Part 14

Hän kuuli Korneliuksen ja Rosan sopivan sanansaattajan lähettämisestä Haarlemiin, hän näki rakastavaisten suutelevan toisiaan, kuuli Korneliuksen kehottavan Rosaa lähtemään pois.

Rosa sammutti lyhtynsä ja palasi huoneeseensa. Kymmenen minuuttia myöhemmin näki Boxtel hänen jälleen lähtevän huoneestaan ja sulkevan oven huolellisesti kahteen lukkoon.

Miksi sulki hän ovensa niin huolellisesti? Siksi että tämä ovi suojasi mustaa tulpaania.

Boxtel, joka piiloutuneena Rosan huoneen yläpuolella olevaan porrasten käänteeseen näki tämän kaiken, laskeutui kerrosta alemmaksi nähdessään Rosan tekevän samoin.

Kun siis Rosan keveä jalka koski porrasten alimpaan astuimeen, koski Boxtelin vieläkin keveämpi käsi Rosan huoneen lukkoon.

Tuossa kädessään oli hänellä, kuten voitaneen ymmärtää, väärä avain, joka avasi Rosan oven yhtä helposti kuin oikea.

Täten olimme siis täysin oikeassa sanoessamme luvun alussa rakastavaisten tarvinneen Jumalan erityistä suojelusta.

XXIV.

MUSTA TULPAANI SAA UUDEN OMISTAJAN.

Rosan lähdettyä oli Kornelius hervotonna jäänyt seisomaan luukun luo, kuin kykenemätönnä kestämään kahdenkertaisen onnensa taakkaa.

Puoli tuntia meni menojaan.

Sinisinä ja raikkaina tunkivat päivän ensi säteet jo ristikkoakkunasta sisään. Silloin kuuli Kornelius äkkiä porraskäytävästä läheneviä askeleita ja huutoja, jotka saivat hänet vavahtamaan.

Seuraavana hetkenä seisoi Rosa kalpeana ja kasvot vääntyneinä hänen edessään.

Kauhistuneena peräytyi Kornelius, kalveten hänkin.

-- Kornelius, Kornelius! huohotti Rosa.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi vanki.

-- Kornelius! Tulpaani...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Kuinka voin sen sanoa!

-- Puhukaa, Rosa, puhukaa!

-- Se on ryöstetty, varastettu meiltä!

-- Ryöstetty! Varastettu! huusi Kornelius.

-- Niin, sanoi Rosa, nojaten oveen pysyäkseen pystyssä. -- Niin, se on varastettu!

Mutta jalat eivät häntä enää kantaneet, hän horjahti ja vaipui polvilleen.

-- Mutta kuinka se on tapahtunut? kysyi Kornelius. -- Kertokaa, selittäkää...

-- Syy ei ole minun, ystäväni.

Rosa parka ei enää uskaltanut sanoa: »Rakas ystäväni.»

-- Te jätitte sen yksin, vaikeroi Kornelius.

-- Silmänräpäykseksi vain, toimittaakseni matkaan lähettimme, jonka asunnolle on tuskin viittäkymmentäkään askelta.

-- Ja siksi aikaa te jätitte, onneton lapsi, varoituksistani huolimatta avaimen ovelle.

-- Ei, ei, avain oli koko ajan kädessäni, puristin sitä kuin olisin pelännyt kadottavani sen.

-- Mutta kuinka se sitten on tapahtunut?

-- Tiedänkö sitä itsekään? Annoin kirjeen lähetille, ja hän läksi matkaan. Palatessani oli huoneeni ovi lukossa, ja siellä oli muutoin kaikki paikoillaan, mutta musta tulpaani oli poissa. Joku on hankkinut itselleen avaimen huoneeseeni tai mennyt sinne väärällä avaimella.

Hän vaikeni, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Kornelius näytti kuin vanhentuneen, hän kuunteli liikkumatonna, melkein tajutonna, ainoastaan äännellen:

-- Varastettu, varastettu, varastettu! Olen hukassa.

-- Oi herra Kornelius, armoa, armoa! huusi Rosa. -- Tämä vie minut kuolemaan!

Kuullessaan Rosan uhkauksen Kornelius tarttui oven ristikkoon ja ravisti sitä hurjasti.

-- Rosa, huusi hän, -- joskin se on ryöstetty meiltä, niin emme siltä saa lannistua. Onnettomuus on tosin suuri, mutta kenties keksimme vielä jonkun neuvon. Mehän tunnemme varkaan.

-- Kuinka voisin varmasti syyttää ketään?

-- Minä puolestani sen kyllä voin. Varas on tuo katala Jakob! Sallimmeko hänen kuljettaa Haarlemiin vaivannäkömme, rakkautemme lapsukaisen? Rosa, häntä täytyy ajaa takaa, hän ei saa päästä käsistämme!

-- Mutta kuinka se voi tapahtua, ilman että isäni huomaa meidän toimineen yhdessä? Kuinka voisin minä, taitamaton nainen, jolla on niin peräti vähän vapautta, saada suoritetuksi tehtävän, joka tuskin onnistuisi teille itsellennekään?

-- Rosa, Rosa, avatkaa minulle tämä ovi, niin saamme nähdä, eikö se onnistu minulle! Saatte nähdä, enkö minä löydä varasta, enkö saa häntä tunnustamaan rikostaan! Saatte nähdä, enkö saa häntä armoa rukoilemaan!

-- Kuinka minä sen voin avata? sanoi Rosa itkuun tyrskähtäen. -- Ovatko sitten avaimet minun hallussani? Jos niin olisi, niin olisitte toden totta jo aikoja ollut vapaa.

-- Mutta ne ovat teidän isällänne, katalalla isällänne, teloittajalla, joka tappoi tulpaanini ensimäisen sipulin. Oi tuota konnaa, tuota konnaa! Hän on Jakobin rikostoveri.

-- Hiljempää, hiljempää, taivaan tähden!

-- Jos te ette avaa minulle, Rosa, huusi Kornelius raivosta mieletönnä, -- niin minä rikon tuon ristikon ja surmaan kaikki vankilan asukkaat!

-- Ystäväni, tyyntykää, rukoilen teitä!

-- Minä sanon teille, Rosa, että minä hajoitan koko tämän vankilan kivi kiveltä!

Ja tuo onneton, jonka voimat viha kasvatti kymmenkertaisiksi, jyskytti ovea molemmin käsin, välittämättä siitä että melu saattoi kiertoportaat voimakkaasti kajahtelemaan.

Kauhistunut Rosa koetti turhaan tyynnyttää tuota raivokasta mielenpurkausta.

-- Vakuutan että tapan tuon Gryphus konnan, huusi van Baerle. -- Vuodatan hänen verensä kuiviin, kuten hän vuodatti mustan tulpaanin veren.

Onneton näytti olevan menettämäisillään järkensä.

-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi Rosa vavisten, -- mutta tyyntykää! Minä noudan avaimet, minä avaan oven, mutta tyyntykää, ystäväni, tyyntykää!

Hän vaikeni. Ulvahdus, jonka hän kuuli edessään, keskeytti hänen puheensa.

-- Isäni! kirkaisi Rosa.

-- Gryphus! karjaisi van Baerle. -- Tuo konna!

Gryphus vanhus oli melun kestäessä noussut portaita ylös, heidän kuulemattaan hänen askeltaan.

Hän tarttui tarmokkaasti Rosan ranteeseen.

-- Vai otat sinä minun avaimeni, sanoi hän vihan tukahduttamalla äänellä. -- Oi tuota katalaa, tuota hirviötä! Hirtettävä petturi on tuo Korneliuksesi! Vai olet sinä niin hyvissä väleissä valtiollisten vankien kanssa! Hyvä on.

Epätoivon vallassa löi Rosa käsiänsä yhteen.

-- Vai niin, jatkoi Gryphus, jonka kiihkeän raivostunut äänensävy oli käynyt voittoisan ivalliseksi, -- siis aikoo viaton tulpaaninviljelijä, lempeä oppinut, lyödä minut kuoliaaksi, juoda vereni! Oivallista! Varsin oivallista! Ja yksissä tuumin tyttäreni kanssa. Hyvä Jumala! Olenko sitten joutunut varasten joukkoon, ryövärien luolaan! Linnanpäällikkö saa aamulla tietää kaikki, ja hän ilmoittaa asiasta heti huomispäivänä hänen ylhäisyydelleen maaherralle. Kyllä täällä laki tunnetaan. Kapinoimisesta vankilassa seuraa 6:nnessa pykälässä määrätty rangaistus. Tästä tulee uusi Buitenhofin juttu, herra oppinut, ja entistä hauskempi. Pureskelkaa vain nyrkkejänne kuin karhu häkissään, ja te, kaunokaiseni, ahmikaa vain silmillänne rakas Korneliuksenne. Minun täytyy tunnustaa teille, karitsani, ettette enää voi saada onnea toimiskella yhdessä. No niin, mene huoneeseesi, luonnoton tytär. Ja te, herra oppinut, näkemiin! Olkaa levollinen, me tapaamme kyllä vielä toisemme!

Mieletönnä kauhusta ja epätoivosta Rosa heitti lentomuiskun ystävälleen. Äkkiä näytti hänen mieleensä tulevan uusi ajatus, ja kiiruhtaen kohden porraskäytävää hän lausui:

-- Ei kaikki vielä ole hukassa! Luota minuun, Korneliukseni!

Vihasta karjuen seurasi Gryphus häntä.

Mitä vanki raukkaan tulee, herposivat hänen kätensä vähitellen ristikosta, johon ne kouristuksentapaisella liikkeellä olivat takertuneet, hänen päänsä painui alas, hänen silmänsä pyörivät kuopissaan, ja hän vaipui raskaasti lattialle mumisten:

-- Varastettu! Se on varastettu minulta!

Sillä välin oli Boxtel poistunut linnasta oven kautta, jonka Rosa itse oli jättänyt auki, ja musta tulpaani väljään viittaansa piilotettuna heittäytyi hän Gorkumissa odottaville rattaille ja läksi pois seudusta, toimittamatta ystävällensä Gryphukselle sanaa äkillisestä lähdöstänsä, -- kuten lukija ehkä arvanneekin.

Ja nähtyämme hänen nyt nousevan rattaillensa seuraamme häntä lukijan luvalla hänen matkansa päämäärään saakka.

Hän ajoi hitaasti, sillä ei ole helppoa kuljettaa mustaa tulpaania kyytirattailla.

Mutta peläten viipyvänsä liian kauan matkalla antoi Boxtel Delftissä laatia kotelon, joka oli sisältä verhottu kauniilla tuoreella sammaleella, ja siihen sijoitti hän tulpaaninsa. Kukalla oli nyt joka puolella pehmeä seinä tukenansa ja ylhäällä riittävästi raitista ilmaa, ja niin voitiin sitä vahingoittamatta jatkaa matkaa täyttä laukkaa.

Seuraavana aamuna saapui Boxtel Haarlemiin, uupuneena, mutta voitonriemuisena, hankki tulpaanilleen uuden ruukun, hävittääksensä kaikki varkauden jäljet, rikkoi fajanssiruukun ja heitti sirpaleet kanavaan, kirjoitti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle saapuneensa Haarlemiin tuomaan täysin mustaa tulpaania, asettui vahingoittumattomine kukkinensa asumaan hienoon majataloon ja jäi odottamaan mitä seuraisi.

XXV.

PUHEENJOHTAJA VAN SYSTENS.

Lähtiessään Korneliuksen luota oli Rosa tehnyt päätöksensä.

Hän oli päättänyt joko toimittaa Korneliukselle takaisin Jakobin varastaman tulpaanin tai olla konsanaan palaamatta hänen luoksensa.

Hän oli nähnyt vanki raukan epätoivon, hänen kahdenkertaisen, avuttoman epätoivonsa.

Toisaalta oli hän auttamattomasti erotettu Rosasta, Gryphuksen päästyä selville heidän rakkaudestaan ja kohtaamisistaan.

Toisaalta olivat nyt tuhotut kaikki nuo kunnianhimoiset toiveet, jotka seitsemän vuoden aikana olivat täyttäneet Korneliuksen mielen.

Rosa oli noita naisia, jotka turhanpäiväinen asia voi saattaa suunniltaan, vaan joiden tarmo terästyy todellisen onnettomuuden kohdatessa, niin että he sen kestävät tai keksivät neuvon sen voittamiseksi.

Rosa palasi huoneeseensa, tarkasti sitä vielä kerran nähdäkseen eikö ollut erehtynyt, eikö musta tulpaani ollut jossakin nurkassa, jossa se oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän haki turhaan, tulpaani oli yhä edelleen poissa, se oli auttamattomasti varastettu.

Rosa pani tarpeelliset matkakapineet kääröön, otti säästämänsä kolmesataa floriinia -- kaiken varallisuutensa --, haki pitsiensä alta esiin kolmannen sipulin, jonka piilotti huolellisesti povellensa, sulki ovensa kahteen lukkoon, että hänen pakonsa pysyisi mahdollisimman kauan salassa, laskeutui portaita alas ja poistui vankilasta samasta portista, mistä Boxtel oli kulkenut tuntia aikaisemmin, meni hevostenvuokraajan tykö ja pyysi saada vuokrata hevosen ja rattaat.

Mutta hevostenvuokraajalla oli vain yhdet rattaat, nimittäin ne, jotka Boxtel oli vuokrannut edellisenä iltana ja joilla hän nyt ajoi pitkin Delftin tietä.

Puhumme Delftin tiestä, sillä tullakseen Loewesteinistä Haarlemiin täytyi tehdä suunnaton kierros. Linnuntie oli kyllä puolta lyhyempi, mutta linnuntien tapaan eivät maantiet kulje Hollannissa, tuossa jokien, purojen ja virtain, kanavain ja järvien paloittelemassa maassa.

Rosan täytyi siis tyytyä ratsastamaan, ja hänelle vuokrattiin kernaasti hevonen, sillä vuokraaja tunsi hänet vanginvartijan tyttäreksi.

Rosa toivoi saavuttavansa lähettinsä, joka oli hyväntahtoinen kunnon poika, ja jonka hän aikoi ottaa mukaansa oppaaksensa ja suojaksensa.

Tuskin oli Rosa matkannut peninkulmaakaan, kun havaitsi lähettinsä, rivakoin askelin käyskentelemässä viehkeän rantatien matalaa reunaa pitkin.

Rosa kiiruhti kulkuansa ja saavutti hänet.

Tuo kunnon poika ei tiennyt, kuinka tärkeä hänelle uskottu tehtävä oli, mutta oli kumminkin kulkenut sellaista vauhtia, kuin olisi ollut siitä selvillä.

Rosa otti häneltä takaisin tarpeettomaksi käyneen kirjeensä ja selitti hänelle mitä apua häneltä nyt halusi. Lautturi suostui hänen ehdotukseensa ja lupasi kulkea yhtä nopeasti kuin hevonen, jos Rosa sallisi hänen nojata kättänsä sen lanteeseen tai säkään.

Rosa lupasi että hän saisi nojata kättänsä mihin halusi, kun ei vain viivyttäisi häntä.

He olivat olleet jo viisi tuntia matkalla, ennenkuin isä Gryphus tiesi aavistaakaan tyttärensä lähteneen linnasta.

Ollen harvinaisen ilkeä ihminen, vanginvartija iloitsi kauhusta, jonka oli herättänyt tyttärensä mielessä.

Mutta hänen nauttiessaan etukäteen huvista saada kertoa noin hauskan jutun ystävällensä Jakobille, Jakob jo oli matkalla Delftiin, vieläpä kappaleen matkaa kauempanakin kuin Rosa ja lautturi, joilla ei ollut rattaita käytettävinään.

Gryphuksen kuvaillessa Rosaa vapisevana tai äreänä huoneessaan, jatkoi Rosa jatkamistaan kulkuansa.

Siten ei siis kukaan muu kuin vanki ollut siinä paikassa, missä Gryphus luuli kunkin olevan.

Siitä saakka kuin Rosa oli ryhtynyt tulpaania hoitamaan, oli hän oleskellut niin vähän isänsä seurassa, että Gryphus nytkin kaipasi häntä vasta päivällisen aikoina, jolloin hän, ruokahalunsa yhä lisääntyessä, alkoi katsoa Rosan nyreyden kestävän liian kauan.

Hän lähetti erään alaisensa vanginvartijan häntä noutamaan. Kun tämä palasi, ilmoittaen häntä turhaan hakeneensa ja huutaneensa, meni Gryphus itse häntä hakemaan.

Hän meni aluksi suoraa päätä hänen ovellensa. Mutta kuinka hän ikinä kolkuttikaan, ei Rosa vastannut.

Nyt noudettiin vankilan lukkoseppä. Tämä aukaisi oven, mutta Gryphus ei löytänyt huoneesta Rosaa, enemmän kuin Rosa oli sieltä löytänyt tulpaania.

Rosa olikin tänä hetkenä juuri saapunut Rotterdamiin.

Näin ollen ei Gryphus löytänyt häntä sen paremmin keittiöstä kuin hänen huoneestaan, ei puutarhasta paremmin kuin keittiöstäkään.

Voi kuvailla vanginvartijan vihaa, kun hän naapureita tutkittuaan sai tietää tyttärensä vuokranneen hevosen ja lähteneen Bradamanten tai Klorindan tavoin seikkailemaan teille tietymättömille.

Gryphus meni nyt raivostuneena van Baerlen luo, parjaili ja uhkaili häntä, pani sekaisin koko hänen viheliäisen huonekalustonsa, sanoi vievänsä hänet pimeään kellarityrmään, uhkasi häntä nälällä ja raipparangaistuksella.

Kornelius ei edes kuunnellut hänen puheitaan, vaan antoi rääkätä, parjata, uhata itseään, pysyen yhtä synkkänä, liikkumatonna, herpaantuneena, -- kykenemätönnä tuntemaan mitään, pelkäämään mitään.

Haettuaan Rosaa kaikkialta alkoi Gryphus hakea Jakobia, ja kun ei hän löytänyt häntä sen paremmin kuin tytärtäänkään, rupesi hän epäilemään Jakobin ryöstäneen Rosan.

Viivyttyään kaksi tuntia Rotterdamissa, oli Rosa jatkanut matkaansa. Sitten hän oli yötä Delftissä ja saapui Haarlemiin seuraavana päivänä, neljää tuntia myöhemmin kuin Boxtel.

Rosa antoi heti ohjata itsensä puutarhayhdistyksen puheenjohtajan herra van Systensin luo.

Ja nyt seurasi kohtaus, joka meidän on tarkoin esittäminen, sekä oivana ajankuvana että kertomuksemme värittämiseksi.

Puheenjohtaja laati selostusta yhdistyksen johtokunnalle.

Tämä selostus oli kirjoitettu isolle paperille puheenjohtajan kauneimmalla käsialalla.

Pyytäessään päästä herra van Systensin puheille oli Rosa maininnut vaatimattoman nimensä Rosa Gryphus. Mutta niin sointuisa kuin tuo nimi olikin, lienee se kumminkin ollut puheenjohtajalle vieras, sillä Rosaa ei otettu vastaan. Hollannissa, patojen ja sulkujen maassa, on vaikea väkisin tunkea ihmisten puheille.

Mutta Rosa ei peräytynyt. Hän oli ottanut tehtävän suoritettavaksensa ja tehnyt pyhän lupauksen ettei pelästyisi tiuskaisuja, ei loukkauksia eikä solvauksia.

-- Ilmoittakaa herra puheenjohtajalle, sanoi hän, -- että pyydän hänen puheillensa mustan tulpaanin takia.

Tehoisana kuin loitsusanat »Sesam, aukene!» Tuhannen yhden yön tarinoissa, avasi tuo lause Rosalle kaikki ovet. Se soi hänelle pääsyn herra van Systensin virkahuoneeseen saakka, mistä isäntä kohteliaasti tuli häntä vastaan.

Tämä oli pieni kiltti mies, jonka pää ja hento ruumis olivat kuin kukankupukka varsineen ja jonka riippuvat käsivarret muistuttivat pitkulaisia lehtiä. Nämä seikat ynnä tavaksi tullut huojuva käynti saattoivat hänet täysin muistuttamaan tuulenhengen keinuttelemaa tulpaania.

-- Hyvä neiti, huudahti hän, -- te tulette mustan tulpaanin asiamiehenä?

Puutarhayhdistyksen puheenjohtajan mielestä kuului _Tulipa nigra_ maan mahtaviin. Tulpaanien kuningattarella voi kyllä olla omat lähettiläänsäkin.

-- Niin kyllä, vastasi Rosa. -- Ainakin tulen puhumaan siitä.

-- Se voi hyvin? kysyi van Systens, hymyillen hellän kunnioittavasti.

-- Valitettavasti en sitä tiedä, vastasi Rosa.

-- Kuinka! Olisiko sille sitten tapahtunut jokin onnettomuus?

-- Varsin suuri, -- mutta ei oikeastaan sille, vaan minulle.

-- Mikä sitten?

-- Se on minulta varastettu.

-- Onko teiltä varastettu musta tulpaaninne?

-- On, herra.

-- Tiedättekö kuka sen on varastanut?

-- Epäilykseni kohdistuvat kyllä erääseen henkilöön, mutta en uskalla vielä varmasti syyttää häntä.

-- Mutta asiasta on helppo päästä selville.

-- Kuinka niin?

-- Varas ei ole vielä voinut ehtiä kovin kauas.

-- Miksi arvelette niin?

-- Siksi että olen nähnyt tuon tulpaanin tuskin kaksikaan tuntia sitten.

-- Te olette nähnyt mustan tulpaanin? huudahti Rosa syösten häntä kohden.

-- Yhtä läheltä kuin nyt teidät.

-- Mutta missä?

-- Isäntänne luona, luullakseni.

-- Minun isäntäni luona?

-- Niin kyllä. Ettekö te ole herra Isak Boxtelin palveluksessa?

-- Minä?

-- Niin kyllä, juuri te.

-- Mutta mikä käsitys teillä oikein onkaan minusta?

-- Ja mikä käsitys teillä puolestanne on minusta?

-- Se, toivottavasti täysin oikea, että te olette kunnianarvoinen herra van Systens, Haarlemin pormestari ja puutarhayhdistyksen puheenjohtaja.

-- Ja mitä asiaa teillä siis on minulle?

-- Tulin ilmoittamaan teille että minun tulpaanini on varastettu minulta.

-- Teidän tulpaaninne on siis sama kuin herra Boxtelin. Te lausuitte asianne väärässä muodossa, lapseni: Tulpaania ei ole varastettu teiltä, vaan herra Boxtelilta.

-- Vakuutan, hyvä herra, etten ollenkaan tiedä, kuka herra Boxtel onkaan, ja kuulen tuon nimen nyt ensi kerran.

-- Te ette tiedä kuka herra Boxtel on, ja teillä oli myöskin musta tulpaani?

-- Onko sitten olemassa toinenkin? kysyi Rosa vavisten.

-- On kyllä, herra Boxtelin.

-- Millainen se on?

-- Musta, tuhat tulimaista.

-- Ilman mitään pilkkua?

-- Ilman ainoatakaan.

-- Ja teillä on tuo tulpaani hallussanne, se on täällä teidän asunnossanne?

-- Ei vielä, mutta se tuodaan tänne, sillä palkintolautakunnan täytyy saada nähdä se, ennenkuin palkinnosta päätetään.

-- Herra, huudahti Rosa, -- Boxtel, tuo Isak Boxtel, joka väittää olevansa mustan tulpaanin omistaja...

-- Ja todella onkin.

-- Eikö hän ole laihahko mies?

-- On.

-- Kaljupäinen?

-- Niin on.

-- Synkkäkatseinen?

-- Lienette oikeassa.

-- Levoton, köyryselkäinen, vääräsäärinen?

-- Toden totta, -- teidän esittämänne kuva on täysin herra Boxtelin kaltainen.

-- Onko tulpaani sinisen ja valkean kirjavassa fajanssiruukussa, jossa on keltaisia, koppaa esittäviä koristeita?

-- Siitä seikasta en ole niin varma, sillä tarkkasin enemmän ihmistä kuin ruukkua.

-- Se on minun tulpaanini, minulta varastettu tulpaani. Tuo tulpaani kuuluu minulle! Ilmoitan sen nyt teille, vaatiakseni omaisuuteni takaisin.

-- Mitä! huudahti herra van Systens silmäillen Rosaa. -- Mitä! Te vaaditte herra Boxtelin tulpaania itsellenne! Tuhat tulimaista! Te olette rohkea naikkonen.

-- Herra, sanoi Rosa, hiukan pelästyen tuota puhuttelua, -- en vaadi herra Boxtelin tulpaania, vaan haluan saada omani takaisin.

-- Omanne?

-- Niin, sen, jonka itse olen istuttanut ja kasvattanut.

-- No hyvä, herra Boxtel on Valkean Joutsenen majatalossa. Menkää sopimaan asiasta hänen kanssaan. Mitä minuun tulee, niin tuntuu minusta tämä asia yhtä vaikealta ratkaista kuin se, joka jätettiin kuningas Salomo vainajan ratkaistavaksi, ja kun en rohkene luulla omistavani hänen viisauttansa, niin tyydyn vain laatimaan selostukseni, toteamaan että musta tulpaani on olemassa ja määräämään että sen keksijälle on maksettava satatuhatta floriinia. Ja nyt hyvästi, lapseni!

-- Oi herra, herra! rukoili Rosa.

-- Mutta, lapseni, jatkoi herra van Systens, -- koska te olette kaunis, olette nuori, ettekä vielä tykkänään turmeltunut, tahdon antaa teille neuvon: Menetelkää varovasti tähän asiaan nähden, sillä meillä on täällä Haarlemissa tuomioistuin ja vankila, ja me olemme perin arkoja, kun tulpaanien kunnia on kysymyksessä. Menkää, lapseni, menkää! -- Herra Isak Boxtel asuu siis Valkoisen Joutsenen majatalossa.

Ja tarttuen jälleen kauniiseen kynäänsä ryhtyi herra van Systens jatkamaan keskeytynyttä työtänsä.

XXVI.

PUUTARHAYHDISTYKSEN UUSI JÄSEN.

Mieli hämmennyksissä, poissa suunniltaan ilosta ja pelosta, kuultuaan mustan tulpaanin löydetyksi, iäksi Rosa kulkemaan kohden Valkoisen Joutsenen majataloa, seurassaan lautturinsa, roteva friisiläisnuorukainen, joka olisi pystynyt ahmaisemaan kymmenen Boxtelia.

Matkan varrella Rosa esitti laivurille, mistä oli kysymys. Tämä ei suinkaan pelännyt tarpeen vaatiessa käydä käsikähmäsille, mutta Rosa pyysi häntä joka tapauksessa muistamaan varoa tulpaania.

Mutta torille tultua Rosa äkkiä pysähtyi. Äkillinen ajatus pidätti hänet, kuten Homeros kertoo Minervan pidättäneen Akilleksen tarttumalla hänen hiuksiinsa hetkenä, jolloin viha oli saattamaisillaan hänet järjettömyyksiin.

-- Hyvä Jumala, mumisi Rosa, -- olen tehnyt suunnattoman virheen, olen saattanut perikatoon sekä Korneliuksen että tulpaanin ja itseni!

-- Olen antanut varoituksen, olen herättänyt epäluuloja. Olen nainen vain, nuo miehet voivat liittoutua minua vastaan, ja silloin olen hukassa. Mitäpä minusta olisikaan väliä, mutta kuinka käy silloin Korneliuksen ja tulpaanin!

Hän jäi hetkeksi punnitsemaan.

-- Jos menen tuon Boxtelin luo enkä tunnekaan häntä, jos hän ei olekaan Jakob, vaan toinen tulpaaninviljelijä, joka myöskin on kasvattanut mustan tulpaanin, tai jos tulpaanini on ryöstänyt jokin toinen kuin se, jota epäilen, tai Jakob on uskonut sen jonkun toisen huostaan, ja minä en tunnekaan miestä, vaan ainoastaan tulpaanin, -- kuinka voin silloin todistaa että tulpaani on minun!

-- Ja jos tunnenkin Boxtelin vale-Jakobiksi, ken tietää, miten silloin käy? Meidän kiistellessämme ehtii tulpaani kuihtua! Oi, pyhä neitsyt, ohjaa minua! Kohtaloni on kysymyksessä, ja ken tietää vaikka vanki tänä hetkenä jo eroaisi elämästä!

Ja Rosa jäi hartaana odottamaan taivaalta anomaansa ohjausta.

Silloin alkoi torin toisesta päästä kuulua melua. Sinne riensi ihmisiä joka suunnasta, talojen ovet aukenivat. Rosa yksin pysyi välinpitämättömänä tuon humun keskellä.

-- Meidän täytyy palata puheenjohtajan luo, mumisi hän.

-- Tehkäämme niin, sanoi lautturi.

He palasivat syrjäkatua pitkin herra van Systensin asunnolle, missä isäntä yhä edelleen kirjoitti selostustaan paraalla kynällään ja kauneimmalla käsialallaan.

Rosa oli kaikkialla matkansa varrella kuullut puhuttavan vain mustasta tulpaanista ja sadantuhannen floriinin palkinnosta. Uutinen kierteli jo kaupunkia.

Rosan ei ollut varsin helppo päästä uudelleen herra van Systensin puheille, mutta mustan tulpaanin mainitseminen vaikutti sentään samalla taikavoimalla kuin edelliselläkin kerralla.

Mutta kun herra van Systens tunsi Rosan, jonka hän arveli olevan heikkomielisen olennon, ellei jotain pahempaa, vihastui hän ja yritti lähettää tytön tiehensä.

Mutta pannen kätensä ristiin, lausui Rosa tuollaisella vakuuttavalla äänensävyllä, joka tunkee sydämeen:

-- Taivaan tähden, elkää kieltäytykö minua kuulemasta! Jos ette voisikaan minua auttaa, niin kuulkaa edes mitä minulla on sanottavaa, ettei teidän tarvitsisi kerran Jumalan edessä vastata osallisuudesta rikokseen!

Van Systens polki jalkaa kärsimättömyydestä. Toisen kerran jo Rosa keskeytti tuon selostuksen, jonka erinomaisuuteen hän sekä pormestarina että puutarhayhdistyksen puheenjohtajana pani niin erikoista painoa.

-- Mutta selostukseni! huudahti hän. -- Selostukseni mustasta tulpaanista!

-- Herra, lausui Rosa viattomuuden ja rehellisyyden suomalla lujuudella, -- selostuksenne mustasta tulpaanista tulee perustumaan rikoksiin tai erehdyksiin, ellette suostu minua kuulemaan. Rukoilen teitä toimittamaan tuon herra Boxtelin, jonka minä väitän olevan herra Jakob, meidän eteemme, ja vannon Jumalan kautta jättäväni hänelle hänen tulpaaninsa, ellen tunne kukkaa enkä omistajaa.

-- Sepä oiva vakuutus! lausui van Systens.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Jos te tuntisittekin vaikka molemmat, niin mitä se todistaisi?