Part 1

MUSTA SANKARI

Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet

Kertomus zulukaffereista

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Englanninkielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö kirja, 1922.

SISÄLLYS:

Lukijalle. I. Chaka-poikasen ennustus. II. Mopo pulassa. III. Mopon uhkarohkea paluu. IV. Mopon ja Balkan pako. V. Moposta tulee kuninkaan lääkäri. VI. Umslopogaasin syntymä. VII. Umslopogaas kuninkaan edessä. VIII. Taikureiden tappio. IX. Umslopogaasin katoaminen. X. Mopon koetus. XI. Balekan neuvo. XII. Susi-Galazin tarina. XIII. Galazista tulee susien kuningas. XIV. Susi-veikot. XV. Kuninkaan miesten kuolema. XVI. Umslopogaas lähtee taistelemaan tapparasta. XVII. Umslopogaasta tulee kirveskansan päällikkö. XVIII. Balekan kirous. XIX. Masilo siirtyy Duguzaan. XX. Mopo neuvottelee prinssin kanssa. XXI. Chakan kuolema.

LUKIJALLE.

Kirjoittaessaan tämän kirjan on tekijällä ollut muukin tarkoitus kuin vain luoda julma kertomus villikansan elämästä. Ollessaan vielä nuorukainen oli hänellä onni päästä Etelä-Afrikkaan. Siellä hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, jotka olivat eläneet neljäkymmentäkin vuotta zulukansan keskuudessa, jonka historian, sankarit ja tavat he tarkoin tunsivat. Heiltä hän kuuli paljon taruja ja kertomuksia, joista nykyjään puhutaan vain aniharvoin ja jotka pian unohtuvat kokonaan. Silloin zulut olivat vielä yhtenäinen kansa, mutta nyt on heidät hävitetty ja valkoisten vallanpitäjien tarkoitus onkin kuolettaa kokonaan sotainen henki, josta tuo kansa oli tunnettu, ja kehittää sen tilalle harrastus rauhantoimiin. Zulujen sotalaitos, luultavasti ainoa laatuaan koko maailmassa, kuuluu jo menneisyyteen; se ja sen kannattajat ovat menneet iäiseen hiljaisuuteen, Ulundin luo. Chaka loi sen alkaen pienenpienestä joukosta. Kun hän esiintyi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, oli hän vain pienen heimon päällikkö, ja kun hän kuoli vuonna 1828 veljiensä Umhlanganan ja Dingaanin ja palvelijansa Mopon tahi Umbopon, kuten häntä myöskin nimitettiin, keihäiden lävistämänä, oli hän koko Etelä-Afrikan valtijas, ja sanotaan hänen surmanneen toista miljoonaa ihmistä valtaansa pyrkiessään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Etelä-Afrikka verraten tiheästi asuttu. Chakan hallituksen aikana asukasluku pieneni tuntuvasti. Tässä kirjassa on koetettu kuvata tuon suuren neron ja samalla mitä julmimman ihmisen todellista luonnetta ja myös esittää tosikuva hänen veljestään ja seuraajastaan Dingaanista. Tekijän tarkoitus on sitäpaitsi ollut esittää kertomuksen muodossa niitä syitä, aatteita ja tarkoitusperiä, jotka innoittivat näitä kuninkaita ja heidän kannattajiaan, ja saattaa julkisuuteen Afrikan historian tapahtumia, joista nykyjään mainitaan vain muutamissa harvoissa selostuksissa.

On selvää, että sellainen tehtävä on ollut vaikea, koska tekijän on joksikin ajaksi täytynyt unohtaa sivistysasteensa kokonaan ja ajatella ja puhua muinaisen zulun tavoin. Hienostuneen aikakautemme vuoksi ei kaikkia zulutyrannien harjoittamia julmuuksia voi selostaa, ja niiden yksityiskohtia on sentähden paljon supistettu. Kerrotut tapahtumat ovat useimmat pohjaltaan tosia. "Mustalla sankarilla" ei tässä suinkaan tarkoiteta Chakaa, vaan Umslopogaasia, jonka voinee sanoa esittävän zulurotua sen miehekkäimmässä ja jaloimmassa muodossa. Toivomme nuorten lukijain kiintyvän seuraamaan hänen kohtaloitaan.

I.

CHAKA-POIKASEN ENNUSTUS.

Pyydät minua, isäni, kertomaan sinulle tarinan nuoresta Umslopogaasista, Rautakuningattaren eli Itkuntekijä-nimisen tapparan haltijasta, jota sanottiin Bulalio tappajaksi, ja hänen rakkaudestaan Nadaan, zulujen ihanimpaan impeen. Tarina on pitkä, mutta tehän viivytte täällä vielä monta iltaa, ja jos minun suodaan elää niin kauan, että ehdin kertoa sen, niin minä kerron sen kokonaan. Karaise siis sydämesi, isäni, sillä tarinani on hyvin surullinen; vielä nytkin, kun muistelen Nadaa, hiipivät kyyneleet vanhoja silmiäni pimittävän jään läpi.

Tiedätkö isäni, kuka minä olen? Mitenkäpä sen tietäisit. Ajattele, että olen vanha, vanha Zweete-niminen taikuri. Niin ovat muutkin luulleet jo vuosikausia, mutta Zweete ei ole oikea nimeni. Vain harvat ovat tienneet sen, sillä minä olen salannut sen sydämeni sisimpään, ja vaikka minä elän nyt valkoisen miehen lain turvissa, ja suuri kuningatar on hallitsijani, voi assegai löytää tiensä rintaani. Sentähden ei kukaan enää tiedä oikeata nimeäni.

Katsele tätä kättä, isäni -- ei, ei tätä, jonka tuli on kuivettunut; katsele oikeata kättäni. Sinä näet sen, mutta en minä, joka olen sokea. Kuitenkin näen sen vielä hengessäni sellaisena kuin se kerran oli. Niin! Näen sen vahvana ja punaisena -- punaisena kahden kuninkaan verestä. Kuule isäni; kumarru lähemmäksi ja kuule. Minä olen Mopo -- ah! Tunsin, kuinka hätkähdit; hätkähdit kuin mehiläisrykmentti, kun Mopo kulki sen rivejä tarkastellen kädessään assegai, jonka terältä Chakan sydänveri hitaasti tipahteli maahaan. Olen Mopo, hän, joka tappoi Chaka-kuninkaan. Tapoin hänet prinssien Dingaanin ja Umhlanganan kanssa, mutta kuolinhaavan iskin minä, ja ilman minua ei häntä olisi milloinkaan surmattukaan. Hänet minä tapoin prinssien kanssa, mutta Dingaanin minä ja eräs toinen tapoimme yksinämme.

Mitä sanoittekaan? "Dingaanhan kuoli Tongolan luona."

Aivan niin, hän kuoli, mutta ei siellä; hän kuoli kummitusvuorella; hän lepäsi tuon vanhan kivettyneen velhottaren povessa, joka istuu siellä korkealla maailman loppua odottaen. Mutta minä olin myös kummitusvuorella. Silloin olivat jalkani vielä nopeat eikä kostoni suonut minulle yön lepoa. Kuljin koko päivän ja illalla minä löysin hänet, minä ja eräs toinen, ja me tapoimme hänet -- ah! ah!

Miksi kerron sinulle tämän? Mitä tekemistä tällä on Umslopogaasin ja Nadan rakkauden kanssa? Sanon sen. Tapoin Chakan sisareni Balekan tähden, joka oli Umslopogaasin äiti, ja sentähden, että Chaka oli murhannut vaimoni ja lapseni. Minä ja Umslopogaas tapoimme Dingaanin Nadan tähden, joka oli tyttäreni. Tarinassani mainitaan suuria nimiä, isäni. Niin, monet ovat kuulleet nuo nimet. Soturien ärjyessä niitä taistelun tuoksinassa olen tuntenut vuorten vapisevan ja nähnyt veden kalvon värähtelevän äänen voimasta. Mutta mihin ovat ne nyt joutuneet? Hiljaisuus on niellyt ne ja niistä puhutaan vain valkoisten miesten kirjoissa. Minä aukaisin portit noiden nimien omistajille, ja he astuivat varjojen valtakuntaan. Katkaisin siteet, jotka sitoivat heidät tähän maailmaan. He katosivat. Ha! Ha! He katosivat! Ehkä heidän matkansa ei ole vieläkään päättynyt, ehkä he hiipivät autioiden majojensa ympärillä käärmeen haahmossa. Tahtoisinpa tuntea nuo käärmeet, jotta voisin murskata kantapäälläni niiden pään.

Tuolla alhaalla kuningasten hautuumaassa on eräs syvänne. Ja syvänteen pohjalla ovat Chakan luut, kuninkaan, joka kuoli Balekan tähden. Kaukana Zulumaassa on kummitusvuoressa syvä kuilu. Tuon kuilun pohjalla ovat Dingaanin luut, kuninkaan, joka kuoli Nadan tähden. Putous oli huimaava ja hän oli raskas; hänen luunsa murskautuivat muruiksi. Menin niitä katsomaan, kun sakaalit ja korppikotkat olivat tehneet tehtävänsä. Nauroin silloin kolmesti ja tulin tänne kuolemaan.

Siitä on jo kauan, ja minä elän vielä, vaikka en toivo muuta kuin saada kuolla ja kulkea tietä, jota Nada on kulkenut. Ehkä olen saanut elää vain kertoakseni sinulle tämän tarinan, valkoinen isäni, niin että voit kertoa sen vuorostasi toisille valkoisille miehille, jos haluat. Kuinka vanhako olen? En tiedä. Hyvin, hyvin vanha. Jos Chaka olisi elossa, olisi hän nyt minun ikäiseni. Ketään ei ole elossa, jotka tunsin poikana ollessani. Olen niin vanha, että minun täytyy kiiruhtaa. Ruoho surkastuu ja talvi tulee. Niin, nyt jo puhuessani tunnen talven kouristavan sydäntäni. Voinhan nukkua kylmässäkin, ehkä sitten herään kevään ihanuuteen.

* * * * *

Ennenkuin Zulut olivat yhtyneet yhdeksi kansaksi -- aloitan aivan alusta -- minä kuuluin Langenien heimoon. Heimomme ei ollut suuri; myöhemmin muodostivat taistelukuntoiset miehet yhden täysilukuisen rykmentin Chakan armeijassa; heitä oli ehkä vain noin pari kolme tuhatta, mutta he olivat urhoollisia. Nyt he ovat kaikki kuolleet, vaimot ja lapset heidän kerallaan -- tuota heimoa ei ole enää lainkaan olemassakaan. Se on kadonnut maan päältä, ja tahdon kertoa sinulle vähitellen, miten se tapahtui.

Heimomme asusti kauniilla lakeudella; buurit, joista me käytämme nimeä amaboona, asustavat siellä nyt, niin on minulle kerrottu. Isäni, Makedama, oli heimon päällikkö, ja hänen majansa olivat erään kukkulan laella, mutta minä en ollut hänen ensimmäisen vaimonsa lapsi. Eräänä iltana, ollessani vielä niin pieni, että tuskin ulotuin miestä kyynärpäähän, menin äitini keralla katsomaan, kun karjaa ajettiin aituukseen. Äitini piti paljon lehmistä ja erittäinkin eräästä, jolla oli valkoinen pää ja joka seuraili häntä kaikkialle. Sisareni Baleka, joka oli silloin vain pieni sylilapsi, oli äitini sylissä. Kuljimme, kunnes kohtasimme lehmiä ajelevat pojat. Äiti houkutteli valkopäisen lemmikkinsä luokseen ja syötti sille meheviä lehtiä, joita hän oli tuonut mukanaan. Pojat ajoivat karjan edelleen, mutta tuo valkopäinen lehmä jäi äidin luo. Hän sanoi tuovansa sen mukanaan kotiin palatessamme. Sitten äiti istui nurmikolle pienokaistaan imettämään, ja minä leikin hänen ympärillään lehmän märehtiessä lähettyvillä. Hetkisen kuluttua näimme erään naisen tulevan meitä kohti tasangon poikki, ja hänen käyntinsä ilmaisi, että hän oli hyvin väsynyt. Hänellä oli mytty selässä ja hän talutti kädestä poikaa, joka oli suunnilleen minun ikäiseni, mutta pitempi ja tanakampi kuin minä. Odotimme kauan aikaa, kunnes nainen ehti luoksemme, jolloin hän vaipui maahan, sillä hän oli hyvin uupunut. Ohimennen näimme hänen tukkalaitteestaan, ettei hän kuulunut heimoomme.

"Terve sinulle!" sanoi hän.

"Samoin sinullekin!" vastasi äitini. "Mitä etsit?"

"Ruokaa ja yösijaa", sanoi nainen. "Olen kulkenut pitkän matkan."

"Mikä on nimesi -- ja heimosi?" kysyi äitini.

"Unandi on nimeni; olen Senzangaconan, Zulu-heimon päällikön vaimo", vastasi vieras.

Meidän heimomme ja zulut olivat hiljattain sotineet keskenään, Senzangacona oli surmannut muutamia sotureitamme ja ryöstänyt paljon karjaa, niin että kun äitini kuuli Unandin sanat, hän hypähti ylös vihan vimmoissaan.

"Ja sinä rohkenet tulla tänne pyytämään minulta ruokaa ja yösijaa, sinä kurjan zulu-koiran vaimo!" huusi hän. "Mene, tahi minä käsken tyttöni karkoittaa sinut piiskansivalluksin alueeltamme!"

Nainen, joka oli hyvin kaunis, odotti, kunnes äitini vaikeni nuo vihaiset sanat sanottuaan; sitten hän katsahti ylös ja lausui viivytellen:

"Lähettyvilläsi on lehmä, jonka nisät ovat aivan tulvillaan maitoa; etkö tahdo antaa minulle ja pojalleni tilkkaa?" Ja hän otti mytystään maljan, jonka hän ojensi meitä kohti.

"En", sanoi äitini.

"Olemme janoiset pitkän matkan jälkeen; anna meille tuopillinen vettä. Emme ole löytäneet vettä moneen tuntiin."

"En, sinä koiran kumppani; mene itse etsimään vettä itsellesi."

Naisen silmät täyttyivät kyynelillä, mutta poikanen risti käsivartensa rinnalleen ja rypisti kulmiaan. Hän oli hyvin kaunis poika, mutta rypistäessään otsaansa synkkenivät hänen kirkkaat, mustat silmänsä kuin taivas ukkosilman edellä.

"Äiti", sanoi hän, "meitä ei siedetä täällä enempää kuin tuollakaan", ja hän nyökäytti päätään sinnepäin, jossa zulut asustivat. "Menkäämme Dingiswayoon; Umtetwa-heimo ottaa meidät kyllä hoiviinsa."

"Niin, menkäämme, poikani", vastasi Unandi, "mutta matka on pitkä, ja me olemme väsyneet; uuvumme tielle."

Kuulin kaikki ja sydäntäni vihlaisi; olin pahoillani naisen ja pojan tähden, sillä he näyttivät niin väsyneiltä. Sanomatta sanaakaan äidilleni minä sieppasin maljan ja kiiruhdin lähellä olevan notkelmaan, jossa oli lähde. Täytin maljan ja juoksin heti takaisin. Äitini aikoi estää minua täyttämästä aiettani, sillä hän oli hyvin vihoissaan, mutta minä syöksähdin hänen ohitseen ja ojensin maljan pojalle. Äitini antoi pojan juoda rauhassa, mutta soimasi naista koko ajan mitä katkerimmilla sanoilla sanoen tämän miehen saattaneen meille vain pahaa, ja hänen suojelushenkensä sanovan, että poika vain lisäisi kärsimysten taakkaa. Ah, isäni, hänen suojelushenkensä puhui totta. Jos tuo Unandi olisi silloin lapsineen nääntynyt aavikolle, eivät heimoni luut lepäisi nyt Cetywayon kylän lähellä olevassa kuilussa eikä kukoistava alueemme olisi autio erämaa.

Äitini puhuessa seisoin minä vaiti valkopäisen lehmän luona, ja Baleka pienokainen itki. Otettuaan maljan ei Unandin poika tarjonnut vettä äidilleen, vaan joi kaksi kolmattaosaa itse, ja minä luulen, että hän olisi juonut kaikki, ellei hänen janonsa olisi sammunut. Juotuaan hän ojensi maljan äidilleen, joka joi mitä oli jäljellä. Sitten hän otti maljan jälleen ja astui luoksemme malja toisessa ja lyhyt kepakko toisessa kädessä.

"Mikä on nimesi, poika?" sanoi hän minulle, kuten rikas ja mahtava mies puhuu köyhälle ja mitättömälle.

"Mopo on nimeni", vastasin minä.

"Entä mikä on heimosi?"

"Langenien heimo."

"Hyvä on, Mopo; sanonpa nyt sinulle oman nimeni. Olen Chaka, Senzangaconan poika, ja heimoani sanotaan amazulujen heimoksi. Sanonpa sinulle vielä enemmänkin. Nyt olen pieni ja heimoni on vain pieni heimo, mutta minä kasvan suureksi, niin suureksi, että pääni häipyy pilviin; katsot ylös voimatta nähdä sitä. Kasvoni sokaisevat silmäsi; ne ovat kirkkaat kuin aurinko ja heimoni paisuu kerallani ja täyttää koko maailman. Ja kun olen suuri ja heimoni on mahtava ja kun olemme tallanneet maan sileäksi niin laajalta kuin ihminen konsanaan voi kulkea, silloin olen muistava heimosi -- langenien heimon, joka ei antanut minulle ja äidilleni tuopillista maitoa ollessamme väsyneet. Näet tämän maljan; silloin on niin monen miehen veri virtaava kuin tähän maljaan mahtuu pisaroita sen ollessa täynnä verta -- sinun heimosi miesten veri. Mutta koska annoit minulle vettä, niin säästän sinut, Mopo, vain sinut ja teen sinusta mahtavan miehen. Sinä olet hyötyvä ja lihova varjossani. Sinulle en tee milloinkaan mitään pahaa, en, vaikka rikkoisit minua vastaankin, sen vannon. Mutta tuo vaimo", ja hän viittasi äitiini, "kiiruhtakoon hän kuolemaan, niin ettei minun tarvitse näyttää hänelle, kuinka kauan kuolinkamppailu voi kestää. Olen puhunut." Ja hän kiristeli hampaitaan ja heristi keppiään meitä kohti.

Äitini oli hetkisen vaiti. Sitten hän riehahti:

"Tuo pieni valehtelija! Hänhän puhuu ikäänkuin hän olisi aikamies, vai mitä? Vasikka ammuu kuin suuri sonni. Opetanpa hänelle toisen nuotin -- mokomallekin lapsimukulalle, pahanilman linnulle!" Ja laskien Balekan maahan hän nyökkäsi poikaa kohti.

Chaka seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes äitini oli aivan lähellä, jolloin hän kohotti keppinsä ja iski äitiäni päähän niin tuimasti, että tämä lyyhistyi maahan. Poika purskahti nauruun, kääntyi ja meni matkaansa äitinsä Unandin keralla.

Nämä sanat, isäni, olivat ensimmäiset, jotka kuulin Chakan lausuvan, ja ne sisälsivät ennustuksen, joka toteutui. Hänen viimeiset sanansa, jotka kuulin, sisälsivät myös ennustuksen ja minä olen varma, että sekin toteutuu, ja on jo osaksi toteutunutkin. Ensimmäisessä ennustuksessaan hän sanoi, että zulut yhtyvät mahtavaksi kansaksi. Ja sano, eikö ole niin käynytkin? Toisessa hän kuvasi heidän kukistumisensa, ja he kukistuivat. Eivätkö valkoiset miehet nyt jo varustaudu hyökkäämään Cetywayon kimppuun kuten korppikotkat kokoontuvat kuolevan härän ympärille? Zulut eivät ole enää entisensä kaltaisia eivätkä jaksa torjua heitä. Niin, niin, hänen sanansa käyvät toteen, ja minun sanani ovat laulu kansasta, joka on tuomittu.

Mutta noista toisista sanoista puhun vasta aikanaan.

Menin äitini luo. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan kädet kasvoillaan. Kepin iskemästä haavasta vuoti verta käsiä myöten hänen rinnalleen, ja minä pyyhin sen pois ruoholla. Hän istui siten kauan. Pyyhkielin pois verta repimälläni ruoholla, lapsi itki ja lehmä ammui tahtoen tulla lypsetyksi. Vihdoin hän antoi kätensä vaipua ja lausui minulle:

"Mopo, poikaseni, olen nähnyt unen. Uneksin, että näin tuon Chaka-poikasen, joka löi minua; hän oli kasvanut jättiläisen kokoiseksi. Hän hiipi vuorten ja aavikoiden poikki, hänen silmänsä leimusivat kuin salama ja kädessään hän heristi pientä keihästä, joka oli punainen verestä. Hän sieppasi käsiinsä heimon toisensa jälkeen murskaten ne pirstoiksi ja heidän kylänsä hän tallasi maan tasalle. Hänen edessään oli ihanin kesä, hänen takanaan oli maa musta kuin hirvittävän kulovalkean jälkeen. Näin heimomme, Mopo; se oli lukuisa ja rikas, kaikki olivat iloisia, miehet olivat uljaita ja tytöt kauniita; lapsia laskin olevan sadoittain. Näin heidät jälleen, Mopo. He olivat vain luita, valkoisia luita, joita oli tuhansittain syösty erääseen vuorenkuiluun, ja hän, Chaka, seisoi kuilun reunalla ja nauroi niin, että maa vavahteli. Sitten näin unissani, että sinä, Mopo, vartuit mieheksi. Heimostamme olit vain sinä jäänyt eloon. Sinä ryömit Chaka-jättiläisen taakse ja mukanasi oli toisia miehiä, suuria ja näöltään kuninkaallisia. Sinä iskit häntä pienellä keihäällä, ja hän kaatui ja tuli pieneksi jälleen; hän kaatui ja kirosi sinut. Mutta sinä huusit hänen korvaansa erään nimen -- Balekan, sisaresi, nimen -- ja hän kuoli. Menkäämme kotiin, Mopo, menkäämme kotiin; tulee pimeä."

Nousimme ja lähdimme, mutta minä olin aivan vaiti, sillä olin peloissani, hyvin peloissani.

II.

MOPO PULASSA.

Kerronpa sinulle nyt, miten äitini noudatti Chaka-poikasen kehoitusta kuolla nopeasti. Tämän keppi oli iskenyt otsaan haavan, joka ei parantunut, vaan paheni aiheuttaen vihdoin luumädän, joka tunkeutui lopulta aivoihin saakka. Silloin äitini kuoli, ja minä itkin katkerasti, sillä rakastin häntä, ja minusta oli niin hirveätä nähdä hänet kylmänä ja kankeana, virkkamatta sanaakaan, vaikka olisin kuinka kovasti huutanut hänelle. Niin, sitten äiti haudattiin ja unohdettiin pian, eikä häntä muistellut kukaan muu kuin minä?- Baleka oli silloin liian pieni vielä -- ja isäni otti toisen nuoren vaimon ja oli tyytyväinen. Elämäni muuttui senjälkeen hyvin onnettomaksi. Veljeni eivät rakastaneet minua, kun olin heitä paljon viisaampi ja nerokkaampi. Voitin heidät assegain käytössä ja juoksussa, ja he kiihoittivat isäni minua vastaan, niin että hän kohteli minua pahoin. Mutta Baleka ja minä rakastimme toisiamme, sillä olimmehan molemmat orvot, ja hän takertui minuun kiinni kuin köynnöskasvi tasangolla kasvavaan yksinäiseen puuhun. Nuoruudestani huolimatta minä ymmärsin täydellisesti, että tieto on voimaa: vaikka hän, joka heiluttaa assegaita, tappaa ja hävittää, on hän, joka johtaa koko taistelua, tuota tappajaa suurempi ja mahtavampi.

Panin merkille, että taikureita ja parantajia pelättiin kaikkialla. Jokainen kohteli heitä suurella kunnioituksella, niin että yksi poppamies, jolla oli vain kepakko kädessään, ajoi kymmenenkin keihäin asestettua soturia pakosalle. Sentähden päätin ruveta taikuriksi, sillä vain he saattoivat surmata vihamiehensä sanansa voimalla. Aloin syventyä parantajien ammattiin ja tutkia heidän tietojaan. Uhrasin ja paastosin yksinäni kaukana erämaassa, suoritin kaikki nuo tehtävät, joista olet kuullut puhuttavan, ja minä opin paljon; noituudessamme on yhtä paljon todellista viisautta kuin valheellista petostakin -- senhän kyllä tiedät, isäni, sillä etpäs olisi muuten tullut minulta kadonneita härkiäsi tiedustelemaan.

Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen -- siis täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.

"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."

"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen tietää jotakin?"

"Se nähdään hyvin pian", sanoin minä ottaen noitumaluut käteeni.

"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään tuon koiran pojan hyväksi."

"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää, niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti keihäänsä.

Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet yksitellen, jokaisen värin, iän -- sanalla sanoen kaikki. Kerroin hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin henkeni sanoi minulle.

Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan. Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut, olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma. Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut, minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.

Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti. Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut kurkullani.

"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli, poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan. Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin lihat luistasi! Minä -- minä --" Ja hän alkoi haparoida veitsellään leukani alustaa.

"Armoa, setäseni", huudahdin minä, sillä pelkäsin, ja veitsi pisti kipeästi. "Armahtakaa, ja minä teen mitä ikinä toivotte!"