Part 5

Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä, mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.

Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.

Hän pakeni ja asettui asumaan tuohon kummitusnotkoon ja hänen hulluutensa ilmeni siten, että milloin hän vain näki lapsia, varsinkin tyttölapsia, hänet valtasi vastustamaton himo tappaa nuo lapset kuten hänen omat lapsensa oli tapettu. Usein hän tekikin semmoisia tekoja, sillä täyden kuun aikana, kun hänen hulluutensa oli huipussaan, saattoi hän kulkea pitkät matkat lapsia etsien ja siepaten niitä majoista kuin hyeena. Mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan koskea häneen hänessä asustavan hengen tähden, eivät nekään, joiden lapsia hän oli murhannut.

Umslopogaas ja Nada saapuivat sitten notkoon, jossa tuo lastenmurhaaja asusti, ja istahtivat vesilammikon reunalle luolan lähelle palmikoimaan kukkakiehkuraa. Hetkisen kuluttua poistui Umslopogaas Nadan luota etsiäkseen kallioliljoja, joista hän piti, ja huhuili palatessaan Nadalle herättäen siten naisen, joka nukkui luolassaan, sillä tämä liikkui ulkona vain öisin kuten sakaali. Nainen syöksähti ulos keihäs kädessä vainuten verta ja keksi heti Nadan, joka istui nurmikolla kukkasia sitoen, ja alkoi hiipiä lähemmäksi. Samassa tunsi Nada -- lapsi kertoi minulle niin -- kylmän tuulahduksen ja pelästyi suuresti, vaikka hän ei nähnytkään naista, joka aikoi murhata hänet. Hän pudotti kukat maahan ja katsahti lammikkoon, jonka kalvossa hän näki ylhäältä häntä kohti hiipivän lastensurmaajan inhottavat kasvot, tukka valuen silmille ja silmät kiiluen kuin leijonan silmät.

Nada hypähti huudahtaen ylös ja pakeni polkua pitkin sinnepäin, johon Umslopogaas oli mennyt, mielipuoli kintereillään. Umslopogaas kuuli huudon ja kääntyi syöksyen kukkulan harjanteen yli, ja katso, raivotar oli aivan hänen edessään. Tämä oli jo tarttunut Nadan tukkaan ja keihäs oli jo koholla surmaniskuun. Umslopogaasilla ei ollut keihästä, pienoinen kepakko vain, mutta siitä huolimatta hän hyökkäsi naisen kimppuun iskien tätä niin tuimasti käsivarteen, että nainen hellitti kätensä tytön tukasta ja kääntyi kiljahtaen poikaa kohti aikoen lävistää tämän keihäällään, jolloin Umslopogaas hypähti syrjään. Iskua seurasi heti toinen, mutta Umslopogaas väisti senkin hypäten korkealle ilmaan. Kolmannella iskulla keihäs sattui hänen olkapäähänsä, vaikka hän heittäytyikin pitkälleen maahan, mutta samalla hänen ruumiinsa paino väänsi aseen mielipuolen kädestä, ja ennenkuin tämä ehti tarttua häneen, oli hän jo kauempana keihäs vielä olkapäässä kiinni.

Silloin nainen kääntyi ja syöksyi raivosta ulvoen Nadaa kohti aikoen surmata tämän käsin. Mutta Umslopogaas oli hammasta purren kiskaissut keihään haavasta ja hyökkäsi samassa karjahtaen mielipuolen kimppuun, joka sieppasi suuren kiven ja sinkautti sen poikaa kohti sellaisella voimalla, että se murskautui pirstoiksi iskiessään kallioon pojan takana. Mutta Umslopogaas ei säikähtänyt, vaan hyökkäsi päin, ja hänen iskunsa oli niin tuima, että keihäänkärki tunkeutui naisen selästä ulos, ja nainen kaatui kuolleena maahan. Sitten Nada sitoi Umslopogaasin haavan, joka oli hyvin syvä, ja ankaria tuskia kärsien poika vihdoin pääsi kotiin ja kertoi minulle seikkailunsa.

Silloin alkoivat muutamat rähistä ja vaativat, että pojan täytyi kuolla, koska hän oli tappanut hengen riivaaman henkilön. Mutta minä kielsin. Poikaan ei kosketa. Hän oli tappanut naisen omaa ja sisarensa henkeä puolustaessaan, ja jokaisella oli oikeus tappaa itsepuolustuksekseen, paitsi ei kuningasta ja hänen käskyläistään. Sitäpaitsi, sanoin minä, oli tuossa naisessa asustanut henki ollut paha, sillä eiväthän hyvät henget vaadi lapsia surmattavaksi, vaan pikemminkin karjaa, sillä meillä ei ole tapana uhrata hengillemme ihmisiä, ei sotavankejakaan, vaikka nuo basutu-koirat tekevätkin niin. Mutta rähinä vain yltyi, sillä taikurit olivat saaneet päähänsä, että pojan täytyi kuolla. Hän oli tappanut henkilön, joka oli ollut hengen riivaama, ja siitä koituisi paljon pahaa, jos pojan sallittaisiin elää. Vihdoin sai kuningaskin kuulla asiasta. Hän kutsutti minut ja pojan luoksensa ja käski taikurienkin olla saapuvilla.

Taikurit selittivät ensin mielipiteensä ja vaativat, että pojan oli kuoltava, ja Chaka kysyi heiltä, mitä tapahtuisi, jos pojan sallittaisiin elää. He vastasivat, että murhatun naisen henki tekisi paljon pahaa kuninkaalliselle huoneelle. Chaka kysyi, tapahtuisiko mitään kuninkaalle itselleen. He tiedustelivat asiaa hengeltään ja vastasivat sitten kieltävästi; ei hänelle itselleen, mutta jollekin hänen seuraajalleen. Chaka sanoi siihen, ettei hän välittänyt rahtuakaan siitä, mitä jollekin hänen seuraajalleen tapahtuisi, olipa se sitten hyvää tahi pahaa. Sitten hän puhui Umslopogaasille, joka katsoi häntä rohkeasti silmiin kuten vertainen vertaistaan.

"Poika", sanoi hän, "onko sinulla jotakin sanottavaa, minkätähden sinua ei tapettaisi näiden miesten vaatimuksen mukaan?"

"On, oi Musta", vastasi Umslopogaas. "Tapoin naisen puolustaessani henkeäni."

"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä, kuningas, tahtoisin tappaa sinut, tappaisitko sinä minut tahi käskyläiseni? Naisessa ollut henki oli kuningashenki, joka käski tappaa sinut; sentähden olisi sinun pitänyt alistua kohtaloosi. Eikö sinulla ole muita syitä?"

"On, Elefantti", vastasi Umslopogaas. "Nainen olisi murhannut sisareni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni."

"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä käskisin tappaa sinut jostakin syystä, enkö samalla käskisi tappaa kaikkia omaisiasikin? Eikö kuningashenki menettelisi aivan samoin? Ellei sinulla ole muuta sanomista, niin sinun täytyy kuolla."

Nyt pelästyin, sillä pelkäsin Chakan antavan käskyn surmata taikurien vaatimuksesta pojan, jota sanottiin minun pojakseni. Mutta Umslopogaas katsahti ylös ja vastasi rohkeasti kuten mies, joka ei rukoile armoa, vaan vaatii oikeuttaan.

"Sanon sinulle tämän, oi vihollisten surma, ja ellei se riitä, niin heretkäämme juttelemasta ja minut tapettakoon. Sinä, kuningas, olit käskenyt tappaa tuon naisen, mutta käskyläisesi jättivät hänet rauhaan, koska he luulivat häntä hulluksi. Olen täyttänyt kuninkaan käskyn; olen surmannut naisen, olipa hän hullu tahi viisas, jonka kuningas oli käskenyt surmata enkä ole ansainnut kuolemaa, vaan palkkion."

"Hyvin puhuttu, Umslopogaas!" vastasi Chaka. "Kymmenen härkää annettakoon tälle pojalle, jolla on miehen sydän; hänen isänsä vaalikoon eläimiä poikansa lukuun. Oletkos nyt tyytyväinen, Umslopogaas?"

"Otan, mikä minulle on tulevaa ja kiitän kuningasta, koska hänen ei tarvitse maksaa minulle, ellei hän tahdo", vastasi Umslopogaas.

Chaka tuijotti poikaan hetkisen ja näytti jo vihastuvan, mutta purskahti sitten nauruun.

"Kas vain", sanoi hän, "kauan sitten oli Senzangaconan majassa vasikka, joka oli aivan tämän kaltainen. Poika on aivan samanlainen kuin minä olin. Jatka, kuten olet alkanutkin, poikaseni, ja matkasi päässä sinua ehkä tervehditään _bayéte_-huudolla. Mutta minun tielleni älä tule, sillä kahden samanlaisen on mahdotonta sopia. Ja nyt poistu!"

Lähdimme heti, mutta mennessämme huomasin taikureiden supisevan keskenään, sillä he olivat närkästyneet ja ennustelivat onnettomuuksia. He kadehtivat minua ja olivat toivoneet voivansa iskeä minua suoraan sydämeen, saattamalla pojan, jota sanottiin lapsekseni, turmioon.

VIII.

TAIKUREIDEN TAPPIO.

Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, _ingomboco_, jossa he vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän, _isanusin_, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.

Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt -- niitä oli paljon -- olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen. Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana, kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä oli pidetty _ingomboco_ ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi minulle sydämensä.

"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika", sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat -- liian mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo. Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."

"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas", vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin hurmettaan saa huppelehtimaan?"

Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin?"

"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä, jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"

"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten tämä asia olisi selvitettävä?"

Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin nähnyt tietäjäin, _isanusien_, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä korva.

Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin, että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä. Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne aiheutti.

"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle onnettomuuksia?"

Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä lukien pidettäköön neuvottelu, _ingomboco_, ja tästä on tuleva sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista ennen nähty."

Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan ylimyksiltä, _indunoilta_, tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet, ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli kerran antanut hänelle.

Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset, kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä, häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla. He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon _intunkulun_, edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat tervehdyslaulunsa kuninkaalle:

"Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä Tapettujen veressä kylpemään. Olemme koonneet joukkomme Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.

Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme, Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen. Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.

Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä laskee länteen. Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit, Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"

He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan. Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni, päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.

Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!

Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys _bayéte!_ Mutta Chaka ei ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren piirin pohjoispuolelle.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:

"Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah! Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah! Hyvä -- hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"

He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää. Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma -- miehet oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha! Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä tapettaisiin ennen auringon laskua!

He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:

"Terve, isä!"

"Terve, lapset!" vastasi Chaka.

"Mitä sinä halajat, isä? Vertako?"

"Syyllisten verta!"

He kääntyivät puhelemaan keskenään, ja miehet puhuivat naisille:

"Zulu-leijona halajaa verta."

"Hän on tuleva kylläiseksi", vastasivat naiset.

"Zulu-leijona vainuaa verta."

"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.

"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."

"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.

"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa, sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon laskua. Nyt alkakaa!"

"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.

Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin naistaikuri -- eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku puiden oksille istahtanut korppikotka.

Vihdoin virkkoi Nobela:

"Vainuatteko hänet, sisareni?"

"Vainuamme", vastattiin.

"Istuuko hän idässä, sisareni?"

"Hän istuu idässä".

"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"

"Hän on muukalaisen poika."

Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten, kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua taikureita vastaan.

Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat, jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja pysähtyivät.

"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.

"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.

"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.

He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan. Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.

"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä. Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään muita nimiä!"

Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään. Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:

"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle. Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"

Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut kitalakeeni -- enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"

Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin lumouksen jäykistämät.

"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi, jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"

Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet, viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.