Part 6

Tiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi Norjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi kiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:

"Hänen nimensä?"

"Asbjörn Krag, salapoliisi."

Peltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin housuille.

Norjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt tiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.

X.

Kolmas.

Vanhuksen liikutus oli Harald Vikille mitä suurin yllätys.

"Tunnetteko Asbjörn Kragin?" kysyi hän.

"Olen tavannut hänet kaksi kertaa elämäni varrella", sanoi tiedemies.

"Tässä kaupungissako? En tiennyt että Asbjörn Krag on ollut ennenkin täällä käymässä."

"Ei hän luultavasti olekaan. Minulla oli kunnia tavata hänet Kristianiassa."

Pikku mies oli nyt täysin voittanut liikutuksensa, mutta hän tuijotti etäisyyteen hajamielisin katsein, ikäänkuin ajatellen jotain kaukaista tapausta.

"Ei näytä siltä", jatkoi norjalainen, jonka mielenkiinto oli herännyt, "ei oikein näytä siltä, että olisitte iloinen, kun teille muistutetaan mainiosta maanmiehestäni".

"Henkilöä, jonka mainitsitte", vastasi vanhus, "olen usein ajatellut. Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joita todella olen pelännyt."

Harald Vik katsoi häntä kummastuksissaan.

"Silloin te varmaankin olette ollut pahantekijä", sanoi hän, "sillä vain pahantekijät pelkäävät Asbjörn Kragia".

Vanhus kääntyi äkkiä ympäri ja loi norjalaiseen silmäyksen, joka sai tämän heti nousemaan seisoalleen.

"Minulla on aina ollut aavistus", jatkoi vanhus, "että vielä kerran tapaan Asbjörn Kragin. Ja jos tapaan hänet _kolmannen_ kerran...!"

Norjalaista kauhistutti, sillä nyt olivat vanhuksen kasvot yhtä synkät ja uhkaavat kuin silloin, kun hän oli nähnyt ne vankikopin ikkunan takana. Hän poistui muutaman askeleen päähän. Monia ajatuksia pyöri hänen päässään. Mitä tekemistä oli tällä omituisella kääpiöllä hänen ystävänsä Asbjörn Kragin kanssa? He olivat nähtävästi toistensa katkeria vihollisia. Mutta eikö tiedemies ollut hänenkin vihollisensa? Mikä hän oikeastaan oli miehiään? Hän ei edes ollut tahtonut ilmaista nimeään.

Harald Vik, läheni jälleen päättäväisesti vanhusta. Tiedemies istui yhä tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

"Tahtoisin mielelläni tietää jotain", sanoi nuori norjalainen.

Ukko käänsi kasvonsa häntä kohti ja nyökkäsi.

"No mitä sitten?" kysyi hän.

"Tahtoisin mielelläni tietää teidän nimenne."

"Sitä ette saa tietää."

"Miksi en?"

"Siksi ettei se ole välttämätöntä. Mutta istukaahan, en tee teille mitään pahaa. En ole luonnostani paha. Puhuimme merkillisestä maanmiehestänne, Asbjörn Kragista. En mielelläni puhu hänestä. Minä _vihaan_ häntä."

"Hän on ystäväni", vastasi norjalainen vakavana. "Sitä paitsi hän on tehnyt minulle suuria palveluksia."

Vanhus ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota norjalaisen puheeseen. Hän ojensi kätensä merta kohti, joka loisti sinisenä juovana kaukana idässä kivisen kaupungin ja mastometsän ulkopuolella.

"Tahtoisitteko mielellänne olla merellä?" kysyi hän. "Tahtoisitteko mielellänne purjehtia pois tästä kirotusta kaupungista -- merelle, toisiin maihin, kotiinne?"

"Vapaus", mutisi Harald Vik ja seurasi vanhuksen katseen suuntaa, "mutta miksi sanotte niin? Tiedättehän hyvin, ettemme voi päästä katolta pois joutumatta kiinni."

"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi tiedemies. "Luulen että Asbjörn Krag olisi tarvinnut siihen noin kahdeksan tai kymmenen päivää. Ja jos nyt sanon teille, etten missään suhteessa ole häntä huonompi tai vähemmän kekseliäs, uskotteko sitten, että voin pelastaa sekä teidät että itseni?"

Harald Vik pudisti päätään. "En tiedä, miten se kävisi päinsä", sanoi hän.

"Sen voitte jättää minun huolekseni", vastasi vanhus.

Äkkiä hän pisti kätensä kaapunsa taskuun ja veti esiin parin melkein rikkinäisiä glacé-hansikkaita.

"Olipa onni", mutisi hän, "että poliisi antoi minun pitää nämä vanhat hansikkaat. Ei kai luultu minun voivan käyttää niitä. Olen varma, että pidätte minua hulluna, kun väitän, että nämä hansikkaat tulevat tuottamaan meille vapauden."

Norjalainen tuijotti häntä ällistyneenä.

"Pari vanhoja hansikkaita!" huudahti hän. "Mitä kummaa me niillä teemme?"

"Sen kyllä näette, kun minun aikani tulee. Mutta toistaiseksi saamme järjestää kaikki kuntoon täällä pitemmänpuoleista oleskelua varten, ehkä ainaiseksi."

Norjalaista puistatti.

"Ainaiseksi", sanoi hän, "se on mahdotonta, sitä en kestä."

Vanhus näytti vakavalta.

"Teidän on kestettävä. Jos teette pienimmänkään yrityksen livahtaa matkoihinne, tapan teidät heti paikalla."

Harald Vik loi epäluuloisen silmäyksen vanhukseen.

Tosin hän oli pieni ja vanha, mutta norjalainen päätteli hänen sormistaan ja paljaista käsivarsistaan, että hänellä oli teräksiset jänteet. Hänen sormensa muistuttivat suuria petoeläimen kynsiä.

"Ellemme voi päästä pois tästä vankilasta", jatkoi vanhus tyynesti, "täytyy meidän koettaa järjestää olomme niin mukavaksi kuin suinkin mahdollista. Meillä on runsaasti apulähteitä käytettävänämme."

"Toisin sanoen meillä on kaksi tyhjää kättämme eikä mitään muuta", pisti Harald Vik väliin.

"Sellaiselle miehelle kuin minä, joka yli miespolven on kokeillut melkein kaikkien tieteiden aloilla", vastasi vanhus, "ei sellainen tilanne, jossa me olemme, tuota mitään voittamattomia vaikeuksia. Mitä kaikkea voikaan saada esim. ihanasta auringonpaisteesta, jota meillä on. Olen jo jonkun vuoden ajan koettanut synnyttää uutta voimalähdettä keräämällä auringonvaloa suuriin peileihin. Olen siten päässyt aika pitkälle. Täällä katolla on minulla mainio kenttä kokeilultani varten."

"Mutta mistä saatte peilejä?"

"Peilien ei välttämättä tarvitse olla lasisia", sanoi vanhus, "mutta nyt on meillä muuta ajattelemista", lisäsi hän. "Neuvon teitä keräämään aamiaisemme tähteet ja kätkemään ne huvilinnaamme. Ellei minun onnistuisi hankkia ruokaa päivälliseksi, ovat ne hyvät olemassa varalta."

Tiedemies otti esille Harald Vikin työkalut -- poran ja terässahan -- ja poistui jonkun matkan päähän.

Norjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä. Hän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että siihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni huone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei norjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti saisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.

* * * * *

Vanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka ulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua, katsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla hommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa piippuansa... Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli norjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että uskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa. Mutta mitä hän hommaili katolla?

Norjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän aluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi savupiipun kätkössä.

Harald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten häntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti vetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän paikoilleen seisomaan.

Nyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen linnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut edes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen irtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös. Vankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä vanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli myöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä. Ei kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian kuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä siipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.

Harald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli aivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta raskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.

Niin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka raskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan ympäri -- ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen riippumaan.

"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän linturuokalajeissamme", sanoi vanhus nauraen. "Tällä ansalla pyydystämme vielä monta lintua."

"Mutta mistä saitte langan?" kysyi Harald Vik.

Tiedemies osoitti kenkiään.

"Kengännauhat", sanoi hän, "minä sain uhrata kengännauhani."

Pari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun kyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa oli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.

Norjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että se ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän kaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin tavallinen kivihiili.

Vanhus nojasi piippua vasten ja seurasi katseellaan hänen työtänsä.

"Kun pääsen vapaaksi", sanoi hän, "sommittelen koneen, joka kerää ilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta".

Harald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet väsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen tehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut sinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo jättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.

Kuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta säteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti Harald Vikin silmiä.

Hän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia kohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja kiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.

Nyt oli tiedemies taas kadonnut hänen näkyvistään. Harald Vik nousi seisomaan. Tuolla hän oli. Taivasten tekijä, hän oli ryöminyt erään sivurakennuksen katolle ja makasi nyt siellä äärimmäisellä räystään syrjällä hypistellen puhelinjohtoja. Norjalainen jäi sanattomaksi nähdessään toverinsa uhkarohkeuden. Ensinnäkin hän oli vaarassa syöksyä alas ja toiseksi yhtä suuressa vaarassa joutua ilmi. Ja mitä tekemistä hänellä sitä paitsi oli puhelinjohtojen kanssa? Jos hän vahingoitti niistä jotakin, tultaisiin tietenkin heti katsomaan katolle, mistä vika johtui.

Norjalainen tarkasteli häntä jännitetyn tarkkaavaisesti. Vihdoinkin hän oli valmis. Hän ryömi takaisin ukkosenjohdattimen luo ja kiipesi takaisin heidän omalle katolleen. Siellä hän voi vaaratta kulkea suorana. Harald Vik huomasi, että hänellä oli pieni, valkoinen esine kädessään. Kun vanhus tuli hänen luokseen, kysyi hän:

"Mitä kummaa te olette hommannut? Oletteko repinyt puhelinjohdot rikki?"

"En, onko teillä päivällinen valmiina?"

Norjalainen näytti hänelle vartaassa paistettua lintua.

"Hyvä on, syökäämme siis, onpa jo aikakin."

Päivällisen aikana, joka oli vielä yksinkertaisempi kuin aamiainen, tahtoi Harald Vik taas ottaa puhelinjohdot puheeksi, mutta vanhus keskeytti hänet hymyillen.

"Se on asia, joka ei liikuta teitä."

Tai hän sanoi:

"Sitä te ette ymmärrä."

Tiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan yltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen hänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin arvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen -- parrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti yhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän, kivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.

Vanhus sanoi äkisti:

"Neuvon teitä nukkumaan päivällisen jälkeen."

"Miksi? Ei minulla ole tapana nukkua päivällisunta."

"Siksi, ettette luultavasti saa nukkua rahtuakaan yöllä."

"Aiommeko yrittää päästä pakenemaan?"

"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan alas asti."

"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja kuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti muuratut umpeen alhaalta."

"Ei ainakaan se, josta savu nousee."

"Mitä ihmettä!" huudahti Harald Vik kauhuissaan. "Aiotteko mennä sitä piippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni."

"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus", vastasi vanhus, "mutt'en minä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte ottaa selvän, minne se johtaa."

Ikäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta, kääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua hän nukkui.

Mutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen sijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.

Vanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista missään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja mereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.

Vihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän oli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.

"Ai", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, "voin lukea kasvoistanne, että jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?"

"Olen ryömiskellyt pitkin katoilla ja katsellut hiukan ympärilleni."

"Silloin olette varmaankin löytänyt jotain?"

"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas on asukkaita."

"Todellakin. Se ilahduttaa minua."

Harald Vik kulki lähemmäksi.

"Siellä on nainen", sanoi hän, "nuori, mustatukkainen nainen".

"Te olette siis istunut ja katsellut häntä?"

"Niin, yli tunnin."

"Onko hän nähnyt teidät?"

"Ei."

"Sepä hyvä. Silloin hän ei huvita minua."

"Meidän täytyy koettaa pelastaa hänet", sanoi Harald Vik.

Vanhus hymyili kylmästi ja tylysti.

"Älkää lörpötelkö järjettömiä", sanoi hän, "tahdotteko saattaa meidät molemmat turmioon?"

"Meidän täytyy pelastaa hänet", toisti Harald Vik.

"Se on mahdotonta."

Norjalainen kävi kiivaasti tiedemiehen kimppuun ja teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut potkaista pientä, parrakasta ukkoa.

"Minä sanon teille jotain, ukko", sanoi hän, "olen rakastunut häneen".

XI.

Palava laiva.

Pikku mies nousi, meni Harald Vikin luo ja tarttui häntä lujasti käsivarteen.

"Tuollaiset lapsellisuudet", sanoi hän, "pilaavat meiltä kaiken."

Norjalainen katsoi häntä pilkallisesti. "Minua ei ole tuomittu kuolemaan", vastasi hän, "minä uskallan joka tapauksessa. Mutta te voitte päästä siitä."

"Mitä te uskallatte?"

"Koetan pelastaa hänet."

"Se on teille vallan mahdotonta."

"Ohoh", mutisi norjalainen ylimielisesti, "kun olen onnistunut saamaan teidät katolle, saan kyllä hänetkin".

Vanha mies ihan värisi raivosta.

"Mikä oli minulle mahdollista", huusi hän, "ei ole mahdollista kenellekään muulle. Sitä paitsi saatte kiittää onneanne, että minä tulin tänne. Muutoin olisitte kuollut nälkään tai janoon tai teidän olisi täytynyt heittää kaikki toivo, kiittämätön. Ja nyt tahdotte hetken kevytmielisyyden takia pilata kaiken meiltä molemmilta."

Vanhuksen ankara totisuus taltutti Vikin kiivautta.

"Te ette ole nähnyt häntä", sanoi norjalainen.

"En, enkä välitäkään."

"Hän istuu _teidän_ kopissanne."

"Siis hän on tuomittu kuolemaan."

"Ja hän on aivan nuori, kuuletteko -- tuskin kahdenkymmenen."

"Se ei vaikuta asiaan. En tahdo kuulla puhuttavan hänestä enää."

"Silloin minä vannon teille", sanoi nuori mies korostaen jokaista sanaa, "etten jätä tätä paikkaa, ennenkuin olen koettanut pelastaa hänet."

Vanha tiedemies katseli häntä tarkkaavaisesti. Ensin näytti aivan siltä, kuin hän olisi aikonut raivoissaan syöksyä norjalaisen kimppuun, mutta lopuksi hän hillitsi itsensä.

"Tarkoitatteko täyttä totta?" kysyi hän.

"En koskaan elämässäni ole tarkoittanut niin totta", vastasi norjalainen.

"Mutta jos minä nyt takaan teille, että pääsette vapaaksi kahden viikon kuluessa -- tai minä takaan teille, ettette enää koskaan joudu kiinni?"

"Silloin minä kiitän teitä."

"Lupaatteko siis minulle, ettette enää välitä siitä kuolemaantuomitusta?"

"En."

"No hitto vieköön. Mikä on tarkoituksenne. Mihin aiotte ryhtyä?"

"Tahdon tehdä tuttavuutta hänen kanssaan samalla tapaa kuin tutustuin teihinkin."

"Hetikö?"

"Ei, ei heti. Siitä ei ole hyötyä. Hän ei enää ole ikkunassa. Mutta huomenna aion mennä niin kauaksi katolla, että hän huomaa minut."

Vanhus läimäytti kätensä yhteen. "Sehän on ihastuttavaa", huusi hän. "Jumaliste, verratonta! Ei, totta vieköön, kyllä te nuoret olette oikeita nautoja. Sanoitteko, että hän on mustatukkainen?"

"Kyllä, hänellä on sysimusta tukka."

"Ja kummalliset silmät, jotka viittaavat slaavilaiseen syntyperään?"

"Te siis tunnette hänet?"

"Tiedättekö", jatkoi vanhus, "että hän on nihilisti? Yli kahden vuoden ajan on poliisi etsiskellyt häntä, häntä on epäilty osalliseksi presidentti Mac Kinleyn murhaan."

"Tiedän ainoastaan", vastasi norjalainen, "etten koskaan ole ristikkoikkunan takana nähnyt niin onnettomia kasvoja kuin hänen".

"Ei siis hyödytä ollenkaan koettaa saada teitä järkiinne?"

"Ei."

"Tahdotteko siis kuulla hyvän neuvon?"

"Kyllä."

"Ja seurata sitä?"

"Kyllä, yhdellä ehdolla."

"Millä sitten?"

"Että te autatte minua pelastamaan tämän nuoren naisen."

Vanhus hymyili ja napitti pitkäliepeisen harmaan takkinsa tiukemmalle. Harald Vik hätkähti, kun hän näki hänen hymynsä.

"Suostun teidän ehtoonne."

"Ja minä puolestani olen halukas seuraamaan neuvojanne."

"Minun _käskyjäni_?" kysyi hän korostaen sanaa.

"Olkoon menneeksi -- teidän käskyjänne."

"Ensinnäkin te ette saa ilmaista itseänne hänelle ennen kuin 48 tunnin kuluttua."

"Edellyttäen, ettemme poistu katolta ennemmin."

"Se on itsestään selvää."

"Hyvä, silloin lupaan sen."

"Toiseksi on teidän laskeuduttava aivan alas asti jotain käyttämätöntä savupiippua myöten. Itse menen alas sitä piippua myöten, joka savuaa."

"Siihen suostun kaikissa tapauksissa."

"Hyvä on", sanoi vanhus ja istuutui katolle, "silloin voimme täällä aikamme kuluksi katsella ihanaa auringonlaskua. Meillä ei ole mitään tehtävää ennen kuin pimeän tultua. Katsokaahan, kuinka kummallinen on lännen taivas. Nythän loimuaa ja palaa kaikkialla. Ja kuulkaahan, kuinka hiljaiseksi kaikki vähitellen käy suuressa kaupungissa."

Harald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi kuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.

Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa tämä nytkähti äkkiä ja sanoi:

"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen käsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen pahantekijä."

Norjalainen sai varmuutta.

"No niin", jatkoi vanhus, "siis vakuutan kunniasanallani, että olen ystävänne".

Norjalainen ei voinut olla huomauttamatta:

"Teidän kunniasananne?"

Vanhus kääntyi poispäin.

"En vielä koskaan ole sitä syönyt", sanoi hän hiljaa, "mutta on jotain, jota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa teille, näytän teille tämän."

Hän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen, johon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.

Norjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni posliininappi -- sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.

"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen luota", sanoi Harald Vik. "Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?"

Vanhus otti posliininapin takaisin ja ikäänkuin hyväili sitä.

"Jos kaikki muu menee myttyyn", vastasi hän, "on tämä auttava meitä. Siitä on tuleva puhelimemme."

"Puhelin?"

* * * * *

"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni. Niin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken asia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt, kuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja korjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse asiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa valmistaa primitiivinen kone -- vallankin kun omaa sekä langat että sähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän posliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin ja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua -- muuten kyllä olisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle."

Harald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan hänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin laajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle. Harald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.

Vihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi yhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine valoineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.

"Nyt on aika käsissä", sanoi vanhus, "ryömikää nyt 'kuolleeseen' piippuun".

Harald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja melua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin epäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten, rautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja soitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren tyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana. Alhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan edestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä vasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle...

"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa", sanoi vanhus, "minä olen ollut valmis jo aikoja sitten".

Harald Vik hätkähti. "Tuo piippu", osoitti tiedemies.

Hetken kuluttua oli nuori norjalainen ryöminyt pimeästä aukosta alas.

Hän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa portaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen täytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut pannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja jaloin kiinni ja kuunteli.

Ne eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään hänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten väliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta. Sitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina -- aivan kuin joku suuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan yhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun alaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli aivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä nelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki siellä piipun aukon päällä.

Äkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald Vikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut hänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin tässä ahtaassa, pahalle haisevassa, _kuolleessa_ piipussa. Kun hän oikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä rakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä elävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.

Mutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma piippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi jälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti selvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului useista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä, kuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti lähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi taas alemmaksi.