Part 7

-- Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.

-- Herroja de Witt on kohdannut kansan tuomio, lausui Gryphus. -- Sanotteko te sitä murhaamiseksi? Minä nimittäisin sitä tuomion täytäntöönpanoksi.

Mutta huomatessaan ettei vanki ollut ainoastaan tyyntynyt, vaan käynyt tiedottomaksi, hän läksi huoneesta, paiskasi oven kiinni ja antoi salpojen kalisten pudota paikoilleen.

Tointuessaan oli Kornelius yksin, ja hän käsitti nyt että hän huoneesta, jossa nyt oli, sukukammiosta, kuten Gryphus oli sitä nimittänyt, oli siirtyvä kuolon maille.

Ja ollen filosofi ja ennen kaikkea kristitty, hän alkoi rukoilla kumminsa ja hänen veljensä sielun puolesta ja pyrki sitten tyytymään kohtaloonsa, mitä kärsimyksiä Jumala katsoisikin hyväksi hänelle lähettää.

Laskeuduttuaan sitten taivaasta maailmaan ja maailmasta vankikoppiinsa sekä tultuaan täysin vakuutetuksi että oli tässä kopissa yksin, hän otti poveltaan esiin mustan tulpaanin sipulit ja piilotti ne huoneen pimeimpään nurkkaan kiven taakse, jota käytettiin tuon vankikoppiin tavanmukaisesti kuuluvan vesiruukun alustana.

Hukkaan oli siis mennyt niin monen vuoden työ! Turhiin olivat rauenneet kaikki riemukkaat toiveet! Tuho oli saavuttava hänen kasvattinsa, kuten hänet itsensä kuolema! Tässä vankilassa ei hän ollut näkevä kasvin kortta, ei multahiukkasta, ei auringon sädettä!

Tuo ajatus saattoi Korneliuksen vaipumaan synkän epätoivon valtaan, josta vasta muuan odottamaton tapahtuma hänet herätti.

Mikä tuo tapahtuma oli?

Siitä pyydämme saada kertoa seuraavassa luvussa.

X.

VANGINVARTIJAN TYTÄR.

Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen yläpuolelta.

Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:

-- Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!

Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. Silloin Gryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.

Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.

Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin vapaa.

Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt häntä kohtaan.

Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.

Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin kanssa.

Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä liikkui.

Mutta päästyään tuokiossa asiasta selville ja häpeissään epäluulostaan tyttö katsoi kyynelsilmin Korneliukseen ja lausui:

-- Anteeksi ja kiitoksia, hyvä herra. Antakaa anteeksi ajatukseni ja sallikaa minun kiittää teitä siitä mitä teette!

Punehtuen vastasi Kornelius:

-- Täytän ainoastaan velvollisuuteni kristittynä auttaessani lähimäistäni.

-- Ja auttaessanne häntä olette unohtanut hänen tämänaamuiset loukkaavat sanansa. Herra, siinä ilmenee muutakin kuin inhimillisyyttä ja kristillisyyttä!

Kornelius katsahti hämmästyneenä tyttöön, peräti ihmeissään kuullessaan kansan naisen puhuvan samalla niin ylevästi ja osaaottavaisesti.

Mutta hän ei ehtinyt lausua ilmi kummastustaan. Toipuen avasi Gryphus silmänsä ja samassa palasi myös hänen tavallinen raakuutensa.

-- Kas vain, lausui hän. -- Minä teen parastani toimittaakseni vangille hänen ateriansa hyvissä ajoin. Kiireessä kaadun ja taitan käsivarteni, ja minut jätetään makaamaan lattialle.

-- Vaiti, isä, sanoi Rosa. -- Teette vääryyttä tälle nuorelle herralle, joka tänne tullessani teki parastansa teitä auttaaksensa.

-- Todellako? kysyi Gryphus epäilevästi.

-- Se on kyllä totta, ja olen valmis edelleenkin suomaan teille apua.

-- Te? ihmetteli Gryphus. -- Oletteko sitten lääkäri?

-- Se on päätoimeni, sanoi vanki.

-- Osaatte siis asettaa käsivarteni paikoilleen?

-- Varsin hyvin.

-- Ja mitä te tarvitsette sitä varten?

-- Kaksi puulastaa ja liinakaistaleen.

-- Kuulet siis, Rosa, lausui Gryphus, -- että vanki lupaa asettaa käsivarteni paikoilleen. Siten pääsen mitään maksamasta. Auta minut maasta, olen kuin lyijyä!

Rosa kumartui potilasta kohden, ja tämä kietoi terveen kätensä hänen kaulaansa ja ponnistihe pystyyn, ja Kornelius työnsi nojatuolin hänen luoksensa, ettei hänen tarvinnut kävellä.

Gryphus istui tuoliin ja lausui kääntyen tyttärensä puoleen:

-- Etkö sinä kuullut? Mene noutamaan mitä tarvitaan!

Rosa läksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi tynnörinlautaa ja liinakangasta.

Sillaikaa oli Kornelius riisunut takin vanginvartijan yltä ja työntänyt hänen hihansa ylemmäksi.

-- Voitteko käyttää näitä, herra? kysyi Rosa.

-- Kyllä, neiti, lausui Kornelius, luoden silmäyksen noudettuihin esineisiin. -- Ne ovat varsin hyvät. Työntäkää nyt pöytä lähemmäksi. Asetan isänne käsivarren sen nojaan.

Rosa teki niin, ja Kornelius kohotti taittuneen käsivarren pöydälle, siten että kämmen oli pöytää vasten, asetti murtuneen luun taitavasti oikeaan asentoon ja lastat paikoilleen ja kääri liinakankaan niiden ympärille.

Juuri hänen pistäessään viimeisen neulan vanginvartija meni uudelleen tiedottomaksi.

-- Noutakaa etikkaa, neiti, lausui Kornelius. -- Hierokaamme sillä hänen ohimoitaan, niin hän toipuu.

Mutta saamastaan käskystä välittämättä Rosa lähestyi vankia, tultuaan vakuutetuksi että Gryphus oli tiedotonna.

-- Herra, lausui hän, -- palvelus palveluksesta!

-- Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.

-- Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.

-- Mutta, kysyi Kornelius, -- mitä voivat he minulle tehdä?

-- Näettekö nuo luurangot?

-- Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.

-- Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina, silvottuina?

-- Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.

-- Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi Rosa. -- Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei vitkastella.

-- Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?

-- Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä pakenemasta. Siis -- pelastakaa henkenne -- se on neuvoni!

-- Mitä sanottekaan?

-- Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian myöhäistä. Te epäröitte?

Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.

-- Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.

-- Varsin hyvin, mutta...

-- Mitä sitten?

-- En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.

-- Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.

-- Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, -- mutta minä jään tänne.

-- Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä että teidät tuomitaan ... tuomitaan kuolemaan, kuolemaan mestauslavalla, -- ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de Witteille!

-- Mitä! huudahti vanginvartija heräten tajuihinsa. -- Ken täällä puhuu noista kurjista pettureista, noista de Witt konnista?

-- Elkää kiivastuko, lausui Kornelius lempeästi hymyillen. -- Kuuma veri on luunmurrolle vaarallista.

Sitten hän lausui hiljaa Rosalle:

-- Lapseni, olen viaton ja olen tyynenä kuuleva tuomioni.

-- Vaiti! lausui Rosa.

-- Miksikä niin?

-- Isäni ei saa aavistaa, että olemme puhelleet keskenämme.

-- Mitä haittaa siitä olisi?

-- Mitäkö haittaa? Hän ei sallisi minun enää lainkaan tulla tänne, sanoi tyttö.

Tuo avomielinen vastaus saattoi Korneliuksen hymyilemään. Hänestä oli, kuin olisi hänelle onnettomuudessaan suotu hiukan onneakin.

-- Mitä te siellä mumisette? kysyi Gryphus nousten seisomaan, tukien oikeata käsivarttaan vasemmalla.

-- Herra vain antaa ohjeita, miten teitä on hoidettava.

-- Ohjeita, miten minua on hoidettava! Minua hoidettava! Minä annan myöskin sinulle ohjeita, kaunokaiseni!

-- Mitä ohjeita sitten?

-- Ettet enää toiste tule vankien huoneeseen, tai jos tulet, että poistut sieltä mahdollisimman pian. Siis marssit nyt täältä pois minun edelläni. Ja nopsaan!

Rosan katse lausui:

-- Siinä sen näette!

Korneliuksen katse vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

XI.

KORNELIUS VAN BAERLEN TESTAMENTTI.

Rosa ei ollut erehtynyt. Tuomarit tulivat seuraavana päivänä Buitenhofiin tutkimaan Kornelius van Baerleä. Mutta kyselyä ei kestänyt kauan. Todettiin että Kornelius van Baerle oli säilyttänyt huostassaan de Witt veljesten Ranskan hallitukselta saamat kirjeet.

Hän ei edes kieltänytkään sitä.

Tuomarit pyrkivät vain selvyyteen siitä, oliko van Baerle saanut nuo kirjeet Kornelius de Wittin välityksellä.

Kun van Baerlen nyt veljesten kuoltua ei tarvinnut salata mitään, hän myönsi ilman muuta että Kornelius de Witt omakätisesti oli antanut nuo kirjelmät hänen talletettavikseen, ja hän kertoi myöskin seikkaperäisesti miten se oh tapahtunut.

Tuo tunnustus todisti ilmeisesti että kummipoika oli kumminsa rikostoveri.

Mutta Kornelius tunnusti vielä muutakin. Hän kertoi avomielisesti toimiskeluistaan, tavoistaan, kotielämästään. Hän kertoi ettei ollenkaan välittänyt valtiollisesta elämästä, vaan harrasti opintoja, tieteitä ja taiteita ja kukkain viljelystä. Vielä hän lisäsi ettei ollut koskenut eikä edes nähnytkään Korneliuksen hänelle jättämiä papereita sen päivän jälkeen, jolloin Kornelius oli ollut Dordrechtissa ja uskonut ne hänen huostaansa.

Hänen viime lausuntoaan vastaan huomautettiin, ettei se voinut olla tosi, koska paperit olivat kaapissa, jossa hänen kätensä ja silmänsä toimiskelivat joka päivä.

Kornelius myönsi kyllä pistäneensä kätensä laatikkoon, mutta ainoastaan tutkiakseen olivatko sipulit kuivia, ja hän oli katsonut sinne vain nähdäkseen alkoivatko ne itää.

Tähän huomautettiin, että oli mahdoton uskoa sellaiseen välinpitämättömyyteen, sillä antaessaan omakätisesti tuollaisia papereita hänen huostaansa ei hänen kumminsa ollut voinut jättää häntä tietämättömäksi niiden merkityksestä.

Tähän vastasi Kornelius, että hänen kumminsa rakasti häntä liiaksi ja oli liian viisas mies ilmaistakseen hänelle noiden paperien sisällön, koska tieto siitä olisi voinut tuottaa tallettajalle levottomuutta.

Siihen vastattiin, että jos herra de Witt olisi menetellyt sillä tavoin, olisi hän varalta pannut kääröön kirjelmän, jossa todistaisi ettei hänen kummipoikansa tiennyt mitään tuosta kirjeenvaihdosta, tai olisi ainakin jouduttuaan syytteeseen kirjoittanut hänelle muutaman sanan, jolla hän voisi todistaa viattomuutensa.

Kornelius lausui tähän että hänen kumminsa ei voinut ajatellakaan minkään vaaran uhkaavan kääröä, sitä kun talletettiin kaapissa, jota van Baerlen talossa pidettiin pyhänä kuin liitonarkkia. Niin muodoin ei hän voinut tietää mitään todisteita olevan tarpeen. Mutta kuullessaan kirjettä mainittavan heräsi hänen mielessään nyt muisto, että juuri ennen hänen vangitsemistaan, hänen ollessaan vaipuneena tarkastamaan erästä kaikkein arvokkaimmista sipuleistaan, herra Jan de Wittin palvelija oli tullut hänen kuivatushuoneeseensa ja antanut hänelle erään paperin. Mutta tuo kaikki oli hänen mielessään kuin unennäkönä vain. Palvelija oli sitten poistunut, mutta Kornelius arveli että paperi ehkä löytyisi, jos sitä haettaisiin tarkasti.

Mitä Craekeen tulee, olisi ollut turhaa häntä hakea, sillä hän oli lähtenyt pois Hollannista.

Paperin löytymistä taas pidettiin niin vähän otaksuttavana, ettei edes viitsitty vaivautua sitä hakemaan, eikä Kornelius sitä liioin vaatinutkaan, koska oli mahdollista, että jos se löytyisikin, se ei sisältäisi mitään tuota kääröä koskevaa.

Tuomarit olivat koettavinaan yllyttää Korneliusta tarmokkaampaan itsepuolustukseen. He kohtelivat häntä tuollaisella hyväntahtoisella kärsivällisyydellä, joka osottaa joko suopeutta syytettyä kohtaan tai voitonvarmuutta, kun vastustaja jo on täysin nujerrettu eikä enää ole tarpeen häntä liioin ahdistella.

Kornelius ei antanut tuon suopeuden pettää itseään. Esittäen lopullisen puolustuksensa marttyyrin ylevyydellä ja syyttömän levollisuudella hän lausui:

-- Te kysytte, hyvät herrat, minulta asioita, joihin jo olen vastannut pysyen tarkoin totuudessa. Kas tässä ne tosiseikat, joihin tiedustelunne kohdistuvat: Olen saanut tuon käärön haltuuni sillä tavoin kuin olen teille kertonut. Vakuutan Jumalan edessä, etten tiennyt mitään sen sisällöstä enkä tiedä vieläkään muuta kuin minkä sain kuulla silloin kuin minut vangittiin, nimittäin että se sisälsi markiisi de Louvois'n kirjeitä herra Jan de Wittille. En myöskään tiedä, millä tavoin on tullut ilmi että tuo käärö oli minun hallussani, enkä käsitä kuinka voidaan katsoa rikokseksi sitä, että tallensin sen, mitä kuuluisa onneton kummini uskoi huostaani.

Siinä oli Korneliuksen koko puolustus. Tuomarit menivät neuvottelemaan.

He lausuivat nyt ensiksi ilmi sen mielipiteen, että kaikki valtiollinen erimielisyys on pahaksi, koska se voi johtaa sodankäyntiin, jota ennen kaikkea on kartettava.

Eräs tuomareista, jota pidettiin tarkkana ihmistuntijana, lausui arvelun, että tuo näennäisesti tyyni mies voi käydä varsin vaaralliseksi, koska hän varmaan juuri välinpitämättömyydellään pyrki salaamaan kiihkeän halunsa kostaa de Witt veljesten puolesta, joihin oli niin läheisissä suhteissa.

Toinen huomautti, että tulpaanein ihailu varsin hyvin voi olla yhtynyt valtiollisiin harrastuksiin, ja että historia todisti monen hyvin vaarallisen henkilön harjoittaneen kasvien viljelemistä sellaisella innolla, kuin olisi se ollut hänen pääharrastuksensa, vaikka hänen mielessään itse asiassa liikkui aivan toisenmoisia seikkoja. Todisteena siitä mainitsi hän Tarqvinius Vanhemman, joka hautoessaan tuumaa palata Roomaan viljeli unikukkia Gabiissa, ja Suuren Condén, joka mietiskellessään pakoa vankilastaan kasteli neilikoita Vincennes'in linnassa. Näiden seikkojen perusteella teki tuomari seuraavat johtopäätökset:

Herra Kornelius van Baerle oli joko harras tulpaaninviljelijä tai harras politikoitsija. Mutta kummassakin tapauksessa hän oli valehdellut tuomareille, sillä toisaalta todistivat kirjeet, jotka hänellä oli hallussaan, hänen toimineen valtiollisella alalla, ja toisaalta taas hänen huostassaan löytyneet sipulit todistivat hänen viljelleen tulpaaneja. Mutta juuri tuo outo seikka, että Kornelius van Baerle oli sekä harras politikoitsija että harras tulpaaninviljelijä, osotti hänellä olevan luonnottomia taipumuksia, osotti hänen pystyvän esiintymään milloin toisena, milloin toisena, politikkona tai tulpaaninviljelijänä, aina tarpeen mukaan, -- ja ilmenivät siis hänessä kaikki yhteiskunnallisen turvallisuuden vihollisille ominaiset tuntomerkit sekä jonkunmoinen -- tai oikeammin sanoen täydellinen -- yhdenkaltaisuus noiden pelättävien nerojen kanssa, joista varsinkin kuningas Tarqvinius Vanhempi ja herra Condé vielä olivat tuoreessa muistissa.

Keskustelu oli tuottanut tuomareille vakaumuksen, että maaherra, Oranian prinssi, olisi rajattoman kiitollinen Haagin tuomareille, jos nämä auttaisivat häntä pitämään kurissa Hollannin seitsemää maakuntaa, riistämällä hänen valtaansa uhkaavilta salahankkeilta kaikki toteutumisen mahdollisuudet.

Siinä oli kumoamaton peruste, ja ettei syytetylle jäisi pienintäkään salavehkeilyn mahdollisuutta päätettiin yksimielisesti, että herra Kornelius van Baerle oli tuomittava kuolemaan, syyllisenä valtiopetokseen, koska oli yhdessä de Witt veljesten kanssa vihollisen liittolaisena vehkeillyt Hollannin kansaa vastaan.

Päätöksen yhteydessä mainittiin myöskin muotoseikka, että mainittu van Baerle oli vietävä Buitenhofin vankilasta samannimisellä torilla olevalle mestauslavalle, missä teloittajan oli iskeminen hänen kaulansa poikki.

Kun käsiteltävä asia oli ollut perin vakava laadultaan, oli neuvottelu kestänyt puolen tuntia, ja tuon puolen tunnin aikana oli vanki jälleen kuljetettu kammioonsa.

Sinne tuli siis virkakirjuri lukemaan hänelle hänen tuomionsa.

Mestari Gryphuksen oli luunmurrosta johtuva kuume pidättänyt vuoteessa. Hän oli uskonut avaimensa eräälle ylimääräiselle palvelijalle, ja kun tuo palvelija nyt toi kirjurin vangin luo, seurasi Rosa häntä, asettuen nurkkaan oven taakse ja pitäen suunsa edessä nenäliinaa, tukahduttaakseen huokauksensa ja nyyhkytyksensä.

Kornelius kuuli tuomionsa pikemmin hämmästyen kuin alakuloisena.

Lopetettuaan lukemisensa tiedusteli kirjuri, oliko hänellä vielä mitään sanottavaa.

-- Ei, toden totta, vastasi vanki. -- Mutta minun täytyy tunnustaa, että kaikista kuolemansyistä vähimmin olisin tiennyt varoa tätä.

Kuultuaan tuon vastauksen kirjuri lausui jäähyväiset tuollaisen hartaan kunnioituksen valtaamana, jommoista hänen tapaisensa virkailijat aina osottavat kuuluisille rikollisille.

Hänen yrittäessään poistua lausui Kornelius:

-- Vielä muuan seikka, -- suvaitsetteko sanoa, minä päivänä tuo on määrätty tapahtuvaksi?

-- Tänään, vastasi kirjuri, hiukan hämillään tuomitun kylmäverisyydestä.

Oven takaa kuului nyyhkytys.

Kornelius koetti katsoa, ken siellä nyyhkytti, mutta Rosa oli sen arvannut ja vetäytynyt nurkkaansa.

-- Ja mihinkä aikaan? tiedusteli Kornelius edelleen.

-- Puolenpäivän aikaan, herra.

-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius. -- Ellen erehdy, löi kello kymmenen jo ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten. Minun täytyy pitää kiirettä.

-- Niin, herra, päästäksenne sovintoon Jumalan kanssa, sanoi kirjuri, kumartaen maahan saakka, -- ja te voitte antaa käskeä luoksenne minkä papin tahdotte.

Näin sanoen hän peräytyi huoneesta, ja virkaatekevä vanginvartija seurasi häntä sulkeakseen oven. Mutta valkoinen vapiseva käsivarsi laskeutui hänen ja raskaan oven väliin.

Kornelius ei nähnyt muuta kuin valkoisilla pitseillä koristetun kultapäähineen, jommoisia kauniit friisittäret tapasivat käyttää, ei kuullut muuta kuin kuiskeen vanginvartijan korvan juurelta. Mutta vanginvartija pani raskaat avaimensa valkoiseen käteen, joka oli ojennettu häntä kohden, ja laskeuduttuaan muutamia astuimia alemmaksi hän istuutui portaille, vartioiden niiden yläpäässä, kuten koira alhaalla.

Kultapäähine käännähti ja Kornelius näki nyt kauniin Rosan itkettyneet kasvot ja kyyneltyneet siniset silmät.

Tyttönen lähestyi Korneliusta kädet povelle puserrettuina.

-- Oi herra, herra! lausui hän.

Muuta ei hän saanut sanotuksi.

-- Kaunis lapseni, lausui Kornelius liikutettuna, -- mitä haluatte minulta? Minun täytyy tunnustaa että kykyni auttaa nyttemmin on varsin vähäinen.

-- Oi herra, tulen pyytämään teiltä armoa meille, lausui tyttö, kohottaen kätensä puolittain Korneliusta kohden, puolittain kohden taivasta.

-- Elkää itkekö noin, Rosa, lausui vanki. -- Kyyneleenne järkyttävät mieltäni paljoa kiihkeämmin kuin lähestyvä kuolemani. Tehän tiedätte, että mitä viattomampi vanki on, sitä tyynemmin hän voi kuolla, ja hän kuolee ilolla, kun saa kuolla marttyyrinä. Elkää itkekö enää, vaan lausukaa minulle toivomuksenne, kaunis Rosani!

Tyttö lankesi polvilleen.

-- Antakaa anteeksi isälleni! lausui hän.

-- Isällenne? kysyi Kornelius hämmästyneenä.

-- Niin, hän on ollut niin kova teitä kohtaan. Mutta hän on luonnostaan sellainen, hän on sellainen kaikille, eikä erityisesti teille.

-- Hän on saanut rangaistuksensa, rakas Rosa! Tuo tapaturma oli liiankin ankara rangaistus, ja minä annan hänelle kaikki anteeksi.

-- Kiitän teitä! lausui Rosa. -- Ja nyt, sanokaa te vuorostanne, voinko tehdä teille jonkun palveluksen?

-- Voitte kyllä, rakas lapseni, vastasi Kornelius lempeästi hymyillen. -- Te voitte pyyhkiä kyyneleet kauniista silmistänne.

-- Mutta enkö voi tehdä mitään teidän hyväksenne...

-- Sen, jolla on enää tunti elettävänä, pitäisi olla paha aineellisuuden orja halutakseen vielä jotakin, rakas Rosa.

-- Entä pappi, josta oli puhe?

-- Olen palvellut Jumalaa kaiken ikäni. Olen kunnioittanut häntä ihailemalla hänen kättensä tekoja, olen tyytynyt hänen tahtoonsa. Jumalan täytyy olla suopea minua kohtaan. Siis en halua pappia. Haluaisin vain Jumalan kunniaksi vielä saada erään tehtävän suoritetuksi. Auttakaa minua, rakkaani, toteuttamaan tuo viimeinen ajatukseni!

-- Oi herra Kornelius, puhukaa, puhukaa! huusi tyttönen kyynelten vallassa.

-- Ojentakaa minulle kaunis kätösenne, lapseni, ja luvatkaa olla nauramatta.

-- Nauramatta! huudahti Rosa epätoivoisena, -- nauramatta -- tänä hetkenä! Ettekö sitten ole luonut katsettakaan minuun, herra Kornelius!

-- Olen katsellut teitä, Rosa, sekä ruumiillisilla silmilläni että sieluni silmillä. En ole vielä koskaan nähnyt ihanampaa naista, en puhtaampaa mieltä. Ja jos en enää katso teihin tämän hetken jälkeen, niin suokaa se minulle anteeksi. Kun minun on eroaminen elämästä, haluaisin tehdä sen sitä surematta.

Rosa vavahti. Vangin puhuessa löi Buitenhofin tornikello yksitoista.

Kornelius ymmärsi hänen ajatuksensa.

-- Niin, Rosa, lausui hän, -- olette oikeassa, meidän täytyy kiiruhtaa.

Ja hän veti kolme paperiin käärittyä sipulia esiin poveltaan, jonne oli ne piilottanut, kun ei enää tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta.

-- Armas ystäväni, lausui hän, -- olen pitänyt hyvin paljon kukkasista. Silloin en tietänyt että on olemassa muutakin, jota voi rakastaa. Oi, elkää punehtuko, elkää kääntäkö kasvojanne minusta pois, Rosa, joskin rohkenen puhua teille rakkaudesta. Tämä puheeni on vaaratonta; tuolla alhaalla Buitenhofin torilla on olemassa säilä, joka on rankaiseva rohkeuteni. Siis -- minä rakastin kukkia, ja luulen löytäneeni keinon kasvattaa tuon suuren mustan tulpaanin, jota on luultu mahdottomaksi kehittää ja josta Haarlemin puutarhayhdistys, kuten tiedätte, -- tai kenties ette sitä tiedäkään --, on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon. Nuo satatuhatta floriinia -- joita en suinkaan sure, sen tietää Jumala, -- nuo satatuhatta floriinia minulla on tässä paperissa. Ne ovat voitettavissa niillä kolmella sipulilla, jotka se sisältää, ja jotka te voitte ottaa vastaan, sillä lahjoitan ne teille.

-- Herra Kornelius!

-- Voitte ottaa ne varsin hyvin, Rosa, ette tee vääryyttä kenellekään, lapseni. Olen aivan yksin maailmassa, isäni ja äitini eivät enää elä, ja minulla ei ole koskaan ollut veljiä eikä sisaria. En ole koskaan rakastanut, ja jos joku on rakastanut minua, niin en ole siitä tiennyt. Näettehän kyllä, kuinka yksinäinen ihminen olen, jo siitäkin, ettei tänä hetkenä ole luonani minua auttamassa ja lohduttamassa ketään muita kuin te.

-- Mutta herra, satatuhatta floriinia...

-- Puhukaamme vakavasti asiasta, rakas lapseni, sanoi Kornelius. -- Tuollainen kaunis tyttö ja satatuhatta floriinia myötäjäisiä, -- sillä te saatte kyllä nuo satatuhatta floriinia, olen varma, sipuleistani. Saatte siis nuo rahat, rakas Rosa, ja kiitokseksi pyydän vain että lupaatte valita mieheksenne nuoren kelpo miehen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä yhtä hartaasti kuin minä rakastin kukkiani. Elkää keskeyttäkö minua, Rosa, sillä minulla on enää vain muutama minuutti jäljellä.