Part 4

Vanhempaa Duiliusta, konsulin isää, tuo kenties enimmin sapetti; hän oli kelpo äijä omalla tavallaan, mutta perikuvallinen romalainen, joka miehekkäästä halveksi prameutta, turhamaisuutta, soitantoa ja kaunotaiteita yleensä. Sen vuoksi oli vanha herrasmies tulla hulluksi poikansa huilunpuhaltajan toitotellessa pihatolla päivän pitkän, kunnes hän syöksähti ikkunoihin ja sinkautteli keveämpiä huonekaluja itsepintaisen lurittelijan päähän. Mutta tämä väisteli niitä nokkelasti ja oli käsittävinään ne kiitollisuuden osotuksiksi ponnistuksistaan, kuljetellen niitä myytäväksi. Vanhus olisi iskenyt huilun säpäleiksi, mutta toinen ei sitä edes aterioidessansa laskenut hetkeksikään syrjään. Hän olisi juottanut soittajan humalaan, mutta tämä oli _Manus Spein_ jäsen, ja olisipa hän ilomielin lahjonutkin kiusaajansa menemään matkoihinsa, ellei tuo rehellinen mies olisi osottautunut ehdottomasti turmeltumattomaksi. Hän saattoi siis vain istuskella ja noitua, ja sitte keventää tunteitansa antamalla pojallensa lämpimän selkäsaunan ja uhkailemalla myydä hänet polkuhinnasta: sillä vanhan Roman omituisissa yhteiskuntaoloissa oli isällä nuo molemmat oikeudet, vaikka poika olisi miten suuresti tahansa kunnostautunut julkisessa elämässä.

Tietystikään ei Duiliusta miellyttänyt aatos joutua huutokauppaan, ja hänestä alkoi tuntua hiukan alentavalta meritappelun voittaneen ja ensiluokkaisen triumfin saaneen romalaisen kenraalin saada ruumillista kuritusta joka päivä kovakiskoisen isän kädestä, joten hän päätti ryhtyä selittelyille huilunpuhaltajansa kanssa. Hän alkoi itsekin jo kyllästyä seuralaiseensa, sillä häneen oli palannut kaikki entinen ujous ja vastahakoisuus herättämään huomiota; hän piti yksinäisyydestä, mutta ei kuitenkaan koskaan saanut jäädä yksikseen: hän oli väsynyt toimimaan aina hitaan soitannon säestyksellä kuin rohkea roisto näyttämöllä. Eihän hän edes voinut astua kadun yli postimerkkiä ostamaan huilunpuhaltajan teiskaroimatta hänen kintereillään tohautellen kuin yleinen suihkulähde; kun taasen, sen johdosta että alhaiso on ylen herkkä viehättymään soitannosta, harmistuneen konsulin oli tehtävä kävelymatkansa Roman roskaisimman joutolaislauman etunenässä.

Näitä haittoja hartaasti hautoen olisi Duilius puhunut todella vakavastikin soittajalleen, mutta häntä arvelutti loukata toisen tunteita suoralla totuudella. Siten hän vain selitteli ettei ollut aikonut tahtoa seuralaistansa _aina_ mukaan, vaan ainoastaan erityisiin tilaisuuksiin; ja tunnustaessaan vilpittömän ihailunsa hänen soitannollista kyvykkäisyyttään kohtaan, hän sanoi vastenmielisesti tekevänsä sitä yksinoikeudekseen lähimäistensä rauhan ja mukavuuden kustannuksella. Kenties hän esitti asian liian hienotunteisesti voidakseen tarkotustaan saavuttaa, sillä vaikka moinen harvinainen huomaavaisuus syvästi koski soittajaan, niin hän torjui sen viehättävällä lämmöllä, jota oli mahdoton vastustaa. Hän vakuutti konsulille olevansa ylen onnellinen siitä, että hänet oli valittu omalta vähäiseltä osaltaan palvelemaan niin suurta päällikköä. Hän ei myöntänyt oman leponsa ja mukavuutensa vähääkään häiriytyvän ponnistuksistaan, sillä ollen luontaisesti kiintynyt huiluun hän muka saattoi puhallella sitä uupumatta päiväkausia yhteen menoon. Ja hän lopetti huomauttamalla sangen kunnioittavasti, että jos konsuli vähäisessäkään määrässä syrjäyttäisi tasavallan hänelle (hänen omasta erityisestä vaatimuksestaan) säätämää kunnianosotusta, niin se näyttäisi kiittämättömältä ja herättäisi mitä pahimpia epäluuloja. Tämän jälkeen hän merkillisen suloisesti ja pontevasti puhalteli muinaisen lemmenviisun _Ludus idem, ludus vetus_.

Duilius tunsi hänen väitteensä päteviksi: tasavallat ovat epäluuloisia, ja hän älysi ettei hänenkään kenties olisi turvallista loukata senatia. Ei siis auttanut muu kuin pitkittää entistä menoa, kuljettaa huilunpuhaltajaa matkassaan ja saada isältänsä selkäänsä kunnes hänellä oli peräti vähäisen oman arvonsa tuntoa jäljellä.

Viimein hän löysi työlääseen elämäänsä vaihtelua -- hän rakastui tulisesti. Mutta tässäkin oli tavattomana pulana hänen harras seuralaisensa. Väliin pääsi Duilius häneltä livistämään johonkin metsän kätköön, missä saattoi toivoa tapaavansa ihailunsa esineen. Yleensä hän ei havainnut pettyvänsä odotuksessaan; mutta aina juuri kun hän oli saanut rohkeutta puhuakseen kuluttavasta kiihkostansa kajahti hänen korvaansa etäältä heikko sävel ja raivostuneena kääntäessään päänsä hän näki uskollisen saattajansa harppailevan niittyjen yli lannistumattoman kiihkeässä takaa-ajossa. Hän antautui lopulta välttämättömyyteen, ja joutui juttelemaan kaikki lemmenhaastelunsa sävellettyinä. Claudia ei näyttänyt sitä pahakseen panevan, pikemmin huomasi hän lisää romantisuutta tuollaisessa kosinnassa, ja, Duilius itsekin, ollen kankeapuheinen, havaitsi huilun varsin hyvin soveltuvan keskustelussa sattuneihin hankaliin pysähdyksiin.

Sitten he menivät naimisiin, ja kun Claudia itse soitteli sangen sievästi tibiaa, niin hän pani toimeen soitannollisia illatsuja ja soitteli huilunpuhaltajan kanssa kahden kesken, mikä olisi saattanut tuottaa Duiliukselle tavatonta mielihyvää, jos hänellä vaan olisi ollut hiukankin enemmän soitannollista aistia. Miten olikaan, alkaen ensi kertaa huomata ettei soittaja ollutkaan hullumman näköinen, hän kielsi nämä illatsut. Claudia itki ja murjotteli, ja Claudian äiti sanoi Duiliuksen käyttäytyvän pedon lailla, jollaista vaimon ei tarvinnut totella: mutta heidän kotoisen elämänsä sopusointu oli särkynyt, ja konsuli parka häätyi sulassa epätoivossaan tekemään pitkiä kävelyretkiä maaseudulle, ei kävelemisen halusta, sillä hän vihasi sitä, vaan ainoastaan pitääkseen huilunpuhaltajansa erossa pahanteosta.

Niin oli hän tästä kaikesta tarpeekseen saanut, että vei huilunpuhaltajansa eräänä päivänä pitkälle kävelylle yksinäisen metsän halki, ja valiten hetken jolloin tämä oli jokseenkin hengästyksiinsä asti soitellut _Id omnes faciunt_, hän äkkiä karkasi toverinsa niskaan. Poistuessaan tuosta yksinäisestä metsästä hän oli yksinään, ja pensaikossa jossakin oli huilun sirpaleita, ja niiden lähellä jotakin mikä olisi aikoinaan saattanut olla soittaja.

Konsuli läksi kotiin ja istui siellä odotellen teon tunnetuksi tulemista. Hän odotteli melkoisen rauhattomana, koska oli mahdoton sanoa miltä kannalta senati asian ottaisi tai missä muodossa rangaistus ilmaantuisi. Ja kuitenkin oli rauhattomuuden vastapainona suloinen huojennus: valtio voisi tuomita hänet kunniattomaksi, ajaa maanpakoon, ottaa hengiltäkin, mutta hän oli ijäkseen päässyt soittelusta rauhaan; ja tätä ajatellessaan näpsäytteli vakava Duilius sormiaan ja tanssi salaisessa riemussa.

Mutta unohtui kaikki tanssimisen halu liktorien tuodessa virallisen kirjelmän. Hän katseli sitä kauvan aikaa ennen kuin uskalsi murtaa ison sinetin ja leikata poikki rihman, jolla ne vahataulut oli sidottu, jotka saattoivat sisältää hänen tuomionsa. Viimein hän sen teki, ja hymyili huojennuksesta, kun alkoi lukea, sillä kirjelmä oli kohtelias, miltei hellä. Senati piti (tai oli pitävinään) huilunpuhaltajan katoamista pelkkänä tapaturmana, ja lausui surkuttelunsa siitä ettei hänen kunniakseen tehty päätös ollut paremmin onnistunut.

Sitte lukiessaan edemmä rusensi Duilius vahataulut pieniksi palasiksi ja kieri maassa ja repi tukkaansa ja ulvoi; sillä senatin kirjelmä päättyi säädökseen, että valtio hänen loistaviin ansioihinsa katsoen asetti hänen käytettäväkseen kaksi uutta huilunpuhaltajaa, joiden varmasti toivottiin kestävän palvelustensa kulutusta kauvemmin kuin ensimäinen.

Duilius vetäytyi huoneeseensa ja teki testamenttinsa, pitäen huolta siitä, että se tuli laillisesti laadituksi ja todistetuksi. Sitte hän lukitsi ovensa, ja kun se seuraavana päivänä murrettiin auki, löytyi Duilius elottomana ruumiina, kummallinen kaihoksiva hymy kalpeilla kasvoillaan.

Kukaan Romassa ei täysin oivaltanut tämän hymyilyn syytä, mutta yleensä ajateltiin sen merkitsevän vainajan mielihyvää siitä, että hän jätti rakkaat omaisensa mukaviin, joskaan ei ylellisiin oloihin: sillä vaikka enin osa omaisuutta oli säädetty kartagolaisille hyväntekeväisyysseuroille, niin oli hän huolekkaasti määrännyt yhden huilunpuhaltajan niin vaimolleen kuin anopilleenkin.

Koiramaailman Ismael.

"Sanokaahan", kysäisi viehättävä pöytänaapurini hänelle soveltuvalla sievällä käskeväisyydellä, "pidättekö koirista?" En muista nyt miten siihen puheenaineeseen jouduimme, mutta hän oli juuri kuvaillut kuinka eräs skotlantilainen paimenkoira äskeisessä koiranäyttelyssä oli paiskannut etukäpälänsä hänen kaulaansa äkillisessä hellyydenpuuskassa -- jollaista tekoa minä puolestani (vaikka viisaasti pidin tämän mielipiteen vain itselläni) katsoin vähemmän kummastuttavaksi kuin hän näytti tekevän.

Onnekseni saatoin rehellisesti vastata hänen kysymykseensä tyydyttävällä tavalla.

"Näinköhän", hän sitte miettivästi sanoi, "välittäisitte kuulla eräästä koirasta, joka kuului eräälle, jonka varsin hyvin tunnen? Vai ikävystyttäisikö se teitä?"

Olen varsin varma siitä, että jos hän olisi tarjoutunut kertomaan Telemakuksen vaiheet tai kolmikymmenvuotisen sodan historian, olisin ihan vilpittömällä kiitollisuudella vastaanottanut esityksen. Näin ollen tein hänelle riittävän selväksi, että todella sangen suuresti välitin kuulla tuosta koirasta. En voi toivoa kykeneväni esille saamaan sitä erikoista viehkeyttä, millä hän minulle tarinan haastoi. Minun tuskin tarvinnee mainita, ettei sitä kerrottu yhtäjaksoisesti, vaan että se oli noiden välttämättömien pysähdysten keskeyttelemä, jotka saattavat päivällispöytätuttavuuden niin kiihottavan hellävaraiseksi.

"Tämä koira", hän alotti tyynesti, sävynsä lainkaan ilmaisematta tarinaa alkavaksi, "tämä koira oli nimeltään Pippuri. Ei se ollut mikään erikoinen näköjään -- jokseenkin jörrimäinen sekarotuinen elukka; se ja eräs nuori mies pitivät yhteistä taloutta pitkän aikaa, sillä tämä nuori mies oli naimaton ja asui itsekseen omissa huoneissa. Hänellä oli aina tapana sanoa, ettei häntä haluttanut mennä kenenkään kanssa kihloihin, syystä että se olisi varmasti tuottanut Pippurille suurta surua. Kuitenkin hän vihdoin kohtasi erään, joka sai hänen unohtamaan Pippurin, ja hän kosi ja sai myöntävän vastauksen -- ja sittepä", lisäsi kertojani pikku kuoppasen ilmestyessä poskelleen, "hänen oli mentävä kotiin varovasti ihnottamaan tämä viesti koiralle".

Hämärästi teki tarina minut levottomaksi; jokin, olisi työläs sanoa mikä, siinä tavassa millä hän Pippurin omistajaa mainitsi, sai minut epäilemään, että mies oli hänelle enempääkin kuin pelkkä tuttava.

"No niin -- kun Pippuri sai tiedon, niin se tietystikin oli ensimältä hieman loukkaantunut. Kaiketi se arveli että olisi edeltäkäsin ollut kysyttävä siltä neuvoa. Mutta oitis tuon naisen nähtyään se luopui kaikesta vastustuksesta -- ja sen isäntä selitti nyt päässeensä tuskallisesta huolesta, sillä Pippuria oli jokseenkin vaikea suostutella eikä se hevillä ottanut vieraita suojelukseensa, ollen hiukan ärtyinen ja juro, ja kovin helposti loukkaantuvainen. Ettekö tunne noin tunteellisia koiria? _Minä_ tunnen, ja säälin niitä aina -- ne ottavat pahakseen perin vähästä, eikä voi koskaan saada selville mikä on pulana, päästäkseen selittämään niille asiaa! Toisinaan se on ujoutta: kerran oli minulla koira, joka oli ihan tuskallisen ujo -- toden teolla se lienee ollut itsetietoisuutta, sillä se aina kuvitteli kaikkien ihmisten katseet kohdistuneiksi itseensä, ja useasti kun meillä oli vieraita tuli se kätkemään kasvonsa pukuni poimuun kunnes he läksivät -- se oli kerrassaan naurettavaa! Mutta palaan Pippuriin. Se kiintyi uuteen emäntäänsä heti ensi näkemästä, ja heidän mennessään naimisiin seurasi Pippuri heitä kuherrusmatkalle."

"_Heidän mennessään naimisiin_!" Vilkaisin hänen lautasensa vieressä puoleksi peitossa olevaan nimikorttiin. Olihan siinä nimen edellä _neiti_. Oli kenties omituista, että tuo seikka lisäsi kertomuksen minulle tuottamaa nautintoa -- mutta niin se vaan epäilemättä teki.

"He joutuivat sitte", naapurini jatkoi, "uuteen asumukseen, joka oli aivan pikkainen, ja Pippuri oli todellakin sangen tärkeänä henkilönä siellä. Hän sai enimmän aikaa olla kahden kesken emäntänsä kanssa, isännän ollessa pakotettu kulkemaan kaupungissa työssä; nuori rouva siis puheli hänelle tuttavallisesti ja kertoi enemmän kuin olisi juuri kenellekään uskonut. Väliin hän ryhtyi leikkimään sen keralla, ja tämä oli aivan uusi kokemus Pippurille, joka oli vakavaluontoinen elukka ja otti elämän hyvin juhlalliselta kannalta. Ensinnä ei sillä ollut hämärintäkään aavistusta siitä mitä siltä odotettiin; alku lienee ollut jokseenkin samallaista kuin yrittää kisailla pitäjän suntion kanssa, se oli niin äärettömän arvokas! Mutta oitis kun se kerran älysi asian ja ymmärsi ettei mitään sen arvolle vastuksellisia vapauksia aijottu, se suostui siihen kernaasti kylläkin ja oppi karkeloimaan melko hyvästi. Sitte siitä pidettiin huolta kaikenmoisin tavoin; emäntä pesi sen kahdesti viikossa ihan omin käsin -- mitä hänen isäntänsä ei olisi koskaan unissaankaan ajatellut -- ja hän aina koetteli uusia nauhoja, mitkä sen ihonvärille soveltuisivat. Se siitä ensin tuntui kiusalliselta, mutta lopputuloksena oli, että se joutui hieman pöyhkeileväksi ulkomuodostansa. Mutta kovaksi onneksi olivat nämät hyvät päivät liian hyviä kestääkseen kauvan.

"Levottomuuteni palasi. Saattoiko nimikortissa sittekin olla erehdys? Kortit sekaantuvat toisinaan, ja hän näytti kovin läheisesti tuntevan tuon nuoren pariskunnan. Koetin muistutella mieleeni oliko hänet esittelyssä mainittu neidiksi vai rouvaksi, mutta turhaan.

"Sillä hänen emäntänsä oli sairaana, ja vaikka Pippuri kuinkakin kauvan nuuski ja raappi ja vinkui hänen ovellaan, niin ei sitä laskettu sisälle. Mutta eräänä päivänä se jotenkuten pääsi puikahtamaan huoneeseen, hyppäsi hänen helmaansa ja nuoleskeli hänen käsiään ja kasvojaan, ja oli päästään pyörällä pelkästä jälleennäkemisen ilosta. Mutta (sanoin että se oli tunteellinen koira) vähitellen herätti sen huomiota se, ettei hän ollut _aivan_ yhtä mielissään tapaamisesta kuin tavallisesti -- ja pian se löysi syynkin muutokseen. Siellä oli toinen elukka, uusi lemmikki, joka näytti saavan osakseen suuren osan hänen huomaavaisuudestaan. Tietysti arvaatte mikä se oli -- mutta Pippuri ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sylilasta, ja se otti asian itsekohtaiseksi loukkaukseksi ja joutui hirveästi pahoille mielin. Se asteli sivulleen katsahtamatta ulos huoneesta ja alas keittiöön, niissä kyyrötteli päiväkausia.

"En usko että sillä oli suurtakaan hupia jurottelustansa, koira paralla; kenties se luuli että isäntäväki nähdessään kuinka kipeästi asia siihen koski lähettäisi sylivauvan pois. Mutta kun aika kului eikä tämä aatos näyttänyt heidän mieleensä juolahtavan, niin se päätti heittää jörrittelynsä ja tarkastaa asemaa uudelleen, ja se palasi ihan valmiina ryhtymään entisiin väleihin. Mutta kaikki oli muuttunutta. Kukaan ei tuntunut sitä nyt huoneessa huomaavankaan, eikä sen emäntä koskaan kutsunut sitä leikkisille; unohtipa pesettääkin sitä -- ja sen omituisuuksia oli pitää saippuasta ja lämpimästä vedestä. Pahinta oli että lapsi ennen pitkää seurasi sitä saliin, eikä se millään ilveellä saanut tuota pikku tyhmyriä ymmärtämään ettei tällä ollut sinne mitään asiaa. Jos asiaa ajattelette, niin lapsen täytyy koirasta tuntua kovin ala-arvoiselta pikku elukalta: se ei osaa haukkua (no, niin, se _osaa_ ulvoa), eikä se pysty rotille mitään, ja kuitenkin jokainen touhuilee sen kanssa ihan tavattomasti! Lapsi sai nyt kaikki Pippuri paran nauhat; ja emäntä leikki sen kanssa, vaikka Pippuri tunsi voivansa tehdä temput monin verroin taitavammin, jos kertaakaan pääsisi mukaan. Sen täytyi siis ottaa tavakseen lojua takkataljalla ja olla olevinansa aivan välinpitämätön, vaikka se varmaankin kärsi kovasti.

"No, tuli viimein loukkaus kaikista pahin: Pippuri karkotettiin taljaltaan -- omalta erikoiselta taljaltaan -- lapsen tieltä; ja kun se oli mennyt nurkkaan hiljalleen itkemään itseksensä, niin tuo viheliäinen lapsen vätys ryömi sen perässä ja kiskoi sitä hännästä! Se oli aina ollut kovin arkatuntoinen hännästään eikä milloinkaan sallinut kenenkään muun kuin aivan läheisten ystävien koskettaa sitä, ja heidänkin vastustellen, joten voitte kuvitella miten moinen nöyryytys saattoi viedä siltä viimeisen maltin hipenen. Sanotaan sen puraisseen lasta, ja pelkään että se sen teki -- vaikkei niin kovasti että olisi kipeältä tuntunut: mutta lapsi tietysti puhkesi hirveästi parkumaan, ja siitä hetkestä asti oli Pippuri parka hukassa -- koira oli pilannut maineensa!

"Jutun loppuna oli se että Pippurin täytyi muuttaa pois. Sille löydettiin mukava koti erään ystävän luona, mutta pahoja kuulumisia siitä sittemmin saatiin: koira oli ollut kahlittava talliin, ja se hioi hampaitaan jokaiselle lähenevälle ja ulvoi kaiken yötä -- sitä melkein peljättiin uudessa paikassaan. Sen kuullessaan oli Pippurin emäntä kiitollisempi kuin konsanaan siitä että sen isäntä oli suostunut toimittamaan koiran pois, ja yritti olla sitä sen enempää ajattelematta.

"Eräänä päivänä uusi lapsentyttö palasi kävelyltä kertomaan kamalaa juttua julmasta koirasta, joka oli ahdistellut häntä ja lasta ja hyppinyt lapsen vaunuja päin niin uppiniskaisesti että hänellä oli täysi työ sen häätämisessä. Emäntä oli Pippurin jo niin unohtanut ettei tullut ajatelleeksi seikkailulla olevan mitään yhteyttä sen kanssa; hän arveli sen tulleen jo aikoja sitte tapetuksi.

"Mutta seuraavalla kerralla lasta ulos viedessään otti lapsentyttö koiran varalta paksun sauvan. Ja tuskin oli hän nostanut vaunut kynnyksen yli, kun koira todellakin taas ilmestyi, ihan kuin olisi kaiken aikaa ollut ulkopuolella väijyksissä. Lapsentyttö oli voimakas, urhea maalainen, ja koiran tullessa pelottavasti hyppien ja haukkuen hän iski sitä kaikin voimin päähän. Lyönti huumasi sen tykkänään toviksi, ja se kieppui tajuttomana ympäri ja ympäri. No, hän oli iskemäisillään toistamiseen, kun hänen emäntänsä ryntäsi ulos juuri ajoissa estämään. Sillä hän nähkääs oli katsellut ikkunasta, ja vaikka elukka parka oli surkean laiha ja hoidon puutteesta ränstynyt, niin hän oitis tunsi sen Pippuriksi ja tiesi ettei tämä mitenkään ollut vaarallinen, vaan ainoastaan yritti parhaansa mukaan tehdä sovintoa lapsen kanssa. Hyvin luultavasti ei sen arvokkuus tai omatunto sallinut sen tulla aivan yhtäkkiä takaisin: ja kenties se harkitsi paremmaksi taivuttaa ensin lapsen puolelleen. Ja sitte aivan äkkiä sen emäntä -- kuulin tämän kaiken tietysti häneltä -- muisti kuinka hartaasti Pippuri oli ollut häneen kiintynyt, ja kun hän näki sen tuossa pökertyneenä ja väristen seisoskelemassa, niin hänen sydämensä heltyi ja hän riensi sopimaan sen kanssa ja sanomaan sille että kaikki oli annettu anteeksi ja että se saisi palata hänen koirakseen, ja kaikki kävisi jälleen entiseen onnelliseen tapaan! -- --"

Hän keskeytti hetkeksi tarinansa. En rohjennut katsoa häneen, mutta hänen äänensä tuntui jatkaessaan hiukan värisevän. Oli aika jolloin en sietänyt ajatellakaan tämän tarinan loppua; mutta kun olen tullut sen teille alottaneeksi, niin en voi keskenkään heittää. En tiedä oliko Pippuri vielä niin huumaantunut ettei ihan tuntenut emäntäänsä vai valtasiko sen jälleen loukattu ylpeys -- mutta emäntänsä kutsuessa sitä se vaan loi häneen katseen joka kävi suoraan sydämeen ja jota hän ei sanonut koskaan unohtavansa, ja sitte se asteli hyvin verkalleen pois.

Hän ei voinut sietää tätä; hän seurasi; hänestä tuntui välttämättömältä saada koira ymmärtämään kuinka kovin, kovin pahoillaan hän oli; mutta kuullessaan hänen pyytelevän se alkoi juosta nopeammin ja nopeammin, kunnes katosi näkyvistä, ja tiedän että hän takaisin palatessaan itki katkerasti.

"Eikä koiraa sen koommin näkynyt?" kysyin tovin vaitiolon jälkeen.

"Ei koskaan!" vastasi hän hiljaisesti. "Ja -- ja olen aina sittemmin rakastanut kaikkia koiria Pippurin tähden!"

"Minua melkein ilahuttaa että se kieltäysi tulemasta takaisin", sanoin minä. "Se oli oikein sen emännälle -- hän ei parempaa ansainnut!"

"Oi, sitä en olisi suonut teidän sanovan!" vastusti hän; "sillä minä sittekin itse olin lapsen puolella -- se oli kaikki minun tekoani että Pippuri lähetettiin pois", tunnusti hän luoden katseensa alas, "ja olen ollut kovasti suruissani asiasta!"

Hän oli siis lopultakin kertonut omia kokemuksiaan vieraassa muodossa -- eikä siis ollutkaan neiti! Samassa herätti yleinen kahina minut tuskallisesta havainnostani muistamaan että olimme päivällispöydässä, ja että oli nyt hajaannuttava. Noustessani siirtämään tuolini suloisen naapurini tieltä hän kohotti hetkeksi katseensa ja virkkoi melkein nöyrästi:

"Minä nähkääs olin se lapsi!"