Part 6

Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.

"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa, yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan olla, että kaikki ovat syylliset."

Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.

Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä. Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan, kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen muinaisten kuningasten nimiä.

Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon, _emposenin_, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies, pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.

"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"

"Käsken", sanoi kuningas.

Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on _Yläpuolellani Kaartuva Taivas_!"

Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.

"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki! _Minä_ itse sen tein! _Minä_ sivelin veren porttini pieliin; omin käsin minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi, joka puhuu totta -- tämä nuorukainen tässä -- ja valehtelijoita, katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi -- viattomia kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion he ovat ansainneet?"

Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi kuningas!"

"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"

Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli -- kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.

"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni, tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki -- pyyhkäiskää heidät olemattomiin -- kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"

Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron taakasta.

Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli hiljaa -- ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa. Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi vielä häilyi.

"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo, mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela, velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha, jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan ja häviää."

Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt kuolleista minua kiroamaan.

Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.

"Terve kuningas!" kirahti hän.

"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"

"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut verellä, Chaka -- hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran! Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.

"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman -- kas siinä taikurin palkka", sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.

Siten päättyi Chakan suuri _ingomboco_, suurin, mitä milloinkaan on pidetty Zulu-maassa.

IX.

UMSLOPOGAASIN KATOAMINEN.

Tämän jälkeen alkoi Chaka vahtia äitiänsä Unandia ja vaimoaan Balekaa, minun sisartani, ja vahdit ilmoittivat hänelle, että nuo molemmat naiset tulivat salaa hiipien! majaan, jossa he suutelivat ja hyväilivät erästä minun lastani -- erästä poikaa. Silloin Chaka muisti Nobelan ennustuksen ja mitä synkimmät epäluulot alkoivat raadella hänen sydäntään. Mutta minulle hän ei virkkanut asiasta sanaakaan, vaan kohteli minua kuten ennenkin. Hän ei pelännyt eikä uskonutkaan, että minä, hänen koiransa, vehkeilisin häntä vastaan. Tekipä hän vielä sitenkin, oliko se sitten sattumalta vai tarkoituksella, en tiedä, että hän käski minun lähteä erään heimon luo, joka asusti kaukana Amaswazi-maan rajoilla, laskemaan karjaa, jonka hän oli uskonut tuon heimon hoitoon, ja ilmoittamaan hänelle, miten paljon karja oli lisääntynyt. Kumarsin käskyn kuultuani ja sanoin juoksevani kuin koira, ja hän antoi minulle joukon sotureita saattueeksi.

Palasin majaani sanomaan jäähyväiset lapsilleni ja vaimoilleni, ja sain kuulla, että vaimoni Anadi, poikani Moosan äiti, oli sairastunut erääseen kulkutautiin. Hän puheli kummia asioita ja väitti, että joku viholliseni oli noitunut huoneeni, mitä en epäillytkään.

Mutta minun täytyi lähteä kuninkaan asioille, minkä sanoinkin vaimolleni Macrophalle, Nadan ja kuten luultiin Umslopogaasin, Chakan pojan, äidille. Hän purskahti itkuun ja takertui kiinni minuun. Kysyin, miksi hän itki, ja hän vastasi, että pahat aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hän oli varma, että jos poistuisin kotoa, en enää tapaisi elossa häntä, en tytärtäni Nadaa enkä Umslopogaasia, jota sanottiin pojakseni ja jota rakastin kuin omaa poikaani. Koetin lohduttaa häntä, mutta hän itki sitä katkerammin sanoen, että hän kyllä tiesi kaiken käyvän kuten hän oli sanonut.

Kysyin häneltä, mitä olisi paras tehdä, sillä hänen kyyneleensä liikuttivat minua, ja hänen pelkonsa hiipi sydämeeni kuin laakson varjot hiipivät vuoren rinteille.

Hän vastasi: "Ota minut mukaasi, oi herrani, että pääsen pois tästä maasta, jossa pilvetkin satavat verta, ja anna minun levätä rauhassa heimoni luona, kunnes Chakan kauhunpäivät ovat menneet."

"Miten se voisi käydä päinsä?" sanoin minä. "Kukaan ei saa poistua kuninkaan luota hänen luvattaan."

"Mies saanee toki viedä vaimonsa mukanaan", vastasi hän. "Kuningas ei voi tunkeutua miehen ja vaimon väliin. Sano hänelle, herrani, ettet enää rakasta minua, koska en voi enää synnyttää sinulle lapsia, minkätähden sinä lähetät minut takaisin sinne, josta tulinkin. Aikojen kuluttua yhdymme jälleen, jos vain saamme elää."

"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."

Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään huomaamatta.

Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua. Soturit katselivat häntä kysyvästi.

"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."

"Mitä sanoo kuningas?" kysyivät soturit.

"Siitä minä kyllä huolehdin", vastasin minä ja matkaa jatkettiin.

* * * * *

Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan, joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.

Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni? Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen. Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia, sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme, paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.

Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti -- sattui olemaan täyden kuun aika -- että saatoimme nähdä aivan selvästi lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.

"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada tuommoisen pienen leijonan koirakseni."

Poika naurahti sanoen: "Noudanko sinulle yhden, sisareni?"

"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua pesästään."

"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei puhuttu sitten sen enempää.

Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut mitä halusikin.

Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan, luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään, koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä, ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun sarastaessa.

Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso, aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja riuhtoilemisesta huolimatta.

"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt hämmästyksestä.

"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin leijonat karkaavat kimppuumme."

"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"

"Sinä olet järjiltäsi", sanoin minä; "päästä heti penikka!" Ja minä syöksyin häntä kohti riistääkseni penikan häneltä, mutta hän hyppäsi syrjään.

"En luovu milloinkaan saaliista, jonka olen saanut", sanoin hän, "en ainakaan elävästä!" Ja samassa hän väänsi penikalta niskat nurin ja heitti sen maahan jalkojeni juureen lisäten: "Katso, olen täyttänyt käskysi, isäni!"

Hänen vielä puhuessaan kuului luolasta kallion laelta kamala karjaisu. Leijonat olivat palanneet ja huomasivat ilkityön. Toinen penikka oli tapettu ja toinen oli kadonnut.

"Aitaukseen -- takaisin aitaukseen!" huusin minä ja me hyppäsimme pensasvarustuksen yli toisten luo, jotka olivat tarttuneet keihäisiinsä väristen sekä pelosta että yökylmästä. Katsahdimme ylös ja näimme leijonain tulevan rinnettä alas pitkin loikkauksin penikanryöstäjän hajun opastamina. Uros tuli edellä ärjyen raivoisasti, ja naaras seurasi kintereillä, mutta oli aivan vaiti, sillä se kantoi suussaan penikkaa, jonka Umslopogaas oli tappanut luolassa keihäällään. Eläimet lähestyivät nopeasti liehuvin harjoin ja pieksivät kylkiään pitkillä hännillään raivosta suunniltaan.

"Kirous ja kuolema sinulle, Mopon poika!" ärjäisi eräs soturi Umslopogaasille; "tästä kepposesta minä pehmitän sinut niin, että veresi pitää roiskuman!"

"Pehmitä ensin leijonat ja sitten minut, jos kykenet", vastasi poika, "ja kiroa sitten kun olet suorittanut molemmat."

Leijonat olivat nyt aivan lähellämme ja yhdyttivät kuolleen penikan, joka oli aitauksen ulkopuolella. Uros pysähtyi ja nuuski ruumista. Sitten se karjui -- karjui niin että maa vavahteli. Ja emo päästi suustaan kuolleen pentunsa ja otti toisen, sillä se ei voinut kantaa molempia.

"Painaudu selkäni taakse, Nada!" huusi Umslopogaas heristäen keihästään, "uros valmistautuu hyppyyn.."

Samassa tuo peloittavan suuri eläin painautui maahan ja ponnahti sitten ilmaan kuin lintu syöksyen nuolena meitä kohti.

"Seivästäkää se keihäisiin!" huusi Umslopogaas ja me noudatimme luonnollisesti pojan kehoitusta. Paneutuen yhteen me suuntasimme keihäät niin, että leijona hyppäsi suoraan niiden kärkiin, jotka upposivat syvälle sen ruumiiseen. Mutta hyökkäyksen sysäys kaatoi meidät maahan, ja peto putosi suoraan päällemme iskeillen meitä ja keihäitä voimakkailla käpälillään ja ärjyen kivusta ja raivosta. Samassa se nousi takajaloilleen ja koetti tapailla hampaillaan rintaansa uponneita keihäitä. Silloin Umslopogaas, joka oli astunut sivulle hyökkäystä odottamatta, karjaisi minkä keuhkoista lähti, ja iski keihäänsä leijonan selkään lapojen väliin, niin että eläin tupertui valittavasti voihkaisten kuolleena tanterelle.

Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista, ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio. Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.

"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme huudellen naarasleijonan jälkeen.

Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo, että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä tiesin, että hän oli kuollut -- mitään toivoa ei ollut.

"Missä on veljeni?" huusi Nada, kun palasimme takaisin.

"Mennyttä", vastasin minä. "Häntä ei löydetä enää milloinkaan."

Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen: "Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"

"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään pojallesi?" kysyi eräs soturi.

"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"

Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.

Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa hiipivän naarasleijonan kitaan.

Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:

"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne. Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on nainen onnensa saavuttava."

Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä", sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin etsimään häntä ainoata, jota rakastan."

"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa, että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."

"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut, niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta sydämeni on suuri, eikä se petä minua."

En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin. Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin, olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.

"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta, ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla, eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa, tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."

Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.

X.

MOPON KOETUS.