Part 6

»Älä hiero, minä otan pois», sulhanen sanoi kiireesti.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, vainuina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisin, luottavin silmin.

»Mennään sisään», hän sanoi, ottaen miestä kädestä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ohut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.

»Se on moision vanhempi vouti», sulhanen sanoi. »Tuo hänelle olutta.»

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien perä-ikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, — hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa — sulhastaan... vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.

»Älä puhu mitään», äiti sanoo isälle.

»Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää», hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Mutta hän tuntee, että nyt se tulee...

»Sinut on käsketty moisioon yöksi, tyttö», isä sanoo jyrkästi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.

»Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty», hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.

»Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla», isä sanoo tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

»Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla», hän sanoo.

Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.

»Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle.»

»Mennään sitten mierolle, koko joukko.»

»Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin.»

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o vielä antautua.

»Mennään tuomarille», hän sanoo.

»Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla.»

»Äiti, — mitä sinä?» hän kysyy.

»Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi», äiti sanoo itkunsa seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

»Kutsukaa Jaan tänne», hän sanoo.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

»Voisitko sinä ottaa minut sitten, — takaisin?» hän kuiskasi.

»Sehän se on, etten tiedä», sulhanen vastasi.

»Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama», hän lisäsi kiireesti oikaisten.

»Niin se on, — tietysti», morsian vastasi nöyrästi.

»Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut», hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

»Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa», mies vastasi painolla.

»Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä», hän kysyi tuskalla.

»En minä vielä tiedä» mies vastasi.

»Ei se minulle niin paljon arvoista ole että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama», tyttö sanoi, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa. Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahkoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.

Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä kysymyksen:

»Uskaltaisitko?»

»Uskaltaisin», hän vastasi, ilman sanoja.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

»Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?» tyttö kysyi.

»Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään.»

»Mutta millä minä hänet...», tyttö sanoi lauseensa katkaisten.

»Tällä», — mies sanoi varovasti, vetäen vyöstään puukon.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha toisiaan kohtaan.

Yhtäkkiä mies heltyi.

»Meidän hää-yömme», hän sanoi.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.

1905.

III.

BERNHARD RIIVES.

Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri kertoi:

»Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.

»Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen tulokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sota-oikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

»Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

»Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talon poika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkä-aikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

»Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.

»Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.

»Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Tallinnanmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.

»Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

»Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, — olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

»Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä', kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

»Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa hytkyivät kuin vilutautisen.

»Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.

»Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.

»Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköitä siinä seisoessaan. Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.

»Mitä tahdot?» kysyin häneltä.

»En anna itseäni piestä», hän sanoi tyynellä uhalla.

»Olet saanut tuomiosi», sanoin.

»Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään.»

»Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies», sanoin.

»Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

»Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä», jatkoin. »Voit mennä!»

»Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

»Mitä nyt!» huusin kärsimättömästi.

»Minua ei lyödä!» hän toisti.

»Mies, punnitse sanojasi!» tiuskasin hänelle. »Voimme ammuttaa sinut!»

»Ampukaa sitten, jollette muuta osanne», hän sanoi.

»Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi... Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta... Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdottaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansan silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

»Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

»Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä», hän sanoi. »Se pehmittää hänet, saat nähdä.»

»Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

»Koetin hinnasta mistä hyvästä hellyttää hänet.

»Onko sinulla vaimo?» kysyin.

»On», hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

»Entä lapsia?»

»On — viisi», hän vastasi.

»Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä, mies.»

»Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

»Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

»Kuule nyt minua», sanoin, »tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi. Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat viikon ja olet terve taas.»

»Enhän minä sitä pelkää», hän sanoi.

»Miksi sitten, vastaa toki!»

»En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en voi antaa itseäni piestä.»

»Teitä on aina lyöty», sanoin. »Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin.»

»Se on totta, meitä on aina lyöty», hän myönsi. »Mutta minua ei enää lyödä. Minä olen syntynyt vapaana.»

»Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin, suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

»Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut ammutaan.»

»Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!»

»Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä hetkistään.

»Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä.»

1908.

VANHAN ORGIN KUOLEMA.

1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa. Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi näkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruokarupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katolla kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni, valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.

»Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!»

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, — hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

»Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet...»

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.