiveita karsivi. — Parhaamme se talven vaippahan kutoo.

On puistossa paljon varjoa, paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. — Kesäpäiviä elo ei tarjoa, lakastuttaen huokuu se hallaa.

Syyslehdet tallatut, maatuvat, oli elonne unelma lyhkäsenlainen. — Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat, ylös haudoista nousevat vainen!

Soi lehdossa syksyn soitelmat. — Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu. Mepä nousemme, toivojen koitelmat on eessämme — usvat jo haipuu.

Syyslehvät kalpeat huiskailee, paha jalka lehviä tallovi tälleen. Mut puiston keijut ne kuiskailee: kevät syksyä seuraa jälleen.

1907.

ÄITI JA LAPSI

Keväisellä polulla

On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.

Ja äiti hän astuvi polkua sulopienoset rinnallaan — nuor' äiti ja armahat lapsensa, — kevät näyttävi kauneintaan.

Ah kuinka on somat ne poskuet ja jalat mi tepsuttaa. — Miten leikkivät virrat keväiset, ylen kaunis metsä ja maa.

Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.

1912.

Iloton ilta

Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.

Ja lattialla kehdossa lepäilee valju lapsi. Sen poski sinenharmaja, iloton valkohapsi.

Kuol' isä tehtaan rattaisiin, nyt äiti raataa päivät, ja entisaikain muistelmiin sulommat hetket jäivät.

Ei enää lieden ääressä hupaisna häivy ilta, vaan kolkkoa on elämä kuin murheen musta silta.