Part 2

"Tahdotko tehdä tämän?" kysyi hän yhä kutkuttaen kurkkuani veitsensä kärjellä. "Tahdotko mennä hakemaan tuon koiran karjalauman ja ajaa sen kätköön erääseen varmaan talteen?" Hän mainitsi erään salaisen laakson, jonka vain harvat tiesivät. "Jos teet sen, niin minä säästän henkesi ja annan sinulle laumasta kolme lehmää. Jos kieltäydyt tahi petät minut, olen, niin totta kuin isäni henki minua auttakoon, keksivä jonkun keinon saattaakseni sinut hengiltä!"

"Täytän pyyntösi kernaasti, setäseni", vastasin minä. "Miksi et luottanut minuun? Jos olisin tiennyt, että halusit itse saada eläimet, niin en olisi pannut kortta ristiin. Tein sen vain pelosta, että voisitte ehkä menettää lahjanne."

"Et olekaan niin paatunut kuin luulin", murahti hän. "Nouse siis ja tee, mitä sanoin. Ehdit takaisin pari tuntia auringonnousun jälkeen."

Nousin ajatellen koko ajan, kannattaisiko yrittää hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta minä olin aseeton ja hänellä oli veitsi; jos siis sattumalta onnistuisinkin voittamaan hänet ja tappaisin hänet, sanottaisiin kaikkialla, että olin murhannut hänet, jolloin saisin maistaa assegain terää. Tein toisen suunnitelman. Menisin hakemaan karjan laaksosta, jonka henkeni oli neuvonut minulle, mutta enpä ajaisikaan eläimiä tuohon salaiseen kätköpaikkaan. Ei; ajaisin ne suorinta tietä kylään ja ilmaisisin Noman katalat aikeet isäni, tuon vieraan päällikön ja koko kansan kuullen. Mutta minä olin nuori silloin, enkä tuntenut Nomaa, joka oli ollut taikuri koko ikänsä eikä suinkaan vain huvin vuoksi. Oh! hän oli pirullinen ja viekas -- viekas kuin sakaali ja julma kuin leijona. Hän oli istuttanut minut lähelleen kuin nuoren vesan aikoen hoidella minua kuin pensasta, jonka latvat leikataan. Olin nyt kasvanut pitkäksi uhaten saattaa hänet varjoon, ja sentähden hän tahtoi hävittää minut juuria myöten.

Menin majani nurkkaan Noman pitäessä minua koko ajan silmällä ja otin käteeni keihään ja pienen kilpeni. Astuin sitten ulos kirkkaaseen kuutamoon ja hiivin hiljaa tieheni. Päästyäni kylästä aloin juosta laulaen koko matkan säikyttääkseni pois kaikki aaveet, isäni.

Noin tunnin ajan riensin nopeasti eteenpäin aavikon poikki, kunnes tulin kukkulan rinteelle, jossa viidakko alkoi. Puiden alla oli vielä hyvin pimeä ja minä lauloin kovemmin kuin ennen. Vihdoin löysin tuon kapean puhvelipolun, jota etsin, ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin pian aukealle, jota kuu valaisi, ja laskeuduttuani polvilleni maata tarkastamaan näin, ettei henkeni ollut valehdellut; maassa näkyi selvästi karjan jälkiä. Jatkoin matkaani ilomielin, kunnes saavuin pieneen notkoon, jonka läpi puro solisten virtasi. Ääni vaimeni välistä heikoksi kuiskaukseksi, ja kuului taas tavattoman selvästi. Karjan polkema tie näkyi nyt hyvin, pensaat olivat taittuneet ja ruoho oli tallattu maahan. Hetkisen kuljettuani tapasin vesilammikon. Tunsin sen heti -- henkeni oli näyttänyt sen minulle, ja tuolla uiskenteli hukkunut härkä takajalka juurikan haarautumassa kiinni. Kaikki oli aivan niin kuin olin hengessäni nähnyt.

Katselin ympärilleni ja silmäni keksivät heti jotakin. Näin aamunkoiton heikon valon välähtävän härän sarvissa. Samassa yksi härkä puhalsi voimakkaasti, nousi ja pudisteli kastetta nahastaan. Se näytti elefantin kokoiselta aamun hämärässä ja sumussa.

Kokosin ne kaikki -- niitä oli seitsemäntoista?- ja lähdin ne edelläni taivaltamaan kylää kohti. Aamu valkeni nopeasti ja aurinko oli jo ollut ainakin tunnin ylhäällä, kun tulin kohtaan, josta minun olisi pitänyt kääntyä, jos tahdoin kätkeä karjan Noman määräämään paikkaan. Mutta se ei ollut tarkoitukseni. Olin päättänyt ajaa eläimet kylään ja sanoa kaikille, että Noma oli varas. Istahdin levähtämään hetkeksi, sillä olin väsynyt, ja siinä istuessani kuulin äkkiä melua ja katsoin ympärilleni. Lähellä olevalle kunnaalle ilmestyi joukko miehiä, Noma ja tuo vieras päällikkö, joka omisti karjan, etunenässä. Nousin ja odotin ihmeissäni, mutta siinä seistessäni he karkasivat minua kohti kiljuen ja keihäitään heiluttaen.

"Tuolla hän on!" huusi Noma. "Tuolla hän on, tuo poika-lurjus, jota olen hoivannut häpeäkseni. Mitä minä sanoin teille? Enkö sanonut, että hän on varas? Niin, niin! Tunnen sinut ja temppusi, Moposeni! Katsokaa! Hänhän aikoi varastaa eläimet! Hän tiesi koko ajan, missä ne olivat, ja nyt hän ajaa niitä johonkin kätköpaikkaan. Kyllähän niillä olisi saanut vaimon maksetuksi, eikö niin, sinä viekastelija?" Hän hyökkäsi minua kohti sauva koholla, ja tuo raivosta sähisevä vieras päällikkö seurasi häntä sokeasti.

Nyt ymmärsin kaikki, isäni. Sanomaton raivo valtasi sydämeni, maailma alkoi pyörähdellä silmissäni ja minusta näytti kuin punainen vaate olisi häilynyt edessäni. Saman huomion olen tehnyt aina, kun minun on täytynyt tapella. Karjaisin vain yhden sanan: "Valehtelija!" ja syöksyin häntä vastaan. Noma ei pysähtynyt. Hän iski minua sauvallaan, mutta minä torjuin iskun pienellä kirveliäni ja löin takaisin. Hei! Iskuni osui, Noman kallo sattui nuijani tielle ja hän kaatui kuolleena jalkoihini. Kiljaisin toisen kerran ja hyökkäsin päällikön kimppuun. Hän heitti minua keihäällään, mutta ei osunut, ja seuraavassa silmänräpäyksessä iskin minä suoraan hänen päätänsä kohti. Hän kohotti kilven suojakseen, mutta hyvin tähdätty iskuni sattui kaataen hänet tajutonna maahan. En tiedä, isäni, elikö hän vai oliko hän kuollut, mutta kun hänen kallonsa oli niitä maailman paksuimpia, luulen, että hän eli. Heidän seuralaistensa seistessä siinä hämmästyksestä vielä aivan ymmällään minä käännyin ja pakenin tuulen nopeudella. Silloin hekin havahtuivat ja lähtivät jälkeeni koettaen osua minuun keihäillään ja saada minut kiinni, mutta kukaan ei voinut tavoittaa minua -- ei kukaan. Kiidin kuin tuuli, kuin koirain ahdistama hirvi minä riensin, ja pian vainoojieni huudot alkoivat vaimenemistaan vaimeta, kunnes olin vihdoin kaukana heidän näkyvistään ja aivan yksinäni.

III.

MOPON UHKAROHKEA PALUU.

Heittäydyin nurmikolle ja huohotin, kunnes saatoin jälleen hengittää säännöllisesti; sitten lähdin liikkeelle ja kätkeydyin erään rämeikön kaislikkoon, jossa makasin koko päivän tilannetta pohtien. Mitä oli tehtävä? Olin nyt turvaton kuin kolostaan karkoitettu sakaali. Jos palaisin heimoni luo, tapettaisiin minut varmasti, sillä minuahan pitivät kaikki varkaana. Saisin verelläni maksaa Noman kuoleman, mikä ei minua suinkaan miellyttänyt, vaikka olinkin kuolemaan saakka murheellinen. Siinä mietiskellessäni johtui mieleeni Chaka, tuo poika, jolle olin antanut vettä kauan sitten. Olin kuullut hänestä; hänen nimensä tunnettiin kaikkialla, ruoho ja metsän puut puhuivat hänestä ja ilmakin oli täynnä hänen nimensä kunniaa. Hänen sanansa ja äitini näky alkoivat toteutua. Umtetwain avulla hän oli päässyt isänsä Senzangaconan valtaistuimelle ja oli jo karkoittanut amaquabe-heimon vanhoilta asuinsijoiltaan; parhaillaan hän soti Zweeteä, endwande-heimon päällikköä, vastaan ja oli vannonut hävittävänsä tuon heimon niin tyyten, ettei kukaan voisi löytää siitä jälkeäkään. Nyt muistin Chakan lupauksen tehdä minusta mahtava mies, ja että lihoisin ja hyötyisin hänen varjossaan. Päätin jo nousta ja lähteä taivaltamaan hänen luokseen. Hän ehkä surmaisi minut; no, mitäpä siitä -- lähden kuin lähdenkin. Mutta sydämeni pakotti minua toisaalle. Maailmassa oli vain yksi, jota rakastin -- sisareni Baleka. Isäni oli kihlannut hänet naapuriheimon päällikölle, mutta minä tiesin, että tuo avioliitto oli sisarelleni hyvin vastenmielinen. Ehkäpä hän lähtisi mukaani, jos voisin päästä hänelle kertomaan, mihin aioin mennä. Päätin ainakin koettaa.

Odotin pimeään saakka, jolloin lähdin piilopaikastani ja hiivin kuin sakaali kylää kohti. Kasvitarhassa viivyin hetkisen ja söin puolikypsiä maissinjyviä, sillä olin sangen nälkäinen. Sitten jatkoin matkaani, kunnes saavuin kylään. Erään majan edessä istui muutamia miehiä nuotion ääressä jutellen. Hiivin lähelle hiljaa kuin käärme ja kätkeydyin pensaan taakse. Tiesin, etteivät miehet voisi minua nähdä ollessani valopiirin ulkopuolella, ja minä halusin kuulla mitä he puhelivat. Kuten olin arvannutkin keskusteltiin minusta ja minua nimitettiin monella tavoin. Sanottiin minun saattavan heimolleni vain onnettomuutta, kun olin tappanut Noman kaltaisen mahtavan taikurin, ja tuon vieraan päällikön heimolaiset vaativat myös hyvitystä hyökkäykseni johdosta hänen kimppuunsa. Kuulin sitäpaitsi, että isäni oli käskenyt kaikki miehet koolle huomisaamuksi ajamaan minua takaa ja tappamaan minut missä hyvänsä minut vain tavattaisiin. "Ah!" ajattelin minä, "metsästäkää te vain, mutta mitään ette tule saamaan." Samassa alkoi nuotion ääressä makaava koira nuuskia ilmaa. Olin unohtanut koirat kokonaan lähestyessäni kylää; kokemuksen puute, näetkös, isäni. Koira nousi ylös ja nuuski nuuskimistaan ja alkoi vihdoin murista katsoen herkeämättä minuun päin, niin että pelästyin.

"Mitähän tuo koira oikein murisee?" sanoi joku vierustoverilleen. "Menehän katsomaan." Mutta tämä nuuskasi parhaillaan eikä ollut halukas nousemaan. "Menköön koira itse katsomaan", ärähti hän; "mitäpä hyötyä koirasta on, ellei se kykene itse ottamaan varasta kiinni."

"Usu kiinni sitten", sanoi edellinen puhuja koiralle, joka hyökkäsi haukkuen eteenpäin. Silloin näin sen: Kooshan se oli, minun oma koirani ja oikein hyvä koira. Maatessani siinä liikkumattomana, tietämättä oikein, mitä tehdä, se vainusi minut, taukosi haukkumasta ja juosten pensaan ympäri löysi minut ja alkoi nuolla kasvojani. "Ole hiljaa, Koos!" kuiskasin minä, ja se paneutui heti maahan viereeni.

"Mihin se koira nyt hävisi?" sanoi mies, joka oli ensin puhunut. "Onko se noiduttu, kun lakkaa äkkiä haukkumasta, eikä tule takaisinkaan?"

"Katsotaanpa", sanoi toinen nousten keihäs kädessään. Olin hirveästi peloissani, sillä ajattelin, että he joko saisivat minut heti kiinni tahi täytyisi minun jälleen juosta henkeni edestä. Mutta kun hyppäsin ylös karatakseni tieheni, ilmestyi suuri musta käärme minun ja miesten väliin ja luikerteli majoja kohti. Miehet hypähtivät säikähtyneinä syrjään ja lähtivät sitten kaikki seuraamaan käärmettä, sanoen, että sitähän koira olikin haukkunut. Käärme oli epäilemättä minun hyvä suojelushenkeni, joka tuli tässä haahmossa minua pelastamaan.

Kun he olivat menneet, hiivin toisaalle, ja Koos seurasi minua. Ensin aioin tappaa koiran, jottei se ilmaisisi minua, mutta kun kutsuin sen luokseni iskeäkseni sitä nuijallani päähän, istahti se eteeni häntäänsä heiluttaen ja katseli minua ikäänkuin hymyillen; en voinut täyttää aiettani. Ajattelin,että käyköön miten käy, ja me jatkoimme yhdessä matkaamme. Suunnitelmani oli tämmöinen: ensin päätin hiipiä majaani noutamaan keihääni ja nahkapeitteen ja sitten täytyi minun koettaa päästä yhteyteen sisareni Balekan kanssa. Majani oli luultavasti aivan autio, sillä olin asunut yksinäni, ja Noman majat olivat vähän matkan päässä hiukan oikealle. Saavuin kaisloista tehdylle aitaukselle, joka oli majojen ympärillä. Ketään ei näkynyt portilla, joka ei ollut suljettu orjantappurapensailla, kuten tavallisesti. Tehtävä oli ollut minun huolenani, ja nyt olin ollut poissa.

Käskin koiran paneutua maahan ulkopuolelle ja astuen rohkeasti sisään saavuin majani ovelle ja kuuntelin. Maja oli tyhjä eikä hengähdystäkään kuulunut. Hiivin sisään ja aloin hakea keihäitäni, vesiastiaani ja villapielustani, jonka olin tehnyt niin huolellisesti, etten tahtonut luopua siitä. Löysin pian kaikki. Sitten aloin etsiä nahkapeitettäni ja haparoidessani koski käteni johonkin kylmään. Hätkähdin kovin ja tunnustelin sitten tarkemmin. Tunsin miehen kasvot -- kuolleen kasvot, Noman, jonka olin tappanut ja joka oli asetettu majaani hautausta odottamaan.

Oh! kuinka säikähdin, sillä pimeässä oli kuollut Noma pahempi kuin elävä. Olin juuri lähtemäisilläni pakoon, kun kuulin äkkiä naisten ääniä oven ulkopuolelta. Tunsin äänet; puhujat olivat Noman molemmat vaimot, ja toinen sanoi menevänsä valvomaan miehensä ruumiin ääreen. Nyt olin todellakin satimessa, sillä ennenkuin kerkesin ryhtyä mihinkään, pimeni oviaukko, ja lihavan naisen huohotuksesta minä kuulin, että Noman ensimmäinen vaimo oli kumartunut ja tunkeutui parhaillaan sisään. Samassa hän olikin majassa ja heittäytyi ruumiin viereen semmoiseen asentoon, etten voinut päästä ovelle, alkaen valittaa suurta murhettaan ja kirota minua. Ah, hän ei tiennyt, että kuuntelin. Olin pitkälläni Noman pään takana ja pelko pani aivoni toimimaan nopeasti. Tuon naisen läsnäollessa en enää pelännyt kuollutta niin paljon, ja muistaessani, minkälainen lurjus tämä oli ollut, minä päätin antaa hänen tehdä vielä viimeisen kepposen. Työnsin käteni hänen olkapäidensä alle ja nostin hänet istumaan. Kuullessaan liikettä nainen päästi omituisen kurkkuäänteen.

"Oletko hiljaa, senkin vanha haaska!" sanoin minä matkien Noman ääntä. "Etkö voi antaa minun olla kuoltuanikaan rauhassa?"

Hän valahti voimatonna maahan ja alkoi sitten kirkua minkä keuhkoista lähti.

"Mitä! Rohkenetko vielä huutaakin?" sanoin minä jälleen Noman äänellä, "sittenpä opetan sinua olemaan vaiti." Ja minä tyrkkäsin ruumiin hänen päällensä.

Silloin hän pyörtyi, enkä tiedä, tulikokaan hän enää tajuihinsa. Nyt hän oli ainakin vaiti. Sieppasin peitteen -- huomasin myöhemmin, että se oli Noman parhain, basutojen tekemä valikoiduista nahoista ja kolmen härän arvoinen -- ja pakenin Koos kintereilläni.

Isäni Makedaman majat olivat parin sadan askeleen päässä ja minun täytyi päästä sinne, sillä sisareni Baleka nukkui siellä. En tohtinut mennä portin kautta, koska siellä oli aina yksi mies vahdissa. Tunkeuduin kaisla-aitauksen läpi keihääni avulla ja ryömin majalle, jossa Baleka nukkui muutamien sisarpuoltensa kanssa. Tiesin, missä hänen oli tapana nukkua ja millä kohtaa hänen päänsä oli. Paneuduin kyljelleni ja aloin hyvin varovasti kaivaa reikää majan seinään. Työ sujui hitaasti, sillä seinä oli paksu, mutta vihdoin olin kaivanut melkein läpi. Taukosin, sillä tulin ajatelleeksi, että Baleka oli voinut muuttaa nukkumapaikkaansa, jolloin olisin herättänyt jonkun toisen tytön. Päätin jo luopua aikeistani ja paeta yksin, kun samassa kuulin jonkun heräävän ja alkavan itkeä seinän toisella puolella. "Ah", ajattelin, "tuo on Baleka, joka suree veljeään!" Panin suuni reikään ja kuiskasin:

"Baleka sisareni! Baleka, älä itke! Minä, Mopo, olen täällä. Älä virka sanaakaan, mutta nouse. Tule ulos ja ota nahkapeite mukaasi."

Baleka oli hyvin ymmärtäväinen tyttö; hän ei huudahtanutkaan, kuten useimmat tytöt olisivat tehneet. Ei; hän käsitti ja odotettuaan hetkisen hän nousi ja hiipi ulos peite käsivarrellaan.

"Miten olet täällä, Mopo?" kuiskasi hän. "Sinut varmasti tapetaan!"

"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"

Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan viimeisen matkani -- että viet minut kuolemaani."

Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki zulu-heimon aluetta kohti.

IV.

MOPON JA BALEKAN PAKO.

Vaelsimme koko yön, kunnes koirakin väsyi, ja päiväksi piilouduimme erääseen maissipeltoon, sillä pelkäsimme jonkun näkevän meidät. Iltapäivällä kuulimme ääniä ja kurkistaen maissin runkojen välistä me näimme joukon isäni miehiä, jotka olivat meitä etsimässä. He menivät lähellä olevaan kylään kysymään, oliko meitä nähty, minkä jälkeen emme nähneet heitä pitkään aikaan. Yöllä vaelsimme jälleen eteenpäin, mutta oli varmaankin kohtalon sallimus, että kohtasimme erään vanhan vaimon, joka katsoi meihin omituisesti sanomatta kuitenkaan mitään. Kuljimme sitten yötäpäivää, sillä me tiesimme, että tuo vanha vaimo antaisi meidät ilmi vainoojillemme, jos hän tapaisi nämä, ja niin kävikin. Kolmannen päivän iltana tulimme eräälle maissipellolle ja näimme, että vilja oli tallattu maahan. Katkenneiden runkojen seassa lepäsi hyvin vanhan miehen ruumis, joka oli niin täynnä keihäänpistoja kuin siili piikkejä. Olimme suuresti ihmeissämme ja kiiruhdimme edelleen. Silloin huomasimme, että kylä, johon pelto kuului, oli poltettu poroksi. Hiivimme lähemmäksi ja -- ah! minkä surullisen näyn näimmekään! Myöhemmin totuimme sellaisiin näkyihin.

Kaikkialla makasi kuolleita kymmenittäin -- vanhuksia, nuorukaisia, lapsia ja naisia pienokaiset rinnoillaan -- siellä poltettujen majojen välissä keihäiden lävistäminä. Maa oli punainen heidän verestään ja punaisilta näyttivät hekin laskevan auringon valossa. Oli kuin suuri henki eli Umkulunkulu olisi sivellyt maan verisellä kädellä. Baleka alkoi itkeä, väsynyt kun oli, tyttö raukka, ja me löysimme vain ruohoa ja vihreitä jyviä syödäksemme.

"Täällä on käynyt vihollinen", sanoin minä ja puhuessani olin kuulevinani valitusta murretun kaisla-aitauksen takaa. Menin katsomaan. Siellä makasi nuori nainen; hän oli pahoin haavoittunut, mutta eli vielä, isäni. Lähellä makasi eräs mies kuolleena ja hänen ympärillään toisia, jotka kuuluivat johonkin toiseen heimoon; hän oli kaatunut taistellen. Naisen edessä oli kolmen lapsen ruumiit, neljäs, joka oli vielä aivan pieni, lepäsi hänen rinnoillaan. Katselin häntä, ja hän valitti jälleen avaten silmänsä, jolloin hän huomasi minut seisoessani hänen vieressään keihäs kädessä.

"Tapa minut sukkelaan!" sanoi hän. "Etkö ole jo tarpeeksi kiduttanut minua?"

Sanoin olevani vieras enkä tahtonut tappaa häntä.

"Tuo sitten minulle vettä", pyysi hän; "tuolla kylän takana on lähde."

Kutsuin Balekan paikalle ja kiiruhdin astioineni lähteelle. Lähteessä oli ruumiita, mutta minä vedin ne pois, ja kun vesi oli hiukan selvennyt, täytin maljani ja kiiruhdin takaisin haavoittuneen luo. Hän joi ja voimistui hiukan -- vesi virkisti.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin minä.

"Zulujen päällikön Chakan soturit tulivat ja tuhosivat meidät", vastasi nainen. "He hyökkäsivät kimppuumme tänä aamuna päivän koittaessa, kun vielä nukuimme majoissamme. Heräsin taistelun melskeeseen. Nukuin mieheni ja lasteni vieressä, jotka lepäävät tuossa. Miehelläni oli keihäs ja kilpi. Hän oli urhoollinen. Katsokaa, hän kuoli sankarin lailla, hän tappoi kolme noita zulu-paholaisia, ennenkuin itse kaatui. Sitten he karkasivat minun kimppuuni ja tappoivat lapseni ja iskivät minua, kunnes luulivat minua kuolleeksi. Kun hävitys oli täydellinen, poistuivat he. En tiedä, miksi he tulivat, mutta luulen syynä olevan sen, ettei päällikkömme tahtonut lähettää väkeä Chakan avuksi Zweeteä vastaan."

Hän vaikeni huudahtaen tuskallisesti ja kuoli. Sisareni itki ja minäkin olin liikutettu. "Ah", ajattelin minä, "suuri henki on varmaankin hyvin paha. Muuten ei tämmöistä voisi tapahtua." Silloin ajattelin niin, isäni, mutta nyt ajattelen toisin. Emme ymmärtäneet suuren hengen tarkoitusta, siinä kaikki. Olin silloin vielä nuori ja arkasydäminen, mutta myöhemmin, kuten jo sanoin, minä totuin tuommoisiin näkyihin. Minua ei voinut mikään liikuttaa, ei mikään. Chakan päivinä olivat kaikki virrat verensekaiset -- niin, meidän täytyi vettä etsiessämme aina tarkastaa, oliko se puhdasta, ennenkuin joimme. Silloin oppivat ihmiset kuolemaan eivätkä nurisseet. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Kerranhan oli kuitenkin kuoltava. Kuolemasta ei kannata välittää, ei rahtuakaan, mutta syntymisen laita on toisin. Syntymisemme maailmaan on erehdys, isäni.

Pysähdyimme kylään yöksi, mutta emme voineet nukkua, sillä kaatuneiden henget harhailivat ympärillämme huudellen toisilleen. Olihan aivan luonnollista, että he tekivät niin, miehet hakivat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Mutta me pelkäsimme heidän olevan vihoissaan meille, kun olimme tunkeutuneet heidän kyläänsä, niin että painauduimme lujasti toisiimme pelosta vavisten. Koos vapisi myöskin ja ulvoi silloin tällöin valittavasti. Mutta henget eivät näyttäneet huomaavan meitä ja aamupuoleen yötä heidän huutonsa hiljenivät.

Ensimmäisen valonkajastuksen ilmestyessä taivaalle me nousimme ja kuljettuamme hetkisen sinne tänne mutkitellen kuolleita välttääksemme me olimme pian aavikolla jälleen. Tie Chakan luo oli nyt helppo löytää, sillä soturit ja ryöstetty karja olivat polkeneet maahan leveän tien, ja silloin tällöin tapasimme jonkun kuolleen soturin, joka oli surmattu sentähden, ettei ollut haavojensa takia kyennyt pysymään joukon mukana. Minua alkoi epäilyttää, oliko lainkaan viisasta mennä Chakan luo, sillä kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet, minä aloin pelätä, että hän tappaisi meidät. Mutta kun meillä ei ollut mihin mennä, sanoin minä, että jatkaisimme matkaamme, kunnes jotakin tapahtuisi.

Voimamme alkoivat olla lopussa, ja Baleka sanoi, että meidän olisi parempi heittäytyä maahan kuolemaan päästäksemme kaikista vaivoista. Istahdimme erään lähteen reunalle. En tahtonut sentään vielä kuolla, vaikka se olisikin ollut kaikista parasta, kuten Baleka sanoi. Istuessamme siinä hävisi Koos lähellä olevaan pensaikkoon ja samassa minä näin sen hyppäävän jonkun kimppuun ja kuulin meteliä. Kiiruhdin katsomaan -- koira oli yhdyttänyt itsensä kokoisen metsävuohen, joka oli nukkunut pensaikossa. Lävistin eläimen keihäälläni ja huudahdin ilosta, sillä nythän meillä oli syötävää.

Nyljin otuksen ja leikkasin sen reidestä pitkiä viipaleita, jotka huuhdoimme lähteessä ja söimme raakoina, sillä meillä ei ollut tulta, millä olisimme voineet keittää ruokamme. Raaka liha on kylläkin vastenmielistä syödä, mutta me olimme niin nälissämme, ettemme välittäneet mistään, ja liha virkisti meitä. Syötyämme niin paljon kuin jaksoimme me nousimme ja peseydyimme lähteessä, mutta ollessamme melkein valmiit katsahti Baleka äkkiä ylös ja huudahti kauhusta. Sillä edessämme erään kunnaan laella noin kymmenen keihäänheiton päässä oli kuusi aseistettua oman heimoni miestä -- isäni Makedaman lapsia -- jotka vielä vainosivat meitä vangitakseen tahi tappaakseen meidät. He huomasivat meidät -- huudahtivat ja hyökkäsivät kohti. Hypähdimme ylös ja syöksyimme aavikolle -- juoksimme kuin hirvet, sillä pelko terästi jalkamme.

Edessämme ei ollut mitään esteitä ja maa vietti loivasti Umfolozi-jokea kohti, joka polveili tasangon halki suuren ja kimmeltävän käärmeen lailla. Toisella puolella maa alkoi jälleen nousta emmekä tienneet, mitä äyräiden takana mahtoi olla, mutta me ajattelimme, että Chakan kylät olivat sielläpäin. Riensimme jokea kohti -- mihinkäpä muualle, Ja soturit tulivat perässämme. He pääsivät yhä lähemmäksi; he olivat täysissä voimissaan ja raivoissaan sentähden, että olivat joutuneet niin kauas kotoa. Juoksimme henkemme edestä, mutta he vain lähenivät. Saavuimme joen äyräälle, joki oli tulvillaan ja peloittavan leveä. Ylempänä oli vahva niva, jossa vesi velloi näkymättömien louhien synnyttämissä vaahtoisissa pyörteissä; alempana kohisi koski, jonka hyrskyistä ei kukaan olisi voinut hengissä selvitä; välillä oli tyyni suvanto, jossa oli kuitenkin vahva virta.

"Ah, veljeni, mitä nyt teemme?" huohotti Baleka.

"Muuta valittavaa ei ole kuin joko sortua heimolaistemme keihäisiin, tahi koettaa päästä joen yli", vastasin minä.

"On helpompi hukkua kuin kuolla keihäisiin", sanoi Baleka.

"Hyvä on. Osaammehan ainakin uida ja tulkoot isäimme henget avuksemme."

Vein hänet suvannon yläpäähän ja heitettyämme rannalle peitteet ja kaikki tavaramme -- paitsi keihästäni, jonka otin hampaideni väliin -- me syöksyimme veteen ja kahlasimme niin kauas kuin voimme. Vesi ulottui pian rintaan saakka ja astuttuamme pari askelta vielä me aloimme uida toista ranta kohti Koos edellämme.

Samassa ilmestyivät soturitkin törmälle.

"Ah, te veitikat!" huusi eräs, "lähdittekö uimaan! Uikaa vain, mutta te hukutte varmasti, ja ellette huku, niin me tapamme teidät, sillä me tiedämme kahlaamon, ja otamme teidät kiinni! Nitistämme teidät, vaikka meidän täytyisi juosta perässänne maailman ääriin." Ja hän sinkautti meitä kohti keihäänsä, joka sujahti väliimme välähtäen kuin salama.