Part 4

Kun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi hän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka kulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät ristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta.

Mutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin helposti keksiä.

Niin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin raunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja sataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.

Hän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui, ei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli kaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua alas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen tai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän aikonut nääntyä nälkään.

Aurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset ääriviivat.

Pakolainen kumartuu varovaisesti "tykkiportista" alas ja katselee vankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään "iltakävelyn" jälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät puhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat kiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta siitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen tuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu pitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri onnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen. Hänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan. Jokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin. Harald Vik laski kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista. Kun hän kurkotti hieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.

Äkkiä hän säpsähti ja alkoi vapista ankaran pelon vallassa.

_Sieltä_, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot, jotka tuijottivat häntä.

Harald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä ristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet häneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia, ilmeettömiä ja kovia kasvoja.

Kukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi. Hän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia etuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista paenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon. Ei kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo ristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet hyvää.

Mutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa, oliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.

Mutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet rahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa ristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan tai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava ilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen hypnoottisen tuijottava katse kiusasi.

Pakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että ristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli suurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä kerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää kokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli, lähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen laski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan suuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva sivurakennus viides järjestyksessä, -- ja viidennessä rakennuksessa piti hänen kuulemansa mukaan olla _kuolemaantuomittujen_ kopit. Nyt hän ymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli muita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän näki, olivat kuolemaantuomitun.

Hän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja -- aivan oikein -- siellä näkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren kaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä nyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli mennyt koppiin.

Mutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät tuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse ollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.

Harald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa ennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa tekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik puolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan. Joka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa kuolemaantuomitulle.

Pakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan voi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti merkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti suutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.

Kuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten hän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt pakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas näyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää. Hän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä tuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.

Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan kautta.

Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.

* * * * *

Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle. Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.

Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin hyvin kuin pimeässä taisi:

"_Minä näännyn nälkään_."

Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.

Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla, joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen, joten siitä muodostui lingon tapainen.

Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi heiluttaa nauhaa edestakaisin.

Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan tuntuisi kopissa.

Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut herättää epäilystä.

Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä. Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin, ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin kovasti kolme kertaa.

"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa takaisin.

Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta oli saanut lisätaakankin.

Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.

Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä leipää. Se maistui ihanalta.

Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.

Kopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut sille:

"_Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle_?"

Harald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi:

"_Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa vahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse rikkonut ruudun. Kuka te olette_?"

Sitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen onnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.

Parin minuutin kuluttua nykäistiin nauhaa kolme kertaa, ja vastaus kuului:

"_Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie käytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu_."

Norjalaista hiukan kummastuttivat nuo varmat, käskevät lauseet.

Mahtoi olla merkillinen mies tuo kuolemaantuomittu.

Hän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta myöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta kuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.

Harald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että kuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.

Sitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi liuskakiveen:

"_Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan ulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja_?"

Kun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi sana:

"_En_."

Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu hiljeni vähitellen.

Harald Vik ajatteli:

"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla avuksi."

Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja jännityksissään.

Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.

"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin vanginvartija on mennyt -- --"

Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.

Vik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä puhuttiin.

Ja nyt hän kuulikin selvästi äänen sanovan:

"Minusta kopissa tuntuu kylmältä."

"Se on varmaan vanginvartija", ajatteli Vik.

Toinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni ääni:

"En voi hyvin. Täällähän ei voinut hengittää. Siksi löin ikkunan rikki."

Vanginvartija vastasi:

"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt ikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan."

"Minun asemassani olevien henkilöiden", vastasi kuolemaantuomittu, "ei tarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä".

"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein menettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?"

"Menkää ruudun luo, niin näette miten menettelin."

Harald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja arvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän kuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:

"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä törkein -- --"

Puhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota hän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista kolinaa, sitten kaikki hiljeni.

Hetken kuluttua sanoi joku kopissa:

"Olkaa täysin rauhallinen. Jos yritättekään huutaa, kuristan teidät."

Se oli kuolemaantuomitun ääni.

VII.

Tiedemies.

Tuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa taisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen että kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli kuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli joutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.

Kuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan. Sitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata lyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa kovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?

Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.

Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.

Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.

Tällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:

"_Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua. Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa aivan levollinen, ei se ole vaarallista_."

Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy, mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.

Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan, mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin -- jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.

Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi kuulua kautta koko käytävän.

Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja kuiskaavalla äänellä kysyttiin:

"All right?"

"All right!" vastasi Harald Vik.

Hän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta sisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista pienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.

Ennenkuin hän sulki rautaoven, kysyi kuolemaantuomittu:

"Tekö siis karkasitte viime yönä?"

"Niin, minä."

"Mutta ette päässyt muurin yli köysiportaita myöten?"

"Ei, en päässyt niin pitkälle, ylimääräinen kierros nosti tien pystyyn."

"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä vartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon."

Sitten hän löi rautaoven lukkoon.

"Kiirehtikää ylös", kuiskasi hän, "minä tukehdun tässä pimeydessä".

Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella taidolla.

Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat kalpeina kuunvalossa.

Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa välttäisin mestauslavan."

Norjalainen katseli häntä kummissaan.

Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin kolmikymmenvuotias.

Hän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:

"Oli onni teille, että minä pelastuin."

Norjalainen katsoi häntä taas kummissaan.

"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään syötävää."

"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on _vapaa_, voi hän tehdä mitä hyvänsä. _Kun minä olen vapaa_, ei mikään ole minulle mahdotonta."

"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä."

"Siis on vältettävä sitä."

"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?"

"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."

Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle itseluottamukselle.

"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"

"Mitä te tarkoitatte?"

"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"

"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?"

"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" -- kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa -- "alkavat he tutkia asiaa. Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät liuskakivenpalaset."

Harald Vik keskeytti:

"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat katolle?" kysyi hän.

"Meidän täytyy etsiä piilopaikka."

"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan piilopaikkaa?"

"Ette siis luota minuun?"

"En. Enhän tunne teitä. Kuka te oikeastaan olette?"

Kuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan Harald Vikin luota:

"Minä olen tiedemies."

Norjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin toisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka hän huolellisesti pisti taskuunsa.

Tullessaan takaisin Harald Vikin luo hän sanoi osoittaen ukkosenjohdatinta:

"Tuo kapine ratkaisi asian."

Vik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa hullun kanssa tekemisiin.

"Te ette ymmärrä minua", jatkoi tiedemies. "Vaikka meillä ei olekaan liikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te jokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana, pelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte silloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin tarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä vanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin, että tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes puolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle vai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä, että katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen. Mutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa. Mutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän ukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi asian."

"Kyyhkysiä", kysyi Harald Vik kummissaan, "aiotteko te syödä kyyhkysiä?"

"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta tällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen, etten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna."

Mutta Harald Vik ei saanut kyyhkysiä mielestään ja kysyi siksi uudelleen:

"Mutta mitenkä aiotte sitten pyydystää kyyhkysiä?"

"Ei mikään ole sen helpompaa."

Pikku mies katsahti taivaalle, jossa kuu juuri meni mustien pilvien taa.

"Luulen, että pian saamme sadetta."

Norjalainen hymyili.

"Aiotte ehkä sadeilmalla pyydystää kyyhkysiä?"

"Aivan niin, en taidakaan niitä pyydystää muulloin kuin sadeilmalla."

"Sitä en totta tosiaan ymmärrä."

"Rakas ystävä, eihän se ole tarpeellistakaan."

"Mutta onko lupa kysyä, mihin tulette käyttämään ukkosenjohdatinta?"

"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on minulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas."

Yht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti lentoon vanhalta katolta.

"Se pitää paikkansa, se pitää paikkansa", sanoi tiedemies.

Sitten hän kääntyi Harald Vikin puoleen ja jatkoi:

"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla vankikopin lukon puhki. Onko se totta?"

"On."

"Silloin teillä täytyi olla erinomaiset työkalut?"

"Parhaat saatavissa olevat."

"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte unohtanut nämä työkalut koppiinne?" kysyi pikku mies läähättävällä, totisella äänellä.

Norjalainen veti esille työkalunsa, terässahan ja poran.

"Tässä ne ovat", sanoi hän.

"Mainiota", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. "Näillä työkaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista vartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa."

Raskaita pisaroita sataa loiski jo vankilankatolle.

"Voitteko nähdä tuota uutta muuria tuolla vanhalla katolla?" kysyi tiedemies.

"Kyllä, sehän on uusi palomuuri."

"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän käytävän."

"Tähystystorniin? Tuo vanha muuri on aikoja sitten umpeenmuurattu."

"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä. Kyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut sen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri asunnoksemme."

"Mutta kuinka voimme murtautua sinne?"

"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä palomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme työhön heti!"

Neljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti kätensä sisään aukosta.

"Aivan kuten otaksuinkin", sanoi hän, "nyt voin tuntea käytävän". Hän irroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät menisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti kalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet oli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa niille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.

Äkkiä sininen salama välähti pilvien välistä, ja kova jyrähdys kuului.

Pikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka peloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.

Hän otti taskustaan revolverin ja tarkasti oliko se ladattuna.

"Se on vanginvartijan revolveri", sanoi hän, "nyt se otetaan käytäntöön".

Hän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi pimeässä.

Harald Vik pidätti hänen kättään.

"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette toki, että laukaus kuullaan alas."

Pikku mies työnsi hänet sievästi syrjään.

Samassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi sekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti ukkosenjylinään.

Kaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. "Yksi kummallekin", mutisi hän, "se riittää aluksi".

Harald Vik seisoi ja katseli kaikkea kuin kivettyneenä.

"Se oli mainio laukaus", sanoi hän avomielisen ihailevalla äänellä.

"Minä en koskaan ammu harhaan", vastasi pikku mies ja katsahti ylös.