Part 4

»Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä.»

»Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi.» (sulkee kirjan).

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?

VIIU (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...

ANTS. Etkö sinä sitä aavistanut?

VIIU. Minä en voi, — en voi...

ANTS. Vastaa Jumalan nimessä!

VIIU (hiljaa). Aavistin.

ANTS. No nyt, — tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille. Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

VIIU. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä... nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...

ANTS. Ja sinä...

VIIU. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

ANTS. Etkä sanonut mitään, vaimo?

VIIU. En sanonut mitään.

ANTS. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?

VIIU. Niin... armahda...

ANTS. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen... (vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena). Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!

1905.

SAARENMAAN PROFEETTA.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarinan kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.

Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat »Saarenmaan profeetta» kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.

Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saaman ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.

Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.

Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, — hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.

Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.

Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtana yllään, kainalossa raamattu. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:

»Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta.»

Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.

Pappi jatkoi:

»Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä.»

Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.

»Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!»

Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.

Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.

Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme ... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.

Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.

Hän oli mykkä, niinkuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.

Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.

»Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?» jylisi vaunuista.

»Seisoo tuolla aidan luona», uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.

»Ottakaa kiinni», sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.

Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.

Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.

Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, — hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.

»Satimeen meni!» huusi toinen sotamiehistä. »Ammunko?» Hän tähtäsi pilan vuoksi kiväärillään suoraan oksien halki.

»Elävänä se lintu pyydetään», vastasi toinen sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.

Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä ääni:

»Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!»

»Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja niissä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne.»

Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.

»Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taukseni katsonut.»

»Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä moisiossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalõukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalõukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin.»

»Ottakaa kiinni, se lurjus!» vanha herra huusi nousten pystyyn vaunuissaan.

Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.

»Tässä olen», hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.

1905

SALAKULJETTAJA.

Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkas! sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.

Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:

»Moision metsästä puita varastaneet, hä...?»

Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.

»Niinkuin naulan päähän!» sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.

Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja välinpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren, aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, niinkuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.

Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaillensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen...

Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille... hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.

»Risuvarkaita», hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.

»Pojat hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?» hän sanoo.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.

»Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu.»

»Oikein», jyrähtää hän hyvillään.

»Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi», kertoo poika rohkaistuneena.

»Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani», hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.

»Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut», toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.

Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.

»Kenen poikia sinä olet?» hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, — »Vai uusi tuomari!» hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.

»Sen minä olen Tare-Tiiun.»

»Vai niin, vai niin, — vai Tiiun», kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.

Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta... Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: »Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?» Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: »Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!» Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivanlastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.

Ajatukset palaavat entisiin muistoihin, ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.

Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.