Part 7

Hän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä. _Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni_.

Se kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se oli kuiskaava ääni, joka sanoi:

"Kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria."

Toinen ääni vastasi:

"Satakolmekymmentäyhdeksän kirvestä."

Ensimmäinen ääni jatkoi, mutta tällä kertaa kuului se hiukan heikommalta:

"Viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa."

Harald Vik ei voinut kuulla, mitä toinen ääni vastasi. Oli selvää, että kaksi ihmistä keskusteli suoraan hänen allaan olevassa huoneessa, josta savupiippu nousi. He olivat ensin keskustelleet aivan piipun kyljessä, mutta sitten loitonneet hiukkasen.

Harald Vik oli varma siitä, että puhujat olivat olleet vanginvartijoita. Hän ei uskaltanut mennä alemmaksi, vaan katsoi viisaimmaksi nousta jälleen ylöspäin. Askel askeleelta, niin äänettömästi kuin suinkin mahdollista hän läheni kattoa. Kun hän läheni aukkoa, kuuli hän vanhan tiedemiehen kuiskauksen:

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"

Ja samassa hän seisoi katolla. Tiedemies kävi hänen käsivarteensa kiinni, ja oli niin innoissaan, että hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Kuulitteko?" kysyi hän, "kuulitteko? Noita omituisia sysäyksiä kautta rakennuksen?"

"Kuulin", vastasi norjalainen, "kyllä minä kuulin ne. Minusta ne olivat kammottavia."

"Se johtuu siitä", sanoi tiedemies, "ettette ymmärrä, mitä ne tarkoittavat. Mutta _minä_ ymmärsin sen heti."

Norjalainen mainitsi nyt ne kaksi ihmisääntä, jotka hän oli kuullut.

Vanha mies siveli hämillään otsaansa, tuijotti mietteissään eteensä ja mutisi hajamielisesti:

"Oliko niitä kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria?"

"Kyllä."

"Ja viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa?"

"Niin."

Äkkiä vanhus säpsähti.

"Ajatelkaamme sitä myöhemmin", sanoi hän ja osoitti merelle päin, josta punainen valo loisti niinkuin tulimajakka tai soihtu.

"Näettekö tuota valoa?"

"Kyllä."

"Se on palava laiva."

"Vai niin."

"Siitä tulee hyvä uutinen Herald'iin, jonka ensimmäistä painosta ruvetaan puolen tunnin kuluttua painamaan."

"En oikein ymmärrä..."

"Tulkaa mukaan!"

Vanhus otti hänet mukaansa; hän oli kuumeisen kiihtymyksen tilassa. He tulivat sivukatolle, ja tiedemies johti hänet puhelinlankojen luo, jossa hän varhemmin aamupäivällä oli tehnyt kokeitaan.

"Nyt on puhelimeni vihdoinkin valmis", sanoi pikku mies. "Se on hieman alkuperäinen, minun täytyy sekä puhua että kuunnella mikrofonissa. Mutta sehän maksaa vaivan. Nyt panemme toimeen pienen lyhytsulun."

Harald Vik erotti epäselvästi pimeydessä, että vanhus hypisteli puhelinlankoja. Sitten hän vei valkoisen esineen korvaansa, ja heti sen jälkeen kuiskasi ihastuksissaan:

"_Keskusasemalta vastataan_."

Sitten hän otti nopeasti valkean esineen korvaltaan ja piti sitä suun edessä, lausuen korkealla ja selvällä äänellä:

"Herald'in toimitukseen!"

XII.

Puhuvat muurit.

Harald Vik istui aivan ukon vieressä katonharjalla. Hän tunsi, kuinka vanhus suorastaan värisi jännityksestä.

"Onko Heraldissa?" kysyi hän jälleen.

"Kuulen puhelimessa suhinaa", kuiskasi hän norjalaiselle.

Ukko istui pari sekuntia hiljaa ja kuunteli. Äkkiä hän säpsähti.

Kaukainen ääni vastasi puhelimessa:

"Herald'in yötoimitus!"

"Tämä on 'Mustan tähden' vankilasta", sanoi tiedemies. "Tahdotteko saada uutisen?"

Ääni vastasi:

"Onko joku taas paennut?"

"Ei, ei vielä."

"Mistä sitten on kysymys?"

"Näemme täältä palavan laivan kaukana merellä. Se näyttää olevan suuri höyrylaiva."

"Mitä kummia?"

"Aivan suuren luotsimajakan ulkopuolella, vähintään kolme peninkulmaa merelle päin, jos näemme oikein."

"Kiitos, otamme lähemmin selkoa asiasta."

"Kuuluuko muuten mitään uutta. Onko tapahtunut jotain suuressa maailmassa?" kysyi tiedemies, uteliaisuudesta palaen.

Nyt kuului toinen ääni puhelimessa. Se vastasi:

"Ranskan presidenttiä vastaan on tehty murhayritys."

"Murhayritys Ranskan presidenttiä vastaan", toisti vanhus.

"Mutta se on epäonnistunut", sanoi ääni jälleen.

"Onko jotain muuta tapahtunut tänä yönä?"

"Olemme saaneet sähkösanoman Pearylta. Hän on saavuttanut suurenmoisia tuloksia. Julkaistaan huomenna Herald'issa. Muuten ei mitään erikoista... Niin, se on totta. Olemme kuulleet uutisen, joka huvittaa teitä. Kuolemaantuomittu, joka karkasi vankilasta pari päivää sitten, on kuulemma saatu kiinni."

"Se ei ole mahdollista, missä?"

"Buffalossa. Sikäläinen poliisipäällikkö on vakuutettu siitä, että hän on saanut oikean käsiinsä. Hän on nyt matkalla tänne."

"Hyvä on. Pidämme kyllä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa pääse karkaamaan. Vaikka se on kyllä pirun vikkelä mies."

"Niin, se mahtaa olla oikea hornan henki."

"Ja nyt ei siis teillä enää ole meille mitään kerrottavaa?"

Tiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen kuuli selvästi äänen vastaavan:

"Ei, nyt ei ole enää mitään. Kiitos tiedonannoista! Hyvää yötä!"

Viime sanoja seurasi heikko surina. Se oli loppusoitto.

Norjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen kädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän aikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.

Vanhus tarttui häntä kiivaasti käsivarteen.

"No, mitä arvelette?" huudahti hän voitonriemuisesti.

"Suurenmoista", mutisi Harald Vik, "mutta minä en ymmärrä, kuinka olette saanut sen järjestetyksi."

"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin johdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta suunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät käyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava keskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman kanssa", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. "Eikö ole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä vankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet puhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain alkua."

"No, mitä sitten seuraa?" kysyi norjalainen.

Vanhus käänsi kasvonsa ukkosenjohdattimeen, joka kohosi korkealle mustansinistä yötaivasta vasten.

"Näettekö tuota?" kysyi hän.

"Totta mar, ukkosenjohdatin, siitä olette puhunut ennen."

"Siitä on oleva meille suunnattoman suurta hyötyä." Hänen äänensä kuulosti kovin ylimieliseltä. "Nämä tavalliset puhelinyhteydet tuntuvat minusta liian kaukaisilta. Meidän on keksittävä jotain uudenaikaisempaa."

"Mitähän se olisi?"

"No, esimerkiksi langaton sähkölennätin", vastasi tiedemies ja osoitti ukkosenjohdatinta. "Kun saan sähköpatterini kuntoon..."

Keskustelu Herald'in kanssa oli tehnyt niin valtavan vaikutuksen Harald Vikiin, ettei mikään, jota vanhus suunnitteli, tuntunut hänestä enää mahdottomalta. Hän huomautti kumminkin:

"Kunhan ei vaan teidän kokeilunne veisi meitä lopuksi perikatoon."

Vanhus nauroi äkkiä ääneen ja kauan. Hän istahti ja nauroi oikein sydämensä pohjasta. Se kuulosti suorastaan mielettömältä; Harald Vikiä ihan puistatti.

"Miksi nauratte sillä lailla?" kysyi hän.

"Tiedättekö", vastasi ukko, "että minut on vangittu Buffalossa?"

"Mitä hullua?"

"Niin minulle kerrottiin Herald'ista. Minut on otettu kiinni Buffalossa ja olen nyt matkalla tänne. Hahaha!"

"Vai niin, silloin ymmärrän, kenestä lupasitte pitää niin hyvää huolta, ettei hän enää karkaa."

"Aivan niin. Menemmekö nyt takaisin taloomme? Täällä tulee todenteolla kylmä."

Vanhus poistui. Harald Vik loi katseen merelle, jossa palava laiva nyt loisti punaisempana ja kirkkaampana kuin ennen.

Hän kuuli vanhuksen sanovan takanaan:

"Näettekö tuota valkoista valojuovaa satamassa?"

"Kyllä, se liikkuu."

"Sen tunnen hyvin", sanoi vanhus, "se on Herald'in alus. Sillä on valonheittäjä keulassa. Se on jo matkalla laivahylyn luo. Se on Amerikan nopein höyrylaiva. Mikään torpedovene ei vedä vertoja sille nopeudessa. Kahdessa tunnissa se on perillä. Mutta kuulkaa, tulin ajatelleeksi jotain."

"Mitä sitten?" kysyi Harald Vik ja läheni vanhusta, ryömien nelin kontin sinkkikatolla.

"Kiikari meillä myöskin täytyy olla. Niin, kaksi kiikaria, yökiikari ja päiväkiikari. Ikävää, ettei meillä ole tilaisuutta katsella läheltä noin jännittävää tapahtumaa kuin tuo tuolla ulkona."

Harald Vik ei vastannut mitään tähän.

Kun he olivat tulleet toiselle katolle ja raunion lähettyville, kysyi hän:

"Luuletteko, että tulemme viipymään niin kauan?"

"En tiedä. Joko pääsemme täältä parin päivän perästä tai sitten saamme jäädä tänne hyvin pitkäksi aikaa."

He olivat nyt saapuneet asuntonsa, raunion, luo. Harald Vik aikoi heti kömpiä sisään, mutta vanhus esti häntä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi hän.

Norjalainen ei pimeässä voinut nähdä, mitä tiedemies puuhaili, mutta hän kuuli rapinaa, jonka hän oli tuntevinaan.

Ja -- kratsh! Samassa loisti liekki tiedemiehen kädessä.

"Tulitikkuja!" huudahti norjalainen. "Onko teillä tulitikkuja?"

"On, kaksi kokonaista laatikkoa."

"Oletteko valmistanut nekin?"

"En, ne olen varastanut. Tulkaa tänne, niin näette."

Hän vei Harald Vikin raunion aukon luo, sytytti tulitikun ja pisti sen aukosta sisään.

Harald Vik katsoi sisään.

"Mitä kummia!" huudahti hän ja pisti paikalla päänsä aukosta sisään.

"Sepä hittoa, täällähän on oikea onnen sopukka."

Majan sisällä oli sievästi katettu pöytä, palanen makkaraa, leipää, voita ja pullo viiniä.

Norjalainen oli nyt ryöminyt ihan sisälle majaan, ja vanhus seurasi jäljessä.

"Olkaa hyvä", sanoi vanhus, "ja syökää kunnolla. Meillä on ollut rasittava yö."

Hän raapaisi tulta ja sytytti kynttilän -- oikean steariinikynttilän.

* * * * *

Harald Vik istui äänettömänä ja tuijotti ihanuuksiin.

"Pullo oikeata viiniä", mutisi hän, "ja tuoretta, ihanaa leipää. Kuinka se maistuneekaan! Oletteko varastanut kaiken tämänkin?"

"Olen."

"Keneltä?"

"Ettekö muista, että olin yöllä savuavassa piipussa. Menin ihan alas asti ja tulin virkamiesten keittiöön. Sieltä löysin tavarat. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissäni, olisin varustautunut vielä paremmin."

"Ettekö luule, että varkaus keksitään?".

"Ei, sitä en luule. Siellä on niin suuret määrät elintarpeita, ettei tämä pieni varkaus tee huomattavaa lovea varastoon."

Harald Vik istui jo ja söi oikein ahmien.

"Palatkaamme nyt yöllisiin retkeilyihimme", sanoi vanhus. "Tahdon heti sanoa teille, että minäkin kuulin tuon kummallisen kolinan, mutta ymmärsin heti, mistä se johtui."

Norjalainen katsoi häntä kysyvästi.

"Ettekö tehnyt huomiota", jatkoi vanhus, "ettei melu ollut tilapäistä? Se kuului varsin säännöllisesti määrättyine väliaikoineen."

"Aivan niin."

"Se ei siis voi olla rottien tai muiden eläinten aiheuttama, jotka elämöivät näissä muureissa."

"Ei, se on mahdotonta. Sitä paitsi oli melu aivan liian kova johtuakseen siitä."

"Että melu oli kova, ei itse asiassa merkitse paljon. Teidän on muistettava, että me olimme savupiipuissa, jotka tällaisissa korkeissa rakennuksissa ovat suorastaan mikrofoneja."

"Se on totta, mutta mistä siis luulette äänen johtuneen?"

"Siitä ei voi olla epäilystä. Ihmiset, vangit aiheuttivat sen."

"Mutta missä tarkoituksessa?"

"Ette varmaankaan ole istunut ennen vankilassa", sanoi vanhus suopeasti.

"Ei, en ole. Olen ensi kertaa. Entä te?"

"Olenhan kertonut teille, että olen ollut kaksi kertaa kuolemaan tuomittu. Olen kaiken kaikkiaan istunut vankilassa monta vuotta. Kysykää norjalaiselta ystävältänne, Asbjörn Kragilta. Hän kyllä tietää miksi. Olen myöskin pitkän vankilassa oleskeluni aikana oppinut, miten vangit keskustelevat toistensa kanssa."

"Ai, koputtamalla seinään. Minäkin olen kuullut."

"Sekä koputtamalla että raapimalla", jatkoi vanhus. "Heillä on nyt uusi sähkötysmetodi, vanha alkoi käydä liian tutuksi vanginvartijoiden keskuudessa."

"Toisin sanoen, me kuulimme vankien keskustelua?"

"Aivan niin."

"Mutta minusta tuntuu, kuin olisi ääni kulkenut poikki koko rakennuksen."

"Sepä juuri tekikin sen mieltäkiinnittäväksi. Muuten ei siinä olisi ollut mitään huomiota ansaitsevaa."

"He puhuivat tietysti kaikki keskenään. Ajankuluketta ihmisparoille. Milläpä he muullakaan aikaansa kuluttaisivat?"

"Erehdytte", sanoi vanhus. "Yksi kysyi, ja kaikki vastasivat."

"Sangen merkillistä!"

"Muistatteko, missä olitte, kuullessanne koputukset ensi kertaa?"

Harald Vik mietti hetken.

"Luullakseni kuudennessa kerroksessa", sanoi hän.

"Aivan niin. Siellä minäkin kuulin koputukset. Ensimmäiseksi johtui mieleeni: 'Mitkä vangit ovat tässä osassa rakennusta?' Silloin muistui mieleeni, että Crowburyn salaliittolaiset, joihin tekin kerran kuuluitte, muutettiin sinne teidän karkauksenne jälkeen. Vanginvartija kertoi sen minulle. Hän kertoi minulle myöskin, missä itse johtaja Crowburyn koppi oli. Se on 'Mustan tähden' vahvin vankikoppi. Kuuntelemalla tarkasti ja laskemalla koppien aseman sain pian selville, että koputukset ja raapimiset ensin lähtivät Crowburyn kopista. Sitten ne jatkuivat kautta kaikkien koppien seinien. Oli kuin hän olisi antanut merkin tai käskyn, jonka toiset heti antoivat mennä edelleen. Vastaukset tulivat hänelle takaisin."

"Tarkoitatteko --?" kysyi Harald Vik ja katsahti ylös. Hänellä oli makkaranpalanen toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.

"Tarkoitan, että se peijakkaan Crowbury taasen valmistelee salaliittoa. Ei hän niin vähällä anna itseään lannistaa. Olen muuten hänen kanssaan yhtä mieltä."

"Hän on konna", puuttui norjalainen puheeseen, "joka tahtoi myydä meidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa".

"Konna tai ei. Se on yhdentekevää. Hän tulee joka tapauksessa tekemään meille suuren palveluksen."

"Saitteko yhtään selvää, mitä hän sähkötti?"

"Kyllä, kuulin kokonaisen lauseen ja yhden yksityisen sanan. Molemmat olivat minulle kumminkin täysin käsittämättömiä."

"Mitä ne sisälsivät?"

"Lause kuului näin:

"'_Ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'"

"Käsistä? Sepä hassua. Mitä hänelle vastattiin?"

"Vastauksesta en saanut selkoa."

"Ja tuo yksityinen sana. Mikä se oli?"

"Niin, se on itse asiassa mystillisin. Kuulin sanan keskellä pitkää sähköttämistä, josta en muutoin ymmärtänyt hituistakaan. Sana oli:

"'_Museo_'."

"Museo! Tästä tulee yhä hullumpaa. Mitä kummaa hän sillä tarkoittanee?"

"En tiedä. Olen hiukan miettinyt asiaa. Huomenna avataan Kansallismuseon vuosinäyttely."

"Presidentti tulee sinne", tokaisi Harald Vik.

"Niin, tiedän kyllä", vastasi vanhus. "Nämä ihmisethän ovat terroristeja. Onkohan jotain tapahtuva presidentin käydessä museossa? Heillä on ehkä vankilan ulkopuolella ystäviä, jotka ryhtyvät johonkin? En tiedä vielä... Mutta nyt näen, että päivä alkaa sarastaa", keskeytti vanhus äkkiä puheensa. "Te ette ole koko yönä ummistanut silmääkään, nuori mies. Te mahdatte olla väsynyt."

"Niin, olen hirveän väsynyt", mutisi Harald Vik puoliunessa. Hän istui jo nyökyttäen päätään edestakaisin.

Mutta vanhus ei mennyt nukkumaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä mieliasennossaan polvet vedettyinä leuan alle. Hän ajatteli.

Norjalainen oli kai nukkunut parisen tuntia, kun kova isku selkään herätti hänet. Vanhus herätti hänet sillä tavoin.

"Mitä on tekeillä?" kysyi norjalainen unisena.

"Nyt olen urkkinut asian", vastasi vanhus. Hänen äänensä oli niin kiivas ja innokas, että Harald Vik heti heräsi toden teolla.

"Mitä te olette urkkinut?"

"'Museo' sanan merkityksen. Mutta oikeastaan olette te auttanut minua siinä."

"Kuinka niin?"

"Te kerroitte minulle, että olitte kuullut kahden miehen keskustelevan alapuolellanne savupiipussa. Eivätkö he puhuneet aseista?"

"Kyllä, kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria", sanoivat he.

"Ja tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa?"

"Aivan."

"Silloin tiedän, mitä sana 'museo' merkitsee. Mutta tahdon myöskin tietää, mitä hän tarkoitti sillä, että kaikilla piti 'olla tieto käsistä'."

"Kuinka aiotte urkkia sen?"

"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille."

He ryömivät molemmat ulos rauniosta. Nyt oli tullut ihan valoisa.

Kun he olivat tulleet ulos, sanoi vanhus, osoittaen muuatta sivukattoa.

"Meidän täytyy laskeutua tuolle katolle."

He kulkivat eteenpäin.

Äkkiä vanhus pysähtyi ja keikahti muutaman askeleen takaperin. Ensi kertaa Harald Vik näki todellisen pelon kuvastuvan hänen kasvoissaan.

Ja kun norjalaisen piti katsoa, mikä aiheutti vanhuksen kauhun, tunsi _hänkin_ veren ikäänkuin jähmettyvän suonissaan.

Tuskin kymmenen askeleen päässä heistä seisoi outo mies revolveri kädessä.

XIII.

Kädet.

Harald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän kuuli vanhuksen kuiskaavan:

"Revolveri, revolveri -- se on majassa."

Vieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi karkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti tajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.

Vanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät tiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän päittensä tasalla.

"Hän seuraa meitä", sanoi norjalainen, "pian olemme katonharjalla, ja silloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava".

"Jumalan kiitos", mutisi vanhus.

"Sanotteko te Jumalan kiitos?"

"Niin, Jumalan kiitos, että hän seuraa meitä."

"Sehän on pahinta, mitä voi tapahtua."

"Se ei ole pahinta. Hän on nähnyt meidän piilopaikkamme."

"Niin, hän tietysti näki meidän tulevan ulos sieltä."

"Siis hänen täytyy kuolla", kuiskasi vanhus käheällä äänellä.

Hänen katseessaan leimusi tuli, joka sai Harald Vikin vapisemaan.

"Antautukaa, karkulaiset!" huusi muukalainen äkkiä ja jännitti revolverin.

Molemmat olivat nyt tulleet aivan katonreunalle, ja vieras mies oli tuskin viiden askeleen päässä heistä. Hän läheni yhä.

"Kuka te olette?" kysyi tiedemies.

Muukalainen näytti ilmeisesti hämmästyvän vanhuksen katseesta. Hän pysähtyi ja vastasi viivytellen:

"Minä olen vanginvartija."

"Mitä te täällä katolla teette?" kysyi tiedemies terävällä, käskevällä äänellä.

"Puhelinjohdot", tuli vanginvartija lausuneeksi.

"Vai niin, hitto vieköön", mutisi vanhus. "En ole ollut kylliksi varovainen. Tuosta puhelimesta tulee meille turmiollinen ylellisyys."

Harald Vik oli nyt heittänyt kaiken pelastuksen toivon.

Vanginvartija nauroi ivallisesti ja sanoi tiedemiehen puoleen kääntyneenä:

"Ei teidän tarvitse tarkastella minua niin ankarasti, herra _insinööri_. Tunnen vallan hyvin molemmat."

Huolimatta hetken äärettömästä jännityksestä huomasi Harald Vik miehen sanat. Hän oli sanonut vanhusta "insinööriksi".

"Huomatkaa, että minä olen asestettu", jatkoi vanginvartija vakavasti, "ja minua seuraa monta muuta tänne katolle. Antautukaa vaan!"

Vanhus nauroi, ei vihaisesti eikä ivallisesti, vaan hyväntahtoisesti ja suopeasti. Harald Vik tajusi hänen näyttelevän komediaa ja ihaili hänen mielenmalttiaan.

"Meitä on kaksi", sanoi vanhus ja nyökkäsi tuttavallisesti, "ja te olette yksin".

"Nyt minä ammun silmänräpäyksessä, ellette antaudu. Ammun teidät ensin."

"Näen, että teillä on ase mukana", vastasi tiedemies ja ojensi kätensä, "mutta onko teillä myöskin käsiraudat?"

Vanginvartija astui rivakasti esiin ja kiinnitti käsiraudat vanhuksen likaisiin ranteisiin.

"Aina meillä ne on matkassa", sanoi hän, "mutta harvoin meillä on enempää kuin yksi pari." Hän loi terävän katseen Harald Vikiin.

"Pidän siis edelleen revolverin valmiina", lisäsi hän vakavana. "Menkää oikealle", käski hän, "kulkekaa viisi askelta edelläni!"

Molemmat karkulaiset tottelivat. Vartija kulki yhä ladattu revolveri oikeassa kädessä.

"Kulkekaa edellä", käski hän.

"Millä puolella?" kysyi vanhus nöyrästi.

Vanginvartija osoitti.

"Tuolla", sanoi hän. "Tahdon, että te kuljette sillä puolen vankilankattoa, josta voin antaa merkkejä vankilanpihalle."

"Mutta tehän sanoitte, että joku seuraa teitä."

"Ei nyt aivan heti."

He lähenivät nyt vastakkaisella puolella olevaa räystäskourua.

Tiedemiehen onnistui kuiskata Harald Vikille:

"Tehkää jotain, jokin liike, kaatukaa!"

"Suu kiinni", huusi vanginvartija. "Mitä te sanoitte norjalaiselle?"

"Jotain, josta olisi hyötyä teille", vastasi vanhus lempeästi. "Kysyin ystävältäni, eikö hänenkin mielestään meidän pitäisi kertoa teille, mistä johtui vika puhelinjohdoissa."

Harald Vik ymmärsi nyt, minne hän tähtäsi. Hän odotti jännittyneenä ja tarkkaavaisena sopivaa hetkeä, jolloin voisi ruveta toimimaan.

"Se on oikein", sanoi vanginvartija. "Teille on edullista, että olette sävyisiä. Näyttäkää minulle vika!"

Vanhus ojensi molemmat kahleissa olevat kätensä ja osoitti puhelinjohtoa, josta hän oli yöllä soittanut Herald'iin.

"Tuolla se on", sanoi hän, "tehän näette, että yksi posliininapeista on poissa. Se on paha vika. Katsokaahan vaan!"

Samassa vanhus huusi norjalaiselle:

"Nyt!"

Harald Vik oli saavinaan kouristuskohtauksen ja keikahti kumoon vankilankatolle.

Vanginvartija joutui hämilleen ja hämmästyksissään antoi revolverin liukua käsistään.

Juuri niin vanhus oli laskenut.

Nopeasti kuin tiikeri hän hyökkäsi vartijan kimppuun.

Harald Vik näki ruumiin pyörivän ilmassa ja kuuli puoleksi tukahdutetun, kamalan huudon.

Hän nousi seisoalleen.

Vanginvartija oli kadonnut katonreunan yli. Vanhus makasi pitkin pituuttaan ja tuijotti vankilanpihalle.

Norjalainen ryömi kauhun vallassa kaidepuiden luo ja katsoi alas suunnattomaan kuiluun.

Syvällä, syvällä alhaalla kivetyllä pihamaalla häämötti musta esine, joka makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ihmisiä riensi juoksujalkaa; muiden muassa tuli nainen, jolla oli valkoinen, liehuva esiliina.

"Se on varmaankin hänen vaimonsa", kuuli hän vanhuksen kuiskaavan.

Ihmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä useampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton möhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta katsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä hallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten ennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.

* * * * *

Harald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan kaikesta, mitä oli nähnyt.

"Kauheata, kuinka te olette kalpea", sanoi vanhus halveksivasti.

"Minusta tämä oli kamalaa", sanoi Harald Vik. "Oliko se ainoa keino?"

"Oli, kyllä se oli", vastasi vanhus, "ja sehän kävi sekä pian että helposti. _Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani_", lisäsi hän nauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja ytimiin.

"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet. Hän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen täytyi kuolla."

Äkkiä hän ojensi kahleissa olevia käsiään ja nauroi taas.

"Sepä merkillistä", sanoi Harald Vik ihmeissään, "en koskaan ole huomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet".

"Ei minulla olekaan", vastasi vanhus. "Katsokaas nyt?"

Ja samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat luistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret renkaat.

"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette", huomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. "Miten kummassa teidät on saatu kiinni?"

"Petoksella", mutisi vanhus katkerasti, "mutta älkäämme ajatelko sitä. Olemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa vieraita katolle."

Norjalainen säpsähti.

"Vieläkö enemmän murhia?"

"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on tapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut ainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja, jolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas kuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On selvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin on saatava kuntoon."

"Ja silloin meidät taas keksitään", huomautti Vik.

"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä löydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä katolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta."

"Mutta puhelinjohto?"

"Pidän huolen siitä, että näyttää siltä, kuin myrsky olisi vioittanut johtoa. Nämä käynnit täällä katolla ovat muuten ehdottomasti vain eduksi meille."

"Eduksi?"