Part 13

-- Minä taitan sen teille, jos tahdotte, sanoi Rosa.

-- Ei, ei! Heti kun se on auennut, on teidän asetettava se varjoon, Rosa, ja samana hetkenä, samana hetkenä tulee teidän lähettää joku ilmoittamaan Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, että suuri musta tulpaani on kukkinut. Haarlem on kaukana, tiedän sen kyllä, mutta rahalla saatte kyllä sanansaattajan hankituksi. Onko teillä rahaa, Rosa?

Rosa hymyili.

-- On kyllä, vastasi hän.

-- Kylläksi? tiedusteli Kornelius.

-- Minulla on kolmesataa floriinia.

-- Jos teillä on kolmesataa floriinia, ei teidän tule lähettää sanansaattajaa, vaan te itse, te itse, Rosa, menette Haarlemiin.

-- Mutta sillaikaa kukka...

-- Kukan te otatte mukaanne, ymmärrättehän ettette saa hetkeksikään erota siitä.

-- Mutta jos en eroa siitä, täytyy minun erota teistä, herra Kornelius, sanoi Rosa alakuloisesti.

-- Olette oikeassa, herttainen, rakas Rosani. Hyvä Jumala, kuinka pahoja ihmiset ovat! Mitä olen heille tehnyt, kun he ovat riistäneet minulta vapauden! Olette oikeassa, en voi elää ilman teitä. No hyvä, te lähetätte jonkun Haarlemiin. Tuo ihme on toden totta siksi suuri, että puheenjohtaja voi nähdä vaivaa sen tähden. Tulkoon itse noutamaan tulpaanin.

Mutta hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:

-- Rosa, Rosa! Jos se ei olisikaan musta!

-- No, siitä te saatte tiedon huomis- tai ylihuomisiltana.

-- Täytyykö minun odottaa iltaan, ennenkuin saan sen tietää? Menehdyn kärsimättömyyteen! Emmekö voisi sopia jostakin merkistä?

-- Minä tiedän paremman keinon.

-- Minkä sitten?

-- Jos se aukenee yöllä, niin tulen itse sanomaan sen teille. Jos se tapahtuu päivällä, kuljen ovenne ohitse ja toimitan teille kirjelapun, joko oven alatse tai ristikosta, isäni ensimäisen ja toisen käynnin välillä.

-- Oivallista, Rosa! Sananen teiltä ilmoittaa minulle tuon uutisen, ja onneni on oleva kaksinkertainen.

-- Kello on kymmenen, sanoi Rosa, -- minun täytyy lähteä.

-- Niin, niin, sanoi Kornelius, -- menkää, Rosa, menkää!

Rosa läksi pois puolittain alakuloisena.

Kornelius oli melkein lähettänyt hänet tiehensä.

Tosinhan se tapahtui siksi, että hän menisi vartioimaan mustaa tulpaania.

XXII.

PUHKEAMINEN.

Korneliuksen yö kului suloisissa, mutta hiukan levottomissa mietteissä. Joka hetki odotti hän kuulevansa Rosan lempeän äänen häntä kutsuvan. Hän heräsi vavahtaen, kiiruhti ovelle, lähensi kasvonsa ristikkoon. Mutta ei luukulla, ei eteisessä ollut ketään.

Epäilemättä oli Rosakin hereillä. Mutta onnellisempana kuin hän valvoi Rosa tulpaania vartioiden, hän sai katsella tuota ylvästä kukkaa, tuota ihmeistä ihmeellisintä, jota ei kukaan vielä tuntenut, jonka kehittämistä kukaan ei pitänyt mahdollisena.

Mitä sanoisivat ihmiset kuullessaan, että musta tulpaani oli olemassa, että sen kehittäjä oli vanki nimeltä van Baerle?

Kuinka kauas Kornelius olisikaan lähettänyt luotaan sen, joka olisi tullut tarjoamaan hänelle vapauden, pyytäen korvaukseksi hänen tulpaaninsa!

Aamu tuli, eikä Kornelius vielä ollut saanut mitään tietoa. Tulpaani ei siis vielä ollut kukkinut.

Päivä kului samaan tapaan kuin edellinen yö.

Yön tullen saapui Rosa iloisena, keveänä mieleltään kuin lintunen.

-- Ja mitä kuuluu? kysyi Kornelius.

-- Kaikki on hyvin. Kukka puhkeaa epäilemättä tänä yönä.

-- Ja se on musta?

-- Aivan musta.

-- Siinä ei ole muunväristä pilkkuakaan?

-- Ei ainoatakaan.

-- Mikä taivaan armo! Rosa, olen mietiskellyt kaiken yötä. Ensiksikin ajattelin teitä...

Rosa teki epäilystä ilmaisevan liikkeen.

-- Sitten sitä, mitä meidän on tekeminen.

-- Ja mitä te ehdotatte?

-- Kas tässä tuumani. Heti kun kukka on puhjennut, ja on varmaa, että se on musta, aivan musta, on teidän hankittava varma lähetti.

-- Eikö muuta? Olen jo hankkinut lähetin.

-- Onko hän luotettava?

-- Vastaan hänestä, hän on ihailijoitani.

-- Toivottavasti ei sentään Jakob.

-- Olkaa levollinen. Hän on Loewesteinin lauttamies, noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen reipas poikanen.

-- Voi paholainen sentään!

-- Ei hätää, sanoi Rosa nauraen, -- hän on liian nuori, tehän määräsitte iän kuudeksi- tai kahdeksaksikolmatta vuodeksi.

-- Luulette siis voivanne luottaa tuohon mieheen?

-- Kuin itseeni. Hän olisi valmis käskystäni heittäytymään Waaliin taikka Maasiin.

-- No hyvä, Rosa. Kymmenen tunnin kuluttua hän voi olla Haarlemissa. Te annatte minulle paperia ja lyijykynän, tai mieluummin mustekynän ja mustetta, ja minä kirjoitan kirjeen. On vieläkin parempi, jos te kirjoitatte, sillä minua, vanki raukkaa, voitaisiin syyttää salavehkeilystä, kuten isällänne on tapana tehdä. Te kirjoitatte siis puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, ja olen vakuutettu että hän saapuu tänne.

-- Mutta jos hän vitkastelee?

-- Kenties voi kestää päivän tai kaksi ennenkuin hän tulee. Mutta eihän se ole mahdollista, -- sellainen tulpaanien ihailija kuin hän ei voi viivytellä tuntiakaan, ei minuuttia, ei sekuntia lähtiessään matkaan nähdäkseen maailman kahdeksannen ihmeen. Mutta jos kestäisikin, kuten sanottu, päivän tai kaksi, niin on tulpaani sittenkin vielä oleva täydessä loistossaan. Kun puheenjohtaja on nähnyt tulpaanin ja laatinut pöytäkirjan, on kaikki valmiina. Te saatte pöytäkirjasta kaksoiskappaleen ja luovutatte tulpaanin hänelle. Oi Rosa, jospa olisimme voineet itse viedä sen Haarlemiin! En olisi päästänyt sitä käsistäni muuta kuin laskeakseni sen teidän käsiinne. Mutta mitäpä kannattaa sellaisia haaveilla, jatkoi Kornelius huoaten. -- Muiden silmät näkevät sen kasvavan ja kuihtuvan, mutta ei minun. Oi Rosa, varokaa ennen kaikkea ettei kukaan saa sitä nähdä, ennenkuin tuo puheenjohtaja on sen nähnyt. Musta tulpaani! Hyvä Jumala, jos joku näkisi sen, niin hän sen varastaisi!...

-- Mitä sanottekaan!

-- Sanoittehan te itsekin pelkäävänne tässä suhteessa ihailijaanne Jakobia. Floriinikin voi houkutella varkauteen, miksi ei sitten satatuhatta floriinia!

-- Minä vartioin sitä, olkaa aivan levollinen.

-- Jos se puhkeaa teidän ollessanne täällä!

-- Sen se oikuttelija kyllä pystyisi tekemään, sanoi Rosa.

-- Jos se olisi auennut, kun nyt palaatte huoneeseenne!

-- Niin mitä sitten?

-- Kun se on auennut, on teidän hetkeäkään hukkaamatta toimitettava siitä tieto Haarlemiin.

-- Ja teille, teille! Ymmärrän, ymmärrän!

Ja Rosa huokasi, mutta ilman katkeruutta, -- kuten se, joka alkaa käsittää toisen heikkouden, vaikka ei voikaan siihen täysin tyytyä.

-- Palaan tulpaanin luo, herra van Baerle, ja heti kun se on auennut, saatte siitä tiedon. Heti tiedon saatuanne lähtee sanansaattajamme matkaan.

-- Rosa, Rosa, en tiedä enää mihin maan tai taivaan ihmeeseen teitä vertaisin!

-- Verratkaa minua mustaan tulpaaniin, herra Kornelius. Lukisin sen itselleni suureksi kunniaksi, sen vakuutan. Siis näkemiin, herra Kornelius!

-- Oi sanokaa: »Näkemiin, ystäväni!»

-- Näkemiin, ystäväni, sanoi Rosa, mieli lohdullisempana.

-- Sanokaa: »Rakas ystäväni!»

-- Oi ystäväni!

-- »Rakas ystäväni», rukoilen teitä, »rakas ystäväni!»

-- Rakas, niin kyllä, rakas ystäväni, äännähti Rosa vavisten, ilosta huumaantuneena.

-- Siis Rosa, kun kerran olette sanonut »rakas», niin sanokaa myös »onnellinen», -- sillä olen ihmisistä onnellisin! Vain yhtä vielä kaipaan, Rosa.

-- Mitä sitten?

-- Teidän poskeanne, teidän pehmoista, raikasta rusoposkeanne! Oi suokaa minulle vapaaehtoisesti tuo ilo, ettei minun enää tarvitsisi turvata ryöstöön tai sattumaan!

Huoaten päätti vanki rukouksensa, -- ja hän kohtasi nuoren tytön huulet, mutta ei sattumalta, kuten Saint-Preux sataa vuotta myöhemmin kohtasi Julian huulet.

Rosa pakeni pois.

Kornelius jäi paikoilleen, sielu huuliin keskitettynä, kasvot painettuna ristikkoon.

Ilo ja onni oli hänet tukehduttaa. Hän aukaisi akkunansa ja katsoi kauan aikaa, sydän riemua tulvillaan, pilvetöntä sinitaivasta, kuun hopeoimaa, kukkuloiden välitse kiemurtelevaa kaksoisvirtaa. Hän täytti keuhkonsa raittiilla, puhtaalla ilmalla, mielensä lempeillä ajatuksilla, sielunsa hartaalla kiitollisuudella ja ihailulla.

-- Oi, sinä olet yhä siellä ylhäällä, Jumalani! huudahti hän puoleksi polvistuen, kiihkeä katse tähtiin kohotettuna. -- Suo anteeksi että sitä melkein epäilin viime päivinä, kun piilouduit pilviin enkä enää nähnyt sinua, hyvä, iankaikkinen, laupias Jumala! Mutta tänään, tänä iltana, tänä yönä, -- oi, näen sinut kaikkialla taivastesi kuvastimessa ja ennen kaikkea oman sydämeni kuvastimessa.

Hän oli parantunut, tuo potilas parka; vanki raukka tunsi itsensä vapaaksi!

Kornelius vietti osan yötä ristikkoakkunansa ääressä, korvat varuillaan, viisi aistia sulaneina yhdeksi tai pikemmin kahdeksi, -- hän katseli ja kuunteli.

Hän katseli taivasta, hän kuunteli mitä maan päällä tapahtui.

Luoden tuon tuostakin silmäyksen eteiseen päin hän mietiskeli:

-- Tuolla alhaalla on Rosa, -- Rosa, joka valvoo kuten minäkin, odottaen hetkestä hetkeen. Tuolla alhaalla katselee Rosa salaperäistä kukkaa, joka elää, joka aukenee aukenemistaan. Kenties hän tällä hetkellä laskee hennot, lämpöiset sormensa tulpaanin varrelle. Koske siihen varovasti, Rosa! Kenties hänen huulensa koskettavat aukenevaa umppua. Suutele sitä hellävaroin, Rosa, huulesi polttavat! Kenties molemmat lemmittyni tänä hetkenä hyväilevät toisiansa, Jumalan katsoessa heihin alas taivaastansa!

Tänä hetkenä syttyi tähti eteläisellä taivaalla, kiisi läpi avaruuden taivaanrannalta Loewesteiniin saakka ja syöksähti alas linnoituksen kohdalla.

Kornelius vavahti.

-- Oi, sanoi hän, -- Jumala lähettää kukalleni sielun!

Ja ikäänkuin hän olisi arvannut oikein, hän kuuli melkein samana hetkenä eteisestä askeleita, keveitä kuin keijukaisen, ja hameen kahinaa, joka oli kuin siipien suhahtelua, ja tuttu ääni lausui:

-- Kornelius, rakas, onnellinen ystäväni, tulkaa, tulkaa pian!

Yhdellä hyppäyksellä kiiruhti Kornelius akkunan luota luukulle. Jälleen kohtasivat häntä Rosan huulet, jotka suudellen kuiskasivat:

-- Se on auennut, se on musta, -- tässä se on!

-- Kuinka, täällä? huudahti Kornelius, irroittaen huulensa tyttösen huulista.

-- Niin, niin, täytyy jotain uskaltaa niin suuren ilon takia. Tässä se on, katsokaa!

Toisella kädellään hän kohotti luukulle salalyhdyn, jonka oli sytyttänyt, toisella kädellään hän nosti ihmetulpaanin sen tasalle.

Kornelius päästi huudahduksen ja oli menemäisillään tiedottomaksi.

-- Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. -- Sinä palkitset viattomuuteni ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!

-- Suudelkaa sitä, sanoi Rosa, -- kuten minä sitä juuri olen suudellut!

Kornelius kosketti hennosti huulenpäillään kukan kärkeä, eikä konsanaan naisen huulille puserrettu suudelma, olipa tämä nainen vaikka Rosa nimeltään, olisi voinut tunkea syvemmälle hänen sydämeensä.

Tulpaani oli kaunis, komea, muhkea -- sen varsi oli yli kahdeksantoista tuumaa korkea ja kohosi neljän vihreän, kiiltävän lehden keskeltä, jotka olivat suorat kuin keihäät, -- kukka itse oli aivan musta ja hohtoisa kuin gagaatti.

-- Rosa, sanoi Kornelius huohottaen, -- Rosa, emme saa hukata hetkeäkään, meidän täytyy kirjoittaa tuo kirje.

-- Se on jo kirjoitettu, rakas Kornelius, vastasi Rosa.

-- Todella!

-- Tulpaanin puhjetessa kirjoitin minä sen, sillä en tahtonut hukata hetkeäkään. Kas tässä on tuo kirje, ja sanokaa, onko se teistä hyvä.

Kornelius otti kirjeen, ja tehden huomion että Rosan käsiala oli vielä tuntuvasti parantunut hänen edellisen kirjeensä jälkeen, hän luki:

»Herra Puheenjohtaja!

Musta tulpaani puhkeaa noin kymmenen minuutin perästä kukkaan. Heti kukan auettua minä lähetän sanansaattajan matkaan, pyytämään teitä tulemaan itse sitä noutamaan Loewesteinin linnoituksesta. Minä olen vanginvartija Gryphuksen tytär, eikä minulla ole juuri enempää vapautta kuin isäni vangeilla. En voi siis itse tuoda teille tuota ihmekukkaa. Sentähden rohkenen pyytää teitä tulemaan sitä noutamaan.

Toivomukseni on, että sille annetaan nimi _Rosa Barlaensis_.

Se on auennut. Se on aivan musta. Tulkaa, herra puheenjohtaja, tulkaa!

Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne.

Rosa Gryphus.»

-- Hyvin, hyvin, rakas Rosa! Kirje on vallan mainio. Minä en olisi osannut kirjoittaa sitä näin koruttomasti. Tutkinnossa te annatte kaikki tiedot, mitä teiltä pyydetään. Tulee tunnetuksi, missä oloissa tulpaani on kehitetty, kuinka paljon huolta, vaivaa, pelkoa se on tuottanut. Mutta nyt, Rosa, nyt emme saa hukata hetkeäkään... Lähetti, lähetti!

-- Mikä on puheenjohtajan nimi?

-- Antakaa tänne, minä kirjoitan osotteen. Oi, hän on kyllä tunnettu henkilö. Hänen nimensä on van Systens, hän on Haarlemin pormestari. Antakaa se, Rosa, antakaa!

Ja vapisevin käsin Kornelius kirjoitti osotteen:

»Pormestari Peter van Systensille, Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle.»

-- Ja nyt, menkää, Rosa, menkää, sanoi Kornelius. -- Sulkeutukaamme Jumalan suojaan, hänen, joka tähän saakka on meitä niin hellästi varjellut!

XXIII.

KADEHTIJA.

Toden totta tarvitsivatkin nuo ihmisparat Jumalan erityistä suojelusta.

Ei konsanaan vielä epätoivo ollut uhannut heitä niin läheltä kuin tänä hetkenä, jolloin he olivat varmat onnestaan.

Emme epäile siinä määrin lukijan järkeä, että otaksuisimme hänen voineen olla tuntematta Jakob herraa entiseksi ystäväksemme -- tai oikeammin sanoen viholliseksemme -- Isak Boxteliksi.

Lukija on siis arvannut että Boxtel oli seurannut Buitenhofista Loewesteiniin rakkautensa ja vihansa esineitä, mustaa tulpaania ja Kornelius van Baerleä.

Mitä ei kukaan muu kuin tulpaaninviljelijä, jonka sydämen kateus täytti, olisi voinut aavistaakaan, nimittäin sipulien olemassaoloa ja vangin pyrkimyksiä niitä kasvattaa, sen oli kateus saattanut Boxtelin ainakin aavistamaan, ellei havaitsemaankin.

Olemme nähneet, kuinka hänen oli onnistunut, otettuaan nimen Jakob -- paremmin kuin Isak nimisenä -- voittaa Gryphuksen ystävyys ja ylläpitää hänen kiitollisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan paraalla paloviinalla mitä Texelin ja Antverpenin välillä valmistettiin.

Hänen onnistui myöskin tukahduttaa Gryphuksen epäluulot, niin epäluuloinen kuin tämä olikin. Hän tukahdutti ne luulottelemalla Gryphukselle tavottelevansa avioliittoa Rosan kanssa.

Paitsi isänylpeyttä, lietsoi hän hänen mielessään myöskin vanginvartijan kunnianhimoa. Hän teki sen kuvailemalla mitä synkimmin värein oppinutta vankia, jota Gryphus säilytti salpojensa takana ja joka tämän vale-Jakobin sanain mukaan oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, tuhotakseen hänen ylhäisyytensä Oranian prinssin.

Aluksi oli hän onnistunut yhtä hyvin Rosaan nähden. Tosin hän ei ollut voittanut Rosan myötätuntoa, vaan hän oli tyttösestä aina tuntunut peräti vastenmieliseltä, mutta puhumalla hänelle avioliitosta ja intohimoisesta rakkaudesta poisti hän kaikki hänen epäluulonsa.

Olemme nähneet, kuinka hän varomattomasti seuraamalla Rosaa puutarhaan oli paljastanut hänelle aikeensa, ja kuinka Korneliuksen vaistomainen pelko oli saattanut heidät olemaan varuillaan hänen suhteensa.

Se, mikä ennen kaikkea oli herättänyt vangin levottomuuden, oli Jakobin kiihkeä viha hänen kuullessaan tuhotusta sipulista.

Jakobin raivo oli tuona hetkenä ollut sitä suurempi, kun ei hän voinut varmaan tietää, oliko Korneliuksella lainkaan toista sipulia, jos hän otaksuikin niin olevan.

Silloin hän alkoi vakoilla Rosaa, sekä puutarhassa että sisällä.

Mutta kun hän sisällä seurasi häntä pimeässä ja paljain jaloin, ei häntä nähty, ei kuultu.

Ainoa kerta oli tuo, jolloin Rosa oli ollut näkevinään varjon kiitävän porraskäytävää pitkin.

Mutta silloin oli Boxtel jo kuullut tarpeeksi, vangin omasta suusta oli hän kuullut, että toinen sipuli todella oli olemassa.

Annettuaan Rosan juonen pettää itsensä, kun tämä oli ollut kaivavinaan sipulin maahan, ja arvaten kepposen keksityksi sitä varten että hän joutuisi ansaan, hän kävi entistä varovammaksi ja jatkoi peliään pingottaen älynsä äärimmilleen, päästäkseen selville muitten puuhista, joutumatta itse ilmi.

Hän näki Rosan vievän suuren fajanssiruukun isänsä keittiöstä omaan huoneeseensa.

Hän näki Rosan rannassa pesevän kauniit kätensä puhtaiksi mullasta, jota hän oli alustanut, valmistaakseen sipulille mahdollisimman hyvän maanlaadun.

Lopuksi hän vuokrasi pienen vinttikamarin vastapäätä Rosan akkunaa, siksi kaukaa, ettei sinne voinut nähdä paljain silmin, mutta ei loitompaa kuin että hän kaukoputkellaan voi seurata kaikkea mitä Rosan huoneessa tapahtui, kuten oli Dordrechtissa seurannut kaikkea mitä tapahtui Korneliuksen kuivatushuoneessa.

Tuskin oli hän asunut kolmeakaan päivää vinttikamarissaan, kun jo oli varma asiastaan.

Aamulla auringon noustessa oli ruukku jo akkunalla, ja Mierisin tai Metsun kuvaamien viehkeitten naisten kaltaisena näkyi Rosa akkunan ääressä villin viinin ja kuusaman ensimäisten vihreitten köynnösten keskellä.

Rosa katseli ruukkua tavalla, joka ilmaisi Boxtelille ruukun sisältämän esineen todellisen arvon.

Tuo ruukku sisälsi toisen sipulin, vangin viimeisen toiveen.

Milloin yö uhkasi käydä liian kylmäksi, nosti Rosa ruukun pois akkunalta.

Oli ilmeistä että hän noudatti Korneliuksen määräyksiä, -- Kornelius pelkäsi sipulin voivan paleltua.

Kun päivänpaiste kävi kuumemmaksi, oli ruukku poissa akkunalta yhdestätoista aamulla kahteen päivällä.

Tämä oli vieläkin selvempi todiste. Kornelius pelkäsi mullan käyvän liian kuivaksi.

Taimen noustua maasta katosivat kaikki Boxtelin epäilykset. Se ei ollut tuumankaan korkuinen, ennenkuin hän kaukoputkensa avulla oli tullut täysin varmaksi asiastaan.

Korneliuksella oli ollut kaksi sipulia, ja toisen hän oli uskonut Rosan rakkauden ja hoidon huomaan.

Kuten voi käsittää, ei nimittäin nuorten rakkaus ollut jäänyt Boxtelilta huomaamatta.

Nyt oli siis keksittävä keino Rosan hoitaman, Korneliuksen lempimän sipulin varastamiseksi.

Mutta se ei ollut helppoa.

Rosa vartioi tulpaaniaan kuin äiti lastaan, -- huolellisemmin vielä: kuin hautova kyyhkynen muniaan.

Päivisin ei Rosa poistunut huoneestaan, ja mikä ihmeellisempää, -- hän ei poistunut sieltä enää illoinkaan.

Viikon päivät piti Boxtel Rosaa turhaan silmällä. Rosa ei poistunut huoneestansa.

Ne olivat nuo epäsovun päivät, jotka olivat tehneet Korneliuksen niin onnettomaksi, kun ei hän saanut tietoa Rosasta eikä tulpaanistaan.

Kestäisikö Rosan suuttumus ainaisesti? Se olisi tehnyt kukan varastamisen melkoista vaikeammaksi kuin Isak herra oli osannut aavistaakaan.

Puhumme varastamisesta, sillä Isak oli lopuksi päättänyt aivan yksinkertaisesti varastaa tulpaanin. Sehän kasvoi mitä oivallisimmassa piilopaikassa, omistajat salasivat sen olemassaolon, ja niin ollen tultaisiin epäilemättä luottamaan enemmän häneen, tunnettuun tulpaaninviljelijään, kuin puutarhanhoitoon perehtymättömään tyttöön tai valtiopetoksesta tuomittuun vankiin, joka tarkoin vartioituna ei liioin pystyisi tyrmästään käsin puolustamaan oikeuksiansa. Kun tulpaani sitä paitsi olisi hänen hallussaan, ja irtaimen tavaran omistajana tavataan pitää sitä, jonka huostassa tavara on, voittaisi hän epäilemättä luvatun palkinnon, saavuttaisi Korneliuksen asemesta kunniaa ja mainetta, ja tulpaanin nimeksi ei tulisikaan _Tulipa nigra Barlaensis_, vaan _Tulipa nigra Boxtellensis_ tai _Boxtellea_.

Isak herra ei vielä ollut varma kummanko nimen valitsisi, mutta kun molemmat merkitsivät samaa, ei tämä ollut tärkein seikka.

Tärkein seikka oli saada tulpaani varastetuksi.

Mutta Boxtel ei voinut varastaa tulpaania, ellei Rosa poistunut huoneestansa.

Siksipä tunsikin Jakob -- eli Isak, kuten vain halutaan, -- todellista iloa, huomatessaan iltakuhertelun alkaneen uudelleen.

Hän alkoi käyttää hyväkseen Rosan poissaoloa tutkiakseen hänen oveansa.

Oveen, joka sulkeutui hyvin -- lukko kiertyi kahdesti -- oli Rosalla yksin avain.

Boxtel tuumi varastaa avaimen, mutta paitsi sitä, ettei olisi ollut helppoa päästä käsiksi Rosan taskuun, olisi hän, huomattuaan avaimen kadonneen, panettanut oveensa uuden lukon eikä olisi poistunut huoneestaan ennenkuin sen tapahduttua, ja niin olisi rikos ollut aivan hyödytön.

Täytyi siis valita toinen keino.

Boxtel kokosi kaikki avaimet mitkä voi löytää, ja Rosan ja Korneliuksen viettäessä onnellisia hetkiä ristikkonsa ääressä, hän koetteli niitä kaikkia.

Kaksi niistä sopi lukkoon, toinen kiertikin sitä kerran, mutta ei toista kertaa.

Tuota avainta ei tarvinnut paljoakaan parannella.

Boxtel siveli sitä hiukan vahalla ja uudisti kokeensa.

Vahaan jäi merkki esineestä, jonka ohi avain ei päässyt kääntymään.

Boxtelin tarvitsi vain viilata avainta tuota merkkiä myöten viilalla, joka olisi ohut kuin veitsenterä.

Työskenneltyään kaksi päivää oli Boxtel saanut avaimen mielensä mukaiseksi.

Rosan ovi aukeni äänettömästi, helposti, ja Boxtel havaitsi olevansa huoneessa yksin tulpaanin kanssa.

Ensi rikos, johon Boxtel oli tehnyt itsensä syypääksi, oli kiipeäminen muurin yli tulpaania maasta kaivamaan. Toiseksi hän oli tunkeunut Korneliuksen kuivatushuoneeseen avoimesta akkunasta. Kolmanneksi hän meni Rosan huoneeseen väärällä avaimella.

Kuten nähdään, saattoi kateus Boxtelin nopeasti edistymään rikosten tiellä.

Boxtel oli siis kahden kesken tulpaanin kanssa.

Tavallinen varas olisi pistänyt kukkaruukun kainaloonsa ja lähtenyt tiehensä. Mutta Boxtel ei ollut tavallinen varas. Hän punnitsi tarkoin kaikki asiat.

Kun hän tarkasti tulpaania salalyhtynsä valossa, tuntui hänestä ettei nyt vielä, sen nykyisellä kehitysasteellaan ollessa, ollut täysin varmoja takeita, että se todella olisi musta, niin selvästi kuin kaikki merkit siihen viittasivatkin.

Jos kukka ei olisikaan musta tai tulpaanissa olisi muuta vikaa, olisi hän turhaan tehnyt itsensä varkauteen vikapääksi.

Varkaus kävisi ilmi, ja sen jälkeen mitä puutarhassa oli tapahtunut, voisivat epäluulot kohdistua häneen; seuraisi tarkastus, ja kuinka hyvin hän ikinä tulpaanin piilottaisikin, oli olemassa mahdollisuus, että se löytyisi.

Jos hän taasen piilottaisi tulpaanin niin hyvin, että olisi mahdoton sitä löytää, voisi se retkillä, jotka silloin kävisivät välttämättömiksi, saada jonkun vamman.

Kun hänellä nyt kerran oli Rosan kamarin avain ja hän voi mennä sinne milloin halusi, oli parasta odottaa kunnes tulpaani kukkisi, ottaa se tuntia ennen tai jälkeen puhkeamisen, kiiruhtaa Haarlemiin ja näyttää se palkintotuomareille, ennenkuin kukaan muu olisi ehtinyt väittää sitä omakseen.

Sitä, joka sen sitten tekisi, syyttäisi Boxtel puolestaan varkaaksi.

Tuuma oli joka suhteessa keksijänsä arvoinen.

Joka ilta, rakastavaisten viettäessä suloisia hetkiä vankihuoneen ristikon ääressä, meni Boxtel nuoren tytön huoneeseen, ei neitseyden pyhättöä saastuttamaan, vaan tarkastamaan mustan tulpaanin kehitystä.

Sinä iltana, johon kertomuksessamme olemme ehtineet, oli hän menetellyt kuten muulloinkin. Mutta, kuten muistettaneen, eivät nuoret tällä kertaa olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan, -- sitten oli Kornelius lähettänyt Rosan tulpaania vartioimaan.

Nähdessään Rosan palaavan huoneeseensa jo kymmenen minuutin perästä, arvasi Boxtel että musta tulpaani oli puhjennut kukkaan tai oli heti puhkeava.

Tämä yö oli ratkaiseva kaiken. Siksipä olikin Boxtelilla Gryphuksen luo tullessaan kaksinkertaiset viinavarat mukanaan, -- pullo kummassakin taskussa.

Gryphuksen juovuttua olisi Boxtel likimmittäin isäntänä talossa.

Yhdentoista ajoissa oli Gryphus humaltunut tiedottomaksi. Kahden aikaan aamulla näki Boxtel Rosan lähtevän huoneestaan, mutta ilmeisesti hänellä oli kannettavana jokin esine, jota hän käsitteli hyvin varovasti.

Epäilemättä tuo esine oli musta tulpaani, jonka kukka nyt oli auennut. Mutta mitä aikoikaan Rosa nyt tehdä?

Aikoiko hän lähteä heti paikalla viemään sitä Haarlemiin?

Ei ollut ajateltavissa että nuori tyttö uskaltaisi lähteä keskellä yötä yksin sellaiselle matkalle.

Menikö hän ehkä vain näyttämään kukkaa Korneliukselle?

Tämä oli luultavinta.

Boxtel seurasi Rosaa paljain jaloin ja käyden varpaillaan.

Hän näki Rosan lähestyvän ristikkoa, hän kuuli hänen kutsuvan Korneliusta.

Salalyhdyn valossa hän näki auenneen tulpaanin, mustan kuin ympäröivä yö.