Part 7

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, — he työskentelivät yhtäkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeä värinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttaen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vai siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon. Mutta ilmiliekkiin se ei hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa sammalissa.

Vasarat kalahtelivat kilk, — kalk...

Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, — ei mitään eroitusta.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, — vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin, lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista, — syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, — ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää sen jälkeen kävi moision armollisen herran puheilla muonamiesten lähetystö pyytämässä: »että he saisivat asua yhtä hyvin kuin moision lehmät».

2.

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät repesivät, — miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä, — ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi! Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli valkea tähti otsassa. Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.

Hän nousi, avasi oven, — hänen edessään oli lakea pelto, — lunta oli vielä hyvin vähän.

Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.

Org ajatteli hyvin hitaasti.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt suoraan hänen aivoihinsa.

Moisio paloi...

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, — hän tunsi päässään äkillistä kipua.

Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti ajattelemaan.

Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena maailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät...

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi...

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Moision päärakennus paloi.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.

Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi.

Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä nurkastaan.

Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.

»Onhan puutarhan lammikossa vettä», hän sanoi ensimäiselle, jonka kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja pihalle.

Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, — kullatutta sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi. Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella, niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa...

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna ilmaan hajonnut, — niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa...

He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana...

Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.

»Miksi lehmät niin ammuvat?» hän kysyi.

»Ne ovat kaksi päivää lypsämättä», vastasi hänelle joku, joka vieritti suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, — ne eivät ehtineet ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä, jokaisella oli oma puuhansa.

Hän pääsi sivuovesta sisään.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, — se oli alituista ammuntaa, herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen...

Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa...

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.

Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää...

Hänen päänsä oli kuin tulessa, ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät, ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut...

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta...

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.

Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.

»Lehmät, — lehmät!» hän hoki.

Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko hänen epätoivonsa.

Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, — tulen sokaisemia silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.

»Lehmät!» hän sopersi.

Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos olivat, viinastako vaiko jostain muusta.

Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.

Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.

Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten katolle, päre hampaissa.

Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi, jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma...

He aikoivat polttaa navetan...

Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin koskenut... Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä edessä...

Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, — heidän varjonsa kasvoivat pitkiksi lumella.

Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi sisällys valunut pois.

Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi, ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa...

Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä, lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa heikommat...

Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivu-ovea kohti.

Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.

Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.

Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi hirviöksi.

Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.

Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, — hän kuului mielestään tähän samaan karjaan.

Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.

Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:

»Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, — sellaista kallista karjaa, — miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?»

Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää selvästi ajatteli:

»Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin muonamiehet, — nyt kostettiin lehmille.»

Tuli kuumotti jo läpi katon, — palavia kekäleitä alkoi tippua.

Se kiihdytti elukat äärimmilleen...

Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada kuolettavan iskun tai potkun.

Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui...

Hän kompuroi ylös, — hänen edessään makasi kuollut lehmä, — äsken poikinut.

Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja kurottautui etsimään emänsä utaria.

Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä ikkunaa kohden...

Yhtäkkiä kaikki muu oli hänelle yhdentekevää, — hänen korvansa lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.

Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.

Hän kantoi sitä kuin lasta.

Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.

Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.

Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen kättään, — nyt hän sai sen ikkunan tasalle...

Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen päälleen.

Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.

1906.

IV.

VIERAS.

Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.

Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet, jasmiinipensaikkojen takaa.

Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.

Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.

Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.

Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin, johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä, väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.

Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.

»Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta», batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. »Hän ei voi toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka.»

»Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?» kysyi vieras hajamielisesti, ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. »Maria Aleksandrovna?» hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. »Ja hän on kuollut?»

»Viisi vuotta takaperin», batjushka vastasi. »Niin, Maria Aleksandrovna...»

Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan, jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.

»Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh», batjushka sanoi. »Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?»

Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta kuistilla vieraan.

Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua kampelaa ja alotettiin uudelleen uunipiimästä ja ankanpaistista, kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa.

Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta.

Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä hermostumista.

»Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?» hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.

»Oli melkein vuoden ajan», batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. »Hän opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?»

»Muuten vain... Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan... Mutta hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla.»

»Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin», batjushka sanoi »Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät...»

»Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan», matushka sanoi. »Oliko hän kaunis?»

»Hyvin kaunis», vieras sanoi.

»Masha oli kaunis», sanoi matushka. »Kaikki sen myönsivät. Hän oli minun näköiseni.»

»Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena», hymyili batjushka anteeksi pyytävästi.

»Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa», vieras kysyi.

»Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten», vastasi matushkan värisevä ääni.

»Häneltä ei jäänyt siis lapsia?»

»Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän...»

Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta matushka jatkoi:

»Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla... Mutta on hirveitä asioita, joista ei ehkä pitäisi puhua.»

»Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta», säesti batjushka.

»Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana», intoutui matsuhka. »Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli.»

»Jätetään nämä asiat!» sanoi batjushkan särkynyt basso. »On asioita, joita emme koskaan voi tietää.»

Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.

»Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä, kuka... Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä, ketä kohtaan... Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet.»

»Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi», sano batjushka.

»Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille... Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää... Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne...»

»Täytyy, täytyy...», batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.

»Eipä niinkään», matushka kiihoittui. »Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni... Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä...»

»Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani», rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.

Mutta matushka jatkoi:

»Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni, niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa...»

»Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?» kysyi vieraan hillitty ääni. Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.

»Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti päätään. Ja niin hän kuolikin.»

Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.

Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:

»Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?»

»Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa», batjushka vastasi.

Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa ajatusta ajellen tyhjyyteen.

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin... Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni... Mutta Mashalla oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, — ja sentakia Pichelbaum piteli häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin... Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä, ennenkuin se syntyikään...»

»Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna», puuttui nyt vieras puheeseen, »eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin? Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää teidän perheonnenne, tahtomattaankin?»

»Vaikkapa vain, vaikka niinkin», intoutui matushka, »mutta ihmiselle tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän silmästä, hampaan hampaasta».

»Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia Ivanovna?»

»Ei kostaa, ei kostaa», batushka hymisi.

»Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin vaistollani, vihani vaistolla.»

»Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?»

Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan hermostuneisiin sormiin.

»Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?»

»En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?»

»Emme ketään.»

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.

Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen soimaan vaienneet säveleet.

»Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät», sanoi matushka soinnuttomasti.

Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.

Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:

»Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, — ettekö tekin ollut Pietarissa?»

Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.

1912.

YKSI KAIKKIEN EDESTÄ.

Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä, jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.

Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.

Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli jo useita vuosia tuntenut ajottaista raukeutta, joka viime aikoina kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme ala-ikäistä lasta, mutta vuoden päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunotti hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen alistuessaan talttumuksella kaikkeen.

Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken terve ja vankkarakenteinen.

Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut, niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski lyhyesti vaimoaan Tiiua: »Vie pois!»

Senjälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla, lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.

Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakottaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.

Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.