Part 8

"Niin, heidänhän täytyy jostain tulla katolle, eivätkä he luultavasti tule savupiipusta. Täällä on siis jossain luukku, jota emme ole löytäneet. Meidän täytyy tähystellä vieraitamme muurin reiästä. Nyt menen puhelinjohtojen luo", lopetti vanhus puheensa, "ja te voitte sillä aikaa hävittää kaikki näkyvät jäljet meistä täällä ulkopuolella ja kerätä kokoon kiviä."

Tiedemies ryömi heti ukkosenjohdatinta myöten alas sivukatolle ja lähestyi puhelinlankoja.

Puolessa tunnissa Harald Vik keräsi kokoon kaikki näkyvät jätteet heidän puuhistaan ja vei ne majaan. Sitten hän pinosi kiviä kasaan aivan sisäänkäytävän viereen ja ryömi sitten raunioon.

Heti sen jälkeen tuli itse vanhuskin.

Harald Vik odotti hirveän jännityksissään, mitä tapahtuman piti, tiedemies taas oli täysin rauhallinen. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi hiljaisena keskiyön hetkenä tehnyt kokeita lukukammarissaan.

Vanhus sulki ensin täydellisesti aukon ja otti sitten irti yhden kiven, niin että syntyi kurkistusreikä, josta hän voi nähdä katon kokonaisuudessaan.

Puoli tuntia kului.

"He antavat odotella itseään", mutisi vanhus, istuessaan ja herkeämättä tuijottaessaan aukosta.

Vihdoinkin hän vilkastui, ja Harald Vik päätteli siitä, että telefonin korjaajat olivat nyt varmaankin tulleet katolle.

"Ahaa, tuolla on luukku", kuiskasi tiedemies itsekseen. "Sehän on täysin piilossa sinkkilevykatossa. Kas, kas, tuossa on numero kaksi ja tuossa numero kolme. Sehän on oikea varusjoukko... Mutta katsokaa, kuinka huolimattomia ihmiset voivat olla... He eivät edes ole asestettuja... Ensimmäinen oli edes... Mutta hänpä saikin surmansa... Nyt he menevät puhelinjohtojen luo... Mutta tuo pitkä mies, jolla on valkoinen nahkavyö, kuka tuo noin utelias on?... Näyttää aivan siltä, kuin hän tahtoisi lähemmin tarkastella vikaa... Hän kumartuu lankojen ylitse ja kutsuu muutkin sinne..."

Siihen tapaan tiedemies puheli itsekseen siinä istuessaan, ja hänen löpinästään Harald Vik voi arvata, mitä katolla tapahtui.

"Mitä he nyt tuumivat... Niin, enkö sitä arvannut", jatkoi vanhus, "nyt he ovat rauhoitetut... He nyökkäävät toisilleen... Kyllä sen täytyy olla myrskyn työtä, haha... No, nyt he alkavat korjata... Se on itse asiassa aivan mitätön vika.... Voin nähdä, kuinka he ovat harmissaan... No, kaiken takia sitä nyt kannatti lähettää tänne kolme miestä... Nyt he ovat valmiit... He menevät takaisin luukulle... He seisovat ja varjostavat silmiään ja katselevat näköalaa... No, nyt he menevät alas... He ovat kadonneet."

Pakolaiset odottavat varovaisuuden vuoksi vielä puoli tuntia, ennenkuin ryömivät ulos. Kun he taasen ovat katolla, lyövät kellot yhdeksää kaupungin monissa kirkontorneissa. Vanhus laskee lyönnit.

"Yhdeksän", sanoo hän, "silloin on hetki tullut. Tulkaa, menkäämme sille kohtaa, josta meillä on näköala yli harjoituskentän."

He lähtevät heti sinne.

Suunnattoman suurella kentällä, syvällä heidän allaan, näkevät he sadoittain vankeja liikehtimässä. Vangit ovat ulkona jaloittelemassa. He liikkuvat taukoamatta eteenpäin, yksi mies joka rivissä. Rivit liittyvät renkaiksi ja kehiksi. Renkaitten sisäpuolella on korokkeita, joilla vartijat seisovat ja pitävät tarkasti silmällä, etteivät vangit puhu keskenään. Kentän laidoille on sijoitettu joukko sotilaita, jotka kivääreihinsä nojaten katselevat surullista näytelmää.

Vanhus katselee korkeuksista harjoitusta kuumeisella jännityksellä.

"Huomaatteko", kysyi hän norjalaiselta, "huomaatteko niitä miehiä, jotka seisovat korokkeilla?"

"Kyllä, ne ovat vartijoita, jotka katsovat, että säännökset otetaan huomioon."

"Eivät ne kaikki ole vartijoita. Jos tuntisitte tämän vankilan järjestelmän, tietäisitte, että tavalliset vangitkin voivat joutua niille paikoille. Ne annetaan vangeille, jotka ovat osoittaneet erikoisen suurta ahkeruutta ja hyvää käytöstä. Heistä tulee silloin apulaisvartijoita. Näettekö tuota miestä punaisen varastokatoksen luona esimerkiksi -- se on vanki. Katsokaa, kuinka aurinko paistaa hänen vanginpukunsa keltaisiin raitoihin."

"Kyllä, kyllä näen", vastasi Harald Vik.

"Katsokaapa häntä tarkoin!"

"Tarkastan häntä oikein."

"Ymmärrättekö siis, mitä tarkoitettiin kysymyksellä, joka yöllä lähetettiin muurien läpi: '_ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'"

Harald Vik seurasi kaukaisen, punaisen varastokatoksen luona seisovaa pientä, keltaista miestä vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella.

"En", sanoi hän, "sitä en ymmärrä".

"Ettekö huomaa mitään omituista hänessä?"

"Ainoastaan sen, että hän on vilkkaampi ja innokkaampi toimessaan kuin muut vartijat. Mutta se johtunee siitä, että hän on erikoisen kykenevä apulaisvartija."

"Aivan oikein... hän on vilkkaampi. Mutta ettekö voi nähdä, mitä hän tekee?"

"_Käsillään_?"

"No?"

Vanhus aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti äkkiä. Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti kentälle, ja Harald Vikistä näytti siltä, kuin hänen huulensa olisivat liikkuneet.

"Sepä hyvä", mutisi tiedemies, "se on mainiota".

Kääntyen Harald Vikiin päin hän jatkoi:

"Hän lyö siis tahtia käsillään."

"Niin, vankienhan täytyy kulkea tahdissa", sanoi norjalainen, "se on ohjesäännöissä".

"Aivan oikein, mutta samalla kuin hän lyö tahtia, tekee hän muutakin käsillään."

"Mitä sitten?"

"Hän _puhuu_", vastasi tiedemies, "hiljaa, nyt hän taas sanoo jotain".

XIV.

Kapinan kynnyksellä.

"Puhuuko hän?" kysyi Harald Vik hymyillen. "Ettehän mitenkään voi kuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin näemme hänet."

"Pankaapa merkille, kuinka hän liikuttaa käsiään!"

"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa", vastasi norjalainen, "ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä niitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään."

"Mutta nyt hän taas alkaa", huudahti vanhus innostuksissaan, "laskekaa, laskekaa nyt, mies!" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti käsivarteen.

Ja vanhus laski itse:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen käsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin tarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa."

Vanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan pisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.

"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi! Kirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne paremmin", komensi hän Harald Vikiä.

Norjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti liuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja kaksikymmentäyksi, katolle.

Mutta vanhus laski taas innoissaan.

"Yksitoista", huudahti hän, "tällä kertaa on yksitoista".

Norjalainen kirjoitti kyseessäolevan luvun muistiin.

"Nyt on yksi."

Norjalainen kirjoitti.

Siten vähitellen kertyi kokonainen rivi lukuja hänen eteensä katolle.

"Lopussa!" huudahti vanhus. "Katsokaamme nyt, mitä tuo nulikka on sanonut."

Katolle oli norjalainen merkinnyt:

"11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24."

"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille. K on yhdestoista kirjain."

"Ja u on yhdeskolmatta", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti innostunut saamaan selkoa arvoituksesta.

"Ja k yhdestoista."

Hetken kuluttua olivat kaikki kirjaimet lukujen alla seuraavasti:

11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24 K u k a a n e i p e t ä

Tiedemies katseli riviä hetken ja nauroi sitten ääneensä.

"Tässähän on aivan selvästi", sanoi hän: "_Kukaan ei petä_. Se on kehoitus", jatkoi hän, "vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja suunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'. Se on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen Trafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti ovat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan uskoa, että tänä yönä räjähtää."

"Mutta se on merkillistä", sanoi Harald Vik, "ettei kukaan vartijoista ole ymmärtänyt hänen liikkeitään".

"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä miestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti ainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt."

"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut ymmärtää merkit."

"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki kuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa."

"Mutta siten hän myöskin joutuu vaaraan tulla petetyksi."

"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että joku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen vuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä. Muistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä. Jos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten käyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen suorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen vankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen käytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla kysymyksessä silloin."

Elämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten huomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta, niin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen juovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit järjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla oli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän marssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen tahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat etukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita taakkoja.

Harald Vikiin näky vaikutti järkyttävästi.

"Siellä on varmaankin monta tuhatta", mutisi hän.

"Niin, istun tässä juuri ja mietin", sanoi vanhus, "kuinka monta heitä oikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima."

"Kahlehdittu voima."

"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi yönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä kapinasta."

"Mutta mitä kaikki nämä ihmiset saavat aikaan aseitta?"

"He hankkivat itselleen aseita."

Vanhus viittasi.

"Näettekö tuota vanhaa kattoa?"

"Näen kyllä, tuo, joka on hallintorakennuksen vieressä."

"Niin juuri. Sen katon alla ovat aseet, joita kapinalliset tarvitsevat."

Norjalainen katsoi häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.

"Se on museo", jatkoi tiedemies.

"Vai niin, _museo_, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi", sanoi norjalainen, "kriminaalimuseo siis."

"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa ja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita. Olen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin suorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja mestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa luultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat murtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat puhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee katkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet, he miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä jälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja kaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta. Mitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia rikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on melkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy suoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen ryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana."

"Siis on koko kaupunki vaarassa", sanoi Harald Vik kauhistuen. "Tapahtuu joukko murhia."

"Epäilemättä!"

"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa näytelmässä?"

Vanhus hymyili ja hykersi käsiään mielissään.

"Me näyttelemme hienointa osaa", sanoi hän. "Me keräämme kaikki valtit käsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat jo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää."

"Mutta jos kapina epäonnistuu", huomautti Harald Vik, "ammutaan meidät ehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset."

Tiedemies loi häneen suopean katseen.

"Kapinan _täytyy_ epäonnistua", sanoi hän.

"Vai niin, me siis ilmoitamme siitä johtajalle?"

"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa. Sillä hetkellä minä esiinnyn."

"Ja te aiotte yksin ehkäistä kapinan?"

"Niin."

* * * * *

"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä revolverissanne?"

"Ilman aseita. Minulla on suunnitelmani."

"Saako luvan kysyä, mihin se tähtää?"

"En koskaan ilmaise suunnitelmaa, ennenkuin olen varma sen onnistumisesta."

"Te siis epäilette."

"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt", jatkoi hän hymyillen. "Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin", vastasi norjalainen.

"Ehkä neljän vedettävissä vaunuissa?" kysyi vanhus.

"Mieluummin sitten automobiilissa", sanoi Harald Vik ja katsoi tutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että vanhus mahtoi olla hullu.

Norjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa elämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja ja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin taaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle, josta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja jäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan nähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät ristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten taa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin nähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus olivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran pelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.

Nuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö näyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta, joka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen sininen ja kirkas posliinikupoli.

Kun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin paikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi siitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli kuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.

"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet", sanoi vanhus. "Tämä kuollut savupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien lapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään illalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä rikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin keskustelun."

"Oletteko saanut tietää lisää kapinan puhkeamisesta?"

"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu tänä yönä."

Muutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä. He valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat jäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä kylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.

He puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies selvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi vankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla voimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin käyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin voimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon hurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla kuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän kummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä hulluna.

Kun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa ja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:

"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun ajattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa, haluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki, mitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia tietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista. Ruokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin hyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata pieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan vaivalloinen, mutta --"

"Tehän voitte laittaa hissin", sanoi Harald Vik hymyillen.

"Olette oikeassa", vastasi vanhus, "minähän voisin laittaa hissin".

Hän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan vähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen yht'äkkiä vaikeni.

"Kun saan sähköpatterini valmiiksi", jatkoi vanhus, "voisin taas aloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On niin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen aikaan -- --. Mutta vapaus, vapaus", mutisi hän.

Äkkiä hän muutti täydellisesti käytöstään ja sanoi norjalaiselle:

"Vai niin, te halusitte lähteä vankilasta automobiilissa?"

"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa, viidenkymmenen hevosvoiman vaunussa."

Harald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli parasta jatkaa pilantekoa.

"Hyvä", sanoi vanhus nyökäten. "Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa tänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello kahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja syömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa."

"Hm", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. "Siitä tulee varmasti matka, josta me kaikki _kolme_ suunnattomasti iloitsemme."

Hän pani painoa viimeisiin sanoihin.

Tiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme oli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman askeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen liikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.

"Ettekö vieläkään ole luopunut siitä kevytmielisyydestä?" sähisi vanhus.

"En, huomenaamulla kello kahdeksan loppuu määräaika, jonka annoin teille."

"Pahinta se on oleva itsellenne."

"Lähtekää te vain vankilasta", sanoi norjalainen, "minä voin vallan hyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman sähkövaloa ja puhelinta."

"Te ette voi jäädä tänne. Se pilaisi kaiken minulta."

"Oletteko varma siitä?" kysyi Harald Vik.

"Ehdottomasti."

"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin, jollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä."

Vanhus lähestyi norjalaista, mutta pysähtyi äkkiä.

"Onko tämä luja päätöksenne?" kysyi hän.

"On."

Vanhus tarkasti häntä.

"Näen, että olette sokaistu", sanoi hän. "Niinpä on hyvin mahdollista, että minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden vankilankatolta."

Tästä hetkestä alkaen norjalainen tiesi henkensä olevan vaarassa.

Vanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri viittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik oli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän edes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen revolverin.

Tunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi. Vanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan kääntynyt selin häneen.

Pimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian annettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.

XV.

Kapinalliset.

Norjalainen tunsi aina vähän väliä, kuinka vanhuksen silmät leimuten suuntausivat häntä kohti. Hän tiesi nyt olevansa tiedemiehen käsissä, mutta hän oli päättänyt myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Hän ei hetkeäkään epäillyt, että vanhus, jos hän piti sen sopivana, surmaisi hänet ehdoin tahdoin.

Vanhuksella oli vielä neljä panosta revolverissaan. Jos hän vain voisi viekoitella revolverin häneltä, olisi vanhus voimaton. Hänellä oli ase jossakin viittansa taskussa.

Äkkiä Harald Vikin päähän juolahti ajatus. Hän ryömi raunioon. Vanhus jäi paikoilleen ja katseli häntä epäluuloisesti.

Norjalainen viittasi hänelle.

"Minun täytyy puhua kanssanne", sanoi hän, "tällainen vihamielisyys ei saa enää jatkua".

Vanhus lähestyi. Tuokion kuluttua oli hänkin rauniossa.

"Olette siis muuttanut mieltänne", sanoi hän, "se ilahduttaa minua todella".

Hän istuutui norjalaisen viereen ja katseli häntä tarkkaavasti.

"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu tyttö?" kysyi hän.

"Ei suinkaan mahdotonta", vastasi tiedemies ylpeästi, "on ylipäänsä sangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi aiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja sitä en tahdo panna alttiiksi."

"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne toteuttamisessa, mitä sitten?"

"Senhän olen sanonut teille. Luultavasti minun on pakko surmata teidät."

"Ja teette tahallanne uuden murhan?"

Vanhus nauroi ääneensä, mutta ei vastannut. Harald Vikiä puistatti.

"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", jatkoi norjalainen. "Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa kirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen sanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle."

"Siitä pidän kyllä huolen", vastasi vanhus, "mutta mikä on ystävänne nimi?"

"Asbjörn Krag."

Vanhus päästi kirosanan.

"Taas tuo ihminen", mutisi hän, "mutta olkoon menneeksi, teen teille joka tapauksessa tämän palveluksen".

"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen", vastasi Harald Vik. "Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta hallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?"

Vanhus kopeloi taskuaan ja veti esiin tulitikkulaatikon.

"Olkaa hyvä", sanoi hän, "mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi alhaalle".

Harald Vikillä oli suunnitelmansa valmiina.

Pienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja muuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti syttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi ilmiliekissä.

Harald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta tulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut sammuttaa.

Silmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja kirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan, mutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa saattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.

"Riisukaa viitta yltänne", huusi hän, "ja tukahduttakaa tuli sillä!"

Vanhus huomasi, että norjalainen oli oikeassa, ja riuhtaisi viitan yltään. Hän heitti sen tulen päälle. Harald Vik auttoi häntä sammutustyössä, niin että tuli oli tukahdutettu hetken perästä.

Kun vaara oli ohitse, sanoi norjalainen ryömiessään kiireesti ulos:

"Täällä me pian kuolisimme ilman puutteessa."

Savu kirveli kovasti hänen kasvojaan. Pian saapui tiedemieskin katolle. Hänellä oli mukanaan viitan jäännökset.

"Viitta on tietysti pilalla?" kysyi Harald Vik.

"Likipitäen", vastasi vanhus ja näytti vaatekappaletta. Liekit olivat polttaneet siihen suuria reikiä, ja se haisi jo kaukaa palaneelta.

"Mutta se ei ole niin pilalla", jatkoi hän, "etten vallan hyvin voisi käyttää sitä".

Ja hän puki viitan ylleen. Nyt hän oli vielä hassumman näköinen kuin ennen.

Harald Vik seisoi jonkun askeleen päässä ja odotti, että vanhus huomaisi jotain.

Tiedemies alkoi koetella viittansa taskuja, mutisten:

"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte ehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän...!"

Vanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään kuin petoeläin norjalaisen kimppuun.