Part 5

Seuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin luona.

VIII.

Tuntematon huvilinna.

"Kuinka te saitte revolverin käsiinne?" kysyi norjalainen.

"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla", vastasi vanha mies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. "Hän kyllä kaipaa sitä huomenaamulla, kun herää."

Mutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik tarttui pelästyneenä hänen käteensä.

"Oletteko varma, että hän herää?" kysyi hän huolissaan.

"Olen", vastasi tiedemies, "hän herää varmasti, olen murhaaja vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä".

"Hän on siis vain nukutettu?"

"Hän n u k k u u."

Norjalaista hieman kammoksutti ja hän halusi vaihtaa puheenaihetta.

"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne", sanoi hän, "nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne matkoihinsa".

"Niin, noutakaa ne", mutisi kuolemaantuomittu.

Harald Vik ryömi kattoa pitkin ja löysi kyyhkyset.

Toista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut paikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen kärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.

Palatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka huolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta, että hänen täytyi nauraa ääneen.

Tiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä sisään aukosta.

Mutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin ettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve sätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.

Harald Vik kuuli hänen äänensä aukosta:

"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani."

Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen, mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:

"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään."

"Ahaa, vai sillä lailla", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin voimin.

Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.

Norjalainen odotteli suuresti jännityksissään.

Vihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.

"Teitä onnestaa", sanoi tiedemies, "teitä onnestaa".

"Kuinka niin?" kysyi Harald Vik.

"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille."

"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni", sanoi norjalainen loukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.

"Ei", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, "teillä on onnea, sillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy mennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän täytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän täällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen etsiskelyjä."

"Mihinkä minä sitten olisin mennyt?" kysyi Harald Vik ihmeissään.

"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät johonkin vanhaan savupiippuun."

Norjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät esiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan korppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli kohdella miestä säälivästi.

Hän sanoi leikkisällä äänellä:

"Mutta minä olen sentään voimakkaampi."

"Te olette kookkaampi", vastasi vanhus, "mutta ette voimakkaampi".

"Senpä tahtoisin nähdä."

"Vanginvartija oli jättiläinen", jatkoi vanhus, "ja kuitenkin oli minulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä".

Norjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.

"Sitä paitsi teillähän on revolveri", sanoi hän.

"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa", vastasi tiedemies. "Se on liian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö kyyhkyset?"

Harald Vik piteli lintuja vanhuksen kasvojen edessä.

"Ne ovat herkullista tavaraa", sanoi hän, "hyvä, pieni paisti kummallekin".

"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme syödä ne raakoina."

"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin minua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin syömään raakaa lihaa?"

"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi. Siihenhän tarvitsemme tulta."

"Aivan oikein."

"Ja sitä paitsi tarvitsemme puita."

Vanhus nyökkäsi.

Harald Vik jatkoi yhä iloisemmin:

"Ja me tarvitsemme, paistinpannun."

"Varsin oikein. Minä en pidä halstarilla paistetuista kyyhkysistä."

"Ja hiukan voita paistamista varten."

"Ihan."

"Mitään tästä kaikesta ei meillä ole."

"Mutta voimme hankkia."

"Kuinka aiotte hankkia sen?" kysyi Vik. "Täällä katollako?"

"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä vankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En aio pyytää mitään häneltä."

"Luulen, että te olette hullu", tuli Harald Vik sanoneeksi.

Toinen nauroi ääneensä.

"Niin on moni luullut", sanoi hän, "minä pidän tätä huudahdusta kohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi rohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla huomenaamulla varhain."

"Paljon kiitoksia, minä jo alankin olla nälissäni."

"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen kestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä."

Norjalainen hymyili.

"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin kera. Se ehkä maistuu, vai miten?"

"Mainiosti."

"Hyvä. Mutta älkäämme enää tuhlatko aikaa turhiin laverteluihin."

* * * * *

Keskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven, niin että aukko oli melkoista suurempi.

"Ettekö tahdo käväistä katsomassa yhteistä asuntoamme?" kysyi hän.

Harald Vik epäröi hetken.

"Pelkäättekö?" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä, puoliksi harmissaan; "vai niin, te pelkäätte siis?"

"Minä en pelkää!"

"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan varaa."

Tiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä aukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.

"Eteenpäin", kuuli hän kumppaninsa käskevästi sanovan.

Kyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään aukosta.

"Täällä on pehmeätä", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt sisälle raunioon.

Vanhus hymyili.

"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa", sanoi hän. "Te putositte pesään, joka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien kuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta toistaiseksi saamme tyytyä siihen."

"Täällä vetää sietämättömästi", sanoi norjalainen.

"Mitä johtopäätöksiä teette siitä?"

"Luonnollisestikin että toisella puolella on aukko", vastasi Vik.

"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon."

Norjalainen ei vastannut tähän mitään.

"Nouskaa", käski vanhus.

Harald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon. Tahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.

"Hyvä on", sanoi tiedemies rauhallisesti, "tahdoin vain saada selville, kuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan ettei asunto ole yhtä mukava teille."

Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.

"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."

Norjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.

"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."

"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä kyyhkyset olivat paenneet."

"Mitä te teette siellä?" kysyi hän.

"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies."

"Enkö voi auttaa teitä jollakin?"

"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän täytyy nukkua."

Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti taistella unta vastaan, mutta turhaan.

Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän sanovan:

"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen tottunut toimimaan omin neuvoin."

Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.

Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen. Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.

Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi. Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.

Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa. Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty. Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru, joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.

Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta pysähtyi äkkiä.

Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.

"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."

Norjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi:

"Onko joku ollut täällä?"

"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."

"Ettekö tekin ole nukkunut?" kysyi Vik.

"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha. Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."

"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä voinut olla teille avuksi."

Vanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.

"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni. Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa mahdollinen ratkaisu -- katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme. _Tuntematon huvilinna_!"

IX.

Aamiainen vankilankatolla.

Harald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.

"Minua janottaa", sanoi hän, "olen ihan kuolemaisillani janoon".

"Niin, mitä olisitte nyt tehnyt, ellei minua olisi ollut?"

"Onko teillä kenties vettä?" kysyi norjalainen iloisena.

"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin. Mikään ei estä."

Norjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä sateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä kokonaan kuivuisi.

Vanhus pyysi häntä seuraamaan itseänsä.

Hän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä laskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi hänelle.

Harald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin muodottomia esineitä, joissa oli vettä.

"Mitä nuo ovat?" kysyi hän.

"Toinen on vanhan räystäskourun palanen", vastasi tiedemies, "toinen on vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin puhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä litraa vettä."

"Mistä maailmasta olette saanut veden?"

"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään vaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi aluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme tulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän vuodenaikaan."

Vanhus hääräili jonkun vanhan rautalevyn kimpussa.

"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia", sanoi hän. "En tahtonut, että olisimme juoneet piipunhatusta."

"Ja mitä silloin teitte?"

"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti sahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja, olkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä."

Norjalainen tarttui ahnaasti "kuppiin" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin ei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä se maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi hänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.

"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas ukkosenjohdatinta myöten ylös. "Muistatteko, että lupasin tarjota teille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan."

"Kyyhkyset", mutisi Harald Vik, "oletteko saanut kyyhkyset paistetuksi?"

"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta. Emmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?"

"Verannalla?"

Tiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. "Miksi tärvelette kuvitteluni?" kysyi hän moittien. "Emmekö me mielestänne oleskele huvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa vaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?"

Harald Vik nyökkäsi.

Tiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli vankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten savupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo, joka loi leveän varjon katolle.

"Kas tässä", sanoi vanhus, "tässä on varjoisa paikka, jossa voimme mukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin vihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana näköala."

"Mutta aamiainen?" kysyi norjalainen epävarmana. "Kyyhkyset -- --"

Vanhus osoitti sormellaan.

"Voitteko nähdä tuota savupiippua?"

"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa piippu tällä katolla olevista, jota käytetään."

"Olette oikeassa", sanoi vanhus. "Se piippu kiinnitti heti minunkin huomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän keittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte te opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen."

* * * * *

"Keitättekö siis savupiipun sisällä?" kysyi Vik.

"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin savu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei alhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata mitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä."

Ja hän lisäsi ylpeänä:

"Se on meidän tulemme, josta savu lähtee."

"Olette siis saanut käsiinne jotain polttokelpoista. Mistä löysitte halot?"

"Ei tuossa halot pala."

"No, mikä sitten?"

"Hiili."

"Kivihiili?"

"Ei vaan nokihiili."

"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi kasvaa.

Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä, kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät. Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi, ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.

"Mistä te sitä löysitte?" toisti norjalainen.

Pikku ukko osoitti useita kohtia katolla.

"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt. Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea. Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."

"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?"

"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes lämpöä syntyi."

"Hiilessäkö?"

"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten alle."

Harald Vik oli perin ihmeissään.

"Miten se on yksinkertaista", sanoi hän.

"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä lähinnä", vastasi tiedemies. "Istuutukaa", jatkoi hän. "Valitan etten vielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan jalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!"

Norjalainen istuutui.

"Otan vapauden palvella teitä", sanoi vanhus, "mutta tämä tapahtuukin nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän asiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani harjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme parantaa asemaamme."

* * * * *

Pikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin mukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.

"Tässä on lautaset", sanoi hän, "parhaat mahdolliset lautaset, mitä täällä on saatavissa".

Sitten hän toi vadin -- niin ikään ränninpalanen -- jossa oli punaista taikinaa.

"Mitä se on?" kysyi norjalainen.

"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista", sanoi vanhus, "joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen vihanneksia."

Norjalainen katsoi häntä kummissaan.

"Mutta sehän on punaista", sanoi hän.

"Niinpä niinkin, mutta sittenkin se on joka tapauksessa melkein vihanneksia."

"Kasvavatko nekin savupiipussa?"

"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa, kosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen ja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa ravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko kuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin näet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa kasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen aikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen todellisella nautinnolla."

"Voisipa melkein uskoa", sanoi Harald Vik hymyillen, "että te olette jonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies."

"Tämä on tieteeni haara", vastasi pikku mies. "Tunnen kaikki kasvit ja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön -- myrkyllisimmästä yrtistä herkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa teille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota olen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on lihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut mehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan hyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille miellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan valmiita."

Vanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään toverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään räystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti porisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan vaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli jokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.

Kuolemaantuomittu kohotti kuppinsa ja sanoi:

"Vapauden malja!"

"Vapauden malja", toisti Harald Vik.

Se oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle erinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen yön sade oli sen puhdistanut.

"Kuka te oikeastaan olette?" kysyi Harald Vik. "Olen sanonut teille nimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne."

"Olen kuolemaantuomittu", sanoi vanhus vakavana. "Olen tuomittu kuolemaan kaksi kertaa elämässäni."

Norjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän ei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua tulevaisuudesta.

"Luuletteko, että pian pääsemme täältä?" kysyi hän.

"Eikö meidän ole hyvä olla täällä? Meillä on asunto, ruokaa ja juomaa."

"Mutta vapaus", vastasi norjalainen ja loi katseensa avaruuteen.

"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta", huomautti tiedemies. "Minä kun olen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa. Etenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä merkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun tietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se kiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä."

Norjalainen nauroi ääneensä.

"Aiotteko ehkä kirjoittaa ja kysyä?" sanoi hän.

Vanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin vaikenemaan.

"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi", virkkoi hän, "että minulle on paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä laittaa sähköpatterin."

"Puhelimenko?"

"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute autettu."

Vanhus istui ajatuksiin vaipuneena.

"Saadaan nähdä", mutisi hän.

Äkkiä hän kääntyi norjalaisen puoleen kysyen:

"Teillä oli päänsärkyä herätessänne?"

"Niin oli."

"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä tunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne."

Norjalainen tuijotti häntä ihmeissään.

"Kuinka te voitte sen tietää?"

"Koska minä olen syypää teidän päänsärkyynne."

"Tekö?"

"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin että te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte hiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin voinut luottaa teihin."

"Mutta kuinka te nukutitte minut?"

Tiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. "Kun aukaisen tämän pullon", sanoi hän, "vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti ihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun istuimme yhdessä yöllä rauniossa."

"Mutta kuinka ette sitten itse vaipunut uneen?"

"Siksi että pidin märkää nenäliinaa kasvojeni edessä."

Harald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli tehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:

"Vai niin, vai siksi."

"Sama haju nukutti vanginvartijankin kopissani."

"Luulin että olitte kuristanut hänet kuoliaaksi."

Tiedemies irvisti taas kamalaan tapaansa.

"En koskaan kurista ketään turhan tähden", sanoi hän.

Harald Vikiä puistatti.

Äkkiä vanhus kysyi:

"Eräs asia juolahti mieleeni. Kuinka saitte nuo työkapineenne vankilaan?"

"Erään ystävän avustuksella."

"Kuinka se voi käydä päinsä?"

Harald Vik kertoi kohtauksesta ynnä "ylhäisestä matkustajasta".

Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, huudahti tiedemies:

"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli kotoisin?"

"Norjasta."

"Entä kaupunki?"

"Kristiania."