Part 9

Mutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin vanhuksen revolverilla.

"Täällä on neljä panosta jäljellä", huusi hän, "varokaa itseänne, älkää astuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun".

"Rosvo", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, "antakaa minulle takaisin revolveri!"

"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te äskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin tuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte kai", lisäsi hän hymyillen, "että tuo tulipalo oli erinomainen keksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan viittanne taskuja... No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että sormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja minä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne. Olen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette varsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin."

Vanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta, mutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.

Alhaalta vankilan pihalta kuului kamala huuto.

Harald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta se kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään. Molemmat kuuntelivat jännityksissään.

Sitten seurasi uusi parkaisu, vielä voimakkaampi ja vielä kamalampi.

Samassa silmänräpäyksessä soivat tuomiokirkon kellot.

Kello oli yksi.

"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?" kysyi norjalainen. Hän seisoi yhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä vaipua alas.

"En ole koskaan kuullut tuollaista", jatkoi hän.

"En ole koskaan kuullut _pöllönhuutoa_ tässä vankilassa", vastasi vanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut revolverikohtauksen.

"Se on siis pöllönhuuto."

"Niin, se on tietenkin merkinanto."

"Tai myöskin varoitushuuto."

"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä ratkaisun arvoitukseen."

He seisoivat aivan liikkumatta ja kuuntelivat useita minuutteja. Harald Vikin oli vallannut omituinen mieliala. Hänen sydämensä tykytti aivan kuuluvasti.

Suuren kaupungin melu oli nyt vaimennut melkein täydeksi hiljaisuudeksi. Vain silloin tällöin kuului huudahdus tai vierivän vaunun kolina. Ja pimeys ja hiljaisuus lepäsivät vankilaryhmän, "mustan tähden", yllä.

Mutta nyt he kuulivat kirkaisun uudelleen. Tällä kertaa se tuntui lähtevän ryhmän toisesta nurkasta, nimittäin itäisestä osasta. Siihen vastattiin lännestä.

"Tämä mahtaa olla merkki kapinan alkamisesta", kuiskasi vanhus. "Kuulkaa... kuulkaa!"

Merkillistä kolinaa kuului alhaalta vankilanpihalta.

Vanhus juoksi räystäskourun luokse ja viittasi norjalaiselle.

Hän osoitti alas.

Kaukana portin luona he näkivät joitakin valoja, jotka häilyivät edestakaisin. Melu kuului sieltäpäin. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin ovia olisi murrettu auki. Oli selvää, että alhaalla oli liikkeellä paljon ihmisiä, sillä alinomaa ilmestyi uusia lyhtyjä. Äkkiä kuului pari revolverinlaukausta.

Vanhus hätkähti.

"Vielä sellainen laukaus ja kaikki on hukassa", sanoi hän.

Mutta useampia laukauksia ei ammuttu. Meteli vain eneni suuren portin seutuvilla. Harald Vik oli kovin kiihtynyt. Mutta vanhus seisoi tyynenä rikkinäisessä, likaisessa, savun mustaamassa viitassaan ja katseli näytelmää kuin kenraali, joka katselee taistelun alkua ja on varma voitosta.

"Aivan oikein", puheli hän, "nyt loistavat tulet hallintorakennuksessa. Näettekö valoja, jotka hitaasti liikkuvat ikkunasta ikkunaan?"

"Ovatko ne kapinallisia vai sotilaita?"

"Sitä en tiedä vielä. Kolmen minuutin kuluttua voin sen sanoa teille."

He odottivat ja katselivat merkillisiä tapahtumia. He eivät voineet erottaa olioita, he näkivät ainoastaan valojen liikkuvan.

"Kolme minuuttia on kulunut", sanoi vanhus, "ja minä olen nyt varma asiastani. Kapinalliset ovat vankilassa herroina. Ilmeisesti ovat monet vartijat jo saaneet surmansa ja johtaja on otettu vangiksi."

"Tai murhattu?"

"Luulen, että hän on vain vankina. He ovat siksi viisaita, että pitävät hänet panttivankina."

"Mitä nyt tapahtuu?" kysyi Harald Vik äärimmäisessä jännityksessä.

"Se tulee yhä selvemmäksi", vastasi tiedemies. "Ja minä pääsen vähitellen voitolle kaikissa otaksumisissani. Nyt näen tulta kriminaalimuseossa, asekammioita ryöstetään. Kapinallisilla on vain yksi teko jäljellä. Heidän täytyy syöksyä kaupunkiin, ryöstää, mitä käsiinsä saavat, ja sitten hävitä maan kaikille kulmille. Tietysti joutuu suurin osa jälleen kiinni. Mutta _kaikki_ tietenkin toivovat kuuluvansa niihin, jotka pääsevät pakoon."

"Ja tämän kauhean kapinan te aiotte hillitä?"

"Niin, _me kolme_ ehkäisemme sen."

Norjalainen säpsähti.

"Vihdoinkin", mutisi hän, "te siis suostutte pelastamaan tuon nuoren, kuolemaantuomitun tytön?"

Vanhus vastasi soinnuttomalla, matalalla äänellä:

"Rakkaani, teillähän on revolveri."

Hän kääntyi ympäri ja meni katolle. Harald Vik seurasi.

He ryömivät molemmat alas piippuun, jonka kautta he pääsivät kuolemaantuomitun kopin lähettyville, tiedemies oli etumaisena.

Päästyänsä pimeään käytävään he kuulivat allaan kovaa kolinaa. Oli aivan kuin he olisivat olleet tehtaassa, jossa työt olivat käynnissä.

"Vangit pääsevät ulos", kuiskasi vanhus. "Kiiruhtakaa, meillä ei ole sekuntiakaan hukattavissa."

He saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon kimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä oli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko aukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja astui koppiin.

"Olemme ystäviä", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt kopin nurkkaan, "olemme tulleet teitä pelastamaan".

"En tunne teitä", kuiskasi nais-anarkisti.

"Se on yhdentekevää. Vankilassa on tehty kapina. Vartijat ovat surmatut."

"Yhdymmekö me kapinallisiin?"

"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu. Mutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa kanssamme!"

"Luotan teihin", sanoi nuori tyttö ja tarttui Harald Vikin käsivarteen.

Vanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä sananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.

Piipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti heidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti, mutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle kovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan. Revolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet vanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.

"Piru parka", mutisi vanhus, "hänen on onnistunut päästä pakoon noiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme. Hänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on kiiruhdettava."

Hälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat vihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun minuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.

Anarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.

"En vielä ole oikein selvillä", sanoi hän, "uneksinko vai olenko valveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että pyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt... Nyt koittaa pelastus ja vapaus minulle!"

Norjalainen tarttui hänen käteensä.

"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa", sanoi hän. "Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni koettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se onnistuu."

Vanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset seurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.

Nuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti, että hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta vaarasta, jossa se oli.

"Selvä", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa kuulokojeen korvalleen.

Hän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta, koska vanhuksen täytyi toistaa liike.

Kuunneltuaan kolme minuuttia hän nousi nopeasti seisomaan. Harald Vik voi hänen liikkeistään päätellä, että jotain vakavaa oli kysymyksessä.

"Onko jokin hullusti?" kysyi hän huolestuneena.

Tiedemies vastasi hieman vapisevalla äänellä:

"_Keskusasemalta ei vastata_."

XVI.

Viimeiset laukaukset.

Sillä välin melske kasvoi kasvamistaan vankilassa. Minuutti minuutilta kävi asema yhä vakavammaksi kolmelle katolla-olijalle.

"Ellen nytkään pääse keskusasemalle, voimme pitää tuumamme tyhjäksi rauenneena, eikä meillä silloin ole muuta tehtävää kuin -- --."

"Halloo", huusi hän samassa puhelimeen, "onko keskusasemalla?"

Hän oli nähtävästi saanut myöntävän vastauksen, sillä hän jatkoi kiivaasti:

"Yhdistäkää linnoituksen päävahtiin!"

Odottaessaan vastausta hän sanoi norjalaiselle:

"Nyt on kaikki niinkuin olla pitää. Muutaman tunnin kuluttua olemme kaikki vapaita. Ehdotan puolestani, että söisimme aamiaista New Carlton'issa."

"Mainiota", sanoi Harald Vik ilosta loistaen ja puristi vielä kerran nuoren tytön kättä. He seisoivat hiljaa vierekkäin ja katselivat hyvin tarkkaavasti vanhuksen kokeiluja.

Nyt hän taas puhuu puhelimessa:

"'Mustan tähden' vankilasta puhutaan", sanoo hän. "Vangit ovat tehneet kapinan. He ovat ottaneet haltuunsa kriminaalimuseosta aseet, ovat ottaneet vangiksi, ehkä surmanneetkin johtajan ja muut virkailijat ja ovat nyt isäntiä vankilassa -- --."

"Ei", jatkoi hän, "en voi antaa enempiä tietoja, mutta kapinanjohtajain aikomus on hyökätä kaupunkiin ja ryöstää se".

Vanhus poistui nyt puhelinjohtojen luota.

"Puolen tunnin kuluttua voivat ensimmäiset joukot olla täällä", sanoi hän. "Meillä on vielä hiukan toimitettavaa ennen niiden tuloa. Ehdotan, että neiti toistaiseksi jää tänne katolle. Kun kaikki on ohitse, noudamme hänet täältä. Hän olisi muuten vastukseksi. Meidän molempien täytyy taas lähteä savupiippua myöten alas."

Harald Vik tahtoi vastustaa tytön jättämistä. Tiedemies raivostui siitä, ja he olivat vähällä joutua taas riitaan.

Tyttö ratkaisi kuitenkin asian sanoen:

"Jään tänne. Luotan vanhukseen."

Tiedemies nyökkäsi kiitollisena hänelle:

"Hyvä on", sanoi hän, "siis me menemme".

"Minkä savupiipun me tällä kertaa valitsemme?" kysyi Harald Vik. "Edelleenkö jonkun kuolleista?"

"Ei, meidän on mentävä tuota piippua pitkin, jonka näette tuolla ja josta muuten tavallisesti nousee sauhu."

"Minne se johtaa?"

"Johtajan keittiöön!"

Pari minuuttia myöhemmin olivat molemmat kömpineet alas savupiippuun.

Hälinä vankilassa oli nyt käynyt kammottavaksi. Kuului huutoja ja kirkunaa kaikissa käytävissä, ja ovia paiskeltiin taukoamatta kiinni ja auki. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin koko vankila olisi muuttunut suunnattoman suureksi muurahaispesäksi, joka oli täynnä kuohuvaa elämää.

Tähän savupiippuun laskeutuminen tuotti paljon suurempia vaikeuksia kuin mihinkään kuolleeseen piippuun, koska noki, jota taukoamatta putoeli, teki heille paljon kiusaa.

Vihdoinkin he lähenivät pohjaa, kun vanhus, joka koko ajan oli ryöminyt edellä, äkkiä pysähtyi:

Silloin he kuulivat allaan ihmisäänen huutavan:

"Armoa! Armoa!"

Huutoa seurasi isku ja karkea mörinä. Sitten ääni jälleen huusi:

"Armoa! Säästäkää henkeni!"

"Tuo on nainen, jonka huudon kuulemme", kuiskasi Harald Vik. "Kiiruhtakaa, vanhus!"

Tiedemies käski hänen olla vaiti. He kuulivat vielä pari kertaa rukoilevan äänen, jonka pari vahvaa, raakaa kirosanaa keskeytti. Sitten kaikki kävi hiljaiseksi.

Molemmat pakolaiset pyrkivät edelleen alaspäin. Vihdoin he olivat turvassa suunnattoman savupiipunhormin päällä.

He olivat suuressa keittiössä. Oli vielä pimeä, ja ikkunaluukut olivat suljetut, mutta keskellä lattiaa paloi pieni lyhty, ja sen niukan valon avulla, joka tästä lyhdystä levisi, he voivat nähdä vilauksen suuressa huoneessa olevista monista esineistä.

Lyhdyn likellä makasi kolme ihmisolentoa sidottuina. Pari heistä päästeli korisevia ääniä, joista päättäen heillä oli suukapulat.

Muuten ei ristinsielua ollut koko keittiössä.

Vanhus hypähti nopeasti lattialle ja kiiruhti lähimmän olennon luo. Se näytti olevan mies.

Vanhus kumartui hänen puoleensa, ja Harald Vik, joka mielenkiinnolla oli seurannut hänen liikkeitään, näki nyt, kuinka hän yllätettynä peräytyi taaksepäin.

Norjalainen kiiruhti sitten myöskin olennon luo.

"Kuinka ovat asiat?" kysyi hän.

Vanhus osoitti ihmisolentoa.

"Ettekö tunne häntä?" kysyi hän.

Harald Vik kumartui katsomaan.

"Hyvä jumala", huudahti nuori mies, "sehän on johtaja itse! Onko hän surmattu?"

Vanhus poisti kapulan, joka oli pantu johtajan suuhun, ja vapautuksen huokaus pääsi tämän huulilta.

"Vettä", mutisi onneton.

"Enkö minä sitä arvannut", kuiskasi vanhus. "Senkin veijarit, he ovat olleet siksi viisaita, etteivät ole häntä surmanneet."

Hän hääri hetken keittiössä ja sai käsiinsä tilkan vettä.

Sillä aikaa Harald Vik katkaisi toistenkin pidätettyjen siteet. Ne olivat alijohtaja ja hänen vaimonsa.

Johtaja näytti olevan pahimmin kolhittu, mutta virvoitettuaan itseään vedellä voi hän sentään seistä pystyssä.

Alijohtaja oli melkein heti ennallaan.

Näiden kolmen henkilön hämmästys oli sanoin kuvaamaton, kun he näkivät, ketkä heidän pelastajansa olivat.

Johtaja nosti lyhdyn tiedemiehen kasvoja vasten ja oli vähällä lentää selälleen kauhusta.

"Te!" huudahti hän. "Oletteko kummitus vai ihminen?"

"Ihminen", vastasi vanhus hymyillen.

"Mutta tehän olette molemmat karanneet?"

"Niin, kopeista kylläkin, mutt'ei vankilasta. Sen saamme kuitenkin myöhemmin selittää. Toistaiseksi täytyy meidän varjella itseämme ylläköltä. Missä vartijanne ovat?"

"Ne ovat kaikki menneet viinikellariin", puuttui alijohtaja puheeseen. "Pari oli täällä meitä silmällä pitämässä, mutta kun he huomasivat, että ryhdyttiin ryöstämään viinikellaria, läksivät he mukaan."

Vanhus osoitti ovea.

"Suljettu ulkoapäin", mutisi johtaja. "Emme pääse pois."

"Se ei liioin ole välttämätöntä", sanoi tiedemies, "mutta me voimme puolustautua täällä, sanokaamme, neljännestunnin?"

"Oven särkeminen vie vähintään neljännestunnin, kun salpa on sisäpuolella eessä. Odotatteko te apua?" jatkoi johtaja.

"Voimme minä hetkenä tahansa odottaa sotaväkeä".

"Mutta sehän on mahdotonta. Kuka on kutsunut vahtikomennuskunnan?"

"Minä olen sen tehnyt."

"Ja millä tavoin?"

"Puhelimitse."

"Mutta kapinallisethan ensi töikseen katkaisivat puhelinjohdot."

Vanhus kohautti olkapäitään.

"Olemme käyttäneet omaa puhelintamme", sanoi hän.

"Ja siten te siis pelastatte vankilan", sanoi johtaja ihaillen.

"En ainoastaan vankilaa", vastasi vanhus, "vaan myöskin kaupungin. Kapinallisten suunnitelmaan kuuluu kaupungin ryöstäminen. Hiljaa, mitä se on?"

Kamala melu tunkeutui heidän korviinsa. Vanhus nauroi.

"Se ääni pitäisi minun tuntea", sanoi hän. "Ne ovat tykinlaukauksia. Sotamiesjoukot ampuvat portin puhki. Arvoisat herrat, tällä laukauksella on kapina tukahdutettu."

Nyt syntyi kauhistuttava hälinä ulkopuolella, ja ovea alettiin lyödä nyrkeillä.

"Päästäkää sisään meidät", kuului huuto.

Sitten kuului ääni sanovan: "Kurjat naudat, joiden piti vartioida heitä, ovat humalassa. Katsokaa, tuolla ne hoipertelevat. Ampukaa niitä, toverit!"

Väki huusi ja kirkui raivossaan ulkopuolella, ja useita pistolinlaukauksia kuului.

Vihdoin kaikki huudot yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, jymiseväksi:

"_Lyökää ovet sisään_!"

Mutta lankut olivat paksuja, ja rautasalpa vahva. Luodit, jotka, laukaistiin ovea vasten, eivät tunkeutuneet lävitse.

Tykinlaukaukset, jotka panivat rakennuksen tärisemään, hämmensivät väliin melun kuulemattomiin.

Vihdoin onnistui kapinallisten saada siksi suuri aukko oveen, että henkilö, joka kumartui aukosta sisään, voi ulkoapäin työntää salvan syrjään.

Pieni mustakasvoinen mies koetti temppua heti, mutta johtaja antoi hänelle vasaralla iskun, joka vei miehen tainnoksiin.

Kapinalliset antoivat oikein satamalla sataa revolverinluoteja mieheen. Hän hoiperteli syrjään, usean ampuman satuttamana.

"Sotamiesjoukkojen täytyy olla täällä puolessa minuutissa", huudahti johtaja kalveten, "muutoin olemme hukassa".

Silloin tarttui tiedemies Harald Vikiä käsivarteen ja sanoi:

"Nyt tahdotte kai?"

"Mitä minä tahdon?"

"Revolveri! Ase, jossa on neljä panosta. Antakaa se minulle takaisin."

Norjalainen antoi hänelle kiireesti aseen. Samassa silmänräpäyksessä koetti toinen ulkopuolella olevista kapinallisista tunkeutua aukosta heittääkseen syrjään salvan.

Vanhuksen ei kuitenkaan tarvinnut mennä ampumalinjaan estääkseen sitä.

Hän tähtäsi huoneen toiselta sivulta ja ampui. Kapinoitsija kaatui kuolleena toveriensa syliin. Nämä päästivät kauhistuttavan raivonkirkauksen, ja revolverinluoteja laukaistiin umpimähkään huoneeseen -- mutta osumatta.

"Kummallinen laukaus", sanoi johtaja ja katsoi ihaillen vanhusta. "Te osasitte suoraan päähän."

"Aivan oikean silmän yläpuolelle", vastasi vanhus levollisesti, "-- tai aivan niinkuin toivoin".

Raaka ääni kuului äkkiä oven ulkopuolelta.

"Joutukaa, toverit. Meidän täytyy iskeä kyntemme johtajaan. Hänen henkensä voi pelastaa meidänkin henkemme."

Uusi kapinallinen näyttäytyi aukossa, mutta vanhus ampui hänet silmänräpäyksessä. Vielä yksi yritti ja sitten neljäs järjestyksessä.

"Nyt menee viimeinen panokseni", sanoi vanhus. Hän tähtäsi, eikä hänen kätensä vapissut hiventäkään. Hän ampui.

"Osui", mutisi hän ja heitti revolverin välinpitämättömänä lattialle.

Nyt kuului ulkopuolelta äkkiä aseiden kalsketta. Kuului valitushuutoja, sapelinkalinaa ja laukauksia.

"Jumalan kiitos", huudahti johtaja, "sotajoukot ovat saapuneet".

Silmänräpäystä myöhemmin oli kapinallisilta riisuttu aseet, ja univormuun puettuja sotilaita tunkeutui sisään.

Johtaja vaipui päällikön syliin.

* * * * *

Vanhusta ja norjalaista juhlittiin kuin sankareita. Vähitellen saapuivat kaikki kaupungin viranomaiset vankilaan, ja ylituomari kysyi, oliko tiedemiehellä jotain toivomusta; siinä tapauksessa hän tekisi kaiken voitavansa täyttääkseen sen.

Vanhus katsahti norjalaiseen ja sanoi: "Minulla on vain yksi toivomus, ja sen täyttäminen ei teille suuria merkitse."

"Sanokaa, mikä se on."

"Haluaisin lähteä täältä vihreässä automobiilissa."

Ja vanha tiedemies, mustakutrinen tyttö ja Harald Vik läksivät vankilasta vihreässä automobiilissa.

Omituisesta kohtalon sallimasta kai johtui, että se oli sama vihreä auto, jota Asbjörn Krag käytti "ylhäisenä matkustajana" tehdessään vierailun vankilassa.

* * * * *

Harald Vik matkusti Norjaan morsiamensa, mustatukkaisen tytön kanssa, jonka hän oli pelastanut kuolemaantuomittujen kopista.

Vanhus hävisi taas suurkaupungin vilinään, suuriakaan välittämättä itsestään tai tovereistaan. Viimeinen vilahdus hänestä, joka jäi hänen toveriensa mieleen, oli hänen likainen, harmaa viittansa.

Harald Vik rouvineen asuu nykyisin pienessä huvilassa Stavangerin lähellä. Kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag on jo kauan pitänyt tapanaan käydä heitä tervehtimässä ja hän on viettänyt monta rauhallista viikkoa tuossa kauniissa kodissa. Asbjörn Krag muistaa vallan hyvin "vanhuksen" -- yksinäisen, omituisen olion, joka on tehnyt paljon rikoksia, mutta joka myöskin -- nerokas kun oli -- on saanut suuria aikaan. Hän kauhistutti aikoinaan koko Kristianiaa insinööri Barra-nimisenä. Hän matkusti herkeämättä kaikissa maissa ollen kansainvälisen rikolliselämän merkillisimpiä ja nerokkaimpia ilmiöitä. Asbjörn Krag uskoi varmasti vielä kerran tapaavansa hänet.

Joka kerta kun tulee puhe Asbjörn Kragin kokeesta pelastaa maalaisensa "Mustasta tähdestä", sanoo salapoliisi ilman vaatimattomuuden hiventäkään, tavalla, joka ihastuttaa hänen ystäviään:

"Hän pääsi katolle. Ja viranomaiset luulivat, että pako todella oli tapahtunut. Siten tämäkin juttu todistaa, ettei mikään yritykseni voi täydellisesti mennä myttyyn."