Part 5

Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa keinutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.

Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.

Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, — tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!

Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät ja vaihtoivat asentoa, aina sitä myöten kuin matka eteni.

»Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?» hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.

»Minä», poika vastaa, tiedoistaan ylpeänä.

Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja vaimenee, joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei ole vielä liian varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.

Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.

»No, kenen näköinen minä nyt olen?» hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.

Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.

»Hullu-Matsin», supisee toinen toiselle korvaan.

»Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta... Jos kysytään, niin sanokaa se.»

Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.

Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.

»Mutta mitä sinä siitä annat?» hän kuiskaa.

Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.

»Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta», hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.

Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.

»Mitäs täällä on tapahtunut», hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.

Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.

»Me tahdotaan toiseen koppiin», sanoo vanhempi poika. »Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää.»

Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.

»Mikäs sen sitten tuli», hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.

»Mikäs sen pään nyt sekoitti», hän toistaa yhä itsekseen.

»Mennään tuomarin luo», hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.

Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan, mutisten käsittämättömiä sanoja.

Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.

»Mies on yöllä tullut hulluksi», sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.

Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.

»Sepähän nähdään», sanoo tuomari kuivasti.

Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.

»Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on Memelin leima», sanoo tuomari lopuksi.

»Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat», sanoo Parbu-Jaan, »säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi.»

»Mitä sinä loruat?» kysyy tuomari.

»Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, — juomaahan se on.»

»Etkö sinä kahvia tunne, mies?»

»Mistäs minä herrain herkkuja.»

Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:

»Tule tänne, — eikö tämä ole sinun kompassisi?»

Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.

»Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?»

»Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?»

»Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille.»

»Mies, missä sinä viime viikolla olit?»

»Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, — akka pesi ainoaa paitaa.»

»Tunnustatko vai et?»

»Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen.»

»Sinä siis kävit Memelissä?»

»Kävinpä niinkin.»

»Milloin se oli?»

»Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta.»

»Säästä suutasi, mies.»

»Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi.»

»Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa.»

Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.

Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.

1905.

PYHÄN ISÄN LÄHETTI.

Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesus-lapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.

Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. »Valmistaudu matkalle!» hän sanoi, »ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä.»

Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: »jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa.»

Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.

Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoilta⁻. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuori massa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.

»Minnekä noita vitsoja viedään?» kysyi korkea kardinaali.

»Emajoen luostariin.»

»Mitä niillä siellä tehdään?»

»Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä.»

Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain sanoakseen.

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.

»Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla», kardinaali ajatteli, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.

»Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia», hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.

»En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä», mies vastasi nöyrästi.

»Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?» kardinaali kysyi.

»Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä», mies vastasi.

»Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?» kardinaali kysyi viekkaasti.

»Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi.»

Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.

»Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä», kardinaali arveli, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.

Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.

Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.

»Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä», hän sanoi. »Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä.»

Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.

»Tulet kaukaa, isä», hän sanoi.

»Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa.»

»Jokainen on tervetullut kattomme alle», vastasi apotti, »mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi».

»Mielelläni, arvoisa isä», kardinaali vastasi viekkaasti. »Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua.»

Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.

»Missä veljet makaavat?» kysyi korkea kardinaali.

»Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan», apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä. »Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan.»

Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.

Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.

Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkä-eviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.

»Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi», hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.

Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.

»Minulla on kova jano, arvoisa isä», sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.

»Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen», vastasi ankarasti apotti.

Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.

Hän saapui apotin kerällä luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.

»Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä», hän kysyi apotilta.

»Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme», apotti vastasi nöyrästi.

Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Eikö hän väsy, arvoisa isä», kardinaali kysyi kuiskaten.

»Hänen vuoronsa on nyt lopussa», apotti vastasi. »Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen.»

Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. »Paavi-ukkoa on pahasti peijattu», hän ajatteli, »tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse isäkään enempää vaatisi.»

Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.

»Ehkä on sinua puijattu, poikaseni», hän sanoi itselleen. »Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei luiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi.»

»Nyt en jaksa enään», hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.

Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.

»Suolaisia ne kalat», hän ajatteli. »Voisin juoda joen täyden vettä.»

»Kyllä minä olen suuri syntinen», hän sanoi itsekseen, »mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene.»

Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.

»Nyt kaadun maahan», hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä kädestä.

Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.

Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.

»Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa», hän sanoi itsekseen.

»Se on kaljaa», munkki kuiskasi hänen vieressään, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.

Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.

»Nyt menemme saunaan», sanoi apotti hänelle.

»Mikä se semmoinen on?» kardinaali kysyi.

»Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan», apotti vastasi kierrellen.

Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.

»Riisuudu», käski apotti.

Kardinaali totteli väristen.

»Tämä on varmaan piinakammio», hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.

»Astu portaita myöten parvelle», apotti käski.

Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten. Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.

»Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä?» hän ajatteli.

»Pane pitkäksesi», apotti huusi alhaalta.

Kardinaali heittäytyi oljille.

Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.

Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.

»Jokos riittää löylyä?» apotti kysyi portaitten päästä.

»Jo — jo! Armahtakaa,— minä olen suuri syntinen», kardinaali vaikeroi.

Samalla apotti nousi portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.

»Nyt vihdotaan», apotti sanoi.

»Minä tunnustan, — minä tunnustan», kardinaali huusi. »Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni.»

»Entä vielä», sanoi apotti, vihtoen edelleen.

»Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt...»

Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.

»Kuka sinut lähetti?»

»Minä palan, — armahtakaa! Pyhä isä lähetti.»

»Mitä sinun piti tehdä?»

»Kirota luostari.»

»No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?» apotti kysyi, tarttuen toiseen saunavihtaan.

»Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä...»

»Hyvä, — nyt voit mennä.»

Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.

»Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se», apotti sanoi, »muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville».

Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.

1905

HÄÄT.

Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa; äsken hiuksille kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, jota paraikaa »paikattiin»: vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville »sylipojaksi». Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, — pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän kumarruksissaan vinttasi vettä Talosta eroitti heidät aita ja humalapensaikko, Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin pahasta teosta tavattua. »Minun oli niin kuuma», hän sanoi anteeksi pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. »Ollaan täällä vähän aikaa», hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi hihansuusta ranteelle.

»Se pistää sinua», nuori mies huusi äkillisellä liikkeellä.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssisoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. »Meitä haetaan», tyttö kuiskasi, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

»Surviainen lensi silmään», hän sanoi.