Part 4

Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein, mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta, muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli kaikki. Kaikki tapettiin -- miehet, naiset ja lapset -- ja koko maa jäi autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah, missä on U'Faku nyt?

Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja terävinkin keihäs tylsistyi.

VI.

UMSLOPOGAASIN SYNTYMÄ.

Chakan pääperiaatteita oli, ettei hän tahtonut lapsia, vaikka hänellä olikin monta vaimoa. Jokainen lapsi, jonka hänen "sisarensa" hänelle synnyttivät, surmattiin heti.

"Mitä se minua hyödyttäisi, Mopo", sanoi hän minulle, "että kasvattaisin lapsia, jotka suuriksi tultuaan surmaisivat minut? Minua sanotaan hirmuvaltiaaksi. Sanopas, miten kuolevat päälliköt, joita sanotaan hirmuvaltiaiksi? Jälkeläistensä surmaamina, eikö niin? Ei, Mopo, hengestäni huolehdin, ja kun olen mennyt isieni luo, ottakoon vahvin paikkani ja mahtini!"

Nyt kävi niin, että vähän aikaa sen jälkeen kuin Chaka oli puhunut minulle näin, tuli sisareni, Balekan, joka oli nyt kuninkaan vaimo, synnytyksen hetki, ja samana päivänä synnytti vaimoni Macropha kaksoiset, ja kahdeksan päivää ennen oli toinen vaimoni, Anadi, lahjoittanut minulle pojan. Kysyt, isäni, miten tulin menneeksi naimisiin, kun Chaka oli kieltänyt kaikkia sotureja menemästä naimisiin, ennenkuin he olivat päässeet keski-ikään ja panneet renkaan päänsä ympärille täysi-ikäisyyden merkiksi. Kun olin lääkäri, teki hän minuun nähden poikkeuksen sanoen, että lääkärin oli hyvä tuntea naisten sairaudet ja osata tarpeen vaatiessa parannella heidän pahaa luontoaankin. Niinkuin se olisi mahdollista, isäni!

Kun kuningas kuuli Balekan olevan sairaana, ei hän surmauttanut tätä heti, sillä hän rakasti hieman Balekaa, vaan lähetti hakemaan minua käskien minun hoidella sisartani ja synnytyksen tapahduttua tuoda tavan mukaan lapsen ruumis hänen nähtäväkseen, että hän voisi todeta, oliko lapsi todellakin kuollut. Kumarsin maahan hänen edessään ja menin raskain mielin täyttämään hänen käskyään. Olihan Baleka sisareni ja hänen lapsensa samaa verta kuin minäkin! Mutta niin täytyi kuitenkin käydä, sillä Chakan kuiskaus oli kuin toisten kuninkaiden ärjähdys, ja jos rohkenimme olla tottelemattomat, saivat kaikki heimolaisemme vastata siitä hengellään. Parempi siis antaa yhden lapsen kuolla kuin kaikkien joutua sakaalein ruoaksi. Pian saavuin kuninkaan vaimojen asunnolle, nimeltään _emposeni_, ja mainitsin kuninkaan käskyn vartijoille, jotka päästivät minut portista. Astuin Balekan majaan. Siellä oli toisia kuninkaan vaimoja, mutta kun he näkivät minut, nousivat he heti ja poistuivat, sillä olisi ollut lainrikkomus jäädä majaan minun tultuani sisään. Sitten jäin kahdenkesken sisareni kanssa.

Hän makasi hiljaa eikä puhunut mitään, mutta poven kohoilusta näin, että hän itki.

"Tyynnyhän, pienoiseni", sanoin minä vihdoin; "tuskasi menee pian ohi."

"Ei", vastasi hän kohottaen kättään, "nyt se vasta alkaakin. Oi, sinä julma mies! Minä tiedän kyllä miksi tulit. Sinä tulit surmaamaan lapsen, jonka synnytän."

"Kuninkaan käsky, vaimo!"

"Kuninkaan käsky, niin, ja mitä on kuninkaan käsky? Eikö sitten minulla ole mitään sanomista tässä asiassa?"

"Lapsi on kuninkaan, vaimo."

"Lapsi on kuninkaan, mutta minun myös. Täytyykö siis käydä niin, että pienokaiseni reväistään rinnoiltani ja kuristetaan? Ja sinäkö tämän tekisit, Mopo? Enkö ole aina rakastanut sinua, Mopo? Enkö paennut kanssasi heimomme luota, kun pelkäsit isämme kostoa? Tiedätkö, että pari kuukautta sitten oli kuningas raivoissaan sinulle tuntiessaan itsensä sairaaksi ja olisi tappanut sinut, ellen olisi puhunut puolestasi ja muistuttanut häntä valastaan? Ja näin sinä nyt minua kiität: tulet surmaamaan lapseni, esikoiseni!"

"Kuninkaan käskystä, vaimo", sanoin minä tuimasti, mutta sydämeni oli pakahtumaisillaan.

Sitten ei Baleka sanonut enää mitään, vaan kääntyi seinään päin itkien ja valittaen sydäntäsärkevästi.

Hänen itkiessään kuulin askeleita majan ulkopuolelta ja samassa oviaukko pimeni; eräs nainen astui sisään. Käännyin katsomaan, kuka tulija oli, ja heittäydyin maahan, sillä edessäni seisoi Unandi, kuninkaan äiti, jota sanottiin "Taivaiden äidiksi", sama nainen, jolle äitini oli kieltäytynyt antamasta maitoa.

"Terve, oi Taivaiden äiti!" sanoin minä.

"Terve sinulle, Mopo", vastasi hän. "Sano, miksi Baleka itkee? Senkötähden, että nyt on hänen vuoronsa kärsiä naisen tuskat?"

"Kysy häneltä itseltään, oi suuri valtiatar", vastasin minä.

Silloin virkkoi Baleka: "Itken sentähden, oi kuninkaan äiti, että tuo mies, joka on veljeni, on tullut hänen käskystään, joka on minun herrani ja sinun poikasi, murhaamaan hänet, jonka synnytän. Puhu puolestani, oi sinä, jonka rinnat ovat imettäneet! Sinun poikaasi ei surmattu syntyessään."

"Ehkä olisi ollut parempi, että hänet olisi surmattu, Baleka", vastasi Unandi; "silloinpa olisi moni mies, joka on kuollut, vielä elossa."

"Lapsena hän ainakin oli hyvä ja hellä, niin että sinä saatoit häntä rakastaa, zulujen äiti."

"Ei, Baleka! Pienenä hän puri rintojani ja repi hiuksiani; hän oli jo silloin kaltaisensa."

"Mutta hänen lapsensa voi olla erilainen. Taivaiden äiti! Ajattelehan, sinulla ei ole ainoatakaan pojanpoikaa vanhuutesi ilona. Tahdotko siis nähdä sukupuusi kokonaan kuihtuvan? Kuningas, meidän herramme, käy alituisesti sotia. Hän voi kaatua. Entä sitten?"

"Senzangaconan sukupuu viheriöitsee sittenkin. Onhan kuninkaalla veljiä!"

"Ne eivät ole sinun vertasi, äiti. Mitä? Etkö kuule, etkö ymmärrä sanojani? Sitten vetoan naisena sinun naisensydämeesi. Pelasta lapseni tahi tapa minut lapseni keralla!"

Silloin Unandin sydän heltyi ja liikutuksen kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Voisiko se jotenkin käydä päinsä, Mopo?" kysyi hän. "Kuninkaan täytyy nähdä kuollut lapsi, ja jos hän rupeaa epäilemään jotakin vilppiä, niin sinä tunnet Chakan sydämen ja tiedät, missä me saamme huomenna levätä. Täällä on kaisloillakin korvat."

"Eikö Zulu-maassa olekaan toisia vastasyntyneitä lapsia?" kysyi Baleka kuiskaavalla äänellä, joka kuulosti käärmeen sähinältä. "Kuule, Mopo! Eikö sinunkin vaimosi ole nyt samassa vaivassa? Kuule, Taivaiden äiti, ja kuule sinäkin, veljeni, mitä nyt sanon. Älkää leikitelkö kanssani tässä asiassa. Pelastan lapseni tahi tuhoan teidät molemmat. Sanon kuninkaalle teidän kummankin tulleen luokseni ja kertoneen minulle salaliitosta, jonka olitte suunnitelleet pelastaaksenne lapsen ja surmataksenne kuninkaan. Nyt valitkaa ja joutuin!"

Hän vaipui vuoteelleen ja me katselimme vaiti ollen toisiamme. Sitten Unandi lausui:

"Anna minulle kätesi, Mopo, ja vanno, ettet ilmaise tätä salaisuuttamme kenellekään kuolevaiselle, minkä valan minäkin sinulle vannon. Kerran ehkä valkenee päivä, jolloin tuo lapsi, joka ei ole vielä nähnyt päivän valoa, hallitsee kuninkaana Zulu-maata, ja silloin hän korvaa uskollisuutesi tekemällä sinusta maan mahtavimman miehen, kuninkaan lemmikin ja kuninkaan neuvonantajan. Mutta jos rikot valasi, niin muista, etten kuole yksinäni!"

"Minä vannon, oi Taivaiden äiti", vastasin minä.

"Hyvä on, Makedaman poika."

"Hyvä on, veljeni", sanoi Baleka. "Mene nyt ja tee nopeasti, mitä sinun on tehtävä, sillä vaivojeni hetki lähestyy. Mene tietäen, että olen säälimätön, ellet onnistu; saatan sinut kuolemaan vaikkapa oman henkeni uhallakin!"

Minä lähdin. "Minne matka?" kysyi portin vahti.

"Lääkeaineitani hakemaan, kuninkaan mies", vastasin minä.

Niin sanoin, mutta oi -- sydämeni oli raskas ja olin päättänyt -- paeta kauas Zulu-maasta. En voinut enkä tohtinut tehdä mitä minulta vaadittiin. Mitä! Täytyikö minun surmata oma lapseni voidakseni pelastaa Balekan pienokaisen, ja täytyikö minun olla kuninkaalle uppiniskainen pelastamalla pimeyteen tuomittu lapsonen katselemaan auringon kirkkautta? Ei, päätin paeta, jättää kaikki ja piiloutua jonkun kaukaisen heimon keskuuteen, jossa voisin jälleen ruveta elämään. Täällä en voinut olla; Chakan varjossa vaani vain kuolema.

Saavuin majoilleni ja kuulin, että Macropha oli synnyttänyt kaksoiset. Käskin kaikkien poistua paitsi toisen vaimoni Anadin, joka oli kahdeksan päivää sitten lahjoittanut minulle pojan. Kaksoisista oli toinen -- poikalapsi -- syntynyt kuolleena. Toinen oli tyttö, sama, jota sittemmin sanottiin Nada-kaunottareksi ja Nada Liljankukaksi. Eräs ajatus pälkähti päähäni. Olin keksinyt pelastuksen tien.

"Anna poika minulle", sanoin minä Anadille. "Hän ei ole kuollut. Vien hänet kaupungin ulkopuolelle ja herätän hänet keinoillani henkiin."

"Ei tarvitse -- lapsi on kuollut", sanoi Anadi.

"Poika tänne, vaimo!" tiuskaisin minä, ja hän ojensi minulle ruumiin, jonka sovitin ruohosta palmikoituun mattoon käärittyyn lääkemyttyyni.

"Älä laske ketään sisään, ennenkuin olen palannut, äläkä puhu sanaakaan tästä kuolleelta näyttävästä lapsesta. Jos päästät jonkun sisään tahi lörpöttelet sanankaan, niin lääkkeeni eivät vaikuta ja lapsi jää todellakin hengettömäksi."

Lähdin jättäen naiset hämmästyksen valtaan, sillä meillä ei ole tapana pitää niin kovin tarkkaa lukua toisen kaksoisen hyvinvoinnista, kunhan toinen vain jää eloon. Juoksin nopeasti _emposenin_ portille.

"Tuon lääkkeitä, kuninkaan miehet!" huusin vahdeille.

"Astu sisään", vastattiin.

Menin portista ja kiiruhdin Balekan majaan, jossa Unandi ja sisareni olivat kahdenkesken.

"Lapsi on syntynyt", sanoi kuninkaan äiti. "Katso, Mopo, Makedaman poika."

Kumarruin katsomaan ja näin kookkaan poikalapsen, jonka suuret mustat silmät olivat aivan Chaka-kuninkaan silmäin kaltaiset. Unandi katsoi minuun kuiskaten: "Missä se on?"

Avasin maton ja otin kuolleen lapsen lääkemytystä silmäillen koko ajan pelokkaasti ympärilleni.

"Antakaa nyt elävä lapsi minulle", kuiskasin minä vuorostani.

Lapsi ojennettiin minulle ja minä hieroin erästä huumaavaa rohtoa sen kieleen tarkoituksella, että se olisi hiljaa ja liikkumattomana. Tuolla rohdolla on nimittäin se ominaisuus, että henkilö, jonka kielelle sitä pannaan, menee joksikin ajaksi aivan tiedottomaksi. Sitten kätkin lapsen lääkemyttyyni ja kiedoin maton ympärille. Mutta kuolleena syntyneen kaulan ympärille minä vedin kireälle lujan kuitusilmukan ikäänkuin olisin kuristanut lapsen ja käärin ruumiin matonpalaseen. Sitten sanoin Balekalle:

"Vaimo ja sinä myös, Taivaiden äiti, olen täyttänyt pyyntönne, mutta tietäkää, että tämä teko koituu ennemmin tahi myöhemmin monen kuolemaksi. Vaietkaa kuin hauta, sillä kuoleman kita on auki teille molemmille!"

Poistuin jälleen kantaen oikeassa kädessäni kääröä, jossa kuollut lapsi oli. Mutta lääkemytyn, johon olin kätkenyt elävän lapsen, kiinnitin selkääni. Kun tulin portille, näytin sanaakaan sanomatta vahdille, mitä oikeassa kädessä kantamani käärö sisälsi.

"Hyvä on", sanoivat he päätään nyökäyttäen. Astuin ulos hyvilläni, että kaikki oli käynyt niin hyvin, mutta iloni loppui lyhyeen, sillä portin ulkopuolella kohtasin kolme kuninkaan lähettiä.

"Terve, Makedaman poika!" sanoivat he. "Kuningas käskee sinun heti saapua hänen luokseen."

"Hyvä on", vastasin minä. "Tulen heti, mutta ensin pistäydyn kotonani katsomassa, miten vaimoni Macrophan laita on. Tässä on se, jonka kuningas haluaa nähdä", ja minä näytin heille kuolleen lapsen. "Voittehan viedä ruumiin hänen nähtäväkseen, jos tahdotte."

"Kuninkaan käsky ei kuulu niin, Mopo", sanoivat he. "Hänen käskynsä on, että sinun on heti oltava hänen luonaan."

Rohkeuteni lannistui, ja vereni aivan jähmettyi kauhusta. Kuninkailla on monta korvaa. Olisiko hän voinut kuulla? Ja kuinka rohkenisin astua Leijonan eteen kantaen hänen elävää lastansa myttyyni kätkettynä? Mutta jos vapisin, olin mennyttä, jos näytin pelkoni, olin mennyttä, ja jos olin tottelematon, olin mennyttä.

"Menkäämme", sanoin minä, ja me kiiruhdimme kuninkaan portille.

Päivä oli kulunut iltaan, ja Chaka istui pihamaalla majansa edessä. Heittäydyin polvilleni hänen eteensä huudahtaen kuninkaallisen tervehdyksen _bayéte!_ "Nouse, Makedaman poika!" sanoi hän.

"En rohkene nousta, oi zulujen leijona", vastasin minä, "ennenkuin olet antanut minulle anteeksi, sillä kuninkaallinen veri punaa käsiäni."

"Missä se on?" kysyi hän.

Osoitin mattoa.

"Näytä tänne."

Minä avasin maton, ja hän katsoi lasta ja nauroi ääneen.

"Hänestä olisi voinut tulla kuningas", sanoi hän viitaten erästä neuvonanatajaa viemään ruumiin pois. "Mopo, olet tappanut olennon, josta olisi voinut tulla kuningas. Eikö sinua peloita?"

"Ei, oi Musta", vastasin minä. "Lapsi kuoli kuninkaan käskystä."

"Istu ja jutelkaamme hiukan", sanoi Chaka, sillä hän oli hyvällä päällä. "Huomenna saat viisi härkää palkaksesi; valitse ne kuninkaallisesta karjasta."

"Kuningas on hyvä; hän näkee, että vyöni on vedetty kireälle; hän tyydyttää nälkäni. Suvaitseeko kuningas minun poistua? Vaimoni on vaivassa, ja haluan mennä häntä katsomaan."

"Ei, viivy hetkinen; sano, miten Baleka-sisaremme voipi?"

"Hyvin."

"Itkikö hän, kun otit lapsen häneltä?"

"Ei, hän ei itkenyt. Hän sanoi: 'Herrani tahto on minunkin tahtoni.'"

"Hyvä on! Olisipa hän vain itkenyt, niin olisin tappanut hänetkin. Kuka oli hänen luonaan?"

"Taivaiden äiti.."

Chakan otsa synkistyi. "Unandiko, minun äitini? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Vannonpa totisesti, vaikka hän onkin äitini -- jos aavistaisin" -- ja hän vaikeni.

"Sano, mitä sinulla on tuossa?" kysyi hän osoittaen pienellä keihäällään selkääni kiinnitettyä myttyä.

"Lääketarpeita, kuningas."

"Siinähän on kylliksi vaikka koko rykmentille. Avaa matto ja anna minun katsella vehkeitäsi."

Sanon sinulle, isäni, että luitteni ydin suli kauhusta, sillä minä pelkäsin, ettei hän voisi olla näkemättä lasta; jos mytty aukaistaisiin ja silloin --

"Se on noiduttu, _tagati_, oi kuningas. Ei ole hyvä katsella sellaista."

"Avaa!" tiuskaisi hän. "Mitä! Enkö minä voisi katsella sellaista, jota minun täytyy nielläkin, minä, joka olen kaikkien lääkärein päämies?"

"Kuolema on kuninkaan lääke", vastasin minä irroittaen mytyn selästäni ja laskien sen maahan aitauksen varjoon niin kauas kuin suinkin tohdin. Sitten kumarruin ja irroitin siteet tuskan hien valuessa kasvoilleni ja sokaistessa silmäni kuin kyyneleet. Mitä tekisin, jos hän huomaisi lapsen? Entä, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua? Sieppaisin keihään hänen kädestään ja iskisin hänet kuoliaaksi! Niin, minä surmaisin kuninkaan ja sitten itseni! Matto oli avattu ja siinä olevat lääkelehdet ja -juuret näkyivät selvästi; tajuton lapsi oli niiden alla sammaliin peitettynä.

"Inhoittavaa törkyä", sanoi kuningas pistäen nuuskaa nenäänsä. "Katsohan, Mopo, miten tarkka käteni on! Kas tuossa sinun lääkkeillesi!" ja hän kohotti keihäänsä ja iski sen mytyn läpi. Mutta juuri kun hän iski, sai suojelushenkeni hänet aivastamaan, minkä vaikutuksesta keihäs sattui mytyn laitaan, koskematta lapseen.

"Taivas kuningasta siunatkoon!" sanoin minä tavan mukaan.

"Kiitos, Mopo, enne on hyvä", vastasi hän. "Ja nyt poistu! Noudata neuvoani: tapa lapsesi kuten minä, niin ne eivät tuota sinulle murhetta. On parasta hukuttaa leijonan penikat."

Käärin myttyni kokoon -- lujasti, vaikka käteni vapisivatkin. Oh, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua. Olin valmis. Nousin ja tervehdin kuningasta. Sitten lähdin, mutta olin tuskin päässyt _intukunlan_ -- kuninkaan asunnon -- porttien ulkopuolelle, kun lapsi alkoi vikistä mytyssä. Entä, jos se olisi sattunut minuuttia aikaisemmin!

"Mitä!" virkkoi eräs soturi ohi kulkiessani, "oletko kätkenyt koiranpenikan moochasi alle, Mopo?"

En vastannut mitään, vaan kiiruhdin juoksujalkaa kotiin. Majassani ei ollut muita kuin molemmat vaimoni.

"Olen virvoittanut lapsen henkiin, vaimot", sanoin minä avatessani myttyä.

Anadi otti pojan ja tarkasteli sitä.

"Hän näyttää suuremmalta kuin ennen", sanoi hän.

"Elämän henki on täyttänyt ja paisuttanut hänet", vastasin minä.

"Hänen silmänsä eivät ole sellaiset kuin ne olivat", sanoi Anadi. "Nyt ne ovat suuret ja mustat ja aivan kuninkaan silmäin näköiset."

"Henkeni katsoi häntä silmiin tehden ne kauniiksi", vastasin.

"Tällä lapsella on syntymämerkki reidessään", sanoi Anadi kolmannen kerran. "Pojalla, jonka annoin sinulle, ei ollut mitään merkkiä."

"Lääkkeeni poltti hiukan."

"Tämä ei ole sama lapsi", sanoi Anadi synkästi. "Tämä on vaihdokas, joka tuottaa vain onnettomuutta majaamme."

Silloin minä raivostuin ja laskettelin synkkiä kirouksia, sillä minä käsitin, että tuon naisen kieli saattaisi meidät kaikki surman suuhun, ellen saisi häntä vaikenemaan.

"Vaiti, haaska!" karjaisin minä. "Miten sinä rohkenet ilmaista tuommoisia valheellisen sydämesi julkeita ajatuksia? Tahdotko saattaa kirouksen päällemme? Tahdotko tehdä meidät kaikki kuninkaan keihään ruoaksi? Sanohan kerran vielä samoin, niin minä istutan sinut noitapiirin keskelle, ja silloin -- silloin on _ingomboco_ todistava, että olet noita!"

Niin riehuin ja uhkasin valmistaa hänelle hirveän kuoleman, kunnes hän vihdoin pelästyi ja heittäytyi jalkojeni juureen rukoillen armoa ja anteeksiantoa. Mutta minä olin suuresti peloissani tuon naisen kielen takia enkä syyttä.

VII.

UMSLOPOGAAS KUNINKAAN EDESSÄ.

Vuodet kuluivat ja tämä asia joutui unohduksiin. Siitä ei kuulunut sen enempää, mutta, isäni, se oli vielä vain toistaiseksi unohduksissa, ja minä ajattelin kauhulla hetkeä, jolloin se jälleen tulisi esille, sillä salaisuuden tiesi kaksi naista -- Unandi, Taivaiden äiti, ja sisareni Baleka, kuninkaan vaimo. Sen tiesivät myös molemmat vaimoni -- Macropha ja Anadi -- olivat arvanneet asianlaidan. Eihän salaisuus voinut niin ollen ikuisesti säilyä! Ajan mittaan kävi niin, etteivät Unandi ja Baleka voineet salata mieltymystään lasta kohtaan, jota sanottiin minun pojakseni ja oli nimeltään Umslopogaas, mutta joka oli Chaka-kuninkaan ja Balekan poika ja Unandin pojanpoika. He pistäytyivät usein majaani muka vaimojani tervehtimään ja ottivat pojan syliinsä ja hyväilivät sitä kaikin tavoin. Varoitin heitä turhaan, sillä rakkaus pani heidän sydäntensä kielet väräjämään voimakkaammin kuin minun sanani, eivätkä he voineet olla käymättä pojan luona. Kerran kävi kuitenkin niin, että Chaka näki pojan istuvan äitinsä Unandin sylissä.

"Mitä tekemistä äidilläni on sinun kakarasi kanssa, Mopo?" kysyi hän. "Hänhän voi yhtä hyvin suudella minua." Ja hän nauroi kuin susi.

Vastasin, etten tiennyt ja asia unohtui vähitellen, mutta käynnit loppuivat siihen, sillä Chaka alkoi pitää äitiään senjälkeen tarkoin silmällä. Umslopogaas-poikanen varttui rotevaksi ja vahvaksi nuorukaiseksi, jonka vertaista ikään nähden ei ollut toista koko tienoolla päivän matkan päässä. Mutta jo pienestä pitäen hän oli äreä ja harvasanainen ja aivan isänsä Chakan kaltainen siinä suhteessa, ettei hän pelännyt mitään. Koko avarassa maailmassa oli vain kaksi henkilöä, joita hän rakasti -- minä Mopo, jota sanottiin hänen isäkseen, ja Nada, jonka sanottiin olevan hänen kaksoissisarensa.

Kuten Umslopogaas-poikanen oli vahvin ja uljain lapsi, niin sanottakoon nyt, että Nada oli kaunein ja suloisin. Minä uskon todellakin, isäni, vaikka en voi sitä aivan varmasti sanoa, ettei hän ollutkaan puhdasverinen zulu. Hänen silmänsäkin olivat syvemmät ja suuremmat, tukka pitempi ja suorempi kuin meikäläisillä ja iho vaaleampi -- melkein kirkkaan kuparin värinen. Tämä kaikki oli äidin, Macrophan, perintöä, vaikka hän oli Macrophaa paljon kauniimpi ja kauniimpi kuin kukaan näkemäni heimoni nainen. Hänen äitinsä, vaimoni Macropha, oli Swazi-heimoa ja oli tuotu sotavankina kuninkaan luo, joka antoi hänet minulle vaimoksi. Kerrottiin hänen olevan erään halakazi-heimoon kuuluvan Swazi-päällikön tytär, ja on aivan totta, että hän oli tämän vaimon synnyttämä, mutta minä en tiedä, oliko tuo päällikkö hänen isänsä vai ei. Olen nimittäin Macrophalta kuullut, että ennen hänen syntymäänsä oli hänen isänsä luona oleskellut eräs valkoinen mies -- eräs rannikolta tullut portugalilainen, joka oli hyvin kaunis, ja taitava seppä. Tämä valkoinen mies rakasti vaimoni Macrophan äitiä, ja väitetään, että Macropha oli hänen tyttärensä eikä tuon Swazi-päällikön. Sen ainakin tiedän, että päällikkö tappoi tuon valkoisen miehen ennen vaimoni syntymää. Mutta kukaan ei tiedä varmasti asian oikeata laitaa ja minäkin mainitsen sen vain sentähden, että Nadan kauneus oli enemmän valkoisen rodun kauneuden kaltainen kuin meidän, mikä on hyvin ymmärrettävää, jos hänen isoisänsä sattui olemaan valkoinen mies.

Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou, heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas pelasti kahdesti Nadan hengen.

Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he. Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.

"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi muuten kuolemme viluun."

Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä, ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa vasten.

"Kuolkaamme tässä, veljeni", sanoi hän.

Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt! Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä metsän toisella puolella näkyy."

Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja, mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali, joka pakeni heti kun poika lähestyi.

Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo. Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.