Part 11

-- Olisi mahdotonta kohdella ketään ihmistä ankarammin kuin hän kohteli isääni, jatkoi Rosa. -- Hän oli aivan epätoivon vallassa ja toisti lakkaamatta: »Tuhottu, sipuli on tuhottu! Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuhottu!»

-- Mutta sitten hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi: »Mutta eihän se liene ollut ainoa, jonka hän omisti?»

-- Kysyikö hän niin? lausui Kornelius käyden tarkkaavaksi.

-- »Luuletteko että hänellä on useampiakin?» kysyi isäni. »Hyvä, haemme toisetkin käsiimme!»

-- »Te aiotte hakea toisetkin käsiinne!» huusi Jakob, tarttuen isäni kaulukseen, mutta hän päästi sen heti.

-- Sitten hän kysyi minulta:

-- »Mitä tuo mies parka oikein sanoi?»

-- En tiennyt mitä vastata, sillä te olitte kieltänyt minua antamasta kenenkään aavistaa, kuinka tärkeä tuo sipuli teille oli. Onneksi isäni päästi minut pulasta, vastaamalla puolestani:

-- »Mitäkö hän sanoi? Hän joutui vihan vimmoihin!»

-- Minä keskeytin häntä sanoen:

-- »Kuinka hän ei olisi suuttunut, kun te kohtelitte häntä niin tylysti ja säälimättömästi.»

-- »Mutta oletteko te hulluja kaikki tyyni?» huudahti isäni vuoroonsa. »Onhan tämä nyt koko onnettomuus, jos tulpaaninsipuli lyödään mäsäksi. Saahan niitä Gorkumin torilta satoja yhdellä floriinilla.»

-- »Mutta kenties ei niin arvokkaita kuin tämä», tulin minä kovaksi onneksi vastanneeksi.

-- Ja mitä sanoi Jakob tuon kuullessaan?

-- Hänen silmänsä välähtivät oudosti.

-- Mutta eikö hän myöskin sanonut jotakin?

-- Kyllä, -- hän lausui mitä suloisimmalla äänellä:

-- »Te luulette siis, ihana Rosa, että tuo sipuli oli kallisarvoinen?»

-- Huomasin tehneeni tyhmyyden.

-- »Mistäpä minä sen tietäisin?» lausuin minä välinpitämättömästi. »Kuinka minä osaisin arvostella tulpaaneja? Tiedän vain sen, koska me olemme tuomitut aina elämään vankien parissa, että vangeille on arvokasta kaikki, mikä auttaa heitä aikaansa kuluttamaan. Herra van Baerlelle tuotti tuon sipulin hoito huvia, ja minusta oli julmaa riistää häneltä tuo huvike.»

-- »Mutta», lausui isäni, »miten hänen oikeastaan oli onnistunut saada tuo sipuli? Olisi nähdäkseni tärkeätä tietää tuo seikka.»

-- Katsahdin toisaanne vältellen katsoa isääni, mutta silloin kohtasin Jakobin katseen.

-- Minusta oli ikäänkuin hän olisi pyrkinyt tunkemaan ajatusteni syvyyteen. Kärsimätön liike vapauttaa väliin vastauksesta. Kohautin siis olkapäitäni, käänsin heille selkäni ja lähestyin ovea. Mutta kuulin sanan, joka sai minut pysähtymään, niin hiljaa kuin se lausuttiinkin. Jakob sanoi nimittäin isälleni:

-- »Siitä voi toden totta helposti päästä selville.»

-- »Jos hän on piilottanut vaatteisiinsa toisia sipuleita, niin on tarpeen vain tarkastus niiden löytämiseksi», sanoi isäni.

-- »Sipuleita on tavallisesti kolme», sanoi Jakob.

-- Hän sanoi että minulla on kolme sipulia? huudahti Kornelius.

-- Voitte ymmärtää että hänen sanansa pelästyttivät minuakin kuten teitä. Käännähdin heihin päin. He olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet liikettäni.

-- »Mutta», sanoi isäni, »voi olla mahdollista että hän on piilottanut sipulinsa jonnekin muuanne kuin vaatteisiinsa.»

-- »Keksikää jokin tekosyy, viedäksenne hänet pois hänen huoneestansa», sanoi Jakob, »ja sillä aikaa minä pidän siellä tarkastuksen.»

-- Oivallista, oivallista! sanoi Kornelius. -- Mutta tuo teidän Jakob herrannehan on ilmeinen konna!

-- Samaa minäkin pelkään.

-- Kuulkaas, Rosa, ... sanoi Kornelius ajatuksiin vaipuneena.

-- Mitä sitten?

-- Ettekö te äsken kertonut minulle, että sinä päivänä, jolloin te muokkailitte sarkaanne, tuo mies oli seurannut teitä puutarhaan?

-- Kerroin kyllä.

-- Että hän hiipi kuin haamu seljapensaitten taakse?

-- Niin hän teki.

-- Ja seurasi jokaista haravanne liikettä?

-- Niin kyllä.

-- Rosa..., lausui Kornelius kalveten.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Hän ei tullut sinne teidän tähtenne!

-- Kenenkäs tähden?

-- Hän ei ole teidän ihailijanne.

-- Vaan kenen?

-- Hän tuli minun tulpaanini tähden, -- hän on minun tulpaanini ihailija.

-- Se voisi toden totta olla mahdollista, huudahti Rosa.

-- Tahdotteko päästä siitä selville?

-- Kuinka se voisi tapahtua?

-- Oi, se on varsin helppoa.

-- Sanokaa, miten.

-- Menkää huomenna puutarhaan. Pitäkää huolta siitä että Jakob siitä tietää ja seuraa teitä sinne. Olkaa istuttavinanne sipuli ja lähtekää sitten pois, mutta katsokaa salaa mitä hän tekee.

-- Entä sitten?

-- Nähtyämme mitä hän tekee, päätämme mitä meidän on tehtävä.

-- Oi, sanoi Rosa huoaten, -- te rakastatte kovin sipuleitanne!

-- Olen todella, sanoi vanki, huoaten hänkin, -- ollut aivan kuin lamautunut siitä saakka kuin isänne tuhosi tuon onnettoman sipulin.

-- Mutta kuulkaa, sanoi Rosa. -- ettekö tahtoisi koettaa vielä erästä keinoa?

-- Mitä keinoa?

-- Kuinka olisi, jos suostuisitte isäni ehdotukseen?

-- Mihin ehdotukseen?

-- Hän tarjoutui toimittamaan teille sadoittain tulpaaninsipuleja.

-- Niin kyllä.

-- Ottakaa niitä pari, kolme, ja kasvattakaa yhdessä näiden kanssa kolmas sipulinne.

-- Se voisi kyllä onnistua, sanoi Kornelius kulmat rypyssä, -- jos isänne olisi yksin. Mutta tuo toinen, tuo Jakob, joka pitää meitä silmällä...

-- Olette oikeassa, -- mutta miettikää sentään vielä ehdotustani. Näen että te kieltäytyessänne tuosta toimiskelusta kiellätte itseltänne suuren huvin.

Ja hän lausui nuo sanat hymyillen tavalla, joka vaikutti hieman ivalliselta.

Kornelius vaipuikin hetkeksi mietteisiin, ja voi nähdä hänen taistelevan kiihkeitä mielihaluja vastaan.

-- Ei, ei, huudahti hän, osottaen muinaisaikaista järkähtämättömyyttä. -- Ei, se olisi heikkoutta, mielettömyyttä, kunnottomuutta! Olisi anteeksiantamatonta, jos saattaisin tämän viimeisen apuneuvomme alttiiksi kaikille vihan ja kateuden puuskille. Ei, Rosa, ei! Huomenna päätämme teidän tulpaaninne paikasta. Te hoidatte sitä minun määräysteni mukaan. Ja mitä kolmanteen sipuliin tulee, -- Kornelius huokasi syvään, -- mitä tuohon kolmanteen sipuliin tulee, niin säilyttäkää sitä kaapissanne! Säilyttäkää sitä kuten saituri säilyttää ensimäistä tai viimeistä kultarahaansa, kuten haavoittunut viimeistä veripisaraansa! Minulla on mielessäni vakuutus, että tuo sipuli on oleva pelastuksemme, rikkautemme! Pitäkää siitä hyvää huolta! Ja jos salama iskisi Loewesteinin linnaan, niin luvatkaa minulle, Rosa, että sormustenne ja korujenne asemesta, tuon kultakypärin asemesta, joka niin kaunistaa kasvojanne, pelastatte tuon viimeisen sipulin, jossa musta tulpaanini uinailee!

-- Olkaa levollinen, herra Kornelius, lausui Rosa samalla vienon surullisesti ja juhlallisesti. -- Olkaa aivan levollinen, teidän toivomuksenne ovat minuun nähden käskyn veroisia!

-- Ja jos te huomaatte, jatkoi Kornelius yhä kiihtyen, -- että teitä vakoillaan, että teidän käyntinne täällä herättävät huomiota, että isänne tai tuo inhottava Jakob, jota kiroan, kuuntelevat keskustelujamme, niin uhratkaa heti minut, minut, jolle te merkitsette elämän onnea, jolla ei ole ketään muuta koko maailmassa! Uhratkaa minut, elkää tulko enää luokseni!

Rosan sydäntä ahdisti, kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.

-- Minua onnetonta! lausui hän.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Kornelius.

-- Huomaan erään seikan.

-- Mitä te huomaatte?

-- Minä huomaan, lausui tyttö nyyhkyttäen, -- että te rakastatte tulpaaneja siinä määrin, ettei sydämessänne ole tilaa millekään muulle kiintymykselle.

Ja häh kiiruhti pois.

Kornelius vietti hänen mentyään yön, joka oli rauhattomimpia mitä hän konsanaan oli kokenut.

Rosa oli häneen suuttunut, ja tyttönen oli oikeassa. Hän ei tulisi enää Korneliuksen luo, eikä tämä enää saisi kuulla mitään hänestä eikä tulpaaneistaan.

Kuinka selittäisimmekään tuon omituisuuden, joka on havaittavissa todellisissa tulpaaninviljelijöissä, jommoisia on yhä vieläkin maailmassa olemassa?

Tunnustamme sentään sankarimme ja kukkasviljelyksen häpeäksi, että noista molemmista lemmityistään Kornelius pahemmin suri Rosaa, ja kun hän vihdoin nukkui kolmen ajoissa aamulla, uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta, omantunnontuskien kiduttamana, sai suuri musta tulpaani hänen unissansa väistyä vaalean friisittären lempeiden sinisilmien tieltä.

XIX.

NAINEN JA KUKKA.

Mutta Rosa parka ei huoneessansa voinut tietää, kenestä tai mistä Kornelius uneksi.

Näin ollen Rosa, sen jälkeen mitä oli kuullut, oli paljoa taipuisampi uskomaan hänen uneksivan tulpaanistaan kuin hänestä, ja kumminkin Rosa erehtyi.

Mutta kun ei ollut ketään, joka olisi voinut sanoa Rosalle että hän erehtyi, ja Korneliuksen varomattomat sanat olivat vaikuttaneet kuin myrkky hänen mieleensä, niin Rosa ei nähnyt unta, vaan hän itki.

Ollen suora, ylevämielinen ja syvätunteinen henkilö, Rosa ryhtyi arvostelemaan omaa itseänsä, ei tosin siveellisten ja ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan yhteiskunnalliseen asemaansa nähden.

Kornelius oli oppinut, hän oli rikas, -- tai oli ainakin ollut, ennenkuin hänen omaisuutensa anastettiin valtiolle. Hän kuului tuohon kauppaporvaristoon, joka oli ylpeämpi puotikylteistään kuin syntyperäinen aateli vaakunoistaan. Rosa kelpasi auttamaan Korneliusta aikaansa kuluttamaan, mutta jos oli kysymys vakavista tunteista, niin lahjoitti hän sydämensä paljoa pikemmin tulpaanille, ylpeälle kukkain kuningattarelle, kuin Rosalle, vaatimattomalle vanginvartijan tyttärelle.

Rosa käsitti siis kyllä, että Kornelius antoi tulpaanille etusijan hänen edellään, mutta juuri siksi, että hän sen käsitti, oli hän siitä sen epätoivoisempi.

Niinpä olikin Rosa tehnyt lujan päätöksen tänä kammottavana yönä, jona hän ei ollut saanut unta silmiinsä.

Hän päätti, ettei enää palaisi ristikkoluukulle.

Mutta kun hän tiesi, kuinka kiihkeästi Kornelius kaipasi uutisia tulpaanistaan, mutta ei tahtonut saattaa itseään vaaraan tavata miestä, jonka herättämän säälin tunsi jo ehtineen ohi myötätuntoisuuden asteen ja lähenemistään lähenevän rakkautta, päätti hän, pelastaakseen tuon miehen epätoivosta, jatkaa omin päin luku- ja kirjoitusharjoituksiansa, ja onneksi oli hän jo saavuttanut siksi suuren taidon, ettei enää olisi lainkaan kaivannutkaan opettajaa, ellei tämä opettaja olisi ollut henkilö nimeltään Kornelius.

Rosa ryhtyi siis tarmolla lukemaan Kornelius de Witt raukan raamattua, tuota raamattua, josta ensi ehti oli reväisty pois, ja jonka toiselle lehdelle Kornelius van Baerle oli kirjoittanut testamenttinsa.

-- Oi, mumisi hän, lukien uudelleen tuon testamentin, jonka lukeminen aina saattoi kyyneleen, rakkauden helmen, vierähtämään hänen kirkkaista silmistään kalvenneille poskille, -- oi, silloin luulin hetkisen, että hän rakasti minua!

Rosa parka arvosteli asioita väärin. Ei konsanaan vanki ollut häntä rakastanut hartaammin kuin juuri nyt, koska hänen ja suuren mustan tulpaanin välisessä taistelussa tulpaani oli joutunut tappiolle, kuten jo hieman hämillämme tunnustimme.

Mutta -- toistamme sen -- Rosa ei tiennyt suuren mustan tulpaanin tappiosta.

Suoritettuaan lukemisen, joka jo kävi aika hyvin, hän otti kynän ja ryhtyi yhtä kehuttavalla tarmolla harjoittamaan tuota verrattomasti vaikeampaa kirjoitustaitoa.

Kun Rosa sinä päivänä, jolloin Kornelius puhui niin varomattoman avomielisesti, jo kirjoitti melkein luettavasti, niin toivoi hän voivansa viimeistään viikkokauden kuluttua antaa vangille tietoja hänen tulpaanistaan.

Hän ei ollut unohtanut sanaakaan Korneliuksen antamista ohjeista. Eihän Rosa tosin muutoinkaan unohtanut sanaakaan siitä, mitä Kornelius hänelle puhui, jos kohta ohjeiden antaminen ei ollutkaan kysymyksessä.

Kornelius puolestaan heräsi rakastuneempana kuin koskaan ennen. Tulpaani oli tosin eloa uhkuvana ja hohtoisana yhä hänen mielessänsä, mutta ei enää aarteena, jolle hänen oli uhraaminen kaikki, yksin Rosakin, vaan kallisarvoisena kukkana, luonnon ja taiteen ihmetuotteena, jonka Jumala soi hänelle koristeeksi hänen rakastettunsa vyöhön.

Mutta epämääräinen pelko vaivasi häntä koko päivän. Hän oli samassa tilassa kuin ihmiset, jotka ovat kyllin lujaluontoisia unohtaakseen hetkeksi, että suuri vaara uhkaa heitä samana iltana tai huomispäivänä. Voitettuaan ensi levottomuutensa he toimiskelevat tavalliseen tapaansa. Mutta tuon tuostakin unohdettu vaara äkkiä kouristaa heidän sydäntänsä. He vavahtavat, tiedustelevat itseltään syytä, ja unohdettu muistuu mieleen. -- Niin, niin, sanovat he huoaten, -- sehän se oli!

Se, mikä Korneliusta vaivasi, oli pelko ettei Rosa enää tulisikaan tänä iltana kuten ennen.

Ja sitä mukaa kuin ilta lähestyi, kävi hänen pelkonsa aina selväpiirteisemmäksi, aina kiihkeämmäksi, kunnes se lopuksi tykkänään täytti hänen mielensä, valtasi hänen koko olentonsa.

Sykkivin sydämin tarkkasi hän illan pimenemistä, ja kuta synkemmäksi pimeys tuli, sitä selvemmin muisti hän edellisenä iltana lausumansa sanat, jotka olivat niin kovin pahoittaneet Rosa paran mieltä, ja hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka hän oli voinut kehottaa lohduttajatartaan uhraamaan hänet itsensä tulpaanille, luopumalla häntä näkemästä, jos niin olisi tarpeen, kun sentään Rosan näkeminen oli käynyt hänelle välttämättömäksi elämänehdoksi.

Korneliuksen huoneesta voi kuulla tornikellon lyönnin. Se löi seitsemän -- kahdeksan -- yhdeksän. Ei konsanaan metallisointu ole värähdyttänyt sydäntä kiihkeämmin kuin tuo, jolla kellon vasara ilmoitti yhdeksännen tunnin loppua.

Sitten seurasi hiljaisuus. Kornelius painoi kätensä sydämelleen, hillitäkseen sen sykintää, ja kuunteli.

Rosan askeleet, hänen hameensa kahina olivat Korneliukselle niin tutut, että hän heti tyttösen ehdittyä portaitten ensi astuimelle tiesi sanoa: -- Hän siellä tulee!

Mutta tänä iltana ei porraskäytävästä kuulunut mitään. Kello ilmoitti neljännestunnin taas kuluneen, sitten, kahteen eri äänilajiin kuuluvin sävelin, tunnin ehtineen puoleen, sitten seuraavaan neljännekseen, ja lopuksi saattoi se vakavasti ja juhlallisesti niin vankilan kuin Loewesteinin asukasten tietoon, että kymmenes tunti oli kulunut loppuun.

Siihen aikaan Rosa tavallisesti läksi Korneliuksen luota. Nyt oli kello jo lyönyt, eikä Rosa ollut vielä saapunutkaan.

Siis oli Kornelius aavistanut oikein. Rosa oli suuttunut, pysytteli huoneessaan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.

-- Olen täysin ansainnut kohtaloni, sanoi Kornelius. -- Hän ei tule, ja niin tehdessään hän on oikeassa. Hänen sijassaan menettelisin varmasti samoin.

Mutta kaikesta huolimatta Kornelius kuunteli, odotti ja toivoi yhä vielä.

Täten hän kuunteli ja odotti puoliyöhön saakka, mutta sitten hän lakkasi odottamasta ja heittäytyi riisuutumatta vuoteelleen.

Yö oli pitkä ja surullinen, -- vihdoin koitti päivä. Mutta päivä ei tuonut mitään uutta toivoa vangin mieleen.

Kello kahdeksan aamulla aukeni ovi, mutta Kornelius ei edes kääntänyt päätäänkään. Hän oli kuullut Gryphuksen raskaat askeleet porraskäytävästä, mutta hän tunsi varsin hyvin mielessään, että Gryphus tuli yksin.

Hän ei katsahtanut edes vanginvartijaan päinkään.

Ja kumminkin olisi hän halunnut tiedustella häneltä Rosan vointia. Niin oudolta kuin sellainen kysymys isästä voikin tuntua, yritti hän kumminkin jo tehdä sen. Itsekkäästi toivoi hän, että Rosa olisi sairas.

Ellei mitään erikoista tapahtunut, ei Rosa koskaan tullut päivällä. Siis ei Kornelius voinut lainkaan täyttä totta odottaa häntä ennen iltaa. Mutta hänen äkilliset vavahduksensa, ovelle päin kuunteleva korvansa, nopeat luukkuun suuntautuvat katseensa todistivat sentään hämärästä toivosta, että Rosa poikkeaisi tavallisista tavoistansa.

Gryphuksen tullessa toisen kerran oli Kornelius, unohtaen vanhan vihan, tiedustellut vartijaltaan kuinka tämä voi. Mutta Gryphus oli vastannut yksikantaan kuin spartalainen:

-- Voin hyvin.

Kolmannella kerralla Kornelius muutti kysymyksen muodon.

-- Ei kukaan ole sairas Loewesteinissä? tiedusteli hän.

-- Ei! vastasi Gryphus vielä lyhyempään kuin edellisellä kerralla ja sulki oven hänen nenänsä edessä.

Tottumatonna liioin kuulemaan kohteliaisuuksia vangiltaan, oli Gryphus käsittänyt nuo kysymykset lahjomisen alkuyrityksiksi.

Kornelius oli jälleen yksin. Kello oli seitsemän illalla, ja nyt uudistuivat edelläkuvatut tuskat, kiihkeämpinä vain kuin eilisiltana.

Mutta kuten eilen, kuluivat tunnit tänäänkin tuomatta mukanaan tuota suloista ilmiötä, joka ristikon takaa oli kirkastanut Kornelius raukan tyrmän ja valaissut sen poissaoloajakseenkin.

Van Baerle vietti yön todellisen epätoivon vallassa. Seuraavana päivänä tuntui hänestä Gryphus entistä rumemmalta, raaemmalta ja inhottavammalta: hänen päässään, tai pikemmin sydämessään, oli herännyt toivo, että Gryphus esti Rosaa tulemasta.

Hänessä heräsi hurja halu kuristaa Gryphus kuoliaaksi. Mutta Korneliuksen kuoliaaksi kuristama Gryphus olisi kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan estänyt Rosaa näkemästä Korneliusta enää konsanaan.

Täten pelastui siis vanginvartija mitä suurimmasta vaarasta, vaaraa aavistamattaankaan.

Ilta tuli, ja Korneliuksen epätoivo muuttui surumielisyydeksi. Tuo surumielisyys oli sitä synkempää, kun hänen surunsa ohella täytyi ajatella myöskin tulpaani parkaansa. Huhtikuu oli ehtinyt juuri siihen kohtaan, jota taitavimmat puutarhurit katsovat tulpaanien istuttamiselle soveliaimmaksi. Hän oli sanonut Rosalle: -- Minä määrään päivän, jolloin sipuli on istutettava. -- Hän olisi tänään määrännyt sen seuraavana iltana tapahtuvaksi. Sää oli oivallinen, ilmaa, joka tosin vielä oli hiukan kosteata, lämmittivät huhtikuun kalpeat, mutta kalpeudestaan huolimatta niin suloiset auringonsäteet. Entä jos Rosa antaisi oikean istuttamisajan mennä ohi, jos tuskaan, jota hän tunsi, kun ei saanut Rosaa nähdä, vielä liittyisi mielenhaikeus siitä, että sipuli turmeltuisi liian myöhäisen istutuksen johdosta, -- tai jos se jäisi tykkänään istuttamatta!

Ei ihme, jos Korneliukselle, molemmat huolet sydämessään, ruoka ja juoma lakkasi maittamasta!

Näin kävi hänen neljäntenä päivänä.

Kornelius oli säälittävän näköinen, kun hän mykkänä ja tuskasta ja paastosta kalpeana katsoi ulos ristikkoakkunastaan, pyrkien vaaran uhalla, ettei enää voisi vetää päätään takaisin, katsomaan akkunasta vasemmalla olevaan, rantaan päin aukenevaan pieneen puutarhaan, josta Rosa oli hänelle puhunut, ja jossa hän toivoi huhtikuun vaaleassa päivänpaisteessa näkevänsä nuoren tytön tai tulpaanin, nuo molemmat kadottamansa lemmityt.

Illalla Gryphus sai viedä pois Korneliuksen aamiaisen ja päivällisen; hän oli niihin tuskin koskenutkaan.

Seuraavana päivänä hän ei kajonnut niihin ollenkaan, joten Gryphus sai viedä noita molempia aterioita vartan valmistetut ruuat täysin koskemattomina takaisin.

Sinä päivänä ei Kornelius ollut lainkaan noussut vuoteelta.

-- Oivallista, sanoi Gryphus palatessaan viime käynniltään, -- varsin oivallista! Luulen että pääsemme pian tuosta oppineesta!

Rosa vavahti.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Jakob.

-- Hän ei syö eikä juo enää eikä nouse enää vuoteeltaan, sanoi Gryphus. -- Hän lähtee täältä tiehensä arkussa, kuten herra Grotius, mutta se arkku on oleva ruumisarkku.

Rosa kävi kuolonkalpeaksi.

-- Oi, sopersi hän, -- käsitän kaikki! Hän on levoton tulpaaninsa takia.

Ja mieli ahdistettuna hän nousi, palasi huoneeseensa ja otti kynän ja paperia, viettääksensä yönsä kirjaimia piirtämällä.

Kun Kornelius seuraavana aamuna nousi vuoteeltaan laahautuakseen akkunan luo, huomasi hän paperin, joka oven alatse oli työnnetty sisään.

Hän sieppasi sen käteensä, avasi sen ja luki. Käsialalla, joka oli viikkokauden aikana parantunut siinä määrin, että hän sitä tuskin enää tunsikaan, oli Rosa kirjoittanut hänelle:

»Olkaa levollinen, tulpaaninne voi hyvin.»

Vaikka nuo sanat vapauttivatkin Korneliuksen osasta hänen huoliansa, koski niihin kätkeytyvä iva kumminkin hänen mieleensä. Siis -- Rosa ei ollut sairas, hän oli loukkaantunut. Rosaa ei kukaan estänyt tulemasta, hän pysyi vapaaehtoisesti poissa Korneliuksen luota.

Rosalla oli siis kylläksi tahdonlujuutta pysyäkseen poissa hänen luotaan, joka oli kuolla surusta, kun ei saanut häntä nähdä.

Korneliuksella oli paperia ja kynä, jonka Rosa oli hänelle tuonut. Hän käsitti tyttösen odottavan vastausta, mutta että hän tulisi noutamaan sen vasta yöllä. Hän kirjoitti siis samanlaiselle paperilapulle kuin se, jonka oli saanut:

»En ole sairas levottomuudesta tulpaanin takia, vaan mielipahasta, kun en enää saa nähdä teitä.»

Gryphuksen mentyä pois ja illan tultua hän työnsi kirjeen oven alatse ulos ja jäi kuuntelemaan.

Mutta niin kiihkeästi kuin hän tarkkasikin, ei hän kuullut askeleita eikä hameen kahinaa.

Hän kuuli vain äänen, heikon kuin henkäys ja vienon kuin hyväily, ristikon takaa kuiskaavan:

-- Huomenna!

Huomenna, -- huomenna oli viikko kulunut umpeen. Viikkokauden aikana eivät Kornelius ja Rosa olleet tavanneet toisiansa.

XX.

MITÄ TÄMÄN VIIKKOKAUDEN KULUESSA OLI TAPAHTUNUT.

Seuraavana päivänä kuuli Kornelius luukkunsa takaa rapinaa, kuten Rosalla heidän ystävyytensä päivinä oli ollut tapana ilmoittaa tulostansa.

Voi arvata ettei Kornelius ollut kovin kaukana ovesta, jonka luukun takaa oli ilmestyvä tuo viehättävä olento, jota vailla hänen oli täytynyt olla niin kauan.

Rosa, joka odotti häntä lamppu kädessä, teki ehdottomasti hämmästystä ilmaisevan liikkeen, nähdessään vangin niin alakuloisena ja kalpeana.

-- Te olette sairas, herra Kornelius? kysyi hän.

-- Kyllä, neiti, vastasi Kornelius, -- sairas ruumiin ja sielun puolesta.

-- Näin ettette enää syönyt, sanoi Rosa. -- Isäni sanoi ettette enää edes noussut vuoteelta. Silloin kirjoitin teille, teitä rauhoittaakseni, tuosta aarteesta, joka aiheutti levottomuutenne.

-- Ja minä puolestani, sanoi Kornelius, -- vastasin teille. Nähdessäni teidät jälleen täällä, rakas Rosa, luulin teidän saaneen kirjeeni.

-- Olette oikeassa, olen sen saanutkin.

-- Ette voi puolustukseksenne sanoa ettette osaisi lukea. Te luette sujuvasti ja sitä paitsi olette edistynyt suunnattomasti kirjoituksessakin.

-- Olette oikeassa. En ole ainoastaan saanut kirjettänne, vaan myöskin lukenut sen. Sentähden tulin katsomaan, olisiko jotain keinoa saada teidät jälleen terveeksi.

-- Saada minut terveeksi! huudahti Kornelius. -- Sananne herättävät toiveen, että teillä on minulle hyviä uutisia.

Rosa joko ei ymmärtänyt näihin sanoihin liittyvää katsetta tai ei ollut sitä ymmärtävinään. Hän vastasi vakavasti:

-- Minulla on vain kerrottavaa teidän tulpaanistanne, jonka takia tiedän teidän olevan niin vakavasti huolissanne.

Rosa lausui nuo sanat niin jäykkään tapaan, että Kornelius vavahti.

Innokas tulpaaninviljelijä ei käsittänyt mitä kaikkea lapsi parka pyrki salaamaan välinpitämättömyydellään, otellen yhä kilpailijattarensa, mustan tulpaanin kanssa.

-- Oi, mumisi Kornelius, -- siis yhä vielä, yhä vielä! Hyvä Jumala, enkö ole sanonut teille, Rosa, että ajattelin yksin teitä, että te olitte huolieni ainaisena esineenä, että kaipasin yksin teitä, että te poissaolollanne riistitte minulta ilman, lämmön, valon, elämän!

Rosa hymyili alakuloisesti.

-- Oi, sanoi hän, -- teidän tulpaaninne on ollut suuressa vaarassa.

Kornelius vavahti ehdottomasti, tarttuen siten ansaan, jos Rosan sanat todella olivat ansaksi tarkoitetut.

-- Suuressa vaarassa! huudahti hän vavisten. -- Hyvä Jumala, missä vaarassa?

Rosa katsoi häneen lempeän säälivästi, tuntien vaativansa tuolta mieheltä mahdottomia ja olevansa pakotettu pitämään hyvänänsä hänen heikkoutensa.

-- Te olitte oikeassa, sanoi Rosa, -- tuo ihailija, herra Jakob, ei tullut minun tähteni.

-- Kenen tähden hän sitten tuli? kysyi Kornelius levotonna.

-- Hän tuli tulpaanin tähden.

-- Oi! huudahti Kornelius, kalveten enemmän kuullessaan tuon uutisen kuin oli kalvennut, kun Rosa erehtyen oli kaksi viikkoa aikaisemmin kertonut hänelle Jakobin tulleen hänen tähtensä.

Rosa näki hänen kauhistuksensa, ja Kornelius voi hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen ajattelevan sitä, mitä me juuri lausuimme.

-- Suokaa anteeksi, Rosa, sanoi hän, -- minähän tunnen teidät, -- tunnen hyvyytenne ja rehellisen sydämenne. Jumala on antanut teille ajatus-, arvostelu- ja liikkumiskyvyn sekä voimaa puolustautua, mutta vaaranalaiselle tulpaani raukalleni Jumala ei ole antanut mitään tästä kaikesta.

Vastaamatta mitään vangin puolustukseen Rosa jatkoi: