Part 3

Sydämeni oli pysähtyä hirmusta -- tuon seikan olin kokonaan unohtanut. Kiirehdin ratkaisemaan asiata. "Vasenhan se oli", vakuutin lujasti; "tiedän sen syystä, että muistan aivan erityisesti ajatelleeni miten omituista oli, että koira oli menettänyt palan juuri vasemmasta korvastaan, eikä oikeasta!" Itsekseni vannoin että tämä olisi ehdottomasti viimeinen valeeni.

_"Miksi_ omituista?" kysyi Frank Travers loukkaavimman järkevään tapaansa.

"Hyvä mies, sitä en osaa sanoa", vastasin kärsimättömästi; "mikä tahansa näyttää omituiselta, kun sitä rupeaa ajattelemaan."

Yhtäkkiä kuulimme koiran raivokkaasti haukkuvan pensas-aidan luona, joka erotti puutarhani maantiestä. "Aidan yli tuijottelee muukalaisen näköinen mies", huomautti Lilian; "Bingo on aina vihannut vieraita."

Siellä tosiaan seisoskeli mustantutku mies, ja vaikkei minulla silloin ollut siihen mitään syytä, kuoleutui sydämeni hänet nähdessäni.

"Älkää peljätkö", huusi hänelle eversti, "koira ei teitä pure -- ellei aidassa ole reikää jossakin".

Muukalainen kohotti pientä olkihattuaan juhlallisella käden heilahduksella. "Ah, ei minä peljästyä", hän sanoi ranskalaisen äänenpainolla, "ei se minun vihainen ole. Sallitetaanko minä kysymään, saada puhua hra Vezzerediä?"

Tunsin että minun tuli puhutella miestä kahden kesken, sillä pelkäsin pahinta; ja pyytäen heitä odottamaan astelin pensas-aidan luo ja silmäilin ranskalaista epätoivon kamalalla tyyneydellä. Hän oli lyhyt, tanakka miehen pätykkä, posket siniset, silmät mustat ja säihkyvät, ja pähkinänkarvaiset kasvot vilkkaat; hänellä oli lyhyt, musta kameelinkarvatakki ja iso valkea kaulanauha, jonka keskessä loisteli suunnattoman suuri soikea malakitineula; tämän mainitsen syystä että huomasin koneellisesti tuijottelevani sitä keskustelumme kestäessä.

"Nimeni on Weatherhead", alotin ilmi joutuneen taskuvarkaan ryhdillä. "Voinko millään teitä palvella?"

"Sangen palvella", lausui hän pontevasti; "te voida antaa minulle uudestaan koiran, jota näkyy täällä!"

Kostotar oli lopultakin tavannut minut kilpailevan vaatijan hahmossa. Hoippuroitsin hetken; sitte sanoin: "Luulenpa että olette erehdyksissä -- tuo koira ei ole minun".

"Minä sitä tietää", hän sanoi; "olla pientä erehdystä, siis kun koira ei olla teidän, te antaa sitä minulle uudestaan, _hein_?"

"Kuulkaas nyt", intin, "koira on tuon herrasmiehen." Ja viittasin everstiin, nähden paraaksi nyt viipymättä toimittaa hänet juttuun.

"Teidän olla väärä", vakuutti hän uppiniskaisesti; "koira olla minun koira! Ja minä osoittiin tähän -- teidän nimi kortin päällä!" Ja hän ojensi minulle tuon onnettoman nimikortin, jonka olin hulluudessani antanut Blaggille todistukseksi siitä kuka olin. Nyt ymmärsin; tuo vanha konna oli kavaltanut minut ja kaksinkertaisen palkkion saadakseen opastanut oikean omistajan jäljilleni.

Päätin kutsua everstin heti ja yrittää paatumuksella pelastua pälkäästä hänen vilpittömän uskonsa avulla.

"Hei, mitä nyt, mistä pulaa?" kysäisi eversti hommakkaasti saapuen paikalle, toisten seuratessa yksi erältään.

Ranskalainen kohotti taas hattuaan. "Minun ei aikoa tehdä pulan", hän alotti, "mutta olla pientä erehdystä. Minun kunnian sana, minä nähdä omaa villakoiraa teidän puutarhalla. Koska minä pyytää tämä herra uudestaan antaa koira, hän sanoa koira kuulla teidän."

"Teidän täytyy sallia minun tuntea oma koirani, hyvä herra", vastasi eversti. "Minullahan se on ollut penikasta pitäin. Bingo, poikaseni, tunnethan isäntäsi, vai mitä?"

Mutta kunnoton peto ei piitannut hänestä vähääkään, vaan alkoi huimasti hyppiä ilmaan, kaikin mokomin päästäkseen ranskalaisen pariin. _Sen_ omistamisesta ei mitään Salomonin tuomiota tarvittu!

"Minä sanoa, teidän kuulla väärä koira -- se olla minun oma koira, minun Azor! Se muistaa minusta hyvin, te nähdä? Minä sitä kadota se on kolme neljä päiviä... Minä nähdä kuulutusta sitä on löytänyt, ja koska minä mennä osoitukselle minua puhutaan: oo, sitä olla uudestaan hakenut, se olla mennyt vierasta kanssa, jonka olla ilmoitus. He näyttää minua nimen kortista, minä seurata tähän, ja koska minä tulla, minä nähdä minun koiraa puutarhalla edelläni!"

"Mutta kuulkaahan", sanoi eversti kärsimättömästi; "kelpaahan teidän tuota sanoa, mutta millä pystytte sen todistamaan? _Minä_ annan sanani että koira on _minun!_ Teidän on todistettava vaatimuksenne, vai mitä, Travers?"

"Aivan", vahvisti Travers ymmärtäväisesti, "pelkkä vakuutus ei ole pätevä: nykyisellään on vala valaa vastassa."

"Malttaa hetken -- teidän koira se oliko hienosti kasvattanut, sen ollako lahjat -- koira temppujen kanssa?"

"Ei, sitä se ei ole", vastasi eversti; "minä en pidä siitä että koiria opetetaan narreina kujeilemaan -- ei ole koirassani rahtuakaan sitä vikaa, hyvä herra!"

"Ah, siis huomatkaa tarkasti. _Azor, mon chou, danse donc un peu_!"

Ja muukalaisen viheltäessä vilkasta säveltä nousi tuo rakin riiviö takajaloilleen ja tanssi juhlallisesti puoleen kertaan ympäri puutarhan! Me seurasimme piirin sisäpuolella nolostuneina sen liikkeitä. "No lempo soikoon!" huusi eversti suuttuneena, "se tanssaa kuin viheliäinen ilveilijä! Mutta minun Bingoni se silti on!"

"Ette olla vakuuttanut? Saada nähdä lisää. Azor, _ici! Pour Bismarck_, Azor!" Koira haukkui raivokkaasti. "_Pour Gambetta_!" Se lierutti häntäänsä ja alkoi loikkia ilosta. "_Meurs pour la Patrie_!" -- ja ylen taitava elukka kierähti kumoon kuin taistelussa surmansa saanut!

"Missä olisi Bingo voinut oppia noin paljon ranskaa!" huudahti Lilian epäuskoisesti.

"Tai Ranskan historiaa!" huudahti tuo käärme Travers.

"Pyytääkö minä siltä loikata tai nousta nurin?" tiedusteli aulis ranskalainen.

"Sen olemme nähneet, kiitos", vastasi eversti synkästi. "Toden totta, en tiedä mitä ajatella. On mahdotonta ettei tuo silti olisi Bingoni -- en ikinä usko muuta!"

Yritin viimeistä epätoivoista keinoa. "Tulettehan aidan ympäri talon edustalle?" esitin ranskalaiselle: "päästän teidät sisälle ja voimme rauhassa puhella asiasta." Sitte kävellessämme yhdessä takaisin kysyin häneltä kiihkeästi, mistä hinnasta hän jättäisi vaatimuksensa ja antaisi everstin lopultakin ajatella koiraa omakseen. Hän oli raivoissaan -- hän piti itseään loukattuna; pontevasti ilmoitti hän minulle että koira oli hänen elämänsä ylpeys (mustien villakoirien tehtävänä näytti olevan verrattoman, kotoisen siunauksen suominen!) ja että hän ei siitä luopuisi vaikka siitä tarjottaisiin kaksin verroin sen paino kultaa.

"Ajatella", hän alotti meidän yhtyessämme toisiin, "että tämä herra täällä tarjota minua rahalla koirasta! Hän suostua että se kuulla minun, te nähdä? Sangen hyvin, täällä ei olla lisää sanoa!"

"Mitä, Weatherhead, oletteko siis _tekin_ menettänyt uskonne?" ihmetteli eversti.

Huomasin, ettei mikään auttanut -- en enää muuta halunnut kuin suoriutua jutusta kunnollisesti ja päästä erilleni ranskalaisesta. "Mielipahakseni myönnän", vastasin minä, "että pelkään merkillisen yhdennäköisyyden pettäneen minut. Lähemmin ajatellessani en usko tuota Bingoksi!"

"Mitä te arvelette, Travers?" kysyi eversti.

"No, kun minulta kysytte", selitti Travers aivan tarpeettoman kuivasti, "en sitä milloinkaan uskonut".

"En minäkään", sanoi eversti; "alun pitäin ajattelin ettei tuo ikinä minun Bingoni ollut. Bingossahan oli kaksi tuon elukan vertaa!"

Ja Lilian ja hänen tätinsä kumpikin vakuuttivat epäilleensä heti ensi näkemästä.

"Siis minua sallitetaan sen poistamaan?" kysyi ranskalainen.

"Kernaasti", vastasi eversti; ja lausuttuamme muutamia anteeksipyyntöjä erehdyksestämme poistui hän riemuiten, inhottava villakoira kintereillään jolkkimassa.

Hänen mentyään laski eversti kätensä ystävällisesti olalleni. "Älkää niin lannistuneelta näyttäkö, poikani", hän sanoi; "te teitte parhaanne -- koirien välillä oli jonkinlaista yhtäläisyyttä kenen tahansa silmissä, joka ei tuntenut Bingoa niinkuin me".

Juuri silloin ilmestyi ranskalainen uudestaan pensas-aidan luo. "Minä pyytää tuhannen kertoja anteeksi", hän selitti, "mutta minä löytää tämän koirani kaulalta -- se ei kuulla minun. Sallittekaa minua antamaan sen uudestaan".

Se oli Bingon kaulahihna. Travers otti sen hänen kädestään ja toi meille.

"Tämäpä kummallista", sanoi Travers, "koira oli epäilemättä väärä, mutta sillä oli oikean koiran kaulanauha! Miten sen selitätte?"

"Hyvä mies", vastasin kärsimättömästi, "enhän ole todistajainkuulustelussa. En _voi_ sitä selittää. Se -- se on pelkkä yhteensattuma!"

"Mutta kuulkaahan, Weatherhead", intti Travers (tokko tosissaan vai häijyyttään, sitä en ole koskaan ihan selville saanut), "ettekö näe kuinka tavattoman tärkeä seikka tämä on tutkimuksille? Koiralla (mikäli asiata tunnen) oli kadotessaan hopeasilainen kaulahihna, johon sen nimi oli kaiverrettu. Samainen kaulahihna ilmestyy pian jälkeenpäin ihan eri koiran kaulaan! Meidän täytyy penkoa asiaa; jotenkuten on siitä päästävä perille! Tämän verran saatuamme vihiä saanemme toki tietoomme missä koira on tahi miten sen on käynyt! Yrittäkäähän vain muistella missä oloissa tapasitte tuon koiran. Juuri tämmöisistä jutuista minä pidän!"

Juuri tuommoiset jutut eivät minua vähääkään miellyttäneet. "Teidän tulee jättää tuo tänä iltana. Travers", pyysin tuskastuneesti; "asia nähkääs on juuri nyt jokseenkin kipeä minulle -- enkä jaksakaan oikein hyvin". Olin juuri sillä hetkellä kiitollinen Lilianin suloisten silmien säälivästä ja luottavasta katseesta, joka toviksi virkisti ahdistunutta sieluani.

"Niin, huomenna käymme asiaan, Travers", virkkoi eversti: "ja sitte -- hei, tuossa tuo lemmon ranskalainen tulee _taas_!"

Tuli tosiaankin; hän harppaili keikaroiden takaisin, ilkikurinen myhäily ryppyisillä kasvoillaan. "Vielä kerran minä palaa pyytämään anteeksi", hän sanoi. "Minun koira olla sallittanut itselleen sitä vaikeaa ajattelemattomuutta tekemään sangen suurta kaivosta puutarhan pohjalle!"

Vakuutin ettei asialla ollut väliä. "Kenties", vastasi hän, silmäillen minua terävillä katseillaan, "te ette sanoa sen, koska tarkastaa kaivosta. Ja te toiset, minä puhua teille: joskus menettää jonkun joka on aivan lähessä kaikella ajalla. Se olla sangen hullua, hä? sanallani, ha, ha, ha!" Ja hän tepsutteli tiehensä, hihittäen hornamaista irvistelyä, joka hyyti vereni.

"Mitä hittoa hän tuolla tarkottikaan?" huudahti ällistynyt eversti.

"En tiedä", tuumi Travers; "ehkä menemmekin tarkastamaan kuoppaa?"

Mutta sitä ennen olin itse saanut vetäydytyksi lähelle sitä, hirveässä pelossa, että ranskalaisen viimeiset sanat olivat sisältäneet jonkun minulle käsittämättömän vihjauksen.

Oli vielä siksi valoisaa, että saatoin nähdä aavistamattoman hirmun, joka oli saattaa minut tajultani.

Tuo kolminkertaisesti kirottu hurtta, jota olin hulluudessani yrittänyt jutkauttaa everstille, oli nähtävästi haudannut eilis-iltaisen ateriansa kovin lähelle Bingon leposijaa ja luutansa taas esille kaivaessaan myllännyt uhrini jäännökset pinnalle!

Siinä ruumis makasi ihan kuopan reunalla. Aika ei tietysti ollut parantanut sen näköä, joka oli tuiki kammottava, mutta rakkauden silmälle silti helposti tunnettava.

"Se on aivan tavallinen kuoppa", hönkäisin asettuen sen eteen ja koettaen torjua heitä takaisin. "Ei sillä ole mitään väliä -- ei yhtään mitään!"

"Ei, mutta", intti eversti läheten, "katsokaas! Onko koira tärvellyt pensaitanne?"

"Ei, ei!" huusin surkeasti, "aivan päin vastoin. Mennään nyt sisälle; tulee kylmä!"

"Kas, tuossa _on_ istutus tahi jokin revittynä juuriltaan!" sanoi eversti yhä läheten onnetonta kuoppaa, "Hei, mitä, katsokaa! Mitä tämä on?"

Hänen viereensä astunut Lilian kirahti heikosti. "Setä", huusi hän, "se näyttää -- _Bingolta_".

Eversti pyörähti minuun päin. "Kuuletteko", äyskäisi hän tukahtuneella äänellä. "Kuuletteko mitä hän sanoo? Ettekö saa sanaa suustanne? Onko tuo meidän Bingomme?"

Luovuin pelistä viimein; halusin vain, että minun olisi sallittu ryömiä pois jonkin peittoon! "On", kuiskasin kumeasti, raskaasti vaipuessani puutarhapenkille, "on... se on Bingo... onnettomuus... ammuin sen... ihan tapaturma!"

Selitystäni seurasi hirveä meteli; he näkivät viimeinkin kuinka olin heitä pettänyt, ja tulkitsivat kaiken pahimmin päin. Vielä nytkin vääntelehdin toisinaan voimattomasta ja poskeni kipottelevat ja hehkuvat nöyryytyksestä, kun muistelen tuota kohtausta -- everstin supi suoraa puhetta, Lilianin kiihkeitä moitteita ja halveksumista, ja hänen tätinsä sanatonta pettymyksen masennusta.

En yrittänytkään puolustella; en kenties ollut ihan niin täysi roisto kuin he käsittivät, mutta tajusin täydelleen, että epäilemättä olin saanut ansioni mukaan.

En silti katso velvollisuudekseni tässä toistaa heidän huomautuksiaan.

Travers oli kadonnut kiireen kautta -- en tiedä hienotunteisuudestako vai sopimattoman riemunpurkauksen pelosta; ja pian jälkeenpäin astuivat toisetkin eteeni, istuessani ääneti ja pää kumarassa, ja lausuivat minulle ankarat ja lopulliset hyvästit.

Ja sitte, kun viimeinen vilahdus Lilianin valkeasta puvusta häipyi puutarhapolun pimentoon, laskin pääni pöydälle kahvikuppien väliin ja itkin kuin piesty lapsi.

* * * * *

Hankin virkavapautta niin nopeasti kuin sain, ja läksin ulkomaille. Paluuni jälkeisenä aamuna huomasin partaani ajaessani, että everstin puutarhan muuria vasten oli asetettu pieni nelikulmainen marmoritaulu. Otin teatterikiikarini ja luin -- ja hauskaa luettavaa se olikin -- seuraavan muistokirjotuksen:

RAKKAAKSI MUISTOKSI BINGOSTA, JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI VAKAALLA AIKOMUKSELLA ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ KESÄKUULLA 1881.

Jos tämä selitykseni koskaan sattuu naapurieni näkyviin, niin toivon nöyrästi että he ovat kyllin armahtavaisia joko ottaakseen pois taulun tai himmentääkseen muistokirjotusta. He eivät voi käsittää miten minä kärsin, kun uteliaat vieraat, kuten joka päivä tapahtuu, tavailevat noita sanoja ikkunoistamme ja tekevät minulle lukemattomia kysymyksiä niiden johdosta!

Toisinaan tapaan Currien väkeä kylällä, ja heidän astuessaan ohitseni poispäin kääntyneinä tunnen karahtavani punaiseksi. Travers kulkee nyt melkein aina Lilianin parissa. Hän on lahjoittanut Lilianille koiran -- rottakoiran -- ja he ovat ryhtyneet silmäänpistäviin varokeinoihin pysyttääkseen sen poissa puutarhastani.

Haluaisin vakuuttaa laeille, että saavat olla huoletta. Olen ampunut yhden koiran.

Huilun säestämä.

Kertomus vanhasta Romasta.

Konsuli Duilius oli saapumassa Romaan triumfia viettämään kuuluisan voiton johdosta minkä oli Mylaen edustalla saanut kartagolaisesta laivastosta. Hän oli saavuttanut maallensa suuren menestyksen merellä ensimäisellä laivastolla mikä sillä oli milloinkaan ollut -- ja sitä oli luonnollisesti hauska ajatella, ja hän olisikin nyt ollut täysin onnellinen, jos hänen asentonsa vaan olisi ollut hiukan mukavampi.

Mutta hän seisoi tuiki vaperoissa vaunuissa, jotka olivat sullotut täyteen hänen läheisimpiä omaisiansa ja muutamia vanhoja ystäviänsä, joille hänen oli täytynyt lähettää pääsylippu. Hänen takanaan seisoi orja, joka piteli konsulin pään päällä painavaa etruskilaista kruunua, ja milloin arveli isäntänsä käyvän liian suureilevaksi hoki hän muistutuksia, että tämä oli lopultakin vain ihminen -- triumfin viettäjää kohtaan nimittäin saa harjottaa vapauksia, joista muina aikoina joutuisi kalliisti maksamaan.

Toisekseen oli iso delfolainen seppele, jota Duilius kantoi kuten kruunuakin, luiskahtanut alas toisen silmän yli ja kutitteli hänen nenäänsä, eikä auttanut muu kuin vaieten kärsiä, sillä toisessa kädessä oli valtikka ja toisessa laakerinlehvä, jotapaitsi hänen täytyi tiukasti pidellä vaunujen laidasta aina kun ne notkahtelivat.

Olivat myös väenväkisin maalanneet hänet kauttaaltaan kauniin heleänpunaiseksi, ja vaikka se sai hänet näyttämään ihan uudelta ja peräti loistavalta ja uhkealta, niin oli hänellä aika ajoin epäilyksiä tokko tuo täydellisesti soveltui hänelle ja eritoten tokko hän enää koskaan saisi väriä lähtemään.

Mutta pikku seikkojahan näinä lopultakin olivat, eivätkä verrattavia päivän suuruuteen ja kunniaan! Eikö jokainen venytellyt niskojaan saadakseen nähdä vilahduksenkaan hänestä? Eivätkö vaunuja vetävät täplikkäät ja vauhkot hevosetkin yhtä mittaa kääntäneet päätänsä tuijottaakseen hänen helakanpunaisiin kasvonpiirteisiinsä? Tämän havaitessaan tunsi Duilius toden teolla olevansa kaiken tämän prameuden keskus ja ylipäätään pitävänsä siitä.

Hän näki keskitiessä saattuetta keikkuilevat valtaamiensa laivojen poikkihakatut kokat: hän näki uhrattaviksi määrättyjen valkeiden härkien joutuvan juhlatuulelle ja pelastavan kulkueen kaikesta yksitoikkoisuudesta tämän tästä pillastumalla takakujille tai sieppaamalla kullattuihin sarviinsa joitakuita flamenpappeja, joiden juhlallinen parvi asteli niiden edellä.

Kuuli hän myöskin viiden äänekkään torvisoittokunnan yli ystäviensä huomautukset, näiden ennustellessa sadetta tai ilmaistessa tuskallista hämmästystään väkijoukon vähyydestä ja kaiken todellisen innostuksen puutteesta; ja hän tajusi päällisin puolin ne kovin loukkaavat pistopuheet, joita jälkijoukkona marssivat uljaat legionat hänen kustannuksellaan laskettelivat.

Tällainen pilanteko kuului tavanmukaisiin juhlamenoihin ja oli oikealla tavalla ymmärrettynä suuri kohteliaisuus, ja sen Duiliuskin tunsi. Ystävistään, punaisesta maalista ja tutunomaisesta orjasta huolimatta, huikeasta helteestä ja syyhyvästä nenästään huolimatta, hän mietti itsekseen että tämä -- ja tämä yksistään -- oli elämisen arvoista.

Ja hänelle oli tuskallista ajatella että tätä kaikkiansa kestäisi ainoastaan päivän: hän ei voinut loppuikäänsä tällä tavoin juhlia. Hänen ei kannattaisi moista yrittää keskinkertaisilla tuloillaan: ja kuitenkin kaikitenkin kutistuisi olemassaolo surkean kuivaksi noin paljon hyörinän perästä.

Voitaisiin otaksua että Duilius luonnostaan oli mieltynyt komeiluun ja kuuluisuuteen, mutta näin ei millään muotoa ollut asian laita: päinvastoin oli hän tavallisina aikoina vaatimaton luonteeltaan ja miltei ujo. Mutta hänen äkillinen menestyksensä oli aiheuttanut tilapäisen muutoksen, ja juuri kunniansa hehkeimmässä loistossa hän huomasi huokaavansa ajatellessaan ettei hän kaiken inhimillisen todennäköisyyden mukaan enää sinä ilmoisna ikänä kulkisi torvensoittajien ja voitonmerkkien, huilunpuhaltajien ja valkeiden härkien matkassa.

Ja sitte hän saapui Porta Triumphalikselle, missä ylemmät virkamiehet ja senati heitä odottelivat, kaikki istuen vilkasten romalaiskuonoisten ratsujen seljässä, jotka kulkueen lähetessä ilmaisivat eloisaa kiihtymystä ja saivat muutamia ratsastajiansa laskeutumaan alas niin suurella järjestelmän ja arvokkaan aikomuksen noudattamisella kuin heidän asemansa vaati ja tilaisuuden luonne salli.

Siellä lahjotettiin Duiliukselle kaupungin vapaaporvarin oikeudet ja adressi, minkä hän pisti taskuunsa, kuten selitti, lukeaksensa kotona.

Ja sitten eräs edili ilmotti hänelle puheessa, jonka aikana hän kahdesti menetti ajatustensa juoksun ja oli liktorin kannustettava, että kiitollinen tasavalta, ottain huomioon konsulin suuret ansiot, oli päättänyt heittää sikseen kulunkien harkinnan ja tänä juhlapäivänä antaa hänelle mitä ikinä palkkiota hän halusi pyytää -- "kohtuuden rajoissa", lisäsi edili varovasti, jättäessään satulansa äkillisyydellä joka tuskin näytti tahalliselta.

Duilius oli luonnollisesti ällistyksissään moisesta anteliaisuudesta, ja kuten kenen tahansa äkillisesti tuollaiseen tilaisuuteen joutuneen oli hänenkin ihan mahdoton saada siitä täyttä etua.

Toviin hän ei hämmennyksissään todellakaan pystynyt muistamaan mitään välittämisen arvoista, ja hän arveli, että näyttäisi halpamaiselta pyytää rahaa.

Viimein hän muisti äsken ikävöineensä loppumatonta triumfia, mutta hänen luontainen vaatimattomuutensa sai hänet kohtuulliseksi, eikä hän kyennyt rohkaistumaan pyytämään enempää kuin hitusen siitä loistosta missä nyt sai päivän viettää.

Niinpä hän, ei ihan epäröimättä, vastasi tasavallan olevan ylen ystävällinen, ja koska valinta kokonaan jätettiin hänelle, niin hän haluaisi -- ellei heillä ollut mitään sitä vastaan -- haluaisi huilunsoittajan alituiseksi seuralaisekseen ulkosalla.

Duilius oli hyvin vähällä pyytää valkeata härkää; mutta lähemmin ajatellessaan tuntui hänestä että siitä saattaisi koitua epämukavuutta, ja sellaisen eläimen oikeassa hoitelemisessa oli monia vaikeuksia; sinä päivänä näkemänsä johdosta katsoi konsuli epäviisaaks kulkea härän edellä -- kun taasen, jos takana käveli hänet voitaisiin otaksua karjanpaimeneksi, mikä olisi ilkeätä. Senvuoksi hän luopui siitä aatoksesta ja tyytyi pelkkään huilunpuhaltajaan.

Senati, ilmeisesti huojentuneena noin tavattoman vähäisestä vaatimuksesta, myöntyi siihen kerrassaan kohteliaasti; Duiliusta kehotettiin valitsemaan soittajansa, ja hän otti isoimman. Kulkue jatkoi matkaansa voittokaaren alitse ja ylös Kapitolinuksen rinnettä, sillävälin kun konsulilla oli aikaa muistaa asioita joista hän olisi pitänyt vielä enemmän kuin huilunpuhaltajasta, ja hämärästi uumoilla tehneensä itsestään kutakuinkin aasin.

* * * * *

Illaksi oli Duilius kutsuttu yleisillä varoilla kustannetuille illallisille; hän lähti ylpeästi päättäneenä osottaa tajuavansa hänen osakseen tulleen kohteliaisuuden kapuamalla päihtymyksen huimaavimmille huipuille. Sen ajan romalaiset särpivät silkkaa vedellä sekotettua viiniä juhlissaan, mutta on hämmästyttävää millaiseen humalaan lujatahtoinen mies voi päästä -- vedensekaisesta viinistäkin -- jos ryhtyy asiaan täydestä sielustaan. Ja kun Duiliuksella oli harvinaisen voimakas luonne, niin hän palasi tuon vieraanvaraisen pöydän äärestä erinomaisessa hutikassa; huilunpuhaltaja kuitenkin saattoi hänet kotiin, auttoi hänet vuoteeseen, vaikkei kyennyt saamaan häntä riisumaan sandalejaan, ja tuuditti hänet sikeään uneen valituilla sävelillä ajan suosituimmista kappaleista.

Niinpä konsuli, vaikka seuraavana aamuna myöhään heräsikin pahaan päänkolotukseen ja ylimalkaiseen maalliseen turhuuden tajuntaan, huomasi silti olevan syytä onnitella itseään, kun oli älynnyt hankkia noin verrattoman seuralaisen, ja suunnitteli jokseenkin toivorikkaasti monen moisia pikku keinoja, joilla saisi hänestä hyötyä.

Kun tämän suuren meripäällikön myöhäisempää elämää tutkitaan historioitsijan puolueettomuudella, niin on mahdoton olla näkemättä sitä surullista tosiseikkaa, että Duilius upeutensa ensi innossa käyttäysi aistin ja maun puutteella minkä täytyi suuresti pilata hänen suosiotaan ja tuottaa hänen ystävilleen suurta mielihyvää.

Hän tahtoi käyttää tuota huilunpuhaltajaa kaikkialla -- hän meni ehdottomasti liikoihin: hänen tapanaan esim. oli tavallisilla vierailuilla käydessään jättää huilunpuhaltaja eteiseen toitottelemaan niin määrättömästi että hänen tuttaviensa oli viimein itsepuolustuksessa pakko kieltäytyä hänen seurastaan.

Temppeleihinkin jumalanpalvelukseen mennessään hän otti huilunpuhaltajan matkaansa sillä hataralla verukkeella että tämä saattoi jumalanpalveluksen aikana avustaa kööriä: ja sama oli asian laita teattereissa, missä Duilius -- niin vaatelias hän oli -- ei suostunut ottamaan aitiota ellei johtaja päästänyt hänen huilunpuhaltajaansa orkesteriin ja taannut hänelle ainakin yhtä esitysnumeroa näytöksien lomassa.

Mutta rangaistuksen päivä koitti vihdoin. Duilius muokkautti huilua niin herkeämättömästi että soittajan sävelvarasto pian tyhjentyi, ja silloin hänen tietysti oli pakko puhaltaa koko sarja taas uudestaan. Oivalla konsulilla ei ollut tarkkaa sävelkorvaa, mutta hänkin alkoi viidettäkymmentä kertaa toistettaessa esim. _Pugnare nolumusta_ -- sen aikaista suurta kansallista rauhan hymniä -- ajatella kuulleensa saman sävellyksen ainakin kahdesti ennen ja pitää parempana jotakin hieman vereksempää, sillä välin kun muut olivat paljoa lyhyemmässä ajassa johtuneet samaan tulokseen.