Part 3

Uimme koko ajan voimakkain vedoin ja pääsimme virtaan. Se kiidätti meitä alaspäin, mutta me etenimme yhä, sillä olimme molemmat hyviä uimareita. Jos pääsisimme rannalle, ennenkuin kantautuisimme koskeen, olisimme turvassa, ellemme -- niin hyvää yötä sitten!

Olimme jo, lähellä rantaa, mutta vaahtohyrskyt olivat myös lähellä. Ponnistelimme ja taistelimme henkemme edestä. Baleka oli rohkea tyttö ja ui urhoollisesti, mutta virta painoi hänet alapuolelleni enkä minä voinut häntä mitenkään auttaa. Nojasin jalkani erästä kalliota vasten ja silmäsin ympärilleni. Tuolla hän oli kahdeksan askeleen päässä kohisevista pyörteistä. En voinut tehdä mitään. Olin liian voimaton ja minusta näytti, että hänen täytyi tuhoutua. Mutta silloin tuli Koos apuun.

Se ui hänen luokseen ja kääntyi sitten vasten virtaa haukahtaen pari kertaa, ja Baleka tarttui oikealla kädellään sen häntään. Hän käytteli jalkojaan ja vasenta kättään ja molemmat lähenivät hitaasti -- hyvin hitaasti. Ojensin keihääni varren heitä kohti ja Baleka tarttui siihen vasemmalla kädellään. Hänen jalkansa olivat vielä kuohuissa, mutta minä vedin ja Koos veti ja vihdoin saimme hänet rantaveteen ja siitä kuivalle maalle, johon hän vaipui huohottaen henkimenokseen.

Kun toisella rannalla olevat soturit näkivät meidän päässeen yli, huudahtivat he raivoisasti ja riensivät alaspäin.

"Nouse, Baleka!" sanoin minä. "Soturit ovat menneet kahlaamoa etsimään."

"Ah, anna minun kuolla!" vastasi hän.

Mutta minä pakotin hänet nousemaan ja hetkisen kuluttua hän jo hengitti säännöllisesti ja me kiiruhdimme niin nopeasti kuin voimme pitkää rinnettä ylös. Kuljettuamme hiukan kolmatta tuntia me tulimme tasangolle ja näimme kaukana edessäpäin suuren kylän.

"Rohkaise mielesi", sanoin minä. "Katso, tuolla asuu Chaka."

"Niin, veljeni", vastasi hän, "mutta mikä kohtalo odottaa meitä siellä? Takanamme ja edessämme on kuolema -- olemme kuoleman kidassa."

Pian saavuimme tielle, joka meni kahlaamolta suoraan kylään, ja jota myöten Chakan soturit olivat kulkeneet. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes vihdoin olimme vain puolen tunnin matkan päässä kylästä. Katsahdimme taaksemme, ja katso! vainoojamme olivat taas perässämme -- viisi kaikkiaan -- sillä yksi oli hukkunut koettaessaan päästä joen yli.

Juoksimme jälleen, mutta olimme jo ennestään uuvuksissa, ja soturit tulivat yhä lähemmäksi. Silloin muistui koira mieleeni. Koos oli vihainen ja hyökkäsi käskystäni kenen kimppuun hyvänsä. Kutsuin sen luokseni ja vaikka tiesin, ettei se selviäisi leikistä hengissä, päätin uhrata sen. Osoitin miehiä, ja koira syöksyi nuolena heidän kimppuunsa äristen ja korvat pystyssä. He koettivat osua siihen nuijalla ja keihäillään, mutta se riehui kuin hornanhenki heidän ympärillään purren raivoisasti eikä päästänyt joukkoa eteenpäin. Viimein onnistui erään soturin iskeä sitä keihäällään, mutta samassa syöksyi koirakin soturin kurkkuun kiinni, ja molemmat kaatuivat. Raivoisa taistelu seurasi ja loppui vasta sitten, kun molemmat olivat kuolleet. Ah, sepäs oli koira! Semmoisia ei nähdäkään enää tähän maailman aikaan. Sen isä oli eräs buurikoira, ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Kerran se oli tappanut leopardinkin aivan yksinään. No niin, Koos-koirani kuoli viimeiseen saakka tapellen.

Olimme juosseet koko ajan ja kylän portti oli enää vain parinsadan askeleen päässä. Sisäpuolella oli jotakin tekeillä; huomasimme sen sieltä kuuluvasta melusta ja korkealle kiiriskelevistä tomupilvistä. Jäljellä olevat neljä vainoojaamme olivat taas kintereillämme jätettyään kuolevan toverinsa oman onnensa nojaan. Tiesin, että he tavoittaisivat meidät, ennenkuin pääsisimme portista sisään, sillä Baleka jaksoi nyt vain hitaasti kulkea. Eräs ajatus juolahti silloin mieleeni. Olin houkutellut hänet mukaani ja minun oli pelastettava hänet keinolla millä hyvänsä. Jos hän pääsisi kylään yksinäänkin, ei Chaka surmaisi hänen laistaan nuorta ja kaunista tyttöä.

"Juokse, Baleka, juokse!" sanoin minä jääden jälkeen. Hän oli melkein sokea väsymyksestä ja kauhusta ja horjui porttia kohti, huomaamatta tarkoitustani. Mutta minä istahdin hengittämään, sillä minunhan oli taisteltava neljää vastaan kuolemaani saakka. Sydämeni löi haljetakseen, ja veri kohisi korvissani, mutta kun miehet lähenivät, nousin minä keihäs kädessäni -- jälleen näin punaista häilyvän silmäini edessä ja pelkoni hävisi.

Miehet tulivat parittain juosten noin keihäänheiton päässä toisistaan, mutta ensimmäisestä parista oli toinen noin kuusi askelta edellä toisesta. Hän hyökkäsi karjaisten minua kohti keihäs ja kilpi koholla. Minulla ei ollut kilpeä, keihäs vain, mutta olin varuillani ja hän oli ylimielinen. Odotin, kunnes hän vei keihään taaksepäin iskeäkseen, mutta samassa minä pudottausin polvilleni ja iskin koko voimallani ylöspäin hänen kilpensä reunan alapuolelle. Hän iski myös, mutta ylitseni, keihäänkärki vain hiukan raapaisi olkapäätäni -- näetkös -- arpi näkyy vielä tänä päivänäkin. Entä minun keihääni? Ah, se osui paikalleen, keskeltä lävisti. Hän kaatui ja peittyi tomupilveen maassa keppuroidessaan. Mutta nyt olin aseeton, sillä keveä heittokeihääni katkesi hänen kaatuessaan, ja minulla oli kädessäni vain lyhyt varrenpätkä. Ja toinen soturi oli jo kimpussani! Hän näytti suurelta kuin metsän puu katsahtaessani ylös ja minä menetin toivoni, tunsin kuolevani ja pimeyden kuilut näyttivät jo aukenevan. Heittäydyin maahan kätteni ja polvieni varaan ja pyörähdin koko painollani vastustajani jalkoja vasten sillä seurauksella, että tämä syöksyi suinpäin tantereeseen, ja ennenkuin hänen kätensä olivat koskettaneet maahan, olin minä jaloillani. Keihäs oli kirvonnut hänen kädestään. Sieppasin sen, ja kun hän alkoi nousta, iskin minä sen hänen selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, isäni, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli myös kuollut. Sitten minä kiiruhdin tieheni tohtimatta enää odottaa toisia, sillä olin uupunut ja rohkeuteni oli mennyt.

Noin sadan askeleen päässä horjui Baleka eteenpäin kädet levällään kuin henkilö, joka on juonut liian paljon olutta, ja kun tavoitin hänet, oli hän portista noin neljänkymmenen askeleen päässä. Mutta silloin hänen voimansa pettivät. Hän vaipui tajutonna maahan ja minä jäin seisomaan hänen viereensä, ja siihen minut olisi tapettukin, ellei sallimus olisi säätänyt toisin. Viivyttyään hetkisen kuolleiden toveriensa luona hyökkäsivät jäljellä olevat kaksi soturia minua kohti suunniltaan raivosta. Mutta samassa aukeni portti, ja joukko sotureita syöksyi ulos raastaen mukanaan vankia. Heidän perässään kulki eräs roteva mies, jolla oli leopardinnahka hartioillaan, nauraen, ja häntä seurasi viisi tahi kuusi neuvonantajaa, joilla kaikilla oli kiiltävä rengas pään ympärillä. Joukko sotureita päätti kulkueen.

Soturit huomasivat heti, että tappo oli tekeillä, ja ehdättivät paikalle juuri kun vainoojamme tavoittivat meidät.

"Keitä olette te, jotka rohkenette tappaa Elefantin asunnon portilla?" huudahtivat soturit. "Täällä on vain Elefantilla oikeus tappaa!"

"Olemme Makedaman miehiä", vastasivat ahdistajamme, "ja ajamme takaa näitä pahantekijöitä, jotka ovat tehneet kotonamme paljon pahaa ja murhiakin. Katso! Äsken he surmasivat kaksi toveriamme ja toisia viruu hengettöminä pitkin tietä. Salli meidän tappaa heidät."

"Kysy Elefantilta", vastasi soturi, "ja pyydä samalla, ettei sinuakin tapettaisi."

Tuo roteva päällikkö kuuli sanat ja astui lähemmäksi huomaten veren. Hän oli harvinaisen pitkä ja ryhdikäs, vaikka oli iältään aivan nuori vielä. Hän oli päätään pitempi kaikkia muita ja hänen rintansa oli yhtä leveä kuin kaksi tavallisen miehen rintaa yhteensä. Kasvot olivat kauniit ja tuimat, ja kun hän vihastui, säkenöivät hänen silmänsä kuin nuotiosta temmattu kekäle.

"Keitä ovat nämä, jotka uskaltavat panna pölyn pilveilemään porttieni edessä?" kysyi hän kulmiaan rypistäen.

"Oi Chaka, oi Elefantti!" vastasi joukon johtaja kumartaen melkein maahan saakka, "nämä vieraat soturit sanovat, että nuo ovat pahantekijöitä, joita tappamaan heidät on lähetetty."

"Hyvä!" sanoi hän. "Pahantekijät tapettakoon!"

"Me kiitämme sinua, oi suuri päällikkö!" sanoivat heimolaiseni, jotka olivat tulleet meitä tappamaan.

"Kuulitte sanani", vastasi hän, ja lisäsi soturien johtajan puoleen kääntyen: "Kun he ovat surmanneet pahantekijät, puhkaise heidän silmänsä ja käännä heidät aavikolle kotiinsa pyrkimään, koska he ovat rohjenneet kohottaa keihäänsä zulujen porteilla. Kaikukoon ylistyksenne, lapseni!" Ja hän purskahti nauruun soturien mutistessa: "Ou! hän on viisas, hän on suuri, ja hänen tuomionsa on kirkas ja kaamea kuin aurinko!"

Mutta heimolaiseni huusivat pelosta, sillä he eivät pyytäneet tämänkaltaista oikeutta.

"Katkaise heidän kielensäkin", sanoi Chaka. "Mitä? Täytyykö zulumaan sietää tuommoista meteliä? Ei kuunaan! Tuostahan karjakin säikähtyy ja lehmät synnyttävät keskosia. Toimeen, te mustat lurjukset! Tuossa on tyttö. Hän on tajuton ja avuton. Tappakaa hänet. Mitä? Epäröittekö? No, jos haluatte asiaa ajatella, niin annan teille miettimisen aikaa. Voidelkaa nuo miehet hunajalla ja sitokaa heidät muurahaispesään; huomenna he varmasti tietävät, mitä he tahtovat. Mutta tappakaa ensin nuo kaahatut sakaalit", ja hän viittasi minuun ja Balekaan. "He näyttävät väsyneiltä ja haluavat varmaankin levätä."

Siihen saakka olin ollut vaiti, mutta nyt puhuin, sillä soturit lähestyivät.

"Oi Chaka!" huudahdin minä. "Olen Mopo ja tämä on sisareni Baleka."

Vaikenin ja kaikki läsnäolijat purskahtivat nauruun.

"Hyvä on, Mopo ja sisaresi Baleka", sanoi Chaka julmasti. "Hyvää huomenta, Mopo ja Baleka, ja -- hyvää yötä myöskin!"

"Oi Chaka!" keskeytin minä. "Olen Mopo, Makedaman, langenien heimon päällikön poika, sama, joka antoi sinulle kerran kauan sitten vettä juodaksesi, kun olimme molemmat vielä pieniä. Silloin pyysit minua tulemaan luoksesi, kun olit kasvanut suureksi, ja vannoit suojelevasi minua etkä tekeväsi minulle mitään pahaa. Olen tullut sisareni mukanani, ja nyt pyydän, ettet riko kauan sitten antamaasi lupausta."

Puhuessani Chakan kasvojen ilme muuttui ja hän kuunteli tarkasti kuin mies, joka pitää kättään korvan takana. "Tuo ei ole valetta", lausui hän sitten. "Tervetuloa, Mopo! Saat olla koira majassani ja syödä kädestäni. Mutta sisarestasi en maininnut mitään. Miksi en antaisi tappaa häntä, kun vannoin tuhoavani koko heimosi sinua lukuunottamatta?"

"Koska hän on liian kaunis tapettavaksi, oi päällikkö!" vastasin minä rohkeasti, "ja koska rakastan häntä. Suo minulle se armonosoitus, että säästät hänet."

"Kääntäkää tyttö selälleen", sanoi Chaka. Ja soturit tekivät niin, jolloin hänen kasvonsa tulivat näkyviin.

"Et nytkään valehdellut, Makedaman poika", sanoi päällikkö. "Suostun pyyntöösi. Maatkoon hänkin suojassani ja luettakoon hänet sisarieni joukkoon. Kerro nyt tarinasi, mutta puhu totta."

Istahdin maahan ja kerroin hänelle kaikki, eikä hän kyllästynyt kuuntelemaan. Kun olin lopettanut, sanoi hän vain pahoittelevansa, että Koos-koirani oli saanut surmansa. Jos koira olisi vielä elänyt, olisi hän pannut sen isäni Makedaman majan harjalle, ja tehnyt siitä langenien heimon päällikön.

Sitten hän sanoi soturien johtajalle: "Peruutan sanani. Älköön noita langenisotureita silvottako. Toinen kuolkoon ja toinen menköön tiehensä. Kas tässä", hän viittasi mieheen, jonka soturit olivat raastaneet portista ulos, "kas tässä, Mopo, on mies, joka on osoittanut olevansa pelkuri. Eilen hävitettiin käskystäni eräs heittiöiden kylä -- ehkä te molemmat näitte sen kulkiessanne. Tämä ja kolme muuta ahdistivat erästä soturia, joka puolusti vaimoaan ja lapsiaan. Tämä koira pelkäsi kohdata häntä silmä silmää vasten, surmasi hänet heittokeihäällä ja tappoi sitten vaimon. Mitäpä siitä, mutta hänen olisi pitänyt taistella kuin mies silmä silmää vasten. Nyt suon hänelle sen kunnian. Hänen täytyy tapella kuolemaan saakka toisen kanssa noista heimolais-sioistasi." Ja hän viittasi keihäällään isäni miehiin. "Sitä, joka jää eloon, ajetaan takaa, kuten sinua on ajettu. Toisen sian lähetän kotiinsa viemään heimollesi terveiseni. Valitkaa, Makedaman lapset, kumpi teistä tahtoo elää."

Nyt sattui niin, että nuo miehet olivat veljekset ja rakastivat toisiaan, ja molemmat olivat halukkaat kuolemaan toisensa puolesta. Sentähden astuivat molemmat esiin sanoen tahtovansa tapella zulun kanssa.

"Mitä, onko sioillakin kunniantuntoa?" sanoi Chaka. "Sittenpä ratkaisen itse asian. Näette tämän keihään? Heitän sen ilmaan: jos se putoaa terälleen, on pitempi mies vapaa, ja jos se putoaa varrelleen, jääköön lyhyempi eloon. Kas niin!" Ja hän heitti tuon pienen keihään ilmaan pannen sen kiivaasti kieppumaan. Kaikki katselivat kuinka se pyöri ja putosi. Terä kosketti ensin maahan.

"Tule tänne", sanoi Chaka veljeksistä pitemmälle. "Kiiruhda takaisin Makedaman luo ja sano hänelle näin: 'Näin sanoo Chaka, Zulu-ka-Malandelan leijona. Vuosia sitten kieltäytyi heimosi antamasta minulle maitoa. Tänään ulvoo poikasi Mopon koira majasi katolla.' Mene!"

Mies kääntyi puristamaan veljensä kättä, katsahti minuun kulmiaan rypistäen ja lähti viemään noita pahaaennustavia terveisiä.

Silloin Chaka kääntyi zulun ja viimeisen ahdistajani puoleen ja käski heidän tapella. Tervehdittyään päällikköä raikuvin huudoin he hyökkäsivät toistensa kimppuun ja raivoisa taistelu alkoi, joka loppui siten, että heimolaiseni voitti zulun. Mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt hiukan hengähtää, hänen täytyi lähteä juoksemaan henkensä edestä viisi valikoitua juoksijaa kintereillään.

Mutta mies voitti heidätkin; hän mutkitteli sinne tänne jättäen vainoojat pian jälkeensä ja pelastui. Tulos ei suututtanut Chakaa lainkaan, ja minä luulen, että hän oli käskenyt miestensä juosta hitaasti. Chakan julmassa sydämessä oli vain yksi hyvä ominaisuus: hän tahtoi aina pelastaa urhoollisen miehen hengen, jos se vain kävi päinsä hänen tarvitsematta rikkoa sanaansa. Omasta puolestani olin iloinen, että heimolaiseni surmasi miehen, joka oli tappanut tuon kylässä joen toisella puolella tapaamamme kuolevan naisen lapset.

V.

MOPOSTA TULEE KUNINKAAN LÄÄKÄRI.

Näin, isäni, saavuimme minä Mopo ja sisareni Baleka Chakan, zululeijonan, luo. Olen kertonut nämä tapaukset sentähden niin tarkoin, että ne kuuluvat erottamattomasti kertomukseeni kansani kohtalosta. Saamme nähdä näiden tapausten välittömänä seurauksena olevan, että Umslopogaas Bulalio, teurastaja, ja Nada-kaunotar, joiden lemmentarina myös sisältyy kertomukseeni, syntyivät maailmaan -- ne olivat kuin siemen, josta kasvaa suuri puu. Sillä Nada oli tyttäreni eikä Umslopogaas, vaikka vain harvat tiesivät sen, ollut kukaan muu kuin Chakan poika, sisareni Balekan synnyttämä.

Kun Baleka oli tointunut pakomme aiheuttamasta uupumuksesta ja hänen kauneutensa oli palautunut entiselleen, otti Chaka hänet vaimokseen -- "sisarekseen," kuten hän heitä nimitti. Minut hän otti lääkärikseen, _izinyangakseen_, joita oli jo ennestään suuri joukko, ja taitoni miellytti häntä niin, että minusta tuli vihdoin hänen ylilääkärinsä. Tämä oli jo mahtava asema, jossa minulle karttui vuosien kuluessa paljon karjaa ja vaimoja, mutta se oli myös vaarallinen. Kun nousin aamulla terveenä ja reippaana, en voinut milloinkaan tietää, makaisinko illalla verissäni ja kankeana.

Chaka surmasi paljon lääkäreitä; tekivätpä nämä työnsä kuinka kunnollisesti hyvänsä, surmattiin heidät kuitenkin viimein. Useinhan sattui, että kuningas tunsi itsensä sairaaksi tahi masentuneeksi, jolloin nuo heittiöt, jotka olivat parannelleet häntä, saivat maistaa keihästä tahi kidutusta! Mutta minä selvisin aina taitavuuteni avulla, ja sitten minua suojeli myös tuo vala, jonka Chaka oli lapsena minulle vannonut. Ja asiat kehittyivät vihdoin sille kannalle, että minä seurasin kuningasta kaikkialle. Majani oli hänen majansa lähellä, istuin neuvotteluissa hänen takanaan ja taistelussa olin aina hänen läheisyydessään.

Ah, niitä taisteluja -- niitä taisteluja! Silloin osasimme tapella, isäni! Tuhansittain korppikotkia ja laumoittain hyenoita saattoi silloin seurailla rykmenttejämme, eikä yhdenkään tarvinnut poistua nälissään. En voi milloinkaan unhottaa ensimmäistä taistelua, jolloin seisoin Chakan vieressä. Se tapahtui heti sen jälkeen, kun hän oli rakentanut suuren kaupunkinsa Umhlatuzen etelärannalle. Zwide-niminen päällikkö ahdisti silloin kolmannen kerran kilpailijaansa Chakaa, joka samosi häntä vastaan kymmenen täysilukuisen rykmentin kanssa, joilla oli ensi kerran aseina lyhyet pistokeihäät.

Asema oli tämmöinen: pitkällä matalahkolla rinteellä meidän edessämme olivat Zwiden rykmentit, joita oli seitsemäntoista, koko näköpiiri oli mustana sotureita, ja niiden töyhdöt täyttivät ilman kuin lumi. Me olimme myös erään kukkulan rinteellä ja välillämme oli laakso, jonka läpi virtasi pieni joki. Koko yön pilkottivat tulet laakson poikki, ja sotureiden laulu kajahteli rinteiltä, ja kun harmaja aamu sarasti ja härät alkoivat ammua, nousivat rykmentit keihäsvuoteiltaan; soturit hyppäsivät ylös ja ravistivat kasteen hiuksistaan ja kilvistään -- niin! he nousivat! he olivat valmiit iloiseen kuolemaan. Rykmentti toisensa jälkeen järjestäytyi taisteluun.

Nuo lukemattomat keihäät, joita oli kuin tähtiä taivaalla, muodostivat valtavan vyön, ja kuin tähdet ne kimaltelivat ja välähtelivät. Aamutuuli virisi ja hyväili niitä ja soturien töyhdöt huojuivat tuulessa kuin lainehtiva viljapelto, sotureiden, jotka olivat kypsät keihäälle. Aurinko nousi kukkulan takaa ja loi punertavan valonsa punaisille kiiville punaten taistelukentänkin, ja päälliköiden töyhdöt olivat kuin taivaan veressä kastetut. He tiesivät, mitä se merkitsi, he näkivät tuon kuolon enteen, mutta ah, he vain nauroivat ilosta ajatellessaan alkavaa taistelua. Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut suloista saada kuolla keihäiden iskujen sadellessa? Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut ihanaa kuolla kuninkaan edestä? Kuolemalla voitto saavutetaan. Illalla on voitto oleva heidän morsiamensa ja ah, hänen povensa on hurmaava.

Kuule! Sotalaulu, _ingomo_, joka voimallaan huumaa miesten mielen, alkaa kaikua vasemmalta ja vyöryy rykmentistä toiseen kasvaen koko ajan, kunnes se jyrisee ukkosena:

Valmiit olemme kuolemaan, me kuninkaamme lapset, Sinä olet myöskin meikäläinen! Olemme zuluja, Leijonamme lapsia, Mitä! Vapisetko?

Samassa nähtiin Chakan kulkevan tarkastellen rivejä pitkin paälliköidensä, ylimystensä ja minun seuraamana. Hän muistutti käydessään suurta hirveä ja hänen katseensa ennusti kuolemaa, hänen nuuskiessaan ilmaa kuin suurta tappoa vainuava hirvi. Hän kohotti keihäänsä ja kaikkialla tuli hiljaista, laulun kaiku vain kiiriskeli vielä rinteillä.

"Missä ovat Zwiden lapset?" huusi hän ja hänen äänensä kajahti kuin härän mylvinä.

"Tuolla, isä", vastasivat rykmentit ja jokainen keihäs osoitti laakson poikki.

"He eivät tule", huusi hän jälleen. "Pitääkö meidän istua tässä odottamassa, kunnes tulemme vanhoiksi?"

"Ei, isä", vastattiin. "Hyökätkäämme!"

"Umkandhlun rykmentti astukoon esiin!" huusi hän kolmannen kerran ja samassa syöksähtivät Umkandhlun rykmentin mustat kilvet rivistöstä.

"Menkää, lapseni!" huusi Chaka. "Vihollinen on tuolla. Menkää älkääkä enää palatko!"

"Kuulemme, isä!" vastasivat soturit yhteen ääneen ja hyökkäsivät rinnettä alas kuin suunnaton lauma terässarvisia villieläimiä.

He syöksyivät joen poikki ja Zwiden joukot havahtuivat. Riveistä kuului huudahduksia, ja keihäiden kärkien kimmeltävät rivit välähtivät.

Ou! ne tulevat! Ou, joukot ovat iskeneet yhteen! Kuule kilpien jymyä! Kuule taistelun melskettä!

Rivit huojuvat. Umkandhlun rykmentti väistyy -- pakenee! Soturit syöksyvät takaisin joen poikki -- puolet rykmenttiä on kaatunut. Riveistämme kohoaa raivokas huuto, mutta Chaka vain hymyilee.

"Rivit auki! Rivit auki!" huutaa hän. "Tilaa Umkandhlun tytöille!" Ja soturit menevät maahanluoduin katsein rintamamme taakse.

Nyt hän kuiskaa jotakin ylimyksille. Nämä kiiruhtavat tiehensä, sanovat sanan Menziva-kenraalille ja päälliköille ja samassa hyökkää kaksi rykmenttiä suoraan rinnettä alas, kaksi rykmenttiä kiiruhtaa oikealle ja kaksi vasemmalle. Mutta Chaka jää kukkulalle kolmen jäljelläolevan rykmentin kanssa. Jälleen iskevät kilvet jymisten toisiaan vasten. Ah! nuo ovat urhoja: he tappelevat eivätkä pakene. Rykmentti toisensa jälkeen iskee heidän kimppuunsa, mutta he eivät väisty. Heitä kaatuu sadoittain, tuhansittain, mutta ei ainoakaan soturi näytä viholliselle selkäänsä, ja jokainen kaatuneemme maksaa viholliselle pari miestä. _Wow!_ isäni, nuo rykmentit tuhoutuivat viimeiseen mieheen. Niiden soturithan olivat tosin vain nuorukaisia, mutta ne olivat Chakan lapsia. Menziva oli hautautunut soturiensa ruumiiden alle. Semmoisia miehiä ei ole enää. Ne ovat kaikki kuolleet.

Mutta Chaka odottaa vieläkin. Hän katselee pohjoiseen ja etelään. Ja katso! Puiden välissä välähtelee keihäitä. Rykmenttimme hyökkäävät vihollisen sivustoja vastaan. He tappavat ja heitä tapetaan, mutta Zwiden soturit ovat urhoollisia ja niitä on paljon, ja me olemme joutua tappiolle.

Silloin lausuu Chaka ratkaisevan sanan. Päälliköt kuuntelivat ja soturit kurkottivat päitään kuullakseen.

Vihdoinkin on kajahtanut huuto: "_Eteenpäin Zulu-kansan lapset_!"

Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta, keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki, joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme. Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko valaise.

Sellaisia olivat taistelumme Chakan päivinä!

Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle. Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä. Silloin soturit tappoivat heidät kaikki -- heitä oli pari tuhatta miestä -- tappoivat pilkaten ja herjaten.

Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin portista sisälle.