Part 5

Ihailun jälkeen, jota ei voinut vastustaa, hän tunsi kiihkeää kateutta, ja se tauti täyttää rinnan runtelevilla käärmeillä ja tuottaa tulista tuskaa.

Kuinka usein olikaan Boxtel tuskiensa vallassa, joita ei käy sanoin kuvaaminen, tuntenut halua hypätä yön pimeydessä alas puutarhaan, tuhota taimet, purra sipulit palasiksi ja käydä omistajan kimppuun, jos hän uskaltaisi puolustaa tulpaanejansa.

Mutta tulpaanin tappaminen on todellisen tulpaaninviljelijän silmissä kammottava rikos. Sen rinnalla menee ihmisen murhaaminen vielä mukiin.

Mutta van Baerlen edistyessä päivä päivältä taidossaan, jossa häntä näytti ohjaavan syntyperäinen vaisto, joutui Boxtel lopuksi niin mielettömän raivon valtaan, että jo mietti heittämällä kiviä ja keppejä tuhota naapurinsa tulpaanilavat.

Vaan ottaessaan huomioon että van Baerle ilkityön havaittuaan tekisi siitä ilmoituksen, että silloin todettaisiin että katu oli kaukana ja että kiviä ja keppejä ei putoa taivaasta seitsemännellätoista vuosisadalla kuten amalekiläisten aikoina, ja että rikoksentekijä niin muodoin joutuisi kiinni, vaikka olisikin toiminut yön pimeydessä, ja että häntä paitsi lain rangaistus myös kohtaisi koko Euroopan tulpaaninviljelijäin halveksuminen, päätti Boxtel turvautua petokseen ja valita keinon, joka ei saattaisi häntä ilmi.

Hän haki sitä kauan, mutta lopuksi hän sen sentään löysi.

Eräänä iltana hän sitoi kaksi kissaa kymmenen jalan pituisella käärelangalla toisesta takakäpälästä toisiinsa ja heitti ne muurin ylitse keskelle päälavaa, tuota ruhtinaallista, kuninkaallista lavaa, jossa yleni sekä Kornelius de Wittin kaimatar että maidonvalkoinen ja purppuranpunainen brabanttilainen tulpaani ja lukuisa joukko muita, -- liinankarvaisia ja punaisia, ihonvärisiä, vaaleapilkkuisia ja tummia.

Pudottuaan muurilta alas, kauhistuneet eläimet kiisivät eri suuntiin pitkin lavaa, kunnes yhdistävä lanka ne pidätti. Huomattuaan etteivät voineet paeta kauemmaksi, ne juoksivat sinne tänne kauheasti naukuen ja niittäen langallaan poikki kukat, joiden keskellä mellastelivat.

Neljännestunnin kestäneen kiihkeän ottelun jälkeen niiden vihdoinkin onnistui saada lanka poikki ja ne katosivat tiehensä.

Viikunapuunsa takaa ei Boxtel yön pimeydessä nähnyt mitään, mutta kissojen raivokkaat huudot saattoivat hänet aavistamaan kaikki, ja ilo täytti nyt hänen sydämensä, missä katkeruus oli vallinnut.

Boxtel oli niin innokas näkemään ilkityönsä tulokset, että jäi paikoilleen aamuun saakka, tarkastaakseen omin silmin, mihin tilaan kissojen ottelu oli saattanut naapurin kukkasarat.

Aamusumu jähmetytti hänen jäsenensä, mutta hän ei tuntenut kylmää, -- koston toivo lämmitti hänen mieltänsä.

Kilpailijan suru oli suova hänelle hyvityksen kärsityistä tuskista.

Auringon noustessa aukeni valkoisen talon ovi. Van Baerle tuli sieltä esiin ja lähestyi sarkojansa, hymyilevänä kuten ainakin se, joka on viettänyt yönsä vuoteessa ja nähnyt siinä kauniita unia.

Äkkiä hän huomasi vakoja tuossa maa-alassa, joka edellisenä päivänä oli ollut peiliä tasaisempi. Hän huomasi että tulpaanein säännölliset rivit olivat joutuneet epäjärjestykseen, kuten keihäät taistelussa, kun pommi on pudonnut niiden keskelle.

Kalveten hän riensi niiden luo.

Boxtel vapisi ilosta. Viisitoista tai kaksikymmentä tulpaania oli siinä haavoitettuna, toiset nuokuksissa, toiset aivan poikki ja jo kuihtuneina. Haavoista vuosi nestettä, kallisarvoista nestettä, jonka van Baerle olisi ollut valmis ostamaan takaisin omalla verellään.

Mutta mikä ihme! Oi van Baerlen iloa! Oi Boxtelin sanomatonta mielenkarvautta! Ei ainoakaan niistä neljästä tulpaanista, joita murhayritys etupäässä oli tarkoittanut, ollut vahingoittunut. Ylväinä kohottivat ne päänsä ilmoille tovereittensa ruumiiden keskeltä. Siinä oli van Baerlelle kylläksi lohtua, se saattoi vihollisen halkeamaan harmista ja epätoivoissaan repimään tukkaansa. Tuo kammottava rikos, jonka hän nyt näki omin silmin, oli ollut hyödytön!

Van Baerle pahoitteli onnettomuutta, joka oli häntä kohdannut, vaan jonka Jumala armossaan sentään oli lieventänyt pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, -- mutta sen syytä hän ei voinut arvata. Hän tutki kumminkin asiaa ja sai tietää että koko yön oli kuulunut kauheata naukumista. Sitä paitsi näki hän taistelukentällä kissain kynsien jättämät jäljet ja karvatukkoja, joille puolueettomat kastehelmet olivat laskeutuneet kimmeltämään, kuten niiden vieressä olevain taittuneiden kukkien lehdille. Estääkseen onnettomuutta uudistumasta, määräsi van Baerle että eräs puutarhapoika vastedes nukkuisi öisin puutarhassa katoksen suojassa lähellä lavoja.

Boxtel kuuli tuon määräyksen. Hän näki kuinka katos pystytettiin samana päivänä, ja onnellisena siitä etteivät epäluulot olleet kohdistuneet häneen, mutta harmistuneempana kuin koskaan onnelliselle kukkainviljelijälle, hän jäi odottamaan uutta kostontilaisuutta.

Näihin aikoihin Haarlemin tulpaaninviljelijäin yhdistys määräsi palkinnon maksettavaksi sille, jonka onnistuisi kehittää suuri täysin musta tulpaani, -- mitä tehtävää tosin pidettiin mahdottomana suorittaa, kun ei tunnettu mitään sen tapaistakaan lajia luonnontilassa kasvavana.

Näin ollen ihmiset tuumiskelivat että olisi yhtä hyvin voitu määrätä kahden miljoonan floriinin palkinto, kuin sadantuhannen, kun kerran mahdoton asia oli kysymyksessä.

Mutta siitä huolimatta tulpaaninviljelijät joutuivat kiihkeään jännitykseen.

Muutamat asianharrastajat ryhtyivät toimeen, mutta pitäen päämääränsä saavuttamista mahdottomana. Mutta niin voimakas on kasvinviljelijäin mielikuvitus, että he yrityksen toivottomuudesta huolimatta eivät enää ajatelleet mitään muuta kuin tuota suurta mustaa tulpaania, joka oli tarumainen kuin Horatiuksen musta joutsen tai ranskalaisten satujen valkoinen rastas.

Van Baerle kuului niihin, jotka ryhtyivät tuota aatetta toteuttamaan, Boxtel niihin, jotka olisivat halunneet voittaa luvatun palkinnon.

Heti kun van Baerlen älykkäissä ja kekseliäissä aivoissa oli herännyt tuuma ryhtyä tuohon yritykseen, oli hän alkanut kylvämiset ja kokeilut, kehittääkseen viljelemänsä tulpaanit punaisesta ruskeaan, ruskeasta tummanruskeaan.

Seuraavana vuonna oli hän jo kasvattanut erään mustahkon lajin, ja Boxtel näki nuo kukkaset hänen saroillaan, -- itse ei hän ollut ehtinyt vaaleanruskeata pitemmälle.

Kenties olisi tärkeätä esittää lukijalle nuo oivat teoriat, jotka osottavat että tulpaani saa värinsä alkuaineilta. Kenties luettaisiin meille ansioksi, jos tässä todistaisimme, ettei mikään ole mahdotonta kasvinviljelijälle, joka taidolla ja kärsivällisyydellä käyttää hyväkseen auringon tulta, veden puhtautta, maan mehua ja ilman hengähdyksiä. Mutta tämän esityksen aineena ei ole tulpaani yleensä, vaan muuan erityinen tulpaani, ja me pysyttelemme tässä asiassa, niin houkuttelevaa kuin olisikin käsitellä tuota toistakin.

Boxtel, joka taasen kerran oli saanut havaita vihollisensa etevämmyyden, menetti täydelleen halun viljellä kukkia, ja puolihulluna hän omisti kaiken aikansa naapurinsa silmälläpidolle.

Hänen kilpailijansa talo oli silmälle täysin avoinna. Päivänpaisteinen puutarha, suuriakkunaiset säilytyshuoneet kaappeineen, rasioineen, nimilappuineen olivat kaukoputkella helposti tarkastettavissa. Boxtel antoi sipulien mädätä maassa, siementen pilaantua säiliöissään, tulpaanien kuihtua saroissaan, ja omistaen elämänsä yksinomaan katsomiselle, hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin siitä mitä van Baerlen talossa tapahtui. Hänen tulpaaniensa varren kautta kävi hänen hengityksensä, hän sammutti janonsa niille heitetyllä vedellä, hän tyydytti nälkänsä pehmeällä ja puhtaalla mullalla, jota naapuri ripotteli rakkaille sipuleilleen ravinnoksi. Mutta kaikkein mieltäkiinnittävin työskentely ei tapahtunut puutarhassa.

Kellon lyödessä yksi, yksi yöllä, ilmestyi van Baerle laboratorioonsa, tuohon suuriakkunaiseen kammioon, jonne Boxtel niin hyvin voi nähdä kaukoputkellaan, sekä päivällä että nyt, kun oppineen sytyttämä valo kirkasti seinät ja akkunat, ja siellä kokeili nyt van Baerle kekseliään neronsa ohjaamana.

Boxtel näki hänen valitsevan siemeniä ja kostuttavan niitä jollakin nesteellä kehittääkseen niistä jonkun uuden muunnoksen ja suodakseen sille jonkun erityisen värin. Hän näki hänen kuumentavan toisia ja sitten kostuttavan niitä ja yhdistävän ne toisiin jonkunmoisella ymppäyksellä, joka vaati suurta täsmällisyyttä ja taitoa, sulkevan pimeään ne, joille tahtoi mustan värin, asettavan auringon tai lampun valaistaviksi punaisiksi aiotut, vedenvälkkeessä peilailemaan ne, joiden piti edustaa tuon kostean alkuaineen valkoista väriä.

Nuo viattomat taikatemput, lapsellisen haaveilun ja nerokkaan kekseliäisyyden yhteistuotteet, tuo kärsivällisyyttä ja aikaa kysyvä työskentely, jommoiseen Boxtel tunsi olevansa kykenemätön, tieteilijän elämänharrastukset ja toiveet, -- kaikki tyyni oli paljastettuna kadehtijan kaukoputkelle!

Ja käsittämätöntä! Ei edes tuo innostus ja puhdas taiteenharrastus voinut tukahduttaa Boxtelin hurjaa kateutta ja kostonhalua. Väliin tuntui hänestä tähdätessään kaukoputkensa van Baerleen, kuin olisi hän pitänyt kädessään muskettia, jonka luoti ehdottomasti oli osuva viholliseen, ja hän tavotteli sormellaan liipaisinta, hänet surmatakseen.

Mutta on jo aika liittää tähän esitykseen toisen työskentelystä ja toisen vakoilusta kertomus Kornelius de Wittin käynnistä synnyinkaupungissaan.

VII.

ONNELLINEN IHMINEN TUTUSTUU ONNETTOMUUTEEN.

Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla vuonna 1672.

Yö lähestyi.

Vaikkei liioin ollut kasvinviljelijä eikä taiteilijakaan, tarkasteli vieras kumminkin koko talon atelieerista kasvihuoneisiin saakka kaikkine tauluineen ja tulpaaneineen. Hän kiitti kummipoikaansa kunniasta, jota tämä oli hänelle osottanut kuvatessaan hänet Southwold-Bayn taistelua esittävässä taulussa amiraalilaivan komentosillalla seisovana, sekä antaessaan komealle tulpaanille nimen hänen mukaansa, ja hän kohteli talon isäntää isän hyvyydellä ja hellyydellä. Hänen täten tarkastellessaan van Baerlen aarteita ihmisjoukko odotteli uteliaana, jopa kunnioittavanakin, onnellisen van Baerlen oven edustalla.

Boxtel oli silloin nauttimassa illallista takkavalkean ääressä, mutta melu herätti hänen huomionsa, hän otti selkoa sen aiheesta ja nousi laboratorioonsa.

Ja sinne hän jäi, kylmästä välittämättä, kiikari kädessä tekemään havaintoja.

Muutoin ei kaukoputki syksystä saakka enää ollut häntä liioin hyödyttänyt. Todellisina Itämaiden tyttärinä tulpaanit kammovat pakkasta eivätkä tyydy talvella olemaan ulkona. Ne tarvitsevat huoneen suojaa, pehmeän leposijan laatikoissa ja uunin lämpöä. Niinpä viettikin Kornelius talven laboratoriossaan kirjojensa ja taulujensa parissa. Vain silloin tällöin hän kävi sipulien säilytyshuoneessa, päästääkseen sinne muutaman auringonsäteen, jonka oli yllättänyt taivaalla ja pakotti luoksensa laskuakkunan avaamalla.

Sinä iltana, josta puhumme, lausui Kornelius de Witt hiljaa van Baerlelle, heidän tarkastettuaan talon muutamien palvelijoiden seuraamina:

-- Poikani, lähettäkää palvelijat pois, niin että saamme olla hetkisen kahden kesken.

Van Baerle kumarsi myöntävästi ja lausui sitten lujalla äänellä:

-- Ettekö halua nyt tulla katsomaan huonetta, missä kuivatan sipulini.

Kuivatushuoneeseen! Tuohon tulpaaninviljelijän temppeliin, pyhätön pyhättöön, joka muinoisen Delfin tavoin oli kielletty maallikoilta, sinne hän siis aikoi viedä vieraansa!

Ei konsanaan palvelijan rohkea jalka sinne astunut, kuten olisi sanonut ylevä Racine, jonka loistokausi nyt oli. Muita ei Kornelius päästänyt tuohon huoneeseen kuin vaatimattoman luudan, jota käytteli vanha friisiläinen palvelijatar, hänen muinoinen hoitajattarensa, joka oli niin tunnontarkka, ettei sen jälkeen kuin Kornelius oli antaunut tulpaaninviljelykselle, enää ollut uskaltanut käyttää sipuleja lihakeittoihin, peläten haavoittavansa hoidokkinsa sydäntä.

Kuullessaan siis isäntänsä mainitsevan kuivatushuonetta poistuivat kynttilöitä kantavat palvelijat hartaan kunnioituksen vallassa. Kornelius otti kynttilän lähinnä seisovan kädestä ja meni kumminsa edellä huoneeseen.

Lisätkäämme tähän, että kuivatushuone oli juuri tuo lasiakkunoilla varustettu kammio, jota kohden Boxtelin kaukoputki oli alinomaan suunnattuna.

Nyt oli vihamies varuillaan, jos konsanaan.

Hän näki valon lankeavan seinille ja akkunoihin. Sitten ilmestyi huoneeseen kaksi miestä. Toinen näistä, kookas, ylväs, juhlallinen ihmisolento, istui pöydän viereen, jolle van Baerle oli asettanut kynttilänsä.

Pian tunsi Boxtel tuon olennon kalpeat kasvot ja pitkän, otsalta jaetun, hartioille valuvan mustan tukan. Hän oli Kornelius de Witt.

Lausuttuaan van Baerlelle muutamia sanoja, joiden sisältöä huulten liikkeet eivät ilmaisseet Boxtelille, otti vieras esiin vaatteistaan valkoisen, sinetillä suljetun käärön, ja tavasta, millä van Baerle otti sen vastaan ja asetti kaappiin, voi Boxtel päättää että se sisälsi perin tärkeitä asiakirjoja.

Boxtel oli ensin otaksunut että tuossa kallisarvoisessa käärössä oli joitakin uusia Bengaalista tai Ceylonista saapuneita sipuleja. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi ettei Kornelius de Witt lainkaan välittänyt tulpaaneista, vaan ainoastaan ihmisestä, tuosta kiittämättömästä taimesta, joka on paljon rumempi katsella ja jota on niin vaikea kehittää ihanuuteen.

Siis teki Boxtel sen johtopäätöksen, että tuo käärö aivan yksinkertaisesti sisälsi papereita, ja että nuo paperit olivat laadultaan valtiollisia.

Mutta miksi jätettiin nuo valtiolliset paperit van Baerlelle, joka oli ja kerskasi olevansa täysin välinpitämätön valtiotaidolle, se kun hänen mielestään oli vielä paljoa hämärämpää ja käsittämättömämpää kuin kemia ja yksin alkemiakin?

Epäilemättä de Witt, peläten epäsuosiota, jolla hänen kansalaisensa alkoivat häntä kunnioittaa, uskoi nuo paperit kummipoikansa talletettaviksi, ja epäilemättä hän siten tehdessään menetteli varsin järkevästi, sillä olihan selvää ettei kukaan tietäisi hakea niitä van Baerleltä, joka pysytteli niin tykkänään erillään kaikista valtiollisista asioista.

Ja jos käärö olisi sisältänyt sipuleja, olisi van Baerle, mikäli Boxtel hänet tunsi, heti ryhtynyt asiantuntijana niitä tarkastamaan, tietääksensä saamansa lahjan arvon.

Sen sijaan oli van Baerle juhlallisena ottanut käärön kumminsa kädestä ja yhtä juhlallisena pannut sen kaapin laatikkoon, työntäen sen kauas taakse, arvatenkin osittain siksi ettei sitä nähtäisi, osittain sentähden, ettei se anastaisi liiaksi hänen sipuleilleen varattua tilaa.

Kun nyt käärö oli onnellisesti saatu laatikkoon, nousi Kornelius de Witt paikaltaan, pusersi kummipoikansa käsiä ja läksi astumaan ovea kohden.

Van Baerle tarttui nopeasti kynttilään ja kiiruhti hänen edellensä näyttääkseen kohteliaasti hänelle tietä.

Sitten jäi kuivatushuone pimeään, ja valo loisti porraskäytävästä, sitten ulkoeteisestä ja lopuksi kadulta, missä ihmisjoukko odotti saadakseen nähdä Kornelius de Wittin astuvan vaunuihin.

Boxtelin otaksumat olivat täysin oikeat. Tuo käärö, jonka de Witt oli jättänyt kummipojalleen ja tämä pannut huolellisesti talteen, sisälsi Jan de Wittin ja herra de Louvois'n välisen kirjeenvaihdon.

Mutta jättäessään nuo paperit kummipojalleen varoi Kornelius, kuten olemme kuulleet hänen sanovan veljelleen, mainitsemasta mitään niiden valtiollisesta merkityksestä. Ainoa määräys, minkä hän antoi hänelle niihin nähden, oli, ettei hän luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen tai sille henkilölle, jonka hän kirjelmällä varustettuna lähettäisi niitä noutamaan.

Kuten on kerrottu, oli van Baerle piilottanut tuon käärön kaappiin, missä säilytti kallisarvoisia sipuleja.

Kun Kornelius de Witt oli lähtenyt, melu tauonnut, valkeat sammutetut, ei talonisäntä enää liioin muistanutkaan tuota kääröä, -- mutta sen enemmän ajatteli sitä Boxtel, taitavan purjehtijan tavoin oivaltaen sen uhkaavaksi pilveksi, joka vielä oli tuottava myrskyä ja tuhoa.

Ja nyt olemme siis laskeneet kertomuksellemme perustuksen laajalla esityksellä Dordrechtin ja Haagin tapahtumista. Ketä haluttaa, voi seuraavissa luvuissa kuulla lisää niiden kehittymisestä. Me puolestamme olemme pitäneet sanamme, todistamalla ettei Kornelius eikä Jan de Wittillä ollut koko Hollannissa niin heltymätöntä vihamiestä kuin van Baerlellä, ja että tämä hänen vihamiehensä oli herra Isak Boxtel.

Mutta tätä aavistamatta oli van Baerle lähenemistään lähennyt Haarlemin puutarhayhdistyksen asettamaa päämäärää, kehittämällä tummanruskeita ja mustahkoja tulpaaneja. Tuona päivänä, jolloin esittämämme kaameat seikat olivat tapahtuneet Haagissa, hän meni noin yhden ajoissa päivällä puutarhaansa, ottaaksensa sieltä lavasta sipulit, jotka olivat kehittyneet paahdetun kahvin värisen tulpaanin siemenestä ja joiden kukkiminen nyt oli ehkäistävä, tuottaakseen keväällä 1673 tuon suuren täysin mustan tulpaanin, jonka Haarlemin puutarhayhdistys oli palkitseva.

20 p. elokuuta 1672 istui siis Kornelius yhden ajoissa kuivatushuoneessaan, jalat pöydän poikkipuun varassa, kyynärpäät nojattuna pöytään, ja katsellen ihastuneena kolmea sipulia, jotka hän oli irroittanut suomuslehdistä. Nuo sirot, täydelliset, virheettömät luonnon ja tieteen ihmetuotteet olivat ikuistavat Kornelius van Baerlen nimen!

-- Minun on onnistuva kehittää tuo suuri musta tulpaani, lausui Kornelius itsekseen sipuleitansa puhdistellen. -- Minä voitan satatuhatta floriinia. Ne minä lahjoitan Dordrechtin köyhille. Täten on vaimeneva tuo viha, joka sisäisten levottomuuksien aikana aina kohtaa rikkaita, ja minä voin pelkäämättä tasavaltalaisia tai oranialaisia pitää lavani kunnossa. Minun ei tarvitse enää pelätä että levottomuuksien syntyessä Dordrechtin rihkamakauppiaat tai laivurit tulevat anastamaan sipulini ravinnoksi perheilleen, kuten he väliin salaa uhkailevat, kuullessaan että olen maksanut joistakin sipuleista kaksi- tai kolmesataa floriinia. Siis on päätetty että annan nuo satatuhatta floriinia köyhille.

-- Tosinhan voisin...

Kornelius huokasi vaieten hetkeksi.

-- Voisin tosin, jatkoi hän sitten, -- käyttää nuo satatuhatta floriinia kukkatarhani suurentamiseen tai matkustaa niillä Itämaille, jossa on niin paljon kauniita kukkia.

-- Mutta eihän nykyisin sellaista saa ajatellakaan, -- nyt on vain puhe musketeista, sotalipuista, rummuista ja julistuksista!

Huokaisten loi van Baerle silmänsä taivaalle. Mutta sitten kiintyi hänen katseensa jälleen sipuleihin, jotka hänestä olivat verrattomasti arvokkaammat musketteja, rumpuja, sotalippuja ja julistuksia, -- mitkä vain olivat omiansa panemaan kunnon ihmisen mielen sekaisin.

-- Mutta siinäpä vasta on kauniita sipuleja, lausui hän. -- Kuinka ne ovat sileitä ja siroja, ja niillä on tuollainen surumielinen ilme, joka takaa että tulpaanini on oleva musta kuin eebenpuu. Niiden pinnalla ei paljaalla silmällä erota ainoatakaan suonta. Ei pieninkään pilkku ole tahraava luomani kukkasen surupukua!

-- Minkä nimen on saava tuo valvomieni öiden, työni, ajatusteni tuote? _Tulipa nigra Barlaensis_.

-- Niin, _Barlaensis_, se on kaunis nimi! Kaikki Euroopan tulpaaninviljelijät, siis koko järkevä Eurooppa, on vavahtava hämmästyksestä, kun tämä viesti tuulen siivillä entää joka ilmansuuntaan:

»Suuri musta tulpaani on kehitetty!»

»Entä sen nimi?» kysyvät asianharrastajat. »_Tulipa nigra Barlaensis_». -- »Miksikä juuri _Barlaensis_?»

-- »Siksi että sen kehittäjä on van Baerle», vastataan siihen. »Ken on tuo van Baerle?» -- »Hän, joka jo ennestään on kehittänyt viisi uutta tulpaanin lajia.»

-- Minun kunnianhimoni ei saata ketään kyyneleitä vuodattamaan. Ja suuresta mustasta tulpaanista puhutaan vielä silloin, kun kummistani, tuosta jalosta valtiomiehestä, ei enää tiedetä mitään, ja hänen nimensä ihmisten korvissa merkitsee vain hänen mukaansa ristimääni tulpaania.

-- Oi noita ihania sipuleja!

-- Kun tulpaanini on kukkinut, jatkoi Kornelius, -- niin annankin köyhille vain viisikymmentätuhatta floriinia, jos meillä silloin jo on rauha maassa. Oikeastaan sekin on aika paljon, kun on puhe miehestä, joka ei ole kenellekään kiitollisuudenvelassa. Noilla ylijäävillä viidelläkymmenellätuhannella floriinilla aion kokeilla. Koetan niiden avulla saada tulpaanin tuoksuvaksi. Oi, jospa voisin tulpaanille hankkia ruusun tai orvokin tuoksun tai mieluummin vielä jonkun uuden, tuntemattoman lemun. Jospa voisin voittaa tälle kukkasten kuningattarelle takaisin sen alkuperäisen tuoksun, jonka se on menettänyt siirtyessään Itämaiden hallitusistuimelta Euroopan valtiattareksi, tuon tuoksun, joka sillä täytyy olla Intian niemimaalla, Goassa, Bombayssa, Madrasissa ja ennen kaikkea tuolla saarella, jonka vakuutetaan muinoin olleen maallinen paratiisi ja jota nimitetään Ceyloniksi. Oi mikä kunnia! Silloin olisin mieluummin, sen vakuutan, Kornelius van Baerle kuin Aleksanteri Suuri, Caesar tai Maksimilian.

-- Nuo ihastuttavat sipulit!

Ja nauttien sipulien katselemisesta vaipui Kornelius mitä suloisimpiin haaveisiin.

Äkkiä soitettiin ovikelloa tavallista tarmokkaammin.

Kornelius vavahti ja käännähtäessään hän laski kätensä sipuleilleen.

-- Ken siellä on? kysyi hän.

-- Herra, vastasi palvelija, -- täällä on lähetti Haagista.

-- Lähetti Haagista... Mitä hän sitten haluaa?

-- Se on Craeke.

-- Craeke, herra Jan de Wittin uskottu palvelija. Hyvä! Odottakoon hän hetken.

-- En voi odottaa, vastasi ääni eteisestä.

Samassa Craeke, palvelijan kiellosta välittämättä, syöksähti kuivatushuoneeseen.

Tuo melkein raju esiintyminen oli niin räikeä vastakohta talon tavoille, että van Baerle, nähdessään Craeken syöksähtävän huoneeseen, teki melkein kouristuksentapaisen liikkeen kädellään, jonka oli laskenut sipuleille, niin että kaksi noista kalleuksista lennähti tiehensä, toinen pöydän alle, joka oli suuren pöydän vieressä, toinen uuniin.

-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius hyökäten ajamaan takaa sipulejaan. -- Mitä sitten on tapahtunut, Craeke?

-- Teidän tulee, herra, lausui Craeke, pannen paperin suurelle pöydälle, jossa kolmas sipuli vielä oli jäljellä, -- teidän tulee hetkeäkään hukkaamatta lukea tämä paperi.

Ja Craeke, joka luuli huomanneensa Dordrechtin kaduilla samanlaisen mellakan enteitä kuin oli nähnyt Haagissa, kiiruhti tiehensä taakseen katsomatta.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Craeke, lausui Kornelius kurottaen kätensä pöydän alle, saavuttaakseen kallisarvoisen sipulinsa, -- luen kyllä paperisi.

Ottaen sitten sipulin maasta ja laskien sen pivoonsa sitä tutkiakseen hän lausui:

-- Hyvä, tämä ainakin on vahingoittumaton. Tuo Craeke paholainen, kun tulee sillä tavoin kuivatushuoneeseeni! Katsokaammepa nyt, kuinka toisen laita on!

Ja päästämättä kädestään saavuttamaansa karkulaista van Baerle meni uunin luo, laskeutui polvilleen ja alkoi sormenpäällä tutkia tuhkaa, joka onneksi oli kylmää.

Hetken kuluttua hän löysi toisen sipulin.

-- Hyvä, lausui hän, -- tässä se on!

Ja katsellen sitä melkein isällisellä hellyydellä hän lausui:

-- Vahingoittumaton kuten edellinenkin!

Korneliuksen tutkiessa toista sipulia, yhä vielä polvistuneena, ravistettiin huoneen ovea niin voimakkaasti ja työnnäistiin auki sellaisella vauhdilla, että Kornelius tunsi poskensa ja korvansa vihasta käyvän hehkuviksi.

-- Mitä nyt taas? kysyi hän. -- Onko tässä talossa tultu hulluiksi?

-- Herra, herra! huusi palvelija syösten huoneeseen vielä kalpeampana: ja kauhistuneempana kuin Craeke äsken.

-- Mitä sitten? kysyi Kornelius, aavistaen tämän uudistuneen sääntöjen rikkomisen ennustavan onnettomuutta.

-- Oi herra, paetkaa, paetkaa, nopeaan! huusi palvelija.

-- Minkätähden pakenisin?

-- Herra, talo on täynnä kaartilaisia.

-- Mitä ne haluavat?

-- Ne hakevat teitä.

-- Mitä varten?

-- Vangitakseen teidät.

-- Vangitakseen minut, -- minut?

-- Niin, herra, ja niillä on johtajana muuan virkamies.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi van Baerle, sulkien sipulit käteensä ja luoden pelästyneen katseen porraskäytävään.

-- He nousevat portaita ylös! huudahti palvelija.