Part 8

Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.

Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin joku suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkisteli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua.

Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.

Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.

Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.

Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.

He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.

Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään, muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.

Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyynni hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.

Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa pois piippunsa:

»Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen.»

Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.

Taas sanoi vanhin:

»Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että kaikki kansa hukkuisi?»

»Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen tapahtua?»

Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset julistivat Jumalan tuomiota.

Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä, loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat, punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.

Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään. Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: »Tule ulos!»

Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen kaikki kolme, uteliaina ja totisina.

Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli aurinkoista merta, silmiään siristellen.

Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa vaatteissaan, ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme, herkeämättä.

»Tiiu, — ota lapset!» käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.

Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta säikähtynyttä lammasta.

Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.

Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.

»Lapset pois!» hätyytti Reinun Kaarel.

Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät yli kiviaidan, Reiniin Kaarelin mökkiä kohden.

Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.

Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.

»Pankaa koira kiinni!» Andres sanoi. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.

Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.

Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna.

Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran ulina.

»Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?» sanoi valkopartainen.

»On», kuului pitaalisen kurkusta.

Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.

Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.

»Kiireesti, kiireesti!» hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.

He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres, ikäänkuin kooten kaikki entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.

Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:

»Odottakaa, täällä on poika», hän sanoi.

Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja tuhrusilmäisenä itkusta.

Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.

He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä, hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.

1913.

LASNAMÄEN VALKEA LAIVA.

Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa, maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin, että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, niissä he näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskyille vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: »Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan», ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieraimiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

»Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto.»

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: »Kuka tämä on?» Ja toiset vastasivat: »Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla.»

Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:

»Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia.»

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta, valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen. Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen, ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa, ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut, vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin, mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.

Muutamat sanoivat: »Katso, Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!»

Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen puhuvan, vastasivat: »Eihän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään.»

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: »Eikö tämä ole Maie Merits, rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynyt minulle Pärtynpäivän tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta kotona? Kuinka hän siis on täällä meidän keskellämme?»

Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: »Eikö tosin profeetta Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa, joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä. Pois se!»

Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: »Onko hänellä edes lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle? Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran allekirjoitus?»

Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia irtolaisia, ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen, ja heidän suvaitsevaisuutensa suuri.

Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa, yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.

Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen nainen aloitti virren: »Nüüd hüa maakene, oled sinä jälle käes», sillä hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista, jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan, taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun lähtömerkki annettaisi.

Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta, niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan, ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.

Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun, jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei käskenyt, eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.

Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa, ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään, kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.

Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan Leinbergiksi kutsuttu.

Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla laivalla.

He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.

Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut, jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa. He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.

Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtävähän kuin he valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä uneen äitiensä sylissä.

Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja sulkien käyttämättömät silmänsä.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaansyntynyt tänä päivänä.

Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.

Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi haahmoittaa valkea laiva.

Hänen näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin, ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen vesivanan, — purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.

»Minä näen, — minä näen!» hän huusi kuuluvalla äänellä.

Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.

»Minä näen valkean laivan!» hän sanoi.

»Missä se on? Näytä se meille!» hän kuuli ympärillään huudettavan.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylen suuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

»Ettekö näe, te sokeat?» hän sanoi. »Avatkaa silmänne, valkea laiva, jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä.»

Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.

Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan, ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret miehet kahlasivat matalassa vedessä, niin kauas kuin pääsivät, ja vielä toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä, sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.

Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja he sanoivat toisilleen: »Se oli vain ennustus. Vieras vaimo, jota emme tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä.»

Ja taas toiset sanoivat: »Huomenna tai ylihuomenna tulee laiva!»

Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä, kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä yönä.

Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä, riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät uudella uskolla ja odotuksella.

He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.

Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta, harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.

Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä, merkiksi mereltä tulijoille.