Part 12

-- Teidän käytyänne levottomaksi tuon ihmisen takia, joka oli seurannut minua puutarhaan ja jonka tunsin Jakobiksi, minä kävin vielä levottomammaksi kuin te. Menettelin siis siten kuin olitte käskenyt, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin viimeksi kävin luonanne, ja jolloin te sanoitte...

Kornelius keskeytti hänet.

-- Pyydän vielä kerran anteeksi, Rosa, huudahti hän. -- Nuo sanani olivat mielettömiä. Olen jo pyytänyt anteeksi ja pyydän vielä kerran! Ettekö sitten aio koskaan enää leppyä!

-- Seuraavana päivänä, jatkoi Rosa, -- menin minä puutarhaan, muistaen mitä olitte sanonut ... muistaen kuinka olitte kehottanut minua salajuonella hankkimaan tietoa siitä, tarkoittiko tuon inhottavan miehen ihailu minua vai tulpaania.

-- Olette oikeassa, hän on todella inhottava... Tehän vihaatte myöskin tuota ihmistä?

-- Vihaan toden totta, sanoi Rosa, -- sillä hän on syypää viime viikolla kestämiini kärsimyksiin!

-- Oi, te olette siis myöskin kärsinyt, Rosa? Kiitän teitä noista sanoistanne!

-- Tuon onnettoman illan jälkeisenä päivänä, jatkoi Rosa, -- menin siis puutarhaan, ja astellessani kohden lavaa, johon aioin istuttaa tulpaanin, katsahdin tuon tuostakin taakseni, nähdäkseni seuraisiko minua joku, kuten edellisellä kerralla.

-- Ja kuinka oli? kysyi Kornelius.

-- Sama haamu hiipi portista sisään ja muurin vieritse seljapensasten taakse.

-- Ettehän ollut häntä näkevinänne? kysyi Kornelius, muistaen vielä tarkoin Rosalle antamansa neuvot.

-- Kumarruin lavaa kohden ja kaivoin sitä lapiolla, ikäänkuin olisin istuttanut sipulin.

-- Entä hän ... hän ... mitä hän teki sillä aikaa?

-- Näin kuinka hänen silmänsä kiiluivat kuin tiikerin silmät pensaikon takaa.

-- Siinä näette! siinä näette! sanoi Kornelius.

-- Kun työni oli olevinaan lopussa, läksin pois.

-- Mutta ainoastaan puutarhan portin taakse, eikö niin? Niin että voitte portin taikka lukon raosta nähdä mitä hän teki teidän mentyänne?

-- Hän odotti hetken, ollakseen varma etten enää palaisi, sitten hän syöksähti kuin susi piilopaikastaan, kulki pitkää kiertotietä lavan luo, ja saavutettuaan päämaalinsa, nimittäin sen lavan, jota äskettäin oli muokkailtu, hän pysähtyi välinpitämättömän näköisenä, katsahti joka suuntaan, silmäili läheisten rakennusten joka akkunaa, tarkasteli maata, taivasta ja ilmaa, ja tultuaan vakuutetuksi että oli aivan yksin, turvassa kaikkein ihmisten katseilta, hän hyökkäsi lavan kimppuun, upotti kätensä pehmeään maahan ja otti sieltä multakimpaleen, jonka paloitteli varovasti, nähdäkseen oliko sipuli sen sisässä. Kolmeen kertaan uudistui tuo temppu ja yhä suuremmalla kiihkeydellä, kunnes hän lopuksi alkoi käsittää joutuneensa jonkun salajuonen uhriksi. Silloin pyrki hän voittamaan tulisen kiihkonsa, otti haravan, tasoitti maan, jättääksensä sen samaan tilaan kuin missä se oli hänen tullessaan, ja häpeissään ja nyrpeissään hän läksi kulkemaan kohden porttia, tavotellen huvikseen kävelevän henkilön välinpitämätöntä kasvoinilmettä.

-- Oi tuota katalaa, mumisi Kornelius, pyyhkiellen pois otsaansa pitkin virtaavia hikipisaroita. -- Oi tuota katalaa! Vaan johan sen arvasin! Mutta miten on sipulin laita, Rosa? Valitettavasti on jo hiukan myöhäistä istuttaa se.

-- Sipuli on ollut jo kuusi päivää maassa.

-- Missä sitten? Kuinka niin? huudahti Kornelius. -- Hyvä Jumala, kuinka varomatonta! Missä se on? Minkälaisessa maassa? Onko se sopivalla paikalla puutarhassa? Eikö tuo inhottava Jakob voi sitä löytää ja varastaa?

-- Ei, ellei hän lyö rikki huoneeni ovea.

-- Se on siis teidän huoneessanne, Rosa, sanoi Kornelius hiukan rauhoittuneena. -- Mutta millaisessa mullassa, millaisessa astiassa? Estehän liene pannut sitä juurtumaan veteen, kuten Haarlemin ja Dordrechtin kunnon naiset, jotka itsepintaisesti kuvittelevat että vesi voisi korvata mullan, -- vesi, jossa on kolmekymmentäkolme osaa happea ja kuusikymmentäkuusi osaa vetyä, jota vastoin... Mutta mitä minä tässä teille juttelenkaan...

-- Se kuuluu todellakin hiukan liian oppineelta minun korvissani, vastasi Rosa hymyillen. -- Tyydyn siis vastaamaan teille, teitä rauhoittaakseni, että sipulinne ei ole vedessä.

-- Vapautatte minut suuresta huolesta.

-- Se on oivassa kiviruukussa, joka on juuri samankokoinen kuin se, johon te olitte istuttanut oman sipulinne. Se kasvaa maassa, jonka olen valmistanut sekoittamalla kolmeen neljäsosaan mitä oivallisinta puutarhamultaa neljäsosan tieltä ottamaani maata. Oi, olen kuullut teidän ja tuon Jakob konnan -- kuten te häntä nimitätte -- niin usein sanovan millaisessa mullassa tulpaanin tulee kasvaa, että tiedän sen yhtä hyvin kuin Haarlemin etevin puutarhuri.

-- Ja nyt on vielä jäljellä kysymys päivänpaisteesta. Mitä siitä tiedätte kertoa?

-- Nyt se on koko päivän päivänpaisteessa, milloin aurinko vain paistaa. Mutta kun se on noussut maasta esiin ja päivänpaiste on käynyt kuumemmaksi, menettelen minä kuten te teitte, rakas herra Kornelius. Pidän sitä itäänpäin olevalla akkunallani kello kahdeksasta aamulla kello yhteentoista, ja länteenpäin olevalla kello kolmesta iltapäivällä kello viiteen.

-- Oikein, oikein! huudahti Kornelius. -- Te olette oiva puutarhuri, ihana Rosani. Mutta pelkään että tulpaanini hoito vie kaiken aikanne.

-- Se on kyllä totta, sanoi Rosa, -- mutta mitäpä sillä on väliä. Teidän tulpaaninne on minun tyttäreni. Omistan sille sen ajan, jonka omistaisin lapselleni, jos olisin äiti. Ainoastaan rupeamalla sen äidiksi, lisäsi hän hymyillen, -- voin lakata olemasta sen kilpailijatar.

-- Hyvä, rakas Rosa! mumisi Kornelius, luoden nuoreen tyttöön katseen, joka tulkitsi paljoa ilmeisemmin rakastavan miehen kuin tulpaaninviljelijän tunteita ja hiukan lohdutti Rosaa.

Nyt seurasi hetken vaitiolo, kun Kornelius pyrki ristikon takaa tavottamaan Rosan kättä, jonka tämä veti pois.

-- Siis kuusi päivää on sipuli jo ollut maassa, jatkoi Kornelius.

-- Niin kyllä, herra Kornelius, vastasi tyttö.

-- Eikö se vielä ole versonut esiin?

-- Ei, mutta luulen taimen tulevan esiin huomenna.

-- Huomisiltana saan taas kuulla siitä, kuten teistä itsestännekin, eikö niin, Rosa? Tyttärenne, kuten sitä nimititte, kiinnittää suuressa määrin mieltäni, mutta sen äiti vielä melkoista enemmän.

-- Huomennako? sanoi Rosa, luoden salaa katseen Korneliukseen. -- En tiedä, voinko tulla huomenna.

-- Hyvä Jumala! sanoi Kornelius. -- Miksi ette voisi tulla huomenna?

-- Minulla on tuhansia tehtäviä.

-- Ja minulla aina vain yksi ja sama.

-- Niin, rakastaa tulpaanianne.

-- Rakastaa teitä, Rosa.

Rosa pudisti päätänsä.

Jälleen seurasi äänettömyys.

-- Kaikki vaihtelee luonnossa, sanoi van Baerle katkaisten vaitiolon. -- Kevään kukkasia seuraavat toiset kukat, ja mehiläiset, jotka hellästi hyväilivät orvokkeja ja kultalakkoja, lähestyvät taas yhtä rakastavaisina kuusamaa, ruusuja, jasmiineja, päivänkukkia ja kurjenpolvia.

-- Mitä te tuolla tarkoitatte? kysyi Rosa.

-- Sitä, neiti, että teitä huvitti aluksi kuulla iloistani ja huolistani. Te vaalitte yhteisen nuoruutemme kukkaa. Mutta minun kukkani oli tuomittu kuihtumaan varjossa. Vangin toiveitten ja ilojen kukkatarhalla on vain yksi vuodenaika. Se ei ole noiden ihanain kukkatarhojen vertainen, joissa ilma on raikas ja päivä paistaa. Kun kevätsato on korjattu, entävät mehiläiset sellaiset kuin te, hentovartaloiset, kultasarviset mehiläiset, läpikuultavin siivin ristikkojen välitse pois, paeten kylmää, yksinäisyyttä, alakuloisuutta, hakemaan sulotuoksua ja lämpöä, hakemaan onnea!

Rosa loi Korneliukseen katseen, jota tämä ei huomannut. Hän oli luonut silmänsä taivaalle.

Huoaten hän jatkoi:

-- Te olette hylännyt minut, neiti Rosa, saadaksenne iloita kaikista vuodenajoista. Olette oikeassa, eikä minulla ole syytä valittaa. Mitä oikeutta minulla olisi vaatia teiltä uskollisuutta?

-- Uskollisuutta! huudahti Rosa, salaamatta enää kyyneleitä, jotka vierivät pitkin hänen poskiansa. -- Enkö minä sitten ole ollut teille uskollinen?

-- Onko tuo uskollisuutta, huudahti Kornelius, -- kun hylkäätte minut, jätätte minut tänne kuolemaan?

-- Mutta herra Kornelius, lausui Rosa, -- enkö tee hyväksenne kaikkea mitä voin tehdä, kun tuottaakseni teille huvia hoitelen tulpaanianne?

-- Tuo puheenne on katkeraa, Rosa. Te luette minulle viaksi ainoan sekoittamattoman ilon, joka minulla on ollut tässä maailmassa.

-- En lue teille mitään viaksi, herra Kornelius, -- ellen kenties sitä syvää surua, jota tunsin, kun minulle Buitenhofissa kerrottiin että teidät oli tuomittu kuolemaan.

-- Mutta teitä harmittaa se, että minä pidän kukkasista.

-- Ei se, että te niistä pidätte, herra Kornelius, vaan siitä olen suruissani, että te pidätte niistä enemmän kuin minusta.

-- Oi rakas, rakas lemmittyni, huudahti Kornelius, -- katsokaa, kuinka käteni vapisevat, kuinka otsani on kalpea, -- kuunnelkaa, kuunnelkaa kuinka sydämeni sykkii, -- ei siksi, että musta tulpaani minulle suopeasti hymyilisi, -- ei, vaan siksi, että te hymyilette minulle, teidän otsanne lähestyy minua, -- siksi, että minusta tuntuu, vaikka sitä tuskin rohkenen uskoakaan, kuin tavottelisivat pakenevat kätenne minun käsiäni, kuin tuntisin kauniiden kasvojenne lämmön kylmän ristikon takaa. Rosa, rakkaani, tuhotkaa mustan tulpaanin sipuli, hävittäkää idussansa tuo kukka, riistäkää minulta viaton ja ihana unelma, joka on elämääni sulostuttanut, -- riistäkää minulta muutkin rikkaampiväriset, komeammat, viehkeämmät kukat, riistäkää ne kaikki tyyni, te kateellinen kukkanen, joka ette suvaitse rinnallanne muita kukkasia, mutta suokaa minulle ilo kuulla äänenne, kuulla askeleenne porraskäytävästä, nähdä liikkeenne, nähdä silmienne säihky synkän ristikkoni takaa, suokaa minulle vakuutus, että rakastatte minua, kuten minä teitä! Rakastakaa minua, Rosa, sillä minä rakastan teitä yli kaiken maailmassa!

-- Lukuunottamatta mustaa tulpaania, huokasi Rosa, jonka itsepintaiset kädet vihdoinkin suostuivat hyväillen antautumaan Korneliuksen suudeltaviksi.

-- Yli kaiken, Rosa.

-- Voinko luottaa teihin?

-- Kuin Jumalaan.

-- Mutta tuo vakuutuksenne ei velvoita teitä rakastamaan minua kovinkaan paljoa.

-- Valitettavasti ei, -- mutta se velvoittaa teitä johonkin.

-- Mihinkä sitten?

-- Pysymään toistaiseksi naimatonna.

Rosa hymyili.

-- Oi kuinka itsekäs te olette, sanoi hän. -- Teillä on lemmitty, jota jumaloitte. Te ajattelette vain häntä, uneksitte vain hänestä. Kun teidät tuomitaan kuolemaan, omistatte mestauslavalla viimeisen huokauksenne hänelle. Ja kumminkin te vaaditte minua, tyttö parkaa, luopumaan tulevaisuudentoivoistani, kunnianhimostani.

-- Mutta mistä lemmitystä te sitten puhutte? kysyi Kornelius, hakien turhaan muistinsa kätköistä naista, jota Rosa olisi voinut tarkoittaa.

-- Teidän tummasta kaunottarestanne, hyvä herra, -- tuosta solakkavartisesta, hentojalkaisesta, ylväästä kaunottaresta. Puhun kukastanne.

Kornelius hymyili.

-- Mutta entä te, kunnon Rosani. Lukuunottamatta ihailijaanne Jakobia, jonka sydän tosin kuuluu toiselle, teillä on liuta kosiskelijoita, jotka teitä imartelevat. Muistatteko, mitä te minulle kerroitte Haagin ylioppilaista, upseereista, kauppapalvelijoista? Eikö Loewesteinissä ole lainkaan kauppapalvelijoita, ei upseereja eikä ylioppilaita?

-- On, yllin kyllin.

-- Ja ne kirjoittelevat?

-- Niin tekevät.

-- Ja nyt, kun te osaatte lukea...

Ja Kornelius huokasi ajatellessaan että Rosan oli kiittäminen juuri häntä, vanki parkaa, siitä että osasi lukea rakkaudenkirjeensä.

-- Mutta lukiessani nuo kirjeet, sanoi Rosa, -- ja pyrkiessäni tutustumaan ihailijoihini, noudatan vain teidän määräyksiänne.

-- Kuinka, minun määräyksiäni?

-- Niin kyllä. Ettekö muista enää, sanoi Rosa, vuoroonsa huoaisten, -- tuota testamenttia, jonka olette kirjoittanut herra Kornelius de Wittin raamattuun? Minä en sitä puolestani unohda, sillä nyt, kun osaan lukea, luen sen uudelleen joka päivä, usein kahdestikin päivässä. Tuossa testamentissa te määräätte, että minun on rakastettava kuudenkolmatta tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja mentävä naimisiin hänen kanssaan. Koetan hakea tuollaista nuorta miestä, ja kun päiväni kuluvat tulpaaninne hoitamiseen, täytyy teidän suoda minun käyttää ilta häntä hakeakseni.

-- Oi Rosa, tuo testamentti on laadittu sillä edellytyksellä että minä kuolisin, ja, kiitos taivaan, minä elän!

-- No hyvä, luovun siis hakemasta tuota kuuden- tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja tulen edelleen teitä tervehtimään.

-- Oi Rosa, tulkaa, tulkaa!

-- Mutta minulla on muuan ehto.

-- Suostun siihen etukäteen.

-- Ehtoni on, ettei mustaa tulpaania mainita kolmeen päivään.

-- Ei koskaan, jos niin tahdotte.

-- Ei pidä sentään vaatia mahdottomia, vastasi tyttönen.

Ja ikäänkuin epähuomiossa hän lähensi raikkaan poskensa ristikkoon, ja niin lähelle, että Kornelius voi koskettaa sitä huulillaan.

Rosan huulilta kajahti huudahdus täynnä rakkautta, ja hän kiiruhti pois.

XXI. TOINEN SIPULI.

Nyt seurasi suloinen yö ja vielä suloisempi päivä.

Edellisinä päivinä oli vankityrmä tuntunut entistä tukahduttavammalta, synkemmältä, matalammalta. Koko sen paino tuntui raskaana taakkana lepäävän vangin hartioilla. Sen muurit olivat mustat, sen ilma kylmä, päivä oli töin tuskin päässyt pilkistämään sisään ristikkoakkunan tankojen välitse.

Mutta Korneliuksen herätessä seuraavana aamuna leikitteli auringonsäde ristikolla, kyyhkyset ensivät siivet levällä läpi ilman, toisten hellästi kuherrellessa suljetun akkunan yläpuolella.

Kornelius kiiruhti akkunan luo ja aukaisi sen. Hänestä oli kuin olisi elämä, ilo, melkein vapauskin tullut tuon auringonsäteen mukana hänen synkkään huoneeseensa.

Rakkaus oli tullut hänen luoksensa ja kirkastanut kaikki hänen ympärillään, -- rakkaus, tuo taivaan kukkanen, hohtoisampi, tuoksuvampi kuin mitkään maalliset kukkaset.

Sen sijaan että Gryphus edellisinä päivinä huoneeseen tullessaan oli tavannut vangin äreänä vuoteessaan, hän nyt oli noussut levolta ja lauleskeli jotakin oopperan säveltä.

Gryphus loi häneen syrjäkatseen.

-- No, kuinkas tänään voidaan? tiedusteli Kornelius.

Gryphus silmäili häntä yhä syrjästä.

-- Koira ja herra Jakob ja kaunis Rosamme, kuinka ne voivat kaikki tyyni?

Gryphus irvisti hampaitansa.

-- Tässä on aamiaisenne, sanoi hän.

-- Kiitoksia, ystäväni Kerberos, lausui vanki, -- se tulee oikeaan aikaan, minulla on kova nälkä.

-- Vai on teidän nälkä? ihmetteli Gryphus.

-- Miksikä ei olisi? kysyi van Baerle.

-- Salajuonet näyttävät edistyvän hyvin, tuumiskeli Gryphus.

-- Mitkä salajuonet? kysyi Kornelius.

-- En puhu turhia, mutta pidän varani, oppinut herrani. Olkaa levollinen, pidän kyllä varani.

-- Pitäkää vain varanne, ystäväni! sanoi van Baerle. -- Olen salajuonineni käytettävänänne!

-- Saammepa nähdä, kun tulee päivällisen aika, sanoi Gryphus.

Ja hän läksi huoneesta.

-- Päivällisen aika, toisti Kornelius. -- Mitä hän tarkoitti? No, odottakaamme! Päivällisen aikaan se käy ilmi.

Korneliuksen kävi helpoksi odottaa päivällisen aikaa. Päivällisajan jälkeen oli vielä seuraava yhdeksän aika illalla.

Puolenpäivän aikaan kuului Gryphuksen askelten lisäksi porraskäytävästä kolmen tai neljän sotamiehen askeleet.

Ovi aukeni, Gryphus tuli sisään ja päästi sinne sotamiehetkin sekä sulki oven heidän jälkeensä.

-- No niin, sanoi hän, -- nyt ryhdymme hakemaan.

Korneliuksen taskut tarkastettiin, sitten tutkittiin löytyisikö mitään takin ja liivin välistä, liivin ja paidan, paidan ja ihon välistä, -- mutta ei löytynyt mitään.

Nyt haettiin lakanoista, patjoista, oljista, mutta ei mitään löytynyt.

Kornelius riemuitsi mielessään, kun ei ollut suostunut istuttamaan kolmatta sipulia. Gryphus olisi varmasti löytänyt sen tällä hakuretkellään, kuinka huolellisesti se olisikin ollut piilotettu, ja sen olisi käynyt kuten ensimäisen sipulin.

Ei konsanaan vanki lienekään iloisemmin kasvoin seurannut huoneessaan pidettyä tarkastusta, kuin nyt Kornelius.

Gryphus läksi tiehensä vieden mukanaan lyijykynän ja kolme tai neljä lehtistä tuota valkoista paperia, jota Rosa oli Korneliukselle antanut. Siinä oli koko voittosaalis.

Kuuden ajoissa Gryphus palasi, tällä kertaa yksin. Kornelius koetti lepyttää häntä, mutta Gryphus murisi, osotti hammasta, joka hänellä oli suunsa kulmauksessa, ja poistui huoneesta takaperin, ikäänkuin peläten Korneliuksen käyvän hänen kimppuunsa.

Kornelius tyrskähti nauruun.

Tämä saattoi Gryphuksen huutamaan hänelle ristikon takaa:

-- Hyvä, hyvä! Saammepa nähdä, kumpi meistä nauraa viimeiseksi!

Ainakin tänä iltana toivoi Kornelius voivansa nauraa viimeiseksi, sillä Kornelius odotti Rosaa.

Rosa tuli yhdeksän aikaan, mutta hän tuli ilman lyhtyä. Hän ei tarvinnut enää valkeata, hän osasi nyt lukea.

Valkea olisi myöskin voinut antaa ilmi Rosan, jota Jakob piti silmällä tarkemmin kuin konsanaan.

Ja lopuksi, -- kun Rosa punehtui, näkyi punehtuminen liian selvästi lyhdyn valossa.

Mistä puhelivat Rosa ja Kornelius tänä iltana? Samasta, mistä rakastavaiset puhuvat oven kynnyksellä Ranskassa, parvekeaidan molemmin puolin Espanjassa, ylhäältä terassilta alas maahan Itämailla.

He puhuivat asioista, jotka suovat hetkille siivet, jotka kiihdyttävät ajan vauhtia.

He puhuivat kaikesta muusta, vaan eivät mustasta tulpaanista.

Kello kymmenen aikaan he erosivat kuten tavallisesti.

Kornelius oli onnellinen, niin onnellinen kuin voi olla tulpaaninviljelijä, jolle ei ole puhuttu hänen tulpaanistaan.

Rosa oli hänestä ihana kuin itse rakkaudenjumalatar; hän oli hänestä hyvä, herttainen, viehättävä.

Mutta miksi ei Rosa suvainnut kuulla puhuttavan tulpaaneista?

Siinä suhteessa oli Rosalla paha virhe.

Huokaellen lohdutti Kornelius itseään ajatuksella, ettei täydellistä naista ole olemassakaan.

Hän vietti osan yötä tuota epätäydellisyyttä mietiskellen. Toisin sanoen, hän ajatteli Rosaa niin kauan kuin oli valveilla.

Nukuttuaan hän uneksi hänestä.

Mutta unelmien Rosa oli paljoa täydellisempi kuin todellinen. Ei sillä hyvä, että hän puhui tulpaaneista, vaan hän toi sitä paitsi Korneliukselle komean mustan tulpaanin kiinalaisessa maljakossa.

Kornelius heräsi ilosta väristen ja mumisi: -- Rosa, Rosa, rakastan sinua!

Ja kun oli jo valoisa päivä, ei Kornelius katsonut sopivaksi enää nukkua uudelleen.

Hänelle jäi siis koko päiväksi mieleen tuo unessa saatu kuva.

Oi! Jos Rosa olisi puhunut tulpaanista, olisi hän Korneliuksen mielestä ollut täydellisempi kuin maailman etevimmät ja ihanimmat kuningattaret, -- Semiramis, Kleopatra, Elisabet, Anna Itävaltalainen!

Mutta Rosa oli kieltänyt, uhalla ettei enää palaisi, mainitsemasta tulpaania kolmeen päivään.

Rakastaja oli tosin siten saanut käytettäväkseen seitsemänkymmentäkaksi tuntia, mutta nämä seitsemänkymmentäkaksi tuntia olivat anastetut tulpaaninviljelijältä.

Tosinhan näistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tunnista jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi.

Toiset kolmekymmentäkuusi kyllä myöskin kuluisivat pian: kahdeksantoista odotellessa, kahdeksantoista Rosaa muistellessa.

Rosa tuli tavalliseen aikaan. Kornelius kesti sankarimaisesti rangaistuksensa. Hän olisi ollut oiva pythagoralainen, ja jos hänen olisi sallittu kerran päivässä kysyä kuulumisia tulpaanistaan, olisi hän rauhallisesti tyytynyt veljeskunnan sääntöjen mukaisesti muutoin vaikenemaan viisi vuotta.

Onneksi hänen kaunis vieraansa käsitti varsin hyvin, että jos on toisaalta vaatelias, täytyy toisaalta olla myöntyväinen. Hän salli siis Korneliuksen vetää hänen sormensa ristikon aukosta sisään, hän salli Korneliuksen suudella hänen hiuksiaan ristikon lomitse.

Lapsi parka! Tuo lemmenleikki oli hänelle paljoa vaarallisempaa kuin tulpaanista puhuminen olisi ollut.

Hän käsitti tämän palatessaan huoneeseensa sykkivin sydämin, posket hehkuvina, huulet kuivina, silmät kosteina.

Kun siis seuraavana iltana ensi sanat, ensi hyväilyt oli vaihdettu, loi Rosa ristikon takaa pimeässä Korneliukseen tuollaisen katseen, jonka tuntee sitä näkemättä, ja hän lausui:

-- Olkaa iloissanne! Se on jo kohonnut esiin!

-- Mikä? kysyi Kornelius, rohkenematta uskoa Rosan itsestään lyhentävän hänen koetusaikansa.

-- Tulpaani, sanoi Rosa.

-- Kuinka, huudahti Kornelius, -- te sallitte siis?

-- Olkoon menneeksi! sanoi Rosa kuten hellä äiti, joka suo lapselleen ilon.

-- Oi Rosa! huudahti Kornelius, kurottaen huulensa ulos ristikosta, toivoen kohtaavansa posken, käden, otsan tai jotain muuta.

Hän kohtasi parasta kaikesta, -- puoliavoimet huulet.

Rosa päästi huudahduksen.

Kornelius käsitti, että oli parasta nopeasti jatkaa keskustelua. Hän käsitti, että tuo odottamaton kosketus oli kovasti pelästyttänyt Rosaa.

-- Kasvaako se suoraan? kysyi hän.

-- Suoraan kuin nyplypuikko, vastasi Rosa.

-- Onko se jo pitkäkin?

-- Ainakin kaksi tuumaa.

-- Oi Rosa, hoitakaa sitä hyvin, niin näette, kuinka se kasvaa nopeasti.

-- Kuinka voisin hoitaa sitä enää huolellisemmin? sanoi Rosa. -- Enhän ajattele muuta kuin sitä.

-- Kuinka, Rosa? Varokaa, etten minä vuorostani käy mustasukkaiseksi.

-- Tiedättehän että ajatellessani sitä ajattelen teitä. En väisty enää sen luota. Voin nähdä sen vuoteestani. Herätessäni luon siihen ensi katseeni, uneen vaipuessani viimeisen. Päivällä istun työskennellen sen vieressä, sillä siitä saakka kuin se tuli huoneeseeni, en enää ole liioin sieltä poistunut.

-- Teette oikein, Rosa, sillähän te olette voittava itsellenne myötäjäiset.

-- Niin, ja sitä minun on kiittäminen siitä, että voin mennä naimisiin kuuden- tai kahdeksankolmatta vuotiaan miehen kanssa, jota rakastan.

-- Olkaa vaiti, te ilkeä tyttö!

Ja Korneliuksen onnistui tavottaa tytön sormet, mikä aiheutti hetkisen vaitiolon, joskaan ei keskusteluaineen muutosta.

Tämän illan jälkeen oli Kornelius onnellisin ihmisistä. Hän sai pidellä Rosan kättä mielin määrin ja puhella tulpaanistaan niin paljon kuin ikinä halusi.

Tämän jälkeen jokainen uusi päivä merkitsi uutta kehitysastetta tulpaanille ja nuorten lemmelle.

Tulpaanin lehdet kasvoivat kasvamistaan, pian voi erottaa kukan.

Korneliuksen riemu oli suuri hänen saadessaan tuon uutisen, ja kysymykset seurasivat toisiaan nopeudella, joka todisti kuinka tärkeitä ne olivat.

-- Se on umpulla? huudahti Kornelius.

-- Niin on, vastasi Rosa.

Mielenliikutuksen vallassa nojasi Kornelius horjuen luukkuun.

-- Hyvä Jumala! huudahti hän.

Sitten hän kyseli edelleen:

-- Onko soikio säännöllinen? Onko se täyteläinen, ovatko lehtien päät täysin vihreät?

-- Soikio on melkein tuuman pituinen ja suippenee teräväksi kuin neula, se käy yhä pulleammaksi, pian se on aukeneva.

Seuraavana yönä ei Kornelius nukkunut paljoa. Mikä ylevä hetki olikaan oleva se, jolloin umppu aukeni!

Kaksi päivää myöhemmin Rosa ilmoitti soikion hiukan auenneen.

-- Oi Rosa, huudahti Kornelius, -- jos soikio on aukeamaisillaan, täytyy voida jo hieman erottaa kukan väriäkin!

Ja vanki vaikeni huohottaen.

-- Kyllä, vastasi Rosa. -- Voi erottaa toisenvärisen juovan, ohuen kuin hius.

-- Ja minkä värinen se on? kysyi Kornelius vavisten.

-- Se on hyvin tumma, vastasi Rosa.

-- Ruskea?

-- Ei, paljoa tummempi.

-- Paljoa tummempi, Rosa kulta, oi, kiitoksia! Tumma kuin eebenpuu, tumma kuin...

-- Kuin muste, jolla olen teille kirjoittanut.

Kornelius päästi hurjan ilohuudon.

Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:

-- Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!

-- Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.

-- Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!

-- Mustan tulpaanin jälkeen sentään?

-- Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani. Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka aukenee parin, kolmen päivän perästä?

-- Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.

-- Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen taapäin, -- en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan luukkuni läheisyydessä.

Rosa lähensi poskensa ristikkoon, ei enää sattumalta, vaan vapaaehtoisesti. Ahnaasti kiintyivät siihen nuoren miehen huulet.