Part 8

Tyttö parka oli tukehtua nyyhkytyksiinsä.

Kornelius otti häntä kädestä.

-- Kuunnelkaa minua, jatkoi hän. -- Näin teidän on menetteleminen: Te otatte multaa Dordrechtissa olevan taloni puutarhasta. Pyytäkää puutarhuriltani Butruysheimiltä multaa sarasta n:o 6. Te istutatte sitten nuo kolme sipulia syvään laatikkoon ja ne kukkivat ensi toukokuussa. Kun näette kukkimisajan lähestyvän, vartioikaa niitä öisin, ettei tuuli saa niitä vahingoittaa, suojatkaa niitä päivisin auringon paahteelta. Niiden kukka on oleva musta, olen varma siitä. Silloin ilmoitatte asiasta Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle. Hän antaa palkintolautakunnalle toimeksi tutkia kukan väriä, ja teille maksetaan satatuhatta floriinia.

Rosa huokasi tuskallisesti.

-- Nyt, jatkoi Kornelius pyyhkäisten silmäripseistään kyyneleen, joka oli pikemmin omistettu tuolle ihmekukalle, jota hän ei saanut nähdä, kuin elämälle, josta hänen oli luopuminen, -- nyt ei minulla enää ole muuta toivomusta kuin se, että annatte tuolle tulpaanille nimen _Rosa Barlaensis_, niin että se muistuttaa samalla teidän ja minun nimeäni. Mutta kun te tietysti ette osaa latinaa, niin voisitte helposti unohtaa tuon sanan. Koettakaa siis toimittaa minulle paperia ja kynä, että voin kirjoittaa sen teille.

Itkuun tyrskähtäen ojensi Rosa hänelle nahkakantisen kirjan, jossa oli nimimerkkinä kirjaimet C.W.

-- Mikä kirja tämä on? kysyi vanki.

-- Oi herra, vastasi Rosa, -- se on kummi parkanne raamattu. Se soi hänelle voimaa kestää kidutuksen ja kuulla kalpenematta tuomionsa. Löysin sen tästä huoneesta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen, ja olen säilyttänyt sitä pyhänä muistona. Otin sen nyt mukaani tänne, sillä minusta tuo kirja tuntui omistavan taivaallista voimaa. Teille on Jumala välittömästi suonut tuota samaa voimaa. Kiitos olkoon hänelle! Kirjoittakaa tähän kirjaan se, mitä haluatte kirjoittaa, herra Kornelius, ja vaikka kovaksi onneksi en osaa lukea, on tahtonne tuleva täytetyksi.

Kornelius otti raamatun ja suuteli sitä kunnioittavasti.

-- Mutta millä minä kirjoitan? kysyi hän.

-- Raamatussa on kynä, sanoi Rosa. -- Se oli siinä, ja olen sen säilyttänyt.

Tuon kynän oli Jan de Witt ojentanut veljelleen, Ja se oli jäänyt kirjan sisään.

Kornelius otti kynän ja kirjoitti sen toiselle lehelle -- sillä, kuten muistettaneen, oli ensi lehti reväisty pois, -- kuoleman läheisyydestä huolimatta yhtä vakavalla kädellä kuin hänen kumminsakin oli kirjoittanut, seuraavat sanat:

»23 p. elokuuta 1672, viatonna tuomittuna kuolemaan mestauslavalla ja ollen valmis jättämään sieluni Jumalan haltuun, luovutan Rosa Gryphukselle ainoan omaisuuden, mikä minulle on jäänyt muun varallisuuteni jouduttua valtion omaksi. Luovutan Rosa Gryphukselle kolme sipulia, joista varman vakuutukseni mukaan ensi toukokuussa on kehkeytyvä suuri musta tulpaani, jommoisesta Haarlemin puutarhayhdistys on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon. Luovutan hänelle ainoana perillisenäni nuo satatuhatta floriinia, asettaen ehdoksi ainoastaan sen, että hänen on valittava puolisokseen noin minun ikäiseni mies, joka häntä rakastaa ja jota hänkin rakastaa, ja että hän antaa uudelle suurelle mustalle tulpaanilajille nimen _Rosa Barlaensis_, siis nimen, joka on muovaeltu hänen ja minun nimestäni yhteisesti. Suokoon Jumala minulle armonsa ja hänelle terveyttä!

Kornelius van Baerle.»

Ojentaen raamatun Rosalle lausui Kornelius:

-- Lukekaa, mitä olen kirjoittanut!

-- Oi herra, vastasi tyttö, -- johan sanoin etten osaa lukea.

Silloin luki Kornelius ääneen tekemänsä testamentin.

Lapsi raukan nyyhkytykset kävivät yhä kiihkeämmiksi.

-- Suostutteko ehtoihini? kysyi vanki surumielisesti hymyillen ja suudellen kauniin friisittären vapisevia sormia.

-- Oi, en tiedä, herra, sopersi tyttö.

-- Ette tiedä, -- miksikä niin?

-- Siinä on ehto, jota en voi täyttää.

-- Mikä sitten? Luulin laatineeni ehdot välipuheemme mukaisiksi.

-- Te annatte minulle nuo satatuhatta floriinia myötäjäisiksi?

-- Niin kyllä.

-- Ja minun pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastan?

-- Tietysti.

-- Sitten en voi ottaa vastaan noita rahoja. En ole koskaan rakastava ketään, enkä mene koskaan naimisiin.

Saatuaan nuo sanat vaivoin lausutuksi Rosa vaipui polvilleen, tuskasta puoleksi tajutonna.

Kauhistuneena nähdessään hänet niin kalpeana ja elotonna yritti Kornelius ottaa hänet syliinsä, mutta silloin kuului porraskäytävästä raskaita askeleita ja muita kammottavia ääniä, joihin yhtyi koiran haukunta.

-- Teitä tullaan noutamaan! huudahti Rosa käsiään väännellen. -- Jumalani! Jumalani! Eikö teillä ole enää mitään minulle sanottavaa?

Ja hän vaipui polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä, tukehtumaisillaan kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

-- Pyydän teitä rakkaudesta minuun huolellisesti säilyttämään noita kolmea sipulia ja hoitamaan niitä antamieni määräysten mukaisesti. Jääkää hyvästi, Rosa!

-- Kyllä ... voi herra! sopersi tyttönen päätään kohottamatta. -- Teen kaikki mitä olette käskenyt. Mutta naimisiin en voi mennä, sillä se ... se on aivan mahdotonta, vannon sen!

Ja hän kätki vavahtelevalle povellensa Korneliuksen antaman kalliin aarteen.

Melu, jonka Kornelius ja Rosa olivat kuulleet, johtui siitä, että virkakirjuri saapui noutamaan tuomittua, seurassaan teloittaja ja sotamiehiä, joiden piti muodostaa vartiojoukko mestauslavan ympärille, sekä linnan palvelusväkeen kuuluvia uteliaita katselijoita.

Osottamatta heikkoutta tai kerskailevaa rohkeutta otti Kornelius heidät vastaan pikemmin ystävinä kuin vihollisina ja tyytyi ilman muuta noudattamaan toimituksen täytäntöönpanoa varten annettuja määräyksiä.

Luodessaan silmäyksen pienestä ristikkoakkunasta torille hän näki mestauslavan ja parinkymmenen askeleen päässä siitä hirsipuun, josta de Witt veljesten häväistyt maalliset jäännökset oli poistettu maaherran käskystä.

Lähtiessään huoneesta seuratakseen sotamiehiä Kornelius halusi vielä kerran katsoa Rosan enkelinsilmiin, mutta hän näki sotamiesten miekkojen ja keihäiden välitse vain puupenkin vieressä maassa makaavan ruumiin ja värittömät kasvot, puolittain pitkien kiharoiden peitossa.

Mutta mennessään tiedottomaksi oli Rosa totellakseen ystäväänsä laskenut kätensä samettiliivilleen, ja tajutonnakin suojeli hän yhä vielä vaistomaisesti Korneliuksen hänelle uskomaa aarretta.

Ja lähtiessään vankikammiosta näki Kornelius Rosan koukistuneiden sormien lomitse tuon keltaisen raamatunlehden, johon Kornelius de Witt oli niin suurella vaivalla ja tuskalla piirtänyt muutamia rivejä, jotka ehdottomasti olisivat pelastaneet niin ihmisen kuin tulpaaninkin, jos Kornelius vain olisi lukenut ne.

XII.

MESTAUS.

Korneliuksen tarvitsi kulkea tuskin kolmeasataa askeltakaan tullakseen vankilasta mestauslavalle.

Portaitten juurella odottava koira silmäili häntä levollisesti hänen kulkiessaan ohitse, ja hän oli näkevinään sen silmissä lempeän ilmeen, joka melkein vivahti säälille.

Kenties tunsi koira tuomitut ja puri ainoastaan niitä, jotka pääsivät vapaiksi.

Voi ymmärtää, että mitä lyhyempi matka vankilan ovelta mestauslavalle oli, sitä tiheämpänä joukkona reunustivat sitä uteliaat katselijat.

Ne olivat katselijoita, joiden kostonhimoa kolme päivää aikaisemmin vuodatettu veri ei ollut tyydyttänyt, vaan jotka nyt himoitsivat uutta uhria.

Tuskin oli Kornelius tullut näkyviin, kun ilmoille kohosi kaamea ulvonta, joka levisi yli torin ja siihen päättyviä, ihmistulvan täyttämiä katuja pitkin.

Mestauslava oli kuin neljän tai viiden virran huuhtelema saari.

Huutojen, ulvonnan ja uhkausten keskellä käyskenteli Kornelius tykkänään omaan itseensä vaipuneena.

Mitä ajatteli tuo oikeamielinen mies, mennessään nyt kuolemaan?

Hän ei ajatellut vihollisiaan, ei tuomareitaan, ei teloittajiaan.

Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta, istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.

-- Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, -- ja kaunis unelma on alkava.

Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.

Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita ylös.

Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut ja paistanut heidät kolme päivää sitten.

Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.

Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike. Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka oli tekevä lopun hänen elämästään.

Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut miekkansa.

Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.

Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta värisevällä kaulallaan.

Mutta -- oi ihmettä!

Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.

Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.

Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman horjuvana.

Hän avasi silmänsä.

Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä varustetulta pergamenttilevyltä.

Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.

Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi hän käsitti kaikki.

Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä taivaanlaelta.

Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia, jota me nimitämme kaulaksi.

Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.

Mutta Kornelius erehtyi, -- käyttääksemme rouva de Sévignén sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän tärkeimmän kohdan.

Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsi Kornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.

Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi syyllinen elääkseen vapaana.

Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:

-- No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan tulpaanin kolme sipulia.

Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.

Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.

Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.

Van Baerle tunsi kyllin tarkoin maansa historian tietääkseen että kuuluisa Grotius oli Barneveldin kuoltua ollut vankina tuossa linnassa, ja että säädyt olivat olleet kyllin jalomielisiä myöntääkseen tämän kuuluisan kirjailijan ja runoilijan, lakimiehen, historioitsijan ja jumaluusoppineen ravintoa varten kaksikymmentäneljä äyriä päivää kohden.

-- Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle, mietiskeli van Baerle, -- annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, -- mutta pysynhän sentään hengissä.

Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.

-- Oi, huudahti hän, -- tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!

-- Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta vielä alemmaksi.

XIII.

MITKÄ TUNTEET SILLAIKAA TÄYTTIVÄT ERÄÄN KATSOJAN MIELEN.

Korneliuksen seistessä ajatuksiinsa vaipuneena, vaunut lähestyivät mestauslavaa.

Ne olivat aiotut vangille. Häntä kehotettiin niihin nousemaan, ja hän totteli.

Hänen viimeinen katseensa suuntautui kohden Buitenhofin vankilaa. Hän toivoi näkevänsä akkunassa Rosan rauhoittuneet kasvot, mutta vaunujen eteen oli valjastettu oivat hevoset, ja nämä kuljettivat van Baerlen nopeasti pois keskeltä tuota kansanjoukkoa, joka ylistyshuudoin kunnioitti ylevää maaherraa, omistaen vielä muutaman häväistyssanan de Witt veljeksille ja kuolemasta pelastuneelle kummipojalle.

-- Olipa oivallista, tuumiskelivat katselijat, -- että kiiruhdimme rankaisemaan tuota Jan petturia ja Kornelius konnaa. Muutoin olisi hänen ylhäisyytensä säälistä riistänyt heidätkin meidän käsistämme, kuten tämän!

Katselijoiden joukossa, jotka van Baerlen mestaus ali houkutellut Buitenhofin torille ja jotka hiukan pahoittelivat asiain odottamatonta käännettä, oli varmaankin kaikkein pahastunein muuan siistipukuinen porvari, joka oli aamulla käyttänyt jalkojaan ja käsiään niin taitavasti, että hänet erotti mestauslavasta ainoastaan sitä ympäröivä vartiojoukko.

Moni oli osottanut kiihkeätä halua nähdä rikollisen Korneliuksen kavalan veren vuotavan; mutta ei kukaan ollut ilmaissut tuota koleata mielihaluansa sellaisella hillittömällä katkeruudella kuin mainittu porvari.

Kaikkein kiihtyneimmät olivat saapuneet päivänkoitteessa Buitenhofin torille, hankkiakseen itselleen mahdollisimman hyvän paikan. Mutta vieden voiton näistäkin oli tuo porvari viettänyt yönsä vankilan edustalla, ja sieltä käsin oli hänen onnistunut hyvin sanoin ja iskuin raivata itselleen tietä, niin että oli päässyt ensi riviin.

Ja kun teloittaja toi vangin mestauslavalle, oli tuo porvari, seisten paremmin nähdäkseen ja näkyäkseen kaivon vieressä olevalla rajapyykillä, tehnyt teloittajaa kohden liikkeen, joka merkitsi:

-- Te pysytte sanassanne, eikö niin?

Ja tähän liikkeeseen oli teloittaja vastannut toisella, joka merkitsi:

-- Voitte olla aivan levollinen.

Ken oli sitten tuo porvari, joka näytti olevan niin tuttava teloittajan kanssa, ja mikä oli noiden liikkeiden tarkoitus?

Asia on varsin helppo ymmärtää. Tuo porvari oli tietysti herra Isak Boxtel, joka Korneliuksen vangitsemisen jälkeen oli tullut Haagiin, pyrkiäkseen saamaan haltuunsa nuo kolme mustan tulpaanin sipulia.

Boxtel oli ensiksi tehnyt yrityksiä toteuttaakseen tuumansa Gryphuksen avulla, mutta tämä oli uskollinen, epäluuloinen ja pureva kuin verikoira. Hän käsitti Boxtelin vihan takaperoisesti, luullen häntä vangin hartaaksi ystäväksi, joka turhanpäiväisillä verukkeilla pyrki hankkimaan vangille tilaisuuden paeta vankilasta.

Kun siis Boxtel ensi kerran ehdotti Gryphukselle, että tämä toimittaisi hänelle sipulit, jotka vangin täytyi säilyttää joko povellaan tai jossakin kammionsa sopukassa, vastasi Gryphus ajamalla hänet ulos ja usuttamalla vahtikoiran hänen kimppuunsa.

Koiran hampaisiin jäänyt housunpala ei ollut lannistanut Boxtelin rohkeutta. Hän palasi jälleen, mutta tällä kertaa oli Gryphus vuoteen omana, kuumeessa ja käsivarsi taittuneena. Hän ei siis ollut edes ottanut vastaan asiamiestä, mutta tämä oli nyt kääntynyt Rosan puoleen, tarjoten hänelle korvaukseksi noista kolmesta sipulista päähineen puhtaasta kullasta. Vastaukseksi jalo tyttönen, vaikkei tiennytkään kuinka arvokkaita nuo esineet olivat, joiden varastamisesta hänelle tarjottiin niin hyvä hinta, kehotti kiusaajaa kääntymään teloittajan puoleen, tämä kun oli tuomittujen viimeinen perillinen.

Tuo kehotus sai erään tuuman hereille Boxtelin mielessä.

Sillä välin oli tuomio langennut, -- nopea, ratkaiseva tuomio. Isak ei ehtinyt lahjoa ketään. Hän päätti noudattaa Rosan neuvoa ja meni teloittajan puheille.

Isak oli varma, että Kornelius kuolisi tulpaanit sydämellään.

Boxtel ei tiennyt ottaa lukuun kahta seikkaa, nimittäin:

Rosaa eli rakkautta;

Vilhelmiä eli armahtavaisuutta.

Ellei Rosaa eikä Vilhelmiä olisi ollut olemassa, olisivat Boxtelin laskut olleet oikeat.

Ilman Vilhelmiä olisi Kornelius kuollut.

Ilman Rosaa olisi Kornelius kuollut tulpaanit sydämellään.

Herra Boxtel meni siis teloittajan puheille, esiintyi tuomitun hyvänä ystävänä ja tarjosi tulevan vainajan omaisuudesta, kulta- ja hopeakoruja lukuunottamatta, jotka jätti teloittajalle, hieman tuhlaten kokonaista sata floriinia.

Mutta mitä merkitsi sata floriinia sille, joka oli melkein varma voivansa tällä hinnalla ostaa Haarlemin puutarhayhdistyksen palkinnon?

Se oli laina, joka tuotti korkoa tuhannen yhdeltä, ja sellaista rahain sijoittamista ei käy moittiminen.

Teloittajan puolestaan ei tarvinnut tehdä juuri mitään voittaakseen nuo sata floriinia. Hänen piti vain toimituksen päätyttyä päästää Boxtel palvelijoineen mestauslavalle, ottamaan huostaansa ystävänsä maalliset jäännökset.

Oli muuten varsin tavallista, että jonkun johtomiehen kärsittyä kuolemanrangaistuksen Buitenhofin torilla, hänen opetuslapsensa menettelivät tähän tapaan.

Tuollaisella intoilijalla kuin Kornelius voi varsin hyvin olla ystävänä toinen intoilija, joka maksoi sata floriinia hänen ruumiistaan.

Niinpä suostuikin teloittaja hänen pyyntöönsä ja asetti vain sen ehdon, että saisi maksun etukäteen.

Boxtelin voi käydä kuten niiden, jotka menevät markkinanäytelmää katsomaan. Hän voi katua kauppojaan ja jälkeenpäin kieltäytyä maksamasta.

Boxtel maksoi etukäteen ja jäi odottamaan tapahtumain kehitystä.

Sanomattakin ymmärtää, että Boxtel oli kiihtynyt, että hän piti silmällä vahteja, kirjureita, teloittajia, van Baerlen jokaista liikettä. Kuinkahan tämä asettaisi kaulansa mestauspölkylle, millä tavoin suistuisi hän maahan, ja eikö hän suistuessaan murskaisi allensa noita kallisarvoisia sipuleita? Oliko hän edes pannut ne kultarasiaan, kulta kun olisi kovinta kaikista metalleista?

Emme edes pyrikään kuvaamaan vaikutusta, jonka tähän ylevään sieluun teki mestaustoimituksen keskeytys. Miksi tuhlasi mestaaja tuolla tavoin aikaansa, välkyttelemällä miekkaansa Korneliuksen pään päällä, sen sijaan että olisi sillä katkaissut hänen kaulansa? Mutta kun hän sitten näki kirjurin tarttuvan tuomitun käteen ja kohottavan hänet pystyyn sekä vetävän taskustaan esiin pergamenttilevyn, -- kuuli maaherran armahduskirjeen luettavan julki, -- silloin ei Boxtel enää ollut ihminen. Hänen silmissään, huudossaan, liikkeissään kuvastui tiikerin, hyeenan tai käärmeen raivo. Jos hän olisi voinut saavuttaa van Baerlen, olisi hän käynyt hänen kimppuunsa ja surmannut hänet.

Nyt jäisi siis Kornelius henkiin ja menisi Loewesteiniin. Hän veisi sipulinsa vankilaansa, ja kenties hän löytäisi siellä puutarhan, jossa saisi mustan tulpaanin kukkaan.

On mielen järkytyksiä, joita kirjailija paran kynä ei pysty kuvaamaan, vaan joihin nähden hänen täytyy turvautua lukijan omaan mielikuvitukseen, tyytyen esittämään vain niihin liittyvät ulkonaiset tapahtumat.

Boxtel vaipui tiedotonna rajapyykiltään muutamien oranialaisten syliin, jotka olivat tyytymättömiä kuten hänkin tapahtumain kulkuun. Mutta luullen herra Isakin huutojen aiheutuvan ilosta, he antoivat hänen maistaa nyrkiniskuja sellaisia, ettei Kanaalin toisella puolellakaan olisi ollut parempia saatavissa.

Mutta mitä merkitsivät nyrkiniskut sen tuskan rinnalla, mikä raateli Boxtelin sydäntä!

Hän yritti lähteä juoksemaan vaunujen jälkeen, jotka veivät pois Korneliuksen sipuleineen. Mutta innoissaan ei hän huomannut muuatta katukiveä, vaan kompastui, kadotti tasapainonsa ja pyöri kymmenen askelta eteenpäin. Kun hänen vihdoin onnistui nousta pystyyn rusikoituna ja tukehtumaisillaan, oli Haagin lokainen roskaväki kulkenut tietänsä hänen selkänsä ylitse.

Vaatteet rikkinäisinä, selkä kirvelevänä ja kädet naarmuilla sai Boxtel nyt mietiskellä kovaa kohtaloansa.

Luulisi hänen jo saaneen kyllänsä ja väsyneen taistelemasta sitä vastaan.

Mutta niin ei kumminkaan ollut.

Jaloilleen päästyään Boxtel raastoi tukkaansa parhaansa mukaan ja heitti töyhdöt uhriksi tuolle hurjalle ja säälimättömälle jumalattarelle, jolla on nimenä Kateus.

Epäilemättä iloitsi jumalatar tuosta antimesta, sillä mytologia kertoo hänellä muutoin olevan päänkoristeena ainoastaan käärmeitä.

XIV.

DORDRECHTIN KYYHKYSET.

Kornelius van Baerlelle oli tietysti suuri kunnia jo sekin, että hänet määrättiin samaan vankilaan, missä oppinut Grotius oli asustanut.

Mutta vankilaan tultuaan odotti häntä siellä vieläkin suurempi kunnia. Huone, mihin Barneveldin kuuluisa ystävä oli ollut suljettuna, oli vapaana tulpaaninviljelijä van Baerlen saapuessa Oranian prinssin armahtamana Loewesteinin linnaan.

Tuo huone oli ollut linnanväen kesken huonossa maineessa siitä saakka kuin Grotiuksen oli onnistunut kekseliään vaimonsa avulla paeta sieltä kirja-arkussa, jota ei ollut muistettu tutkia.

Van Baerlestä tuntui hyvältä enteeltä tuo, että hän sai juuri tämän huoneen; hänen mielestään ei olisi pitänyt panna uutta kyyhkystä häkkiin, josta edellinen oli niin helposti lentänyt tiehensä.

Tuo vankikammio on historiallinen huone. Emme siis hukkaa aikaamme kuvaamalla sen yksityiskohtia. Lukuunottamatta sitä, että siihen liittyi rouva Grotiukselle laadittu sivukammio, se oli samanlainen vankihuone kuin toisetkin, kenties hiukan korkeampi vain. Sitä paitsi oli ristikkoakkunasta mitä ihanin näköala.

Muutoin ei kertomuksemme tarkoituksena olekaan kuvata niin ja niin monta huonetta sisustuksineen. Van Baerlelle merkitsi elämä muutakin kuin hengittämistä. Vanki parka rakasti paljoa enemmän kuin hengitysneuvojaan kahta esinettä, jotka ainoastaan ajatus, tuo nopea matkailija, tästä lähtien voi toimittaa hänen ihailtaviksensa.

Kukka ja nainen, -- niin toinen kuin toinenkin oli häneltä ainaiseksi hukassa!

Onneksi erehtyi kunnon van Baerle näin ajatellessaan! Jumala, joka hänen vaeltaessaan mestauslavalle oli silmäillyt häntä isän hymyilevin katsein, Jumala oli varannut hänelle vankilassa, herra Grotiuksen huoneessa, ihmeellisempiä elämänvaiheita kuin mikään tulpaaninviljelijä konsanaan on kokenut.

Kun hän eräänä aamuna seisoi akkunansa ääressä nauttien Waalista kohoavasta raittiista ilmasta sekä ihaillen synnyinkaupunkinsa Dordrechtin tuulimyllyjä, jotka näkyivät kaukaa savupiippumetsän takaa, havaitsi hän kuinka samasta suunnasta lähestyi parvi kyyhkysiä, jotka vilusta väristen laskeutuivat päivänpaisteeseen Loewesteinin suipoille harjoille.