Part 6

-- Oi rakas lapseni, kallis herrani, huusi hoitajatar, saapuen vuorostaan huoneeseen. -- Ottakaa kultanne, kalleutenne, ja paetkaa, paetkaa!

-- Mutta minne voisin paeta? kysyi van Baerle.

-- Hypätkää ulos akkunasta.

-- Se on viidenkolmatta jalan korkeudessa.

-- Mutta alhaalla on kuuden jalan paksulti pehmeätä multaa.

-- Niin kyllä, mutta minä putoan tulpaanieni päälle.

-- Ei auta, teidän täytyy hypätä!

Kornelius otti kolmannen sipulin, lähestyi akkunaa ja avasi sen, mutta pelästyen tuhoa, jonka aikaansaisi lavoillaan, enemmän vielä kuin hypättävän välin pituutta, hän peräytyi ja lausui:

-- Sitä en ikinä tee!

Tänä hetkenä alkoi portaitten ristikkoaidan takaa näkyä sotamiesten tapparakeihäitä.

Hoitajatar kohotti kätensä kohden taivasta.

Mitä Kornelius van Baerleen tulee, niin on tunnustettava, ei ihmisen, vaan tulpaaninviljelijän kunniaksi, että hän tänä hetkenä ajatteli yksinomaan verrattomia sipulejaan.

Hänen katseensa hakivat paperia, mihin ne kääriä, hän havaitsi Craeken jättämän raamatunlehden, ja hän otti sen, muistamatta mielenjännityksessään, mikä lehtinen se oikein olikaan. Hän kääri siihen nuo kolme sipulia, pisti ne povellensa ja jäi odottamaan.

Samassa astuivat sotamiehet sisään, virkamiehen ohjaamina.

-- Oletteko te tohtori Kornelius van Baerle? kysyi virkamies, vaikka hän varsin hyvin tunsi vangittavan. Mutta tässä hän noudatti lain määräyksiä, mikä seikka, kuten käsittää voi, soi kuulustelulle perin juhlallisen leiman.

-- Olen kyllä, herra van Spennen, vastasi Kornelius, kohteliaasti tervehtien tuomariansa, -- ja te tiedätte sen myöskin varsin hyvin.

-- Luovuttakaa siis meille nuo salavehkeilyjä käsittelevät paperit, jotka teillä on hallussanne.

-- Salavehkeilyjä? toisti Kornelius, perin ihmeissään tuosta tuimasta puhuttelusta.

-- Ei maksa vaivaa teeskennellä hämmästystä!

-- Vakuutan teille, herra van Spennen, lausui nyt Kornelius, -- etten lainkaan käsitä tarkoitustanne.

-- Koetan siis auttaa teidät jäljille, tohtori, lausui tuomari. -- Luovuttakaa meille ne paperit, jotka petturi Kornelius de Witt viime tammikuussa jätti huostaanne.

Asia rupesi selvenemään Korneliukselle.

-- No niin, no niin! lausui van Spennen. -- Näen että muistinne alkaa selvetä, eikö totta?

-- Kyllä. Mutta te sanoitte noiden paperien käsittelevän salavehkeilyjä, ja sellaisia papereita minulla ei ole hallussani.

-- Vai kiellätte sen?

-- Niin teen.

Virkamies käännähti, luoden katseen yli huoneen.

-- Mitä talonne huonetta nimitetään kuivatushuoneeksi? kysyi hän.

-- Juuri tätä, jossa nyt olemme.

Tuomari silmäili pientä muistiinpanolistaa, joka oli päällimäisenä hänen papereittensa joukossa.

-- Hyvä, sanoi hän, kuten se, joka on tehnyt päätöksensä.

Kääntyen sitten Korneliuksen puoleen hän lausui:

-- Tahdotteko antaa minulle nuo paperit?

-- Mutta sitähän en voi tehdä, herra van Spennen. Nuo paperit eivät ole minun. Ne ovat minulle uskottuja papereita, ja pyhä velvollisuuteni on säilyttää ne huostassani.

-- Tohtori Kornelius, lausui tuomari, -- säätyjen nimessä käsken teitä avaamaan tuon laatikon ja luovuttamaan minulle paperit, jotka se sisältää!

Ja tuomari osotti sormellaan uunin vieressä olevan kaapin kolmatta laatikkoa.

Tässä kolmannessa laatikossa olivat todellakin nuo paperit, jotka rantavouti oli uskonut kummipojalleen, ja poliisi oli siis saanut perin tarkat tiedonannot.

-- Vai ette te tahdo? lausui Spennen nähdessään Korneliuksen tyrmistyvän hämmästyksestä. -- Avaan sen sitten itse!

Ja vetäen auki koko laatikon näki tuomari sieltä ensin tulevan esiin parikymmentä sipulia, huolellisesti järjestettyinä ja nimilapuilla varustettuina, ja sitten tuon paperikäärön, juuri samassa kunnossa kuin Kornelius de Witt paran jättäessä sen kummipojalleen.

Tuomari avasi sinetit, repi auki käärön, loi kiihkeän katseen ensi lehtiin, jotka tulivat esiin, sekä huusi kammottavalla äänellä:

-- Siis ovat oikeuden saamat tiedonannot täysin totuudenmukaisia.

-- Mitä? kysyi Kornelius. -- Mitä ne sitten sisältävät?

-- Elkää enää tekeytykö tietämättömäksi, herra van Baerle, vastasi tuomari. -- Teidän on seuraaminen meitä!

-- Kuinka niin? Teitä seuraaminen?

-- Niin, sillä säätyjen nimessä vangitsen nyt teidät.

Vangitsemisia ei vielä toimitettu Vilhelm Oranialaisen nimessä. Hän oli ollut vielä liian vähän aikaa maaherrana.

-- Aiotteko vangita minut! huudahti Kornelius. -- Mutta mitä sitten olen tehnyt?

-- Se asia ei koske minua, tohtori. Sen saatte kuulla tuomareiltanne.

-- Missä sitten?

-- Haagissa.

Tyrmistyneenä syleili Kornelius hoitajatartaan, joka meni tainnoksiin, ojensi kätensä kyyneliin menehtyville palvelijoille ja seurasi virkamiestä, joka sulki hänet vaunuihin, kuljetettavaksi säätyjen vankina täyttä laukkaa Haagiin.

VIII.

SISÄÄNMURTO.

Kuten lukija voi arvata, oli nyt esitetty tapahtuma Isak Boxtelin pirullista työtä.

Kuten muistettaneen, oli hän kaukoputkellaan tarkoin voinut seurata Kornelius de Wittin ja hänen kummipoikansa välistä kohtausta. Tosin ei hän ollut voinut kuulla mitään, mutta hän oli nähnyt kaikki.

Lukija muistanee myöskin, että Boxtel oli arvannut noiden papereiden, jotka rantavouti uskoi kummipojalleen, olevan perin tärkeitä; olihan tämä sulkenut saamansa käärön laatikkoon, missä säilytti kaikkein kallisarvoisimpia sipulejaan.

Kun siis Boxtel, joka seurasi valtiollisia tapahtumia paljon tarkemmin kuin hänen naapurinsa, sai kuulla että Kornelius de Witt oli vangittu syytettynä valtiopetoksesta, hän käsitti että hänen tarvitsi sanoa vain sana, saattaaksensa kummipojan kumminsa kohtalosta osalliseksi.

Mutta niin suurta onnea kuin tuo ajatus tuottikin Boxtelille, pöyristytti se häntä kumminkin samalla, hänen ottaessaan huomioon että ilmiannollaan voi saattaa syytetyn mestauslavalle.

Mutta rikollisilla ajatuksilla on se kammottava ominaisuus, että rikoksiin taipuvaiset mielet niihin vähitellen tottuvat. Sitä paitsi tyynnytteli Boxtel itseään mietiskelemällä tähän tapaan:

Kornelius de Witt on huono kansalainen, koska hänet on vangittu, valtiopetoksesta syytettynä.

Minä sitä vastoin olen kunnon kansalainen, koska en ole mistään syytteessä ja olen vapaa kuin ilman tuulet.

Koska Kornelius de Witt kerran on huono kansalainen, mikä seikka ilmenee siitä, että hän on vangittuna valtiopetoksesta, on hänen rikostoverinsa Kornelius van Baerle yhtä huono kansalainen kuin hänkin.

Koska minä siis olen kunnon kansalainen ja kunnon kansalaisten velvollisuus on antaa ilmi huonot kansalaiset, niin on minun, Isak Boxtelin, velvollisuus antaa ilmi Kornelius van Baerle.

Mutta kenties eivät nuo johtopäätökset, niin vakuuttavia kuin olivatkin, taikka tuo sydäntäkalvava kateus, joka häntä vaivasi, olisi sittenkään saaneet Boxtelia toimimaan, ellei kateuden pahahenki olisi liittolaisekseen saanut omanvoitonpyyntiä.

Boxtel tiesi kyllä, kuinka pitkälle van Baerle oli ehtinyt kokeiluissaan luoda suuren mustan tulpaanin. Niin vaatimaton kuin Kornelius tohtori olikin, ei hän ollut voinut salata lähimmiltä tuttaviltaan että oli melkein varma voittavansa armon vuonna 1673 Haarlemin puutarhayhdistyksen määräämän sadantuhannen floriinin palkinnon.

Tuo Kornelius van Baerlen varmuutta lähenevä toivo se kalvoi Isak Boxtelin sydäntä.

Jos Kornelius vangittaisiin, syntyisi siitä talossa kauhea sekasorto. Vangitsemisen jälkeisenä yönä ei kukaan muistaisi vartioida puutarhaa tulpaaneineen.

Ja tuona yönä Boxtel kiipeisi muurin ylitse, ja kun hän tiesi, missä tuo sipuli oli, josta suuren mustan tulpaanin piti versoa, anastaisi hän sen. Musta tulpaani ei siis kukkisikaan Korneliuksen talossa, vaan hänen talossansa, ja hän saisi Korneliuksen asemesta nuo satatuhatta floriinia, puhumattakaan kunniasta saada antaa tuolle uudelle kukalle nimen _Tulipa nigra Boxtellensis_.

Siten tulisi sekä hänen kostonhimonsa että omanvoitonpyyntinsä tyydytetyksi.

Valvoessaan hän ajatteli vain suurta mustaa tulpaania, nukkuessaan hän uneksi siitä.

Vihdoinkin, 19 päivänä elokuuta, kahden ajoissa iltapäivällä, kiusaus voitti herra Isakin.

Hän laati salaisen ilmiannon, jossa seikkaperäisyys sai korvata luotettavaisuuden, ja pani kirjelmän postiin.

Ei konsanaan ollut Venedigin pronssikitoihin solunut myrkyllinen paperi vaikuttanut nopeammin ja kammottavammin.

Samana iltana sai sen ylituomari. Hän antoi heti tovereilleen käskyn saapua seuraavana aamuna kokoukseen. Nämä kokoontuivat, päättivät van Baerlen vangitsemisesta ja määräsivät sen toimeenpanijaksi herra van Spennenin, ja, kuten olemme nähneet, tämä suoriutui tehtävästä kunnon hollantilaisen tavoin, vangiten van Baerlen juuri samana hetkenä, jolloin Haagin oranialaiset ryhtyivät paistamaan Kornelius ja Jan de Wittin ruumiista viiltämiään paloja.

Mutta -- lieneekö sitten häpeäntunto vai tottumattomuus rikollisuuteen ollut siihen syynä -- tänään ei Isak Boxtel ollut kääntänyt kaukoputkeaan puutarhaa, ei atelieeriä tai säilytyshuonetta kohden.

Hän tiesi katsomattakin liiankin hyvin, mitä tänään oli tapahtuva tohtori Kornelius paran talossa. Hän ei ollut noussut levolta, kun hänen ainoa palvelijansa, joka kadehti Korneliuksen palvelijoita yhtä kiihkeästi kuin hänen herransa heidän isäntäänsä, tuli huoneeseen, vaan lausui hänelle:

-- Tänään en nouse lainkaan vuoteesta, sillä olen sairas.

Yhdeksän ajoissa kuului kadulta melua, joka sai hänet vavahtamaan. Tänä hetkenä hän oli kalpeampi kuin oikea potilas, värisi pahemmin kuin kuumeen kourissa.

Palvelija tuli huoneeseen. Boxtel piiloutui peitteeseen.

-- Voi hyvä herra, huudahti palvelija, ei aivan aavistamatta että surkutellessaan van Baerleä saattoi ilosanoman isännälleen, -- voi, hyvä herra, ette tiedä, mitä nyt paraikaa tapahtuu!

-- Kuinka voisin sen tietää? vastasi Boxtel melkein kuulumattomalla äänellä.

-- Ajatelkaapas vain, herra Boxtel, -- juuri tänä hetkenä vangitaan naapurimme Kornelius van Baerle, valtiopetoksesta syytettynä.

-- Mitä loruatkaan? äännähti Boxtel heikosti, -- se ei ole mahdollista.

-- Niin kumminkin sanotaan, Jumala paratkoon! Sitä paitsi näin itse tuomari van Spennenin menevän sinne kahden kaartilaisen kanssa.

-- No, jos sen itse olet nähnyt, niin täytynee sinun olla oikeassa, lausui Boxtel.

-- Joka tapauksessa menen uudelleen asiaa tiedustelemaan, sanoi palvelija, -- ja tulen sitten kertomaan teille, mitä olen kuullut.

Boxtel tyytyi myöntävällä liikkeellä rohkaisemaan palvelijansa virkaintoa.

Tämä läksi, mutta palasi neljännestunnin kuluttua.

-- Voi herra, se mitä teille kerroin, lausui hän, -- on täysin totta.

-- Mitä tarkoitat?

-- Herra van Baerle on vangittu, hänet kuljetettiin vaunuihin ja vietiin Haagiin.

-- Haagiin?

-- Niin, ja jos se, mitä puhutaan, on totta, ei hänen siellä ole käyvä hyvin.

-- Mitä sitten puhutaan? tiedusteli Boxtel.

-- Sanotaan -- mutta se ei ole aivan varmaa -- että Haagin asukkaat juuri paraikaa ovat hankkeissa surmata herrat Kornelius ja Jan de Wittin.

-- Voi! sai Boxtel vaivoin lausutuksi ja sulki silmänsä, varmaankin päästäkseen näkemästä kammottavaa kuvaa, joka hänelle esiintyi.

-- Tuhat tulimaista! huudahti palvelija tullessaan ulos huoneesta. -- Herra näyttää olevan kovin sairas, kun ei tuollainen uutinen saattanut häntä hypähtämään ylös vuoteestaan!

Itse asiassa olikin Isak Boxtel kovin sairas, niin sairas kuin on ihminen, joka on murhannut toisen ihmisen.

Mutta hänen murhanteollaan oli ollut kahtalainen tarkoitus. Toinen oli nyt saavutettu, ja hänen oli huolehtiminen siitä että saavuttaisi toisenkin.

Yö lähestyi. Boxtel odotti sen tuloa.

Yön saavuttua hän nousi levolta.

Sitten hän kiipesi ylös viikunapuuhunsa.

Hän oli arvannut oikein, ei kukaan ajatellut puutarhan vartioimista. Talossa oli kaikki sikin sokin ja palvelijat päästään sekaisin.

Boxtel kuuli kellon lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Nyt hän sydän pamppailevana, kalpeana ja vavisten laskeutui alas puusta, otti tikapuut, asetti ne muuria vasten, kiipesi lähinnä ylimmälle astuimelle ja kuunteli.

Kaikkialla oli hiljaista. Ei mikään häirinnyt yön rauhaa.

Yhdestä akkunasta vain näkyi valoa, -- siellä valvoi van Baerlen muinoinen hoitajatar.

Hiljaisuus ja pimeys rohkaisivat Boxtelia.

Hän nousi muurille, pysähtyen hetkeksi sen harjalle. Varmana ettei tarvinnut mitään pelätä, hän sitten nosti tikapuut omasta puutarhastaan Korneliuksen puutarhaan ja alkoi laskeutua alas.

Tietäen täsmälleen missä paikassa hänen tulevan mustan tulpaaninsa sipulit olivat, hän kiiruhti niiden luo, poikkeamatta kumminkaan käytävältä, etteivät jäljet häntä ilmaisisi, ja päämääränsä saavutettuaan hän tiikerin riemulla upotti kätensä pehmeään multaan.

Hän ei löytänyt mitään ja arveli erehtyneensä paikasta.

Mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallansa.

Hän haki oikealta, hän haki vasemmalta, mutta turhaan.

Hän haki lähempää, hän haki kauempaa, mutta multaa siinä vain oli.

Hän oli menettää järkensä, sillä nyt hän vihdoinkin havaitsi, että lavaa oli samana päivänä kaiveltu.

Itse asiassa olikin Kornelius, Boxtelin ollessa vuoteessaan, käynyt puutarhassa, ottanut sieltä sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.

Boxtel ei voinut irroittautua tuosta paikasta. Hän oli penkonut maan ylösalaisin kymmenen neliöjalan alalla.

Lopuksi täytyi hänen uskoa onnettomuuteensa.

Mieletönnä vihasta hän palasi tikapuilleen, nousi yli muurin, nosti tikapuut jälkeensä, heitti ne omaan puutarhaansa ja hyppäsi itse niiden jälkeen maahan.

Äkkiä välähti viimeinen toivon säde hänen mieleensä.

Sipulit olivat varmaankin kuivatushuoneessa!

Hänen tarvitsi vain mennä kuivatushuoneeseen, kuten oli mennyt puutarhaan, ja siellä hän oli ne löytävä.

Tämä tehtävä ei ollut vaikeampi kuin edellinenkään.

Kuivatushuoneessa oli avattavat akkunat. Kornelius van Baerle oli aamulla itse avannut ne, eikä kukaan ollut ajatellutkaan niiden sulkemista.

Nyt oli siis vain tarpeen hankkia kyllin pitkät tikapuut, -- kahdentoista jalan pituisten asemesta kahdenkymmenen jalan pituiset.

Boxtel oli huomannut että kadun varrella, missä hänen talonsa sijaitsi, korjattiin erästä taloa. Tämän talon seinää vasten oli asetettu suunnattoman pitkät tikapuut.

Nuo tikapuut auttaisivat Boxtelin pulasta, elleivät työmiehet olleet niitä vieneet pois.

Hän riensi tuon talon luo, -- tikapuut olivat paikoillaan.

Hän otti ne ja kuljetti ne suurella työllä ja vaivalla puutarhaansa, ja vielä suuremmalla vaivalla hän sai ne pystytetyksi Korneliuksen talon seinää vasten.

Tikapuut ulottuivat juuri akkunaluukkuun saakka.

Boxtel pisti taskuunsa palavan salalyhdyn, nousi tikapuita ylös ja laskeutui huoneeseen.

Saavuttuaan tähän pyhättöön hän pysähtyi nojaten pöytään; hänen jalkansa horjuivat, sydämen kiihkeä tykytys oli hänet tukehduttaa.

Tämä oli sentään pahempaa kuin luvaton tunkeminen puutarhaan. Omistusoikeuden kunnioittamisen sanotaan heikkenevän ulkoilmassa, niin että moni, joka empimättä on hypännyt pensasaidan ylitse tai kiivennyt muuria ylös, pysähtyy huoneen ovelle tai akkunalle.

Puutarhassa oli Boxtel ainoastaan anastelija, täällä sisällä hän oli varas.

Mutta hän rohkaisi mielensä. Päästyään näin pitkälle ei hän halunnut palata kotiin tyhjin käsin.

Mutta turhaan hän haki, vetäen auki ja sulkien laatikoita, -- yksin tuonkin kaikkein pyhimmän, missä tuhoa tuottaneet asiakirjat olivat olleet. Siellä olivat sipulit kaikki tyyni, nimilipuilla merkittyinä kuten taimitarhassa. Siinä oli erilaatuisia mustahkoja tulpaaneja, mutta ei jälkeäkään täysin mustasta -- tai oikeammin sanoen sen sipulista, jossa se uinaili kukkimisen kynnyksellä.

Mutta siementen ja sipulien luettelossa, josta oli kaksoiskappale ja joka oli laadittu huolellisemmin ja täsmällisemmin kuin Amsterdamin suurinten kauppaliikkeiden tavaraluettelot, luki Boxtel nämä sanat:

»Tänään, 20 p. elokuuta 1672, olen ottanut maasta suuren mustan tulpaanin sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.»

-- Sipulit! sipulit! ulvoi Boxtel, pannen kaikki sekaisin kuivatushuoneessa. -- Minne hän on voinut ne kätkeä?

Äkkiä hän löi otsaansa niin tarmokkaasti, että olisi voinut litistää aivonsa.

-- Oi minua kurjaa! huudahti hän. -- Kolminkertaisesti kadotettu Boxtel parka, luuletko että kukaan eroaa sipuleistaan ja jättää ne Dordrechtiin, kun itsensä on mentävä Haagiin, luuletko että kukaan voi elää sipuleittaan, kun nämä ovat suuren mustan tulpaanin sipuleita! Hän on ehtinyt ottaa ne mukaansa, tuo kirottu olento! Hän on kätkenyt ne vaatteisiinsa, hän on vienyt ne Haagiin!

Ja kuin salaman kirkastamana näki Boxtel äkkiä rikosten kuilun, johon hän oli syössyt turhaan.

Tyrmistyneenä hän vaipui vasten tuota samaa pöytää, samalle paikalle missä onneton van Baerle oli muutamia tunteja aikaisemmin niin pitkän aikaa ja sydän iloa tulvillaan ihaillut mustan tulpaanin sipuleja.

-- No hyvä! lausui hän lopuksi, kohottaen esiin kalpeat kasvonsa, -- jos hänellä on ne mukanaan, niin hän pitää ne hallussaan niin kauan kuin elää, mutta sitten...

Hänen inhottavan ajatuksensa jatko ilmeni kaameana hymyilynä.

-- Sipulit ovat Haagissa, lausui hän sitten. -- Siis en minä enää voi elää Dordrechtissä!

Haagiin sipuleitten takia! Haagiin!

Ja välittämättä rikkauksista, jotka olisi voinut anastaa, tuon verrattoman aarteen takia, jota mielensä halasi, poistui Boxtel taas huoneesta akkunan kautta, laskeutui tikapuita alas, vei ne entiselle paikalle ja palasi asuntoonsa kiljuvan pedon kaltaisena.

IX.

SUKUKAMMIO.

Yö oli ehtinyt puoleen, kun van Baerle parka merkittiin Buitenhofin vankiluetteloon.

Vankilassa oli kaikki käynyt sillä tavoin kuin Rosa oli otaksunut. Löytäessään Korneliuksen huoneen tyhjänä joutui kansanjoukko kiihkeän raivon valtaan, ja jos isä Gryphus olisi joutunut noiden vimmastuneiden olentojen käsiin, olisi hän epäilemättä saanut korvata vankinsa.

Mutta heidän vihansa löysi uhrinsa, -- veljekset, jotka Vilhelm Oranialainen, tuo varova mies, toimitti murhaajien käsiin sulkemalla kaupungin portit.

Tuli siksi hetki, jolloin vankila tyhjentyi ja hiljaisuus seurasi siellä kauheata ulvontaa, joka jymisten eteni käytäviä pitkin.

Tätä hetkeä oli Rosa käyttänyt hyväkseen poistuakseen salatyrmästä ja päästääkseen isänsäkin sieltä.

Vankila oli aivan tyhjä. Ken olisi jäänyt sinne, kun teurastus oli käymässä Tol-Hekillä!

Vavisten asteli Gryphus rohkean Rosan jälkeen. He ryhtyivät parhaansa mukaan sulkemaan vankilan ovea, mikä ei ollut helppoa, se kun oli puoleksi pirstaleina. Voi nähdä että valtavan vihan laineet siinä olivat avanneet itselleen uoman.

Neljän tienoissa melu uudistui, mutta nyt ei Gryphuksen ja hänen tyttärensä tarvinnut sitä pelätä. Nyt tuotiin vain ruumiit hirsipuuhun ripustettaviksi tavalliselle teloituspaikalle.

Rosa piiloutui uudelleen, mutta sen hän teki päästäkseen näkemästä tuota inhottavaa näytelmää.

Puoliyön aikana kolkutettiin Buitenhofin ovea tai oikeammin sanoen sitä korvaavia telkiä.

Kornelius van Baerleä siellä tuotiin.

Kun vanginvartija Gryphus otti vastaan uuden vieraan ja näki vankiluettelosta hänen rikoksensa laadun, mumisi hän itsekseen ilkeästi hymyillen:

-- Kornelius de Wittin kummipoika! Vai niin, lapseni. Sukukammio on nyt tyhjänä, sinä saat sen!

Ja mielissään oivasta pilastaan tuo kiihkeä oranialainen otti lyhtynsä ja avainkimppunsa, viedäkseen Korneliuksen kammioon, josta Kornelius de Witt oli samana aamuna lähtenyt maanpakoon, nimittäin maanpakoon sellaiseen kuin tuo, jota tarkoittivat vallankumousajan suuret henget, julistaessaan valtiotaidon päätotuudeksi lauselman:

»Kuolleet yksin eivät palaa.»

Gryphus valmistautui nyt siis viemään kummipojan kummin huoneeseen.

Matkallaan tuohon huoneeseen epätoivoinen tulpaaninviljelijä ei kuullut muuta kuin koiran haukuntaa, ei nähnyt muuta kuin nuoren tytön kasvot.

Koira tuli esiin muuriin koverretusta komerostaan nuuskimaan Korneliusta, tunteakseen hänet saadessaan käskyn repiä hänet palasiksi.

Nuori tyttö oli, kuullessaan käsipuun narahtelevan vangin siihen raskaasti nojatessa, avannut porraskäytävän vieressä olevan huoneensa oven. Lamppu, jota hän piti oikeassa kädessään, valaisi hänen raikkaat viehkeät kasvonsa ja tuuhean vaalean kiharatukkansa. Vasemmalla kädellään veti hän valkoista yöpu'intansa kokoon yli rinnan, sillä vangin odottamaton tulo oli herättänyt hänet iltaunestaan.

Siinäpä olis ollut arvokas aihe mestari Rembrandtin siveltimelle! Kiertoportaat lyhdyn punertavassa valossa, niiden yläpäässä synkkä vanginvartija ja surumielinen Kornelius kumartuneena kaidepuun ylitse katsoakseen alas, ja alhaalla kamarin ovella kirkkaassa valaistuksessa nuoruudenhempeyttä uhkuva Rosa, tehden häveliään liikkeensä, joka ei sentään näytä täysin täyttävän tarkoitustaan, sillä ylempänä seisovan Korneliuksen alakuloinen katse kiintyy kuin epämääräisellä hyväilyllä tyttösen pyöreihin valkoisiin olkapäihin.

Ja portaitten alapäässä, missä yksityiskohdat häipyvät pimeään, peto kiiluvine silmineen ja kalisuttaen ketjuaan, jonka renkaat Rosan lampun ja Gryphuksen lyhdyn yhtynyt valo saattaa hohtoisina kimmeltämään.

Mutta sitä surumielistä ilmettä mestari ei olisi voinut samalla kertaa kuvata taulussaan, joka levisi Rosan kasvoille hänen nähdessään kauniin nuoren miehen kalpeana nousevan hitaasti portaita ylös ja käsittäessään isänsä lausuneen hänelle kammottavat sanansa:

-- Vien teidät sukukammioon!

Tuo esittämämme näytelmä kesti hetkisen vain, paljoa vähemmän aikaa kuin me olemme tarvinneet kuvaamiseen. Sitten jatkoi Gryphus matkaansa, Korneliuksen täytyi seurata häntä, ja viisi minuuttia myöhemmin hän saapui kammioon, jota meidän ei tarvitse kuvata, koska lukija tuntee sen jo ennestään.

Viitattuaan sormellaan vuoteeseen, jossa oli niin paljon kärsinyt tuo marttyyri, jonka sielu oli tänään palannut Jumalan tykö, Gryphus otti lyhtynsä ja poistui.

Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan kaltaisena laskeusi yli maan.

Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.

Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.

Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.

Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.

Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin kaksi veristä luurankoa.

Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.

Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:

»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konna Kornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, mutta Ranskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»

Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu kädessä.

Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi häntä luvattomalla ajalla.

-- No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla de Witteillä on paholainen nahkassaan!

-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet akkunan luo, -- mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen lukenut?

-- Mistä sitten?

-- Tuolta levyltä!

Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.

Gryphus tyrskähti nauruun.

-- Kas vain, kas vain! virkahti hän. -- Olette siis itse lukenut sen! Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiin Oranian prinssin vihollisten kanssa.