Part 2

Mutta hirveät näyt häiritsivät sinä yönä untani. Olin herkeämättä yrittämässä haudata isoa rotevaa villakoiraa, joka itsepintaisesti reutoutui ylös kosteasta mullasta niin pian kuin syydin sen peittoon... Lilian ja minä olimme kihloissa, ja istuimme sunnuntaina kirkossa, mutta kaikkia häätö-yrityksiä vastustava villakoira kielsi kumealla haukunnalla meidät kuulutuksilta... Oli hääpäivämme, ja ratkaisevana hetkenä villakoira loikkasi väliimme ja nielaisi sormuksen... Tai istuimme hääpöydässä, ja Bingo, hehkuvasilmäinen hallava luuranko, istui hääkakulla eikä päästänyt Liliania sitä leikkaamaan. Ruusupensashaavekin toistui kierossa muodossa -- pensas kasvoi, ja jokaisessa kukassa räkätti pienois-Bingo: ja havahtuessani yritin parhaillaan tuskan hiki otsalla uskotella everstille että ne olivat tavallisia koiranruusuja.

Seuraavana aamuna läksin toimistooni synkeän salaisuuteni jäytäessä sisuksiani, ja kaikissa puuhissani nousi eteeni murhatun villakoiran aave. Kahteen päivään en rohjennut lähestyä Currien perhettä, kunnes viimein eräänä iltana pakotin itseni vierailulle, tuntien ettei todellakaan ollut turvallista pysyä loitolla enää kauvemmin.

Omaatuntoani kirpelöitsi sisälle astuessani. Tekeysin tietämättömän huolettomaksi, mutta ponnistukseni onnistui niin nolosti että olisin joutunut pahaan paulaan, elleivät he olisi olleet liiaksi syventyneet omiin ajatuksiinsa sitä huomatakseen.

En ole eläissäni nähnyt perhettä siinä määrin masentuneena kotoisesta onnettomuudesta kuin vierashuoneesta löytämäni ryhmä oli, surkeasti tekeytyessään jotakin puuhailevaksi. Me puhelimme ensin -- ja onttoa haastelua se oli -- arkiaikaisista asioista, kunnes en voinut sietää tätä tilaa kauvemmin, vaan syöksyin uskaliaasti vaaraan.

"En näe koiraa." alotin. "Kaithan te -- te löysitte sen suuremmitta vaivoitta tois-iltana, eversti?" Puhuessani odottelin jännitettynä, huomaisivatko he ääneni outoa sointua, mutta he eivät sitä tarkanneet.

"Hm, seikka on se", vastasi eversti raskaasti, harmaita viiksiään kaluten, "ettemme ole sen koommin siitä kuulleet: se -- se on karannut!"

"Mennyt, hra Weatherhead; mennyt sanaakaan virkkamatta!" huoahti rouva Currie voihkaten, ikäänkuin olisi arvellut koiran voineen edes jättää hyvästelykirjeen.

"Enpä olisi sitä siitä uskonut." jatkoi eversti: "se on minut tykkänään typerryttänyt. En ole vuosikausiin moista kolausta saanut -- senkin kiittämätön rakkari!"

"Oi, setä!" puolusteli Lilian, "älkää noin puhuko; kenties Bingo ei voinut asiata auttaa -- kenties joku on s-s-surmannut sen!"

"Surmannut!" huudahti eversti tuimasti. "Taivahan vallat! jos luulisin maailmassa löytyvän konnaa tuon säveän koiraparan surmaajaksi pystyvää, niin -- -- Mitä _varten_ moista konnuutta tehtäisiin, Lilian? Sanoppas! Minä -- minä toivon ettet enää minun kuulteni mokomia lörpötä. _Tehän_ ette luule sen menettäneen henkeänsä, vai mitä, Weatherhead?"

Vastasin -- Jumala paratkoon! -- pitäväni sitä melkein mahdottomana.

"Ei se kuollut ole!" huusi rouva Currie. "Jos se olisi kuollut, niin tietäisin sen jollakin tavoin -- siitä olen varma! Mutta tunnen että se on hengissä. Viime yönäkin näin siitä kovin kaunista unta. Se palasi luoksemme, hra Weatherhead, ajurin vaunuissa ajaen, ja aivan entisellään -- käytti vain sinisiä silmälaseja, ja sen turkin ajellut paikat olivat tulipunaisiksi maalatut. Ja minä heräsin ilosta -- tiedättehän että se varmasti käy toteen!"

On helppo ymmärtää mitä kidutusta tuollaiset puhelut tuottivat, ja kuinka vihasin itseäni tulkitessani myötätuntoani ja lausuessani rohkaisevia sanoja koiran saamisesta takaisin, kun kaiken aikaa tiesin sen makaavan puutarhani mustien multien kätkössä. Mutta otin sen osana rangaistuksestani ja kärsin kaikki valittamatta; tekipä minusta käytäntö oikein mestarinkin lohduttamisen taidossa -- luulen todella olleeni heille suurena viihdytyksenä.

Olin toivonut heidän pian toipuvan häviönsä ensimäisestä katkeruudesta, ja Bingon ensin saavan seuraajan ja siten unohtuvan tavalliseen tapaan; mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Eversti poloinen silmin nähden kiusasi itseään sairaaksi surullansa; hän kuljeskeli alla päin -- ilmotellen lehdissä, etsiskellen ja ihmisiä kuulustellen, mutta tietysti turhaan, ja tämä koski häneen kipeästi. Hän esiintyi pikemmin ainoan poikansa ja perillisensä menettäneenä miehenä kuin englantilais-intialaisena upseerina jolta on villakoira karannut. Minun täytyi teeskennellä mitä kiihkeintä harrastusta hänen tiedustelujansa ja löytöretkiänsä kohtaan, ja kuunnella ja jäljitellä mitä liiallisimpia ylistelyjä edesmenneestä, ja niin suuren kavaluuden ponnisteluissa lyötyin vihdoin melkein yhtä sairaaksi kuin itse eversti.

En voinut olla havaitsematta että taidokas osanottoni ei Lilianiin tehonnut läheskään niin suuresti kuin hänen omaisiinsa: ja toisinaan äkkäsin hänen vilpittömissä ruskeissa silmissään epäuskoisen katseen joka sai minut kovin levottomaksi. Vähä vähältä laajeni välillämme juopa, kunnes lopulta epätoivoissani päätin kuulla kohtaloni ennen kuin koituisi aika jolloin olisi toivotonta laisinkaan puhua. Valitsin erään sunnuntai-illan, ollessamme kultaisessa hämyssä kävelyllä kirkosta niityn poikki, ja silloin rohkaisin itseni ilmaisemaan hänelle rakkauteni. Hän kuunteli minua loppuun ja oli ilmeisesti kovasti kiihdyksissään. Vihdoin hän jupisi ettei liittomme ollut mahdollinen, paitsi jos -- ei, sitä ei nyt enää voisi tapahtua.

"Paitsi jos?" kysyin. "Lilian -- neiti Roseblade, jotakin on viime päivinä tullut väliimme; sanottehan mikä se on?"

"Tahdotteko sen _todella_ tietää?" kysyi hän minuun kyyneltensä läpi vilkaisten. "Sanon sen: se -- se on Bingo!"

Hätkähdin hirmustuneena taaksepäin. Tiesikö hän kaikki! Ellei, niin minkä verran epäili hän? Siitä minun täytyi heti saada selko! "Mitä Bingosta?" sain lausutuksi kieleni takeltuessa kitalakeen.

"Te ette sitä koskaan r-rakastanut sen meillä ollessa", nyyhkytti hän; "se teidän täytyy tunnustaa!"

Olin huojentunut huomatessani ettei asia ollut tämän pahempi.

"En", myönsin suoraan; "en rakastanut Bingoa. Bingo ei rakastanut _minua_, Lilian; vaaniskeli vaan aina tilaisuutta saada näykkiä minua. Ettehän toki siitä riitaa tehne!"

"En siitä", hän vastasi, "mutta minkä vuoksi olette nyt pitävinänne siitä niin paljon, ja puuhailevinanne sen löytämiseksi? John setä uskoo teitä, vaan en _minä_. Käsitän aivan hyvin ettette ilahtuisi sen palaamisesta. Voisitte sen helposti löytää, jos tahtoisitte!"

"Mitä tarkotatte, Lilian?" oihkasin käheästi. _"Kuinka_ voisin sen löytää?" Taaskin pelkäsin pahinta.

"Te olette hallituksen virastossa", kiivaili Lilian, "ja jos teillä vaan olisi halua, niin voisitte huokeasti s-saada v-virastot etsimään käsille Bingon! Mitä hyötyä on hallituksesta, jollei se voi tuota tehdä? Hra Travers olisi aikoja sitte sen löytänyt, jos olisin pyytänyt!"

Lilian ei ollut koskaan ennen osottautunut niin lapsellisen järjettömäksi, ja kuitenkin rakastin häntä hullummin kun konsanaan; mutta en pitänyt tästä vihjauksesta Traversiin, edistyvään lakimieheen, joka sisarensa keralla asui sievässä huvilassa aseman lähellä ja oli osottanut lähentelyn oireita Lilianiin nähden.

Onneksi oli hän juuri silloin käräjämatkalla, mutta ainakin olisi Bingon löytäminen ollut tukala tehtävä hänellekin -- siinä ajatuksessa oli lohdutusta.

"Tiedätte että tuo on kohtuutonta, Lilian", huomautin. "Mutta sanokaahan mitä vaaditte minun tekemään?"

"Tuk-tuk-tuokaa Bingo takaisin!" itki hän.

"Bingo takaisin!" huudahdin kauhistuneena. "Mutta entäs jollen _voi_ -- entäs jos se on poissa maasta, tai -- kuollut, niin mitä sitte, Lilian?"

"En mahda mitään", hän vastasi; "mutta en usko sen olevan poissa maasta tai kuolleen. Ja nähdessäni teidän teeskentelevän sedälleni suurta osanottoa ja touhuilevan tyhjän päiten, joudun ajattelemaan että te ette ole oikein -- oikein _vilpitön!_ Enkä millään muotoa voisi naida ketään josta minulla olisi moinen käsitys. Ja sellainen tunne minussa pysyy koko ikäni, paitsi jos löydätte Bingon!"

Oli hyödytöntä kiistellä vastaan; tunsin jo Lilianin. Hänen sievään hellittelevään sävyynsä liittyi lymyilevä itsepintaisuus, jota oli mahdoton horjutella. Pelkäsin myös, ettei hän ollut vielä ihan selvillä tunteistaan minua kohtaan ja että tuo ehto oli hänen tuumimansa keino ajan voittamiseksi.

Jätin hänet raskain sydämin. Jollen todistaisi kuntoani tuomalla Bingon tuota pikaa takaisin, niin Travers luultavasti saisi asiat luistamaan mielensä mukaan. Ja Bingo oli ruumiina!

Reipastuin kuitenkin. Ajattelin että kenties, jos minun onnistuisi saada vakavilla ponnistuksillani Lilian uskomaan minun todella tekevän kaikkeni koiran löytämiseksi, hän heltyisi ajan mittaan ja luopuisi vaatimasta sitä ihka elävänä eteensä tuotavaksi.

Osaksi tässä mielessä ja osaksi lieventääkseni katumusta joka nyt elpyi ja painosti minua entistä kipeämmin, tein pitkiä ja uuvuttavia retkeilyjä työtuntieni päätyttyä. Uhrasin monta puntaa ilmotuksiin. Tutkiskelin hurttia kaiken kokoisia, värisiä ja rotuisia, ja tietysti toimitin Lilianille huolellisesti tiedon jok'ainoasta pettymyksestä. Mutta silti ei hänen sydämensä pehmennyt; hän pysyi lujana. Jos tuohon tapaan jatkaisin, hän sanoi, niin löytäisin Bingon kerran -- silloin hälvenisivät hänen epäilynsä, vaan eivät ennen.

Astuskelin eräänä päivänä sen jokseenkin resuisen kaupunginosan katuja, joka on Bow Streetin ja High Holbornin välillä, kun erään pienen teatteripukujen valmistusliikkeen ikkunassa näin kuulutuksen joka ilmotti että musta villakoira oli "seurannut herrasmiestä" eräänä määrättynä päivänä ja että se myytäisiin kulujen suorittamiseksi, ellei sitä määrä-ajan kuluessa perittäisi ja löytäjää korvattaisi.

Astuin sisälle ja hankin kuulutuksesta jäljennöksen Lilianille näyttääkseni, ja vaikka siihen aikaan tuskin rohkenin silmätäkään villakoiraa naamaan, niin päätin lähteä saamani osotteen mukaan katsomaan elukkaa pelkästään voidakseni kertoa Lilianille tehneeni sen.

Herrasmies, jota koira oli kovin selittämättömästi seurannut, oli muuan hra William Blagg, jolla oli pikku myymälä lähellä Endell-katua ja joka nimitti itseään linnunkasvattajaksi, vaikkei hänestä päältä päin olisi sellaisia ominaisuuksia arvannut. Hän oli karvalakkinen retkale, silmäkulmat ilkeässä kurtussa, nenä litteä ja pienet vilhuvat silmät punaiset; ja ilmaistuani asiani vei hän minut kamalan pienen pöksän läpi, joka oli sullottu täyteen puisia, rautalankaisia ja pajuista punottuja, levotonta kapsetta ja vikinää rapisevia vankiloita, ja sitten ulos takapihalle, missä näkyi pari kolme lahonnutta koirankoppia ja hölkkiä. "Tuo tuolla se on", hän sanoi nytkäyttäen peukaloaan takimaiseen hölkkiin päin; "seurasi minua koko matkan kotiin Kensingtonin puutarhasta, sen teki. Lähreks sieltä?" ja hölkistä ryömi verkalleen, tuhisevasti inisten ja ketjuansa kalistellen, sama koira minkä taannoin olin tappanut!

Niin ainakin ajattelin hetkisen, ja minusta tuntui kuin olisin aaveen nähnyt; yhdennäköisyys oli niin täsmällinen -- kooltaan, jokaisessa yksityiskohdassa, lonkkien pikku karvatukkoihin asti, typistyneeseen korvaankin asti, tämä koira olisi saattanut olla Bingo-vainajan kaksois-olento. Kaiketi toinen musta villakoira oikeastaan on suuresti toisen samankokoisen mustan villakoiran näköinen, mutta yhtäläisyys säpsähdytti minua.

Muistaakseni juolahti juuri sillä hetkellä mieleeni ajatus, että tässä oli ihmeellinen tilaisuus saada omakseen maailman suloisin tyttö ja samalla kertaa sovittaa paha tekoni viemällä matkassani iloinen elämä takaisin naapurien huvilaan. Tarvittiin vain rahtunen rohkeutta, yksi viimeinen petos, ja sitte voisi taaskin pelastua totuuden teille.

Melkein tietämättäni, kun oppaani minuun kääntyen kysyi: "Onks tää koira teitin?" vastasin kiireisesti: "Kyllä, kyllä -- se on koira jota tarvitsen, se -- se on Bingo!"

"Eipä näy paljoa piittaavan teitin tulostanne", huomautti hra Blagg, kun koira tyynesti tähysteli minua.

"Oo, ei se ihan _minun_ koirani ole, nähkääs", selitin: "sen omistaa eräs ystäväni!"

Hän loi minuun nopean syrjäkatseen. "Sitte kenties olettekin erhettynyt koirasta", hän sanoi, "enkä tahro panna mitään vaaraan. Olin justiin tän'iltana menossa maalle yhren herrasmiehen luo joka asuu Wistaria huvilassa -- se on ilmotellut mustaa villakoiraa!"

"Mutta, kuulkaahan", sanoin, "se olen _minä_."

Hän vilkutti minulle omituisesti silmäänsä. "Älkää pahaa tykätkö, herra", hän sanoi, "mutta haluaisin nährä jotakin toristusta siitä ennen kuin luovun niin arvokkaasta koirasta kuin tää on!"

"No", sanoin, "tässä on nimikorttini: riittääkö se?"

Hän otti sen ja tavaili, nimeni suurta varovaisuutta teeskennellen, mutta huomasin vallan hyvin, että vanha retku epäili olinko laisinkaan kadottanut koiraa, saati nyt löytänyt omaani. "Hm", jupisi hän pistäessään kortin taskuunsa, "jos luovutan koiran teitille, niin pitää minun olla turvattu kaikelta vaaralta. Minun ei ränttää joutua pulaan minkään erhetyksien takia. Jonsette halua jättää sitä tänne päiväksi tai pariksi, niin saatte maksaa sen mukaan, katsokaas."

Tahdoin päästä kiusallisesta jutusta eroon mahdollisimman nopeasti. Hinnasta en piitannut -- Lilian oli kaikkien kulujen arvoinen! Sanoin ettei minulla itselläni ollut mitään epävarmuutta elukan omistamisesta, vaan että suostuin maksamaan kohtuullisen korvauksen ja tahdoin viedä koiran heti matkassani.

Ja niin sovimme asiasta. Maksoin hänelle huikeat rahat ja pääsin lähtemään väärennetyn villakoirani kanssa, jonka toivoin saavani naapurihuvilassa käymään kadonneesta Bingosta.

Tiedän tekoni vääräksi -- olipa se vastenmielisen lähellä koiranvarkauttakin -- mutta minä olin epätoivoon kiusaantunut mies. Näin Lilianin vähin erin luisuvan käsistäni, tiesin etten mitenkään muutoin voisi saada häntä takaisin, jouduin ankaraan kiusaukseen, olin jo mennyt pitkälle samalla tiellä, juttuni oli tuo vanha sormensa antamisesta paholaiselle. Ja niin lankesin.

Varmaankin joku tämän lukija on kylliksi jalomielinen harkitsemaan vaiheitteni erikoista luonnetta ja tunteakseen halveksimisensa pohjalla pikkuisen sääliäkin.

Sinä ehtoopäivänä söin päivällistä kaupungissa ja vein ostokseni myöhäisellä junalla kotiin: koiran käytös oli vakava ja erinomaisen kunnioittava: se ei ollut mikään räikeällä ajattelemattomuudella itseään häpäisevä elukka -- se oli leppoisakin ja nöyrä, ja kaikin puolin luonteeltaan alkuperäisen otuksen mieluisa vastakohta. Silti, se saattoi olla päivällisen pöyhimän omantunnon tuottamaa, en voinut olla kuvittelematta näkeväni elukan silmissä merkillisen katseen, ikäänkuin olisi se tajunnut itseään vaadittavan osalliseksi puijaukseen ja jossakin määrin pahaksunut sitä.

Jos se vaan olisi kyllin kelvollinen avittamaan aikeitani! Onneksi oli se kuitenkin niin täydellinen jäljennös Bingon ulkoasusta, että ilmitulon vaara oli todella vähäpätöinen.

Saatuani sen kotiin kiinnitin Bingon hopeasilaisen kaulahihnan sille kaulaan -- onnitellen itseäni siitä että olin älynnyt sen säilyttää, ja vein elukan tapaamaan äitiäni. Hän hyväksyi vähääkään arvelematta koiran siksi miltä se näytti; mutta vaikka tämä rohkaisi minua jatkamaan, niin ei se ollut ratkaisevaa: hämäräperäisen villakoiran oli kohdattava niiden huolellinen tähystely, jotka tunsivat oikean elukan turkista jokaisen karvatukon!

En missään nimessä olisi hirvinnyt kestää sellaista kiirastulta, että olisin itse vienyt saaliini Currien perheeseen. Annoimme sille illallista ja sidoimme sen pihatolle, missä se kaiken yötä surkeasti ulisi ja multasi järsimiänsä luita maahan.

Seuraavana aamuna kyhäsin rouva Currielle kirjelmän, jossa lausuin mielihyväni siitä että saatoin palauttaa kadonneen, ja Lilianille toisen, joka sisälsi ainoastaan sanat: "Uskotteko _nyt_ että olin vilpitön?" Kiinnitin molemmat villakoiran kaulaan ja pudotin sen everstin puutarhaan muurin yli juuri ennen kuin läksin junamatkalleni kaupunkiin.

* * * * *

Minulla oli tuskallinen kävely sinä iltana; kiersin pitempää tietä, kaiken aikaa vapisten pelosta että kohtaisin jonkun Currien huonekunnasta, jollaiseen tapaamiseen en tuntenut juuri silloin täydellä luottamuksella pystyväni. En voinut saavuttaa mieleni rauhaa ennen kuin tietäisin oliko petokseni menestynyt vai oliko villakoira, jolle olin kohtaloni uskonut, kurjasti kavaltanut minut; mutta jännitykseni päättyi onneksi oitis kun astuin äitini kamariin. "Et voi uskoa kuinka ihastuksissaan nuo Currie parat olivat jälleen nähdessään Bingon", pakisi hän heti; "ja he kiittelivät sinua ihan ylenpalttisesti -- Lilian eritoten -- aivan liikutetulta hän tuntui, lapsi rukka! He pyytelivät sinua pistäytymään luoksensa tänä iltana päivällisille ja kiitoksille, mutta lopulta sain heidät taivutetuiksi saapumaankin meille. Ja he aikovat tuoda koiran hieromaan ystävyyttä. Niin, ja tapasin Frank Traversin; hän on palannut käräjiltä ja kutsuin hänetkin tapaamaan heitä!"

Hengähdin syvään huojennuksesta. Pelini oli ollut epätoivoinen -- mutta olin sen voittanut! Olisin tosin toivonut ettei äitini olisi sattunut kutsuinaan Traversia juuri tuoksi illaksi -- mutta saatoinhan olettaa tämän jälkeen voivani uhmata häntä.

Eversti väkineen saapui ensimäisenä. Hän ja hänen vaimonsa olivat niin ylenpalttisen kiitollisia että minusta tuntui suorastaan tukalalta; Lilian kohtasi minut maahan luoduin katsein ja hieno hieno puna poskillaan, vaan ei virkkanut mitään juuri silloin. Viisi minuuttia jälkeenpäin, kun istuimme kahden kesken kasvihuoneessa, jonne olin hänet vienyt muka uutta begoniaa näyttääkseni, hän laski kätensä hihalleni ja kuiskasi miltei arasti: "Hra Weatherhead -- Algernon! Voitko konsanaan antaa minulle anteeksi julmuuteni ja väärän epäluuloni?" Ja minä vastasin ylipäänsä voivani sen tehdä.

Emme olleet kasvihuoneessa pitkää aikaa, mutta ennen kuin sieltä lähdimme oli kaunis Lilian Roseblade suostunut onnellistuttamaan elämäni. Vierashuoneeseen palatessamme tapasimme Frank Traversin, jolle oli kerrottu löydön historia, ja huomasin hänen suunsa jäävän auki hänen vilkaistessaan kasvoihimme ja havaitessaan voitonriemuisen hymyn, joka epäilemättä kajasti minun piirteissäni, ja Lilianin leppeiden silmien hellän, haaveksivan katseen. Travers parka, minun kävi häntä sääli, vaikken hänestä pitänyt. Travers oli hyvä perikuva nuoresta, kohoavasta lakimiehestä: kookas, ei hullumman näköinen, tummat silmät terävät, viikset mustat ja elehtivä suu puhujaa ilmaiseva, joka saa tarkalleen esitetyksi kaikki tunteiden vivahdukset, alistuvasta myönnytyksestä herjaan uskomattomuuteen asti. Myöskin oli hänellä loppumattoman haastelun taito, joka tuntui ehdottomasti miellyttävältä, joskin hiukan ponnistellulta. Vaarallinen olisi hän siis ollut kilpailijana. Mutta sepä ei enää tullut kysymykseen -- hän näki sen itsekin heti ja vaipui päivällisen aikana synkkään äänettömyyteen, kaihomielin tuijotellen Liliania ja huokaillen kiusaksi asti ruokaväleinä. Hänen pakinatulvansa tuntui patoutuneen umpeen.

"Olette tehnyt ystävän teon, Weatherhead", ylisteli eversti. "En voi sanoin kuvata mitä tuo koira minulle merkitsee ja kuinka äärettömästi olen sitä kaivannut. Olin kokonaan herjennyt toivomasta sitä enää näkeväni, ja kaiken aikaa oli Weatherhead, hra Travers, hellittämättömästi etsimässä itsekseen pitkin Lontoota kunnes löysi elukka paran! En sitä unohda. Se osottaa todellista ystävällistä tunnetta."

Traversin kasvoista huomasin hänen vakuuttelevan itselleen, että hän olisi puolessa ajassa löytänyt viisikymmentä Bingoa -- jos vaan olisi tullut ajatelleeksi: hän myhäili murheellista myöntymystä kaikkeen mitä eversti sanoi, ja alkoi sitte ilmeisen vähäksyvästi silmäillä minua.

"Ette voi ajatella", kuulin rouva Currien kertovan äidilleni, "kuinka todella _liikuttavaa_ oli nähdä rakkaan Bingo-paran tunteita sen jälleen nähdessä kaikki tutut esineet! Se meni haistelemaan kaikkia vuoron perään, ihan selvästi tuntien kaikki entiseksi ympäristökseen. Ja olipa aivan ähmissään havaitessaan että olimme siirtäneet pois vierashuoneesta sen omaksuman lepomaton. Mutta se katuukin syvästi ja on kovasti häpeissään karkaamisesta; se tuskin uskaltaa tulla, kun John sitä kutsuu, ja pysyttelihe kaiken aamua eteisen tuolin alla -- ei tahtonut tulla tännekään, joten meidän täytyi se jättää teidän puutarhaanne."

"Se on ollut säälittävän masentuneella päällä kaiken päivää", virkkoi Lilian; "se ei ole purrut ainoatakaan kaupitsijaa."

"Hoo, kyllä se juukeli siitä tointuu!" tuumi eversti hilpeästi; "jo se taas päivän parin päästä kissoja ahdistelee yhtä ripeästi kuin koskaan."

"Oih, noita kissoja!" tokaisi aavistamaton äiti parkani. "Algy, ethän ole viime päivinä koettanut ilmapyssyäsi niihin, vai mitä? Ne käyvät aina vaan pahemmiksi."

Pyysin everstiä ojentamaan minulle viinikarahvin; Travers nauroi ensi kertaa. "Sepä mainio aate", koikkui hän mahtavalla äänellänsä: "ilmapyssy kissoille, ha, ha! Oletteko saanut hyviä repullisia, hä, Weatherhead?" Minä vastasin saaneeni _sangen_ hyviä repullisia, ja tunsin kasvojeni alkavan kiusallisesti punottaa.

"Oh, Algy on oivallinen ampuja -- oikea metsämies", kehui äitini. "Muistan miten hänellä aikoja sitten oli pistoli, ja hänellä oli tapana sirotella leivänmuruja puutarhaan varpusille, ampuakseen niitä ruokakonttorin ikkunasta; useasti hän osasi."

"No", tuumi eversti, johon nämä metsästysmuistelmat eivät suuresti vaikuttaneet, "älkäähän epähuomiossa nitistäkö Bingoa, Weatherhead poikani. Olisihan teillä tämän jälkeen jonkunlainen oikeus siihen -- mutta älkää sentään. En enää millään muotoa ottaisi toistamiseen kestääkseni niitä kärsimyksiä."

"Ellette tosiaankaan ota lisää viiniä", tokaisin hätäisesti everstille ja Traversille, "niin ehkä lähdemmekin nurmikolle kahvia juomaan? Siellä -- siellä on viileämpää." Sillä minusta alkoi sisällä käydä kovin kuumaksi.

Jätin Traversin huvittamaan naisia, koska hän ei enää voinut vahingoittaa; ja vieden everstiä syrjään käytin puutarhapolulla edes takaisin astellessamme tilaisuutta hyväkseni, pyytäen hänen suostumustaan Lilianin ja minun liitolleni. Hän antoi sen sydämellisesti. "Ei ole Englannissa miestä", hän sanoi, "jonka kernaammin näkisin hänen kumppaninaan tämän päivän jälkeen. Olette hiljainen, vakava nuori mies, ja teillä on uhrautuvainen sydän. Mitä rahaan tulee, niin eipä tuosta väliä; Lilian ei tule teille pennitönnä, tiedättehän. Mutta tosiaankaan, poikani, voitte tuskin uskoa, millainen hupi vaimoraukalleni ja minulle tuon koiran näkeminen on. Hei, siunaa ja varjele, katsokaas sitä nyt! Mikä ihme sitä vaivaa?"

Sanomattomaksi kauhukseni näin että tuo viheliäinen rakki oli jonkun aikaa kahvipöydän ääressä huomioon tulematta kerjättyään vetäytynyt sen edustalla olevaan aukeaan paikkaan, missä nyt uutterasti seisoi päällään.

Keräännyimme ympärille ja tähystelimme elukkaa uteliaasti, sen yhä vakavasti pysyessä luonnottomassa asennossaan. "Hyväinen aika, John", huudahti rouva Currie, "en ole nähnyt Bingon eläissään tuommoista temppua tekevän!"

"Kovin kummallista", pahotteli eversti asettaen silmälasit nenälleen; "_minulta_ se ei ole sitä oppinut".

"Luulen arvaavani mistä tuo johtuu", yritin hurjasti selittää. "Se nähkääs oli aina tunteellinen, herkkämielinen elukka, ja äkillinen palaamisen ilo on mennyt sille päähän -- saanut sen mullin mallin."

He näyttivät taipuvaisilta hyväksymään tämän ratkaisun, ja luulen todellakin että he olisivat uskoneet Bingossa piilevän miten määrätöntä tunteellisuutta tahansa: mutta itse tunsin olevani hukassa, jos tuolla onnettomalla otuksella oli vielä useita taitoja lisää, sillä alkuperäinen Bingo ei ollut mikään esiintyjä.

"Merkillistä", virkkoi Travers miettivästi, kun koira jälleen saavutti tasapainonsa, "olen aina ajatellut että Bingo oli menettänyt _oikean_ korvansa puolikkaan?"

"Niinhän se onkin, vai mitä?" sanoi eversti. "Vasen? Minäpä itsekin olen aina muistellut että se oli oikea."