Part 3

Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa, vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä puuveitsi leivän paloittelua varten.

Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.

Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen pienempiä yksityiskohtia myöten.

Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.

Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne Raamattunsa kannen alle.

Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista. Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.

Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei mitään epäiltävää ollut huomattavissa.

Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.

"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu. Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."

Norjalainen ei vastannut.

"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury oli lurjus?"

Vikin mielenkiinto heräsi.

"Kuinka niin?" kysyi hän.

"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa."

"Te valehtelette."

"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet kiinni."

Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin hänen eteensä olisi auennut kuilu.

"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.

"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen miehestä eroon -- kello oli jo paljon yli kahdentoista -- "sanokaa minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"

"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."

Vik heittäytyi makuulavalle.

"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen, antakaa minun olla rauhassa".

"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti poistuessaan ystävällisellä äänellä:

"Hyvää yötä, sir!"

Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän. Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.

Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä. Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.

Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä, tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle. Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut, ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään, ennenkuin löysi lukon.

Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.

Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.

Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.

Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua, sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.

Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta. Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?

Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas. Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.

Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa. Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka saha oli jo tehnyt siihen.

Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ edistyi hitaammin.

Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli puhkisahatuksi.

Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu. Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei hervottomat.

Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään. Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän peräytyi samassa.

Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in" yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa käytävässä. Hän ei kuullut mitään.

Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.

Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.

Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.

Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.

Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi portaita myöten.

Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä portaat olivat siksi kaitaiset.

Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen. Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina oli kerros heidän välillään.

Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten voin taas jatkaa matkaani alaspäin.

Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että vanginvartija kulkisi ohitse.

Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja _nyt hän tulee käytävää pitkin_.

Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan. Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.

Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin. Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta kädessään.

Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat, joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa ja ryhtyvät juttusille.

"Mitä kuuluu?"

Puhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:

"Kaikki selvää."

Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".

Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee, että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä. Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa. Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä, etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan. Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.

Toinen kysyy:

"Oliko se jotain?"

Toinen vastaa unisena:

"Ei mitään."

"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.

V.

Robinson vankilan katolla.

Harald Vik istui hiljaa kuin hiiri savupiipussa ja odotti, kunnes raskaat askeleet olivat häipyneet ja vartijoiden puheensorina oli vaiennut käytävissä.

"Vielä ei ole liian myöhäistä", ajatteli pakolainen, "vielä ei kello ole lyönyt kahta. Minä koetan joka tapauksessa päästä piha-alueelle ja yli muurin."

Hän koetti aukaista rautaluukkua, joka vei savupiippuun, mutta hän huomasi kauhukseen, että poikkipiena oli pudonnut eteen ja että luukkua oli mahdoton aukaista sisältäpäin.

Hän kirosi puoliääneen harmissaan. Nyt hän oli itse saattanut itsensä satimeen. Mutta mitä jos hän koettaisi mennä alas savupiipun kautta. Senhän täytyi päättyä keittiöön, joka oli hänen alapuolellaan.

Hän päätteli, ettei savupiippua käytetty. Aikoja sitten oli koko vankilaan laitettu keskuslämmitys ja kaasukeittiöt. Savupiippu oli nähtävästi lähes sadan vuoden ikäinen. Nokijäännökset olivat kivikovat.

Hän kuunteli jännittyneenä hetken. Jossain kuului ääni, joka muistutti ruosteista jarrua. Ja äkkiä hän hätkähti kuullessaan korkean ja äänekkään läppäyksen; sitä seurasi vielä toinen, ja sitten seurasi taas hiljaisuus. Vankilantornin kello oli lyönyt kaksi. Pakolainen kuunteli taasen. Ei, nyt hän ei kuullut pienintäkään ääntä. Ylimääräinen kierros oli nähtävästi tehty.

Hän alkoi laskeutua alaspäin savupiipussa, nojasi olkapäitään toista ja jalkojaan toista seinää vasten, laahustaen sillä tavoin alaspäin. Silloin tällöin hän sai jalansijaa koloissa, joita oli tehty piipunseinään nuohoojien kulkua helpottamaan. Hän tajusi olevansa hyvin korkealla, ja että savupiippu oli hyvin syvä, sillä alhaaltapäin huokui kylmää kuin kuilusta.

Äkkiä hän keskeytti alaskipuamisensa, sillä hän kuuli kuinka kaksi suurta kelloa alkoi soida yht'aikaa vankilantornissa. Se ei ollut tuo tavanmukainen, juhlallinen kellonääni, vaan kiivaita, nopeita läppäyksiä, jotka tunkivat pakolaisen luihin ja ytimiin. Yht'aikaa kuului askeleita portaissa ja kiihtyneitten ihmisäänten sorinaa. Hän käsitti mitä kellojen soitto ja hälinä tiesi -- pako oli huomattu.

Harald Vik ajatteli:

Nyt he ovat keksineet minun koppini oven, joka oli auki. Nyt he miehittävät kaikki vankilan ovet ja käytävät. Todennäköisesti he ovat löytäneet köysiportaatkin ja poistaneet ne muurilta. Pako on täydellisesti epäonnistunut.

Ilmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes tulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: "Tässä minä olen, hyvät herrat."

Hänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen altansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös savupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.

Ehdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista, hitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki rautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei kuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.

Sitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi ja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä katolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.

Puoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän oli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti osaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi paljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä piipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista, puhdasta ilmaa.

Piipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti molemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle. Makasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä kaikesta mitä oli kokenut.

Oli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä kivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin keskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi erottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä tuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka hitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten yläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa kaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.

Pakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. "Mustan tähden" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa ympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat tykkiportteja.

Muutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik tunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista. Tuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin vieressä, oli "New Holborn". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin sen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi kauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen ajavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki toivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä pimeyteen.

Harald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä valoja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä välkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.

Mutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä oli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?

Pakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä, ja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi. Vihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli aika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt käsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.

Harald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten piti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä. Hän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä. Köysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän oli auttamattomasti suljettu "Mustaan tähteen", maailman suurimpaan vankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen olinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?

Äkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli turvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.

Vankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin pako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat tietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin ylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen kaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että pakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin etsiä häntä vankilan katolta.

Kun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka uupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen jälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken perästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.

Kun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei aluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen mieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen vankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.

Hän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei ollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin yöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta ei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan vielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain etäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi antaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan, mutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.

Pakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä, että se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen tunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia ja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui tuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän ei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse tultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen tilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään keinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä hiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi hankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko antautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.

Uni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän rohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.

Kun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä liikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta monen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat kirkontornit.

Hän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei käytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle. Katto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin laaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen pataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi katon yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota käytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta päättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.

Harald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia vankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä rakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä toisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua. Hänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä ristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes tulisi pimeä.

Hän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä, vanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti, tuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan lämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli jättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton, levällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin taajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut erottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta omnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret virrassa.

Hän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia kiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä ajalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. "Tuolla menee 3.12-juna", ajatteli hän itsekseen, "siltä asemalta tulee 3.21-juna". Sitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia kirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi uusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti aina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot aaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen hän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti ja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia pilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä savupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.

Äkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän kuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän kuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän ymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.

Hän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa itsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan. Kyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri, mutta laskeutui taas vankilankatolle.

Hän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän ajatteli:

"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä, niin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi."

Mutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti nälissään.

VI.

Ristikon-takaiset kasvot.