Part 10

Ja kun van Baerlen huulet jälleen lähestyivät ristikkoa yhtä tulisina kuin edellisenä päivänä ja muutoinkin jo oli aika lähteä, veti Rosa päänsä kauemmaksi luukusta ja kurotti kätensä kohden vankia.

Tuossa kauniissa kädessä, jota turhamainen tyttönen hoiti erityisellä huolella, oli sipuli.

Kornelius suuteli intohimoisesti tuon käden sormenpäitä. Tekikö hän sen siksi että tuo käsi piteli suuren mustan tulpaanin sipulia? Vai siksikö, että käsi oli Rosan? Sen jätämme viisaampien ratkaistavaksi.

Rosa läksi, toiset kaksi sipulia poveansa vasten puserrettuina.

Pusersiko hän niitä vasten poveansa siksi että ne olivat suuren mustan tulpaanin sipuleja, vai siksi että hän oli saanut ne Kornelius van Baerleltä? Tähän kysymykseen olisi luullaksemme helpompi vastata kuin edelliseen.

Mutta kuinka lienee ollutkin, -- vangin elämä kävi tästä hetkestä suloiseksi ja sisältörikkaaksi.

Rosa oli, kuten tiedämme, antanut hänelle takaisin yhden sipuleista.

Joka ilta hän toi hänelle puutarhasta pivollisen multaa, sitä lajia, jonka Kornelius oli katsonut paraimmaksi, ja joka olikin vallan oivallista.

Suuri ruukku, jonka Kornelius oli taitavasti lohkonut matalammaksi, tarjosi tulpaanille sopivan kasvinpaikan, ja hän täytti sen puoleksi ja sekoitti sitten multaan kuivatettua rantamutaa, ja niin oli sipulille valmistettu mitä oivallisin maanlaatu.

Huhtikuun alussa hän istutti sipulinsa.

Emme voi sanoin kuvata sitä huolta ja taitoa, niitä juonia, joita Kornelius käytti, salataksensa Gryphukselta tuon toimiskelunsa, joka tuotti hänelle niin suurta iloa. Moni puolituntinen tuntui vangitusta filosofistamme mielenliikutuksineen ja vaihtelevine tunteineen kokonaiselta vuosisadalta.

Nyt ei tullut enää sitä päivää, jolloin Rosa ei olisi käynyt juttelemassa Korneliuksen kanssa.

Rosa sai nyt suorittaa täydellisen tulpaaninhoidon oppikurssin, ja tulpaanit olivat siis keskustelun pääaineena. Mutta niin mieltäkiinnittävä kuin tuo aine onkin, niin eihän sentään voi aina puhua yksistään tulpaaneista.

Puhuttiin siis muustakin, ja hämmästyksekseen huomasi tulpaaninviljelijä, kuinka laajan piirin keskustelu voi käsittää.

Mutta Rosa oli ottanut tavaksi pitää kauniit kasvonsa korttelin päässä ristikosta, nähtävästi siksi ettei enää luottanut itseensä, koettuaan kuinka vangin hengähdys voi ristikonkin takaa polttaa nuoren tytön sydäntä.

Muuan seikka huolestutti Korneliusta näihin aikoihin melkein samassa määrin kuin hänen tulpaaninsa, ja hänen ajatuksensa palasivat siihen alinomaan.

Tuo seikka oli Rosan riippuvaisuus isästään.

Oppinut tohtori van Baerle, tuo etevä mies, mieltäkiinnittävä maalaaja, -- van Baerle, joka todennäköisesti oli keksivä tuon luomisen ihmeteoksen, joka oli saava nimen _Rosa Barlaensis_, -- tämä sama van Baerle oli elämänsä ja onnensa puolesta riippuvainen toisen miehen jokaisesta oikusta. Ja tämä toinen mies oli typerä, alhaissyntyinen olento, vanginvartija, järjettömämpi kuin lukko, joka hänen oli suljettava, kovempi kuin salpa, joka hänen oli työnnettävä oven eteen, -- jonkunmoinen »Myrskyn» Calibanin kaltainen hirviö, puolittain ihminen, puolittain eläin.

Tuosta olennosta riippui siis Korneliuksen onni. Tuo mies voi jonakin aamuna ikävystyä Loewesteiniin, katsoa ilmaa siellä epäterveelliseksi, paloviinaa huonoksi, -- ja lähteä pois ja ottaa tyttärensä mukaansa, -- ja Kornelius ja Rosa olisivat jälleen erotetut. Jumala voi väsyä auttamasta luotujaan, ja kenties ei hän enää yhdistäisikään heitä.

-- Ja mitä hyötyä meillä olisi matkakyyhkysistäkään, sanoi Kornelius tyttöselle, -- kun te, rakas Rosa, ette osaisi lukea, mitä minä teille kirjoittaisin, ette kirjoittaa minulle ajatuksianne.

-- Meillä on käytettävänämme tunti joka ilta, sanoi Rosa, joka sydämessään pelkäsi eroa yhtä pahoin kuin Korneliuskin, -- käyttäkäämme hyvin tuo aika.

-- Mutta mielestäni olemme käyttäneet sen varsin hyvin, sanoi Kornelius.

-- Käyttäkäämme se vielä paremmin, sanoi Rosa hymyillen. -- Opettakaa minut lukemaan ja kirjoittamaan. Voitte uskoa, että käytän opetustanne hyväkseni, ja sillä tavoin emme enää koskaan voi vastoin tahtoamme tulla erotetuiksi.

-- Oi, huudahti Kornelius, -- silloin olemme ikuisesti yhdistetyt.

Rosa hymyili ja kohautti keveästi olkapäitään.

-- Jäättekö te sitten ainaiseksi vankeuteen? sanoi hän. -- Eikö hänen ylhäisyytensä lahjoitettuaan teille henkenne, myöskin lahjoita teille vapautta? Sitten te saatte takaisin omaisuutenne ja tulette jälleen rikkaaksi. Kun vapaana ja rikkaana ratsastatte tai ajatte vaunuissanne ohitseni, alennuttekohan silloin katsahtamaankaan pikku Rosaan, jonka isä on vanginvartija, siis jotain teloittajan tapaista.

Kornelius pyrki vakuuttamaan, että Rosa arvosteli häntä väärin, ja epäilemättä hän olisi tehnyt sen koko sydämensä vakuutuksella ja rakastavaisen mielen lämmöllä, mutta Rosa ehätti hymyillen kysymään:

-- Kuinka teidän tulpaaninne menestyy?

Jos Rosa tahtoi saada Korneliuksen unohtamaan kaiken muun, yksin hänet itsensäkin, tarvitsi hänen vain mainita hänen tulpaaninsa.

-- Varsin hyvin, vastasi Kornelius. -- Kuori tummenee, itäminen on alulla. Sipulin suonet elpyvät ja paisuvat. Viikon perästä, kenties jo ennenkin, voimme jo erottaa idun. Ja kuinka on teidän sipulinne laita, Rosa?

-- Minä puolestani, sanoi Rosa, -- olen ryhtynyt suurenmoisiin valmistuksiin ohjeittenne mukaisesti.

-- Mitä sitten olette tehnyt? kysyi Kornelius, ja hänen silmänsä olivat yhtä hehkuvat, hänen hengityksensä yhtä kiihkeä kuin sinä päivänä, jolloin nuo silmät olivat polttaneet Rosan kasvoja, tuo hengitys hänen sydäntään.

-- Valmistukseni ovat suurenmoisia, sanoi Rosa hymyillen, sillä hänen täytyi tutkia mielenkiinnolla tuota vangin rakkautta, joka kohdistui kahteen esineeseen, -- häneen ja mustaan tulpaaniin. -- Olen muokannut tyhjän saran, jonka lähellä ei ole puita eikä muuria, jossa multa on hiukan hiekansekaista sekä pikemmin kosteata kuin kuivaa, enkä ole jättänyt siihen kivijyvästäkään, vaan menetellyt täysin määräystenne mukaan.

-- Oivallista, oivallista.

-- Kun nyt maa on valmiina, odotan vain käskyänne. Niin pian kuin tulee kaunis päivä, te käskette minun istuttaa sipulin ja minä istutan sen. Kuten tiedätte, ei minun tarvitse pitää kiirettä ehtiäkseni teidän rinnallenne, minulla kun on käytettävänäni kaikki edut: raitis ilma, päivänpaiste, runsaat maan mehut.

-- Oikein, oikein, huudahti Kornelius, taputtaen ilosta käsiänsä. -- Te olette oiva oppilas, Rosa, ja te voitatte varmasti nuo satatuhatta floriinia.

-- Elkää unohtako, lausui Rosa nauraen, -- että oppilaallanne, kuten minua nimitätte, on muutakin opittavaa kuin tulpaaninviljelys.

-- Niin kyllä, ja minä pidän yhtä tärkeänä kuin tekin, kaunis Rosaseni, että te opitte lukemaan.

-- Milloin me alamme?

-- Heti paikalla.

-- Ei, huomenna.

-- Miksi vasta huomenna?

-- Koska aika tänään on kulunut loppuun ja minun täytyy lähteä.

-- Joko nyt! Mutta mistä me luemme?

-- Minulla on kirja, sanoi Rosa, -- kirja, jonka toivon tuottavan meille onnea.

-- Siis huomenna?

-- Niin.

Seuraavana iltana Rosa palasi Kornelius de Wittin raamattu mukanaan.

XVII.

ENSIMÄINEN SIPULI.

Kun Rosa palasi seuraavana iltana, toi hän, kuten sanottu, mukanaan Kornelius de Wittin raamatun.

Ja nyt seurasi muuan noita kohtauksia, joita romaaninkirjoittajat kuvaavat niin suurella mielihyvällä, saadessaan siihen tilaisuutta.

Ristikkoluukku, joka välitti rakastavaisten seurustelua, oli siksi korkealla, etteivät nuo molemmat, jotka tähän saakka olivat tyytyneet lukemaan kaiken luettavansa toistensa kasvoilta, voineet yhtä mukavasti lukea Rosan tuomasta kirjasta.

Rosan täytyi siis lukiessaan nojata luukkuun, pää kumarassa ja kirja lampun tasalla, jota hän piti oikeassa kädessään. Mutta Kornelius keksi kiinnittää lampun nenäliinallaan ristikkoon, ja nyt voi Rosa sormellaan seurata kirjaimia ja sanoja, joita Kornelius antoi hänen tavata, kädessään olkinen lukupuikko, jolla hän ristikon aukoista osotti kirjaimia tarkkaavalle oppilaalleen.

Lampun valo kirkasti Rosan raikkaat kasvot, sielukkaat sinisilmät, vaaleat palmikot, jotka pilkistivät esiin kiiltävän kultakypärin alta, jommoista friisittäret käyttivät pääkoristeenaan, kuten jo on mainittu. Hänen ilmaan kohotetut sormensa, joista veri virtasi poispäin, saivat lampun valossa tuon vaalean ruusunhohteen, joka salaperäisenä todistaa ihon alla pulppuilevasta elämästä.

Rosan äly kehittyi nopeasti Korneliuksen elähyttävän vaikutuksen alaisena, ja jos voitettavat vaikeudet milloin tuntuivat ylen suurilta, niin katseet, jotka sulautuivat yhteen, toisiinsa koskevat ripset ja hiukset synnyttivät salamoita, jotka olisivat pystyneet valaisemaan pimeimmänkin järjettömyyden yön.

Ja tultuaan huoneeseensa Rosa kertasi mielessänsä saamansa sisäluvun opetukset sekä niihin liittyvät salaiset rakkaudenharjoitelmat.

Eräänä iltana hän tuli puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti.

Puolen tunnin myöhästyminen oli siksi vakava asia, että Kornelius heti ensiksi tiedusteli sen syytä.

-- Elkää toruko, sanoi tyttö, -- se ei ole minun syyni. Isäni on Loewesteinissä uudistanut tuttavuutensa erään miehen kanssa, joka kävi Haagissa usein hänen puheillaan, haluten nähdä vankilaa. Hän on hyvälaitainen ihminen, kertoelee kernaasti pullon ääressä hauskoja juttuja, on runsaskätinen ja maksaa kernaasti juomingit toistenkin puolesta.

-- Ettekö tiedä hänestä mitään muuta? kysyi Kornelius ihmeissään.

-- En, vastasi tyttö. -- Isäni on jo pari viikkoa ollut vallan ihastunut tuohon tulokkaaseen, joka käy niin ahkerasti hänen luonaan.

-- Voi sentään! sanoi Kornelius pudistaen levotonna päätänsä, sillä jokainen uusi tapahtuma tuntui hänestä huonolta enteeltä. -- Hän on varmaankin tuollainen vakoilija, jommoisia tavataan lähettää vankiloihin pitämään silmällä sekä vankeja että vartijoita.

-- Sitä en luule, sanoi Rosa hymyillen. -- Jos tuo kunnon mies pitää jotakin silmällä, niin ei se ainakaan ole isäni.

-- Kukas sitten?

-- No, esimerkiksi minä!

-- Te?

-- Miksikä se ei olisi mahdollista, sanoi Rosa nauraen.

-- Olette oikeassa, vastasi Kornelius huoaten. -- Te ette tule aina tyytymään pelkkiin kosijohin, tuo mies voi tulla puolisoksenne.

-- Miksikä ei.

-- Ja mihin perustuu tuo iloisa otaksumisenne?

-- Pelkoni, te tarkoitatte.

-- Kiitän teitä. Siis: mihin perustuu tuo pelkonne?

-- Nähkääs...

-- Kuuntelen jännityksellä, puhukaa!

-- Tuo mies kävi jo Haagissa ollessamme, monta kertaa Buitenhofissa. Muistan nyt, että se tapahtui juuri silloin, kun te olitte siellä. Kun minä läksin kaupungista, läksi hän sieltä myöskin; kun minä saavuin tänne, saapui hän myös. Haagissa hän keksi tekosyyksi, että halusi nähdä teitä.

-- Nähdä minua? Minua?

-- Se oli ilmeisesti vain tekosyy, sillä nyt, kun hän vieläkin voisi vedota tuttavuuteensa teidän kanssanne, koska te olette jälleen tullut isäni vangiksi, tai isäni pikemminkin teidän vartijaksenne, hän ei enää lainkaan puhu teistä. Kuulin hänen eilen sanovan isälleni, ettei hän tunne teitä.

-- Kertokaa edelleen, Rosa, että pääsisin selville siitä, ken tuo mies on ja mitä hän haluaa.

-- Te olette varma, herra Kornelius, ettei hän ole kukaan teidän ystävistänne?

-- Minulla ei ole ystäviä, Rosa. Hoitajattareni on ainoa, joka minusta välittää, ja hänet te tunnette, ja hän tuntee teidät. Tuo vanhus parka tulisi kyllä itse juonia keksimättä ja sanoisi itkien isällenne tai teille: »Rakas herra, rakas neiti, lapseni on täällä, näette kuinka epätoivoissani minä olen, päästäkää minut edes tunniksi hänen luoksensa, niin minä rukoilen kaiken ikäni Jumalaa teidän puolestanne.» Ei, ei, jatkoi Kornelius, -- lukuunottamatta tuota vanhusta minulla ei ole ketään ystävää.

-- Siis täytyy minun pysyä alkuperäisessä uskossani, varsinkin kun eilen illalla, muokkaillessani auringonlaskun aikoina sarkaa, johon aion istuttaa sipulinne, näin varjon pujahtavan raollaan olevasta portista puutarhaan haapojen ja seljapensasten taakse. Katsomattakin tiesin, että se oli tuo meidän vieraamme. Hän piiloutui, katseli työskentelyäni, ja minä tulin vakuutetuksi, että hänen vakoilunsa kohdistuu minuun. En voinut koskea haravaani, en mullan hiukkaseen, ilman että hän piti silmällä jokaista liikettäni.

-- Olette kyllä oikeassa, hän on teidän ihailijanne, sanoi Kornelius. -- Onko hän nuori ja kaunis?

Ja Kornelius katsoi kiinteästi Rosaa, odottaen kärsimätönnä hänen vastaustaan.

-- Nuori ja kaunis! huudahti Rosa tyrskähtäen nauruun. -- Hän on ruma, köyryselkäinen, likimmittäin viidenkymmenen ikäinen, hän ei uskalla katsoa minua kasvoihin eikä puhua ääneen.

-- Ja mikä hänen nimensä on?

-- Jakob Gisels.

-- En tunne ketään sen nimistä. -- Näette siis, ettei hän ole tullut tänne teidän tähtenne. Mutta joskin hän rakastaa teitä, Rosa, mikä on varsin luultavaa, sillä ken voisi nähdä teidät teitä rakastamatta, niin ettehän te kumminkaan rakasta häntä, ettehän?

-- En, toden totta!

-- Siis minä voin olla levollinen?

-- Sen vakuutan!

-- Ja nyt kun te alatte osata lukea, Rosa, te lukisitte kaikki mitä teille kirjoittaisin lemmenkateen ja yksinäisyyden tuskista?

-- Lukisin kyllä, jos te kirjoittaisitte tarpeeksi isoilla kirjaimilla.

Kun keskustelu Rosasta nyt tuntui kääntyneen hiukan vaaralliselle tolalle, lausui hän:

-- Mutta kuinka tulpaaninne voi tänään?

-- Oi Rosa, kuvailkaa iloani! Tänä aamuna, kun poistettuani varovasti sitä peittävän mullan katselin sitä päivänpaisteessa, näin idun pään pistävän esiin. Oi Rosa, sydämeni oli pakahtua ilosta! Tuo mitättömän näköinen vaalea itu, tuo hento, mutta kumoamaton elon todiste liikutti minua enemmän kuin maaherran kirjelmä, joka Buitenhofin mestauslavalla lahjoitti minulle henkeni, pidättäen teloittajan miekan.

-- Te elätte siis hyvässä toivossa? sanoi Rosa hymyillen.

-- Niin elän.

-- Ja milloinka minä saan istuttaa sipulini?

-- Ensimäisenä suotuisana päivänä, jonka teille määrään. Mutta elkää turvautuko kenenkään apuun, elkää uskoko salaisuuttanne ainoallekaan ihmiselle. Asiantuntija voisi, nähdessään tuon sipulin, heti käsittää sen arvon. Ja ennen kaikkea, ennen kaikkea, säilyttäkää huolellisesti kolmatta sipuliamme!

-- Se on vielä samassa paperissa, missä sen minulle annoitte, ja juuri samalla tavoin siihen käärittynä kuin antaessannekin. Säilytän sitä kaapissani pitsieni alla, jotka pitävät sen kuivana, vahingoittamatta sitä painollaan. Mutta hyvästi nyt, vanki raukka!

-- Miksikä nyt jo!

-- Se on välttämätöntä.

-- Tulitte niin myöhään ja lähdette näin varhain!

-- Isäni voi käydä kärsimättömäksi, jos en palaa, ja ihailijani voi arvata että hänellä on kilpailija.

Hän jäi levotonna kuuntelemaan.

-- Mitä nyt? kysyi van Baerle.

-- Minusta kuului jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Ikäänkuin askeleita portailta.

-- Gryphus se ei voi olla, hänen askeleensa kyllä kuuluvat jo kaukaa.

-- Ei, isäni se ei ollut, siitä olen varma, mutta...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Se olisi voinut olla herra Jakob.

Rosa kiiruhti portaille, ja itse asiassa kuultiin oven sulkeutuvan, ennenkuin hän oli ehtinyt laskeutua kymmentäkään porrasta.

Kornelius oli käynyt kovin levottomaksi, mutta tämä levottomuus oli alkua vain.

Kun kova onni alkaa vainota jotakin, niin on harvinaista, ettei se säälistä varoita uhriansa, kuten tappelikko vastustajaansa, suodakseen tälle tilaisuutta ryhtyä itsepuolustukseen.

Mutta nuo varoitukset, joita välittää ihmisen vaisto tai elottomat esineet -- jotka tosin usein osottautuvat vähemmän elottomiksi kuin on luultukaan --, nuo varoitukset jäävät melkein aina huomioon ottamatta. Isku on suhahtanut ilmassa ja kohtaa päätä, jonka tuon suhahduksen kuultuaan olisi tullut pitää varansa.

Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Gryphus kävi, kuten tavallisesti, kolmasti vangin luona, mutta ei huomannut mitään. Toivossa saada ilmi vangin salaisuudet, vartija aina tuli eri aikoina, mutta kuullessaan hänen lähestyvän laski van Baerle keksimänsä kojeen avulla, joka muistutti niitä, joilla maakartanoissa nostetaan ja lasketaan jyväsäkkejä, ruukkunsa akkunasta tiili- ja kivimuuria pitkin alas. Langat, joihin ruukku oli kiinnitetty, oli keksijämme piilottanut tiilien päällä ja kivien välissä kasvavaan sammaleeseen.

Gryphus ei huomannut mitään.

Tätä menoa kesti viikon päivät.

Mutta eräänä aamuna Kornelius, vaipuneena tarkastamaan sipuliansa, josta jo vihreä taimi versoi esiin, ei lainkaan kuullut Gryphus vanhuksen askeleita, sillä tuona päivänä oli kova tuuli ja torni rasahteli yhtä mittaa. Mutta äkkiä ovi aukeni ja Gryphus tapasi Korneliuksen ruukku polvien välissä.

Nähdessään tuntemattoman ja siis kielletyn esineen vangin käsissä Gryphus hyökkäsi sitä kohden kuin haukka saaliinsa kimppuun.

Sattuma taikka tuo onneton taitavuus, jonka pahahenki väliin suo ilkimyksille, saattoi hänet laskemaan suuren, kovan kätensä keskelle ruukkua, missä sipuli oli mullan alla piilossa, -- tuon käden, joka oli taittunut ranteen yläpuolelta, ja jonka Kornelius niin taitavasti oli asettanut paikalleen.

-- Mitä teillä siinä on? huusi Gryphus. -- Sen otan minä teiltä pois.

Ja hän työnsi kätensä multaan.

-- Minullako? Ei mitään, ei mitään! huusi Kornelius vavisten.

-- Vai niin! Mutta minä otan sen teiltä pois. Saviruukku! Tässä on kysymyksessä jokin rikollinen salaisuus!

-- Rakas herra Gryphus! rukoili van Baerle, levottomana kuin peltokana, jolta viljankorjaaja tulee ryöstämään poikaset.

Gryphus kaiveli maata koukkuisilla sormillaan.

-- Varokaa, varokaa! äännähti Kornelius kalveten.

-- Mitä minun pitää varoa, tuhat tulimaista, mitä? ulvoi vartija.

-- Varokaa! Te tapatte sen!

Ja nopealla, melkein epätoivoisella liikkeellä Kornelius tempaisi vanginvartijan käsistä ruukun ja piilotti sen syliinsä kuin kalliin aarteen.

Mutta Gryphus, itsepintaisena kuten vanhukset ainakin ja entistään varmempana siitä että oli saattanut ilmi Oranian prinssiä uhanneen salaliiton, juoksi vankia kohden keppi koholla, mutta nähdessään Korneliuksen järkkymättömän päättäväisesti puolustavan aarrettaan, hän käsitti hänen vähemmin välittävän päästään kuin ruukustaan.

Hän koetti siis väkisin riistää sen häneltä.

-- Voi teitä! huudahti raivostunut vartija. -- Näette nyt itse, että te kapinoitte!

-- Jättäkää minulle tulpaanini! huusi van Baerle.

-- Niin, niin, tulpaani, toisti vanhus. -- Kyllä tunnetaan vankien temput!

-- Mutta minä vannon...

-- Antakaa se tänne, toisti Gryphus polkien jalkansa maahan. -- Antakaa se, taikka minä kutsun vahdit.

-- Kutsukaa ketä tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen hengissä, te ette saa tätä kukka raukkaa.

Poissa suunniltaan Gryphus työnsi sormensa toistamiseen multaan, ja tällä kertaa hän veti sieltä esiin mustan sipulin, ja van Baerlen iloitessa siitä että oli pelastanut ruukun, aavistamatta että vihollisella oli sen sisältö, Gryphus paiskasi pehmittyneen sipulin lattialle, missä se heti murskaantui puuroksi hänen raskaan anturansa alla.

Van Baerle näki murhan ja kosteat jäännökset, käsitti Gryphuksen hurjan ilon ja päästi niin epätoivoisen huudon, että se olisi liikuttanut yksin tuotakin murhanhaluista vanginvartijaa, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli tappanut Pélisson'ilta hänen hämähäkkinsä.

Kuin salama välähti Korneliuksen mieleen ajatus surmata tuo ilkeä ihminen. Veri kohosi hänelle päähän, ja sokeana raivosta hän kohotti ilmaan ruukun raskaine sisältöineen. Silmänräpäys vain, ja hän olisi paiskannut sen kohden Gryphus vanhuksen kaljua päälakea.

Huuto pidätti hänet, huuto täynnä tuskaa ja itkua, huuto, jonka Rosa parka päästi luukun takana, kalpeana, vapisevana, käsivarret taivasta kohden kohotettuina.

Kornelius päästi ruukun käsistään, ja se murskaantui kauhealla räjähdyksellä tuhansiksi sirpaleiksi.

Silloin Gryphus käsitti, missä vaarassa oli ollut, ja puhkesi kammottaviin uhkauksiin.

-- Toden totta, lausui Kornelius, -- täytyy teidän olla peräti halpamielinen ja raaka ihminen, riistääksenne vanki raukalta hänen ainoan lohdutuksensa, tulpaaninsipulin!

-- Hyi isä, lisäsi Rosa, -- olette tehnyt rikoksen!

-- Vai sinäkö siellä olet, nokkaviisas neitoseni, huusi vanhus kääntyen vihan vimmoissa tytärtään kohden. -- Pidä huolta omista asioistasi, ja kiiruhda ennen kaikkea täältä tiehesi!

-- Oi surkeutta, surkeutta! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan.

-- No mutta eihän ole kysymyksessä muuta kuin tulpaani, sanoi Gryphus hiukan häpeissään. -- Voitte saada minulta niin paljon tulpaaneja kuin ikinä haluatte, minulla on niitä kolmesataa aitassani.

-- Hiiteen tulpaaneinenne! huudahti Kornelius. -- Ne ovat juuri samanarvoiset kuin te itsekin. Antaisin satatuhatta miljoonaa, jos ne omistaisin, tuosta, jonka te murskasitte!

-- Siinäpä se! huudahti Gryphus voitonriemuisasti. -- Siinä nähdään, ettei itse tulpaani ollut pääasia. Se oli jokin taikasipuli, jonka avulla kenties pyritte yhteyteen maaherran vihollisten kanssa, välittämättä siitä, että hän on armahtanut teitä. Johan sen sanoin, että oli väärin jättää kaulanne katkaisematta!

-- Isä, oi isä! huudahti Rosa.

-- No niin, sen parempi, sen parempi, huusi Gryphus kiihtyen, -- olenhan onneksi sen hävittänyt! Samaten käy joka kerran, jos yritätte uudelleen. Johan sanoin teille, kunnon ystäväni, että tekisin elämänne karvaaksi!

-- Kirottua, kirottua! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan, käännellen vapisevilla sormillaan sipulin viimeisiä jäännöksiä, -- tuon sipulin, joka oli tuottanut niin paljon iloa, herättänyt niin paljon toiveita.

-- Huomenna istutamme toisen, rakas herra Kornelius, lausui hiljaisella äänellä Rosa, joka käsitti tulpaaninviljelijän sanomattoman surun ja pyrki lempeillä sanoillaan tuottamaan hoivaa hänen haavoittuneelle, verta vuotavalle sydämellensä.

XVIII.

ROSAN IHAILIJA.

Tuskin oli Rosa lausunut nuo lohdutuksen sanat Korneliukselle, kun porraskäytävästä kuultiin jonkun tiedustelevan Gryphukselta mitä oli tekeillä.

-- Isä, sanoi Rosa, -- ettekö kuule?

-- Mitä sitten?

-- Herra Jakob kutsuu teitä. Hän on levoton.

-- Onpa täällä ollutkin elämöimistä. Olisi luullut vangin aikovan surmata minut! Nuo oppineet, ne ovat oikeana maanvaivana!

Viitaten sitten sormellaan porraskäytävään hän sanoi Rosalle:

-- Menkää edellä, neitiseni!

Ja sulkiessaan oven hän lausui:

-- Tulen heti, Jakob ystäväni!

Ja Gryphus poistui, vieden mukanaan Rosan ja jättäen yksinäisyyteen ja surunsa valtaan Korneliuksen, joka mumisi:

-- Sinä olet surmannut minut, vanha teloittaja! Tästä en voi enää toipua!

Ja vanki parka olisi varmasti sairastunut, ellei kaitselmus surujen vastapainoksi olisi suonut hänelle tuota lohtua, joka oli nimeltään Rosa.

Illan tultua tyttönen palasi.

Hän ilmoitti heti aluksi, ettei hänen isänsä vastedes estäisi Korneliusta viljelemästä kukkia.

-- Ja mistä te sen tiedätte? kysyi vanki surumielisesti.

-- Hän sanoi sen itse.

-- Pettääkseen minut.

-- Ei, hän katuu tekoaan.

-- Mutta hänen katumuksensa on liian myöhäinen.

-- Tuo katumus ei tullut aivan itsestään.

-- Mistäs sitten?

-- Jospa tietäisitte, kuinka hänen ystävänsä häntä nuhteli!

-- Vai niin! Herra Jakob ei siis lähde lainkaan luotanne?

-- Hänellä ei näytä olevan pienintäkään aikomusta lähteä.

Ja Rosa hymyili tavalla, joka karkotti Korneliuksen otsalta tuon pienen mustasukkaisuuden varjon, joka siinä oli näkynyt.

-- Mitä nyt sitten oikein on tapahtunut? kysyi vanki.

-- Ystävänsä kysymysten johdosta isäni kertoi illallispöydässä tulpaanistanne -- tai oikeammin sanoen sipulistanne -- ja kerskaili urotyöstä, jonka oli suorittanut murskatessaan sen mäsäksi.

Kornelius päästi huokauksen, joka melkein kuulosti vaikeroimiselta.

-- Jospa olisitte tuona hetkenä nähnyt herra Jakobin! jatkoi Rosa. -- Luulin että hän sytyttäisi linnan tuleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tulisoihdut, hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja luulin hetken aikaa että hän kuristaisi isäni kuoliaaksi. »Olette murskannut sipulin?» huusi hän. »Oletteko todella tehnyt sen?» -- »Olenpa niinkin», vastasi isäni. »Se on katalaa», ulvoi herra Jakob, »se on inhottavaa, te olette tehnyt rikoksen!»

-- Isäni katsoi häntä tyrmistyneenä.

-- »Oletteko tekin hullu?» kysyi hän ystävältään.

-- Oi tuota kelpo Jakobia, mumisi Kornelius, -- hän on kunnon mies, ylevämielinen olento!