Part 9

Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli. Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää, tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset kärttäneet ruokaa, vaan moni aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.

Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.

Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin murenema jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja milloin?

Jaksamatta sitä selvittää, hän loittani lapsista, palatakseen taas heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja usko säteili hänestä.

Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen ympärillään olivat.

Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.

Ja hän kysyi heiltä:

»Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?»

Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet, niin he vastasivat nyt:

»Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös niitä, kuin maan päällä tarjona ovat.»

Hän vastasi heille:

»Teidän pitää molempia saaman.»

Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja he kysyivät hämmästyneinä: »Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin? Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?»

Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.

Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.

Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty, jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky, joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa: »Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!»

Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: »Pois se! Emmekö me jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on tulossa?»

He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä kärttämästä, ja lasten isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu peitteitä.

Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.

Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen itselleen: »Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva.»

Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:

»Niinpian kuin poikaset tulevat esiin munista, tulee valkea laiva.»

Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:

»Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva.»

Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.

Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen lapsensa valkeaan laivaan.

Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, sopottaen sekavia sanoja.

Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.

Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa laivaa.

Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: »Eikö tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?»

Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat tavallisesti.

Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan, pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka olivat onnellisia näyissänsä.

Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui kaikkinaisesta vaivasta.

Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka, näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin, ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.

Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni, mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.

Silloin mies sanoi aivan hiljaa: »Maie, etkö tunne minua?»

Ja Maie vastasi: »Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut tänään ensi kertaa.»

Mies sanoi: »Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut kotiin.»

Mutta Maie vastasi: »Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.

Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi, ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:

»Minä en voi puhua tänään», ja meni rannalle ja poimi hiekasta raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.

Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä, ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi, ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.

Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.

Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli, sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon, ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.

Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: »Onko Maltsvet unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?»

Toiset sanoivat:

»Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?»

Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: »Miksi te petätte itseänne ja toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne! Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!»

Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:

»Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä.»

Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse, ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet. Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.

Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.

Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: »Mitä te odotatte? Mennään kotiin, ennenkuin näännymme.»

Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä, heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä, ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut. Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: »Mitä minulla on valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista, jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä, lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan aurinko?» Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin. Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille, jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä lapsia:

»Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois meistä?»

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan? Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: »Lasken laivaksi Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu kansani, johon minä mielistyin.» Tai mitä merkitsi Herran sanoa suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: »Käänny kulussasi, sillä sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa.»

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain? He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet, epätoivon uskolla: »Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille merkki, että tiedämme tahtosi!» Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut. He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen, he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun, valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä tuleman piti.

»Hän soutaa vastaan valkealle laivalle», sanoivat jotkut.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten heidän silmistään.

Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaukseen hänelle pettymyksensä.

Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.

Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieraimiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: »Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea.»

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: »Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynärpäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoisivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

»Valkeaa laivaa ei ole», hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.

1913.

FINIS POESEOS.

Lepäsin ylhäällä majakkatornissa, lyhdyn lasisuojuksessa; oli kuuma, ja aurinko paahtoi kuin läpi ansarin lasin. Avovesiltä vierivät raskaat laineet, masentuen matalaan majakkasaareen kuin aallonmurtajaan; idässä, Saarenmaan puolella, velloi vesi kymmenien salaisten karien kurimuksessa. En nähnyt mitään, en mitään, katsoin vain kirkasta lasilevyä edessäni, näin vain särön, joka sen pinnan pirstosi, juoksutellen juovia, kuin sulkia linnun siivessä.

En nähnyt mitään ja sentään näin: näin öisen, keväisen, jäittensä äsken hajautunutta hyhmää huokuvan meren ja sen yllä palaavien muuttolintujen tasaisesti lentävän parven. Yhtäkkiä sattuu valosalama keskelle pimeää merta, tulisuihku tuntemattomasta valkeuden lähteestä. Linnut pysähtyvät, epäröivät, heidän linnunsydämensä sylkyttää höyhenisessä povessa... Ja yhtäkkiä valtaa heidät huumaus, huikaiseva, hullaannuttava, pyhä pyörtymys... Eteenpäin, kohti valon lähdettä, siihen sulkansa kastaa, siihen upota, siihen kadota... Ja he lentävät taas, mutta nyt siivet vinhasti suhisten, ojokauloin, väkevän kaipauksensa vieminä, — eivät enää lennä, heittäytyvät, sinkoutuvat läpi jäähyhmäisen ilman...

Kunnes yhtäkkiä putoavat, runnelluin päin, verisin siivin, ääntä päästämättä majakkatornin juurelle...